Vihdoinkin on lukujakso, jossa ei riehuta miekka sojossa eikä
kolhita syyttömiä. Kerrotaan tarinoita - tekisi mieli sanoa -
takkatulen ääressä. Mutta sellaisesta ei ole kuitenkaan
mainintaa. Ehkä tapahtuu kesäiseen aikaan, niin ettei ole aihetta
takkatuleen. Tilanteen rauhoittumisen tekee mahdolliseksi se että
Cardenio ja kirkkoherra lupaavat maksaa kaiken vahingon, mitä seurue
on saanut aikaan eli Don Quijoten tyhjentämät viinivuodat.
Seitsemäsneljättä
luku, jossa jatkuu kertomus suurimaineisesta prinsessasta Micomiconasta
ja esitetään muitakin hauskoja seikkailuja
Taas on Sancholla suuri huoli hyvän osansa menettämisestä,
kun tarina polveilee tosiolevaisen ja haavekuvien maailman välillä.
Kaikenlaiset paljastukset tupsauttavat Sanchon ja koko tapahtumaympäristön
haavekuvista tosimaailmaan. Sanchon huolet koskevat juuri todellista maailmaa,
mutta hän ei pysty erottamaan tosiasioita haavekuvista, ellei hän
niitä näe omin silmin. Sen vuoksi hän kokee yhä täytenä
totena isäntänsä lupauksen omasta ruhtinaskunnasta. Nyt
tässä on prinsessa Micomicona osoittautunut ihan vaan mukana
seuraavaksi Doroteaksi. Siitä Sancholle huoli. Dorotea kuitenkin vakuuttaa,
ettei hän ole eilisestä miksikään muuttunut. Tämä
voidaan siis ymmärtää: Kun eilen oli prinsessa Micomicona,
on sitä vielä tänäänkin ja kaikki ihmeelliset
asiat ovat tänään yhtä lailla olemassa kuin eilenkin.
… muta kyllä se oli punaviiniä, joka lainehti lattialla… jupisee
Sancho. No sitä parempi, jos prinsessa kuitenkin on prinsessa, sitten
on toivoa omasta valtakunnastakin.
Sitten näyttämölle astuu lisää väkeä:
kaunis Zoraida ja hänen saattajansa, vapautettu orja, jolle ei taideta
antaa nimeä niin kuin sitä ei ole Sanchon aasillakaan koko kirjassa.
On vain 'jumento', joka muuten kai merkitsee itse asiassa 'tammaa' eikä
suinkaan aasia. Eipä olekaan, vaan nimenomaan aasi, vain ranskassa
'jument' on tamma. Kuinka voisikaan maskuliini sana 'jumento' merkitä
feminiiniä 'tammaa'! Tamma on 'yegua'. Mutta siis kuitenkin Sanchon
aasi nimetön. Samoin on nyt tässä vapautettu orja vain 'el
cautivo', (captive) - vangittu. Zoraida on mauri, kenties oikea prinsessa.
Hän ei kuitenkaan osaa sanaakaan espanjaa, joten pysyy jo senkin takia
vähän arvoituksellisena. Ei halua olla Zoraida, vaan Maria. Haluaa
siis luopua maurilaisuudesta ja kääntyä kristinuskoon. Sikäli
kuin oikein muistan, tästä Zoraidasta kuullaan vielä. Tässä
muuten esiintyy taas mielenkiintoinen kielijako: hablar cristiano - puhua
kristittyjen kieltä. Jossakin muualla, ettei olisi kokonaan muussa
kirjassa vastaava ilmaisu 'puhua barbaro', 'barbaarien kieltä'. Sanoisin
karkeahkoksi jaoksi maailman kielille.
Tämän luvun lopussa Don Quijote lopetettuaan ateriansa alkaa
puhua ja puhuu niin ettei hänen puheestaan erota, onko hän viisas
vai hullu, viisas paremminkin, paitsi että puhuu, puhuu, puhuu…
Kahdeksasneljättä
luku, jossa esitetään Don Quijoten pitämä merkillinen
puhe asetoimesta ja opillisesta sivistyksestä
… ja jatkaa puhumistaan tässäkin luvussa. Pohtii sotilaan ja
oppineen osaa maailmassa. Oppinutta pitää vähempiarvoisena
kuin sotilasta. Oppineet tähtäävät vain olemassa olevan
omaisuuden oikeudenmukaiseen jakautumiseen, hyvä asia sekin. Mutta
sotilaat tähtäävät rauhan aikaansaamiseen, vielä
paljon tärkeämpi asia. - Jaa, jaa: mitä sanoo siihen, että
jos ei olisi sotilaita, ei olisi myöskään sotia ja rauha
vallitsisi ihmisten kesken? Minulta ei kyllä kovin paljoa ymmärrystä
asetoimella intoileville heltiä. Hiljaiseksi vetää tämänkin
majatalon illallispöydän.
Yhdeksäsneljättä
luku, jossa vapautunut orja kertoo elämästään ja kohtaloistaan
Mutta tarinankerronta kiehtoo ihan kuin TV nykyään. Ei malteta
lopettaa. Kaikki haluavat myöhäisestä iltahetkestä
huolimatta kuulla vielä vapautetun orjankin kertomuksen. Hänen
ytimekäs kertomuksensa onkin ehkä loogisin ja asiallisin kaikista
tähän asti kerrotuista. Hänen tarinansa liittyy idän
ja lännen välisiin kahnauksiin. Tänään on Turkki
pyrkimässä rauhanomaisiin yhteyksiin Euroopan kanssa, toista
oli silloin. Sapeleilla vain neuvoteltiin. Orjia otettiin ja orjilla kauppaa
käytiin. Kerrotaan opettavainen tarina isästä ja kolmesta
pojasta, jotka lähtivät maailmalle onneaan etsimään.
Yksi näistä pojista oli vapautettu orja. Hän tuli valinneeksi
sotilasuran ja se vei hänet orjuuteen. Tässä tulee esiin
myös maailman pienuus, sillä orja mainitsee nimen Don Pedro de
Aguilar. Osoittautuu, että hän on Don Fernandon veli. Seuraavassa
luvussa sitten jatketaankin Don Pedron runoudella.
|