Olisi ollut sisältönsä puolesta asiallisesti parempi
sisällyttää kirjan neljäs luku ensimmäiseen lukujaksoon,
jolloin Don Quijoten ensimmäinen 'maistiaismatka' olisi tullut loppuun
käsitellyksi. Mutta kun tietokoneohjelma tekee jaon lukujaksoihin,
niin se noudattaa vain sivujen lukuun perustuvaa sääntöä
eikä ymmärrä sisällöstä tuon taivaallista.
Valvovan silmän olisi pitänyt hoksata ja viimeistellä 'käsipelillä'.
Ei tehnyt. Nyt se on myöhäistä. Mielellään emme
myöskään lukujaksoja pitkiksi venytä ja mielellään
luemme kokonaisia lukuja, kun se kerran on mahdollista. Mutta jos nyt joku
asiassa mukana oleva huomaa, toivon palautetta…
Neljäs
luku. Siitä, mitä ritarillemme tapahtui hänen lähdettyään
majatalosta
Majatalossa ollessaan 'kunnon kavaljeerimme' ikään kuin
asettuu roolinsa. Ja lähtiessään on se mikä hän
on oleva tästä lähtien aina hamaan loppuun saakka: selvästi
vinksahtanut omassa maailmassaan elävä (ainakin lähes) harmiton
huitoja, kuivakka vanha herra, vaikkei vanhuuteensa alistukaan, kun jatkuvasti
uusia seikkailuja etsii tai paremminkin: itselleen taikoo, ja niissä
sitten mesoaa.
Hän seikkailee etsien mahdollisuuksia paljastaa epäoikeudenmukaisuuksia,
auttaa sorrettuja ja rankaista väärintekijöitä. Niin
kuin nyt tässäkin. Matkan varrella on selvä tapaus: nuorukainen
sidottuna puuhun ja mies häntä ruoskimassa. Vääryys
oli se, että isäntä ei ollut yhdeksään kuukauteen
maksanut hänelle kuuluvaa palkkaa. Saappaat ja sairauden aikainen
sangria olisi kuitenkin vähennettävä, vaatii isäntä.
Don Quijoten mielestä saappaat ja sangria on tullut maksetuksi jo
annetuilla ruoskaniskuilla, niin että rahat vain pojalle. Poika epäilee,
että isäntä ei noudata tuomiota, mutta ritarimme vakuuttaa,
että kyllä noudattaa, koska ritarikunnan laki velvoittaa. 'Mutta
kun isäntä ei ole ritarikunnan jäsen…' Kyllä maksaa,
koska minä olen se ja se ja suurin piirtein näine hyvineen poika
saa tyytyä osaansa, kun ritari kannustaa ratsunsa jo kohti uusia seikkailuja.
Pian kohtaakin ryhmä toledolaisia kauppiaita matkalla ostamaan
silkkiä Murciasta. Seurueeseen kuuluu myös neljä palvelijaa
ratsailla ja kolme apupoikaa jalan. Eikö vain tuossakin on aihetta
pieneen näytökseen. Näiden olisi nyt tunnustettava, että
Dulcinea del Toboso on maailman kaunein nainen. Mitenkä tuon tunnustaa,
kun ei ikinä ole nähnyt tätä naista? On niin tunnettu
tosiasia, että näkemättäkin… Ja niin löytää
urhea sankari itsensä lopuksi maassa kolhiintuneena keihään
kappaleet peittomaan.
Viides luku,
jossa jatkuu kertomus ritarimme onnettomuudesta
Tässä tilassa, tosin runoutta muistellen ja tapaillen,
löytää hänet ohi kulkeva päivätyöläinen.
Pölystä kasvot puhdistettuaan tunnistaa maassa makaavan ja utelee,
miten on vaeltava ritari sellaiseen tilaan joutunut. Seuraa selvitys, josta
kuulija tuskin paljoa saa irti. Mies Rosinanten selkään ja koni
ohjaksista taluttaen kohti kotia. Saapuvat pimeyden laskeutuessa paikkaan,
jossa onneksi on kaksi Don Quijoten suurta ystävää: kirkkoherra
ja parturi. Yritänpä painaa mieleen, että kirkkoherran nimi
on Pero (siis todella Pero eikä Pedro!) Pérez, eipä liiemmin
myöhemmin mainita. Ja parturi on mestari Nicolás. Hyvä
tietää sekin. He ottavat huolehtiakseen herrastamme. Vievät
kotiin, missä emännöitsijä ja veljentytär odottavat.
Mainitaan kirjat tällaisen hulluttelun syynä. Vähän
syyttelee veljentytär itseäänkin, kun ei ole tullut ystäville
maininneeksi setänsä kummallisesta lukuharrastuksesta, että
olisivat jotakin voineet keksiä hidalgon siitä parantamiseksi.
Paras olisi polttaa koko kirjasto ikäänkuin kerettiläisyyden
nimissä. Tätä pitää kirkko herrakin hyvänä
ratkaisuna. Juuri silloin saapuu isäntä puolikuolleena ratsunsa
selässä. Lääkäriä tarvittaisiin. Eikä
mitä, me osaamme tämän taudin itse parantaa. Isäntä
toimitetaan omaan vuoteeseensa lepäämään ja toipumaan.
Kuudes luku.
Hupaisesta ja perinpohjaisesta tarkastuksesta, jonka kirkkoherra ja parturi
toimittivat mielevän hidalgomme kirjastossa
Isännän nukkuessa kirjasto saa tuomionsa. Ihan summamutikassa
ei kaikkia kuitenkaan tuhota, kuten naisväki tuntuu vaativan, vaan
kirjat käydään läpi yksi kerrallaan ja kukin on saava
ansionsa mukaan. Ikkuna avataan ja siitä lentää kirja toisensa
jälkeen pihalle 'rovioitavaksi'. Ensimmäisenä on vuorossa
Amadis de Gaula, kuuluisin kaikista. Eikö tuo sentään pitäisi
säästää? Sehän on itse asiassa kaiken pahan alku
ja juuri. Ikkuna auki ja pihalle! Ja niin kirja toisensa jälkeen.
Kaikki tuntuvat olevan tuttuja ja tunnettuja, koska kaikista osataan yhä
antaa perustiedot ilmestymisvuotta myöten. Varmaan parikymmentä,
ellei ylikin, luetellaan ja sisällöstäkin jotakin sanotaan.
Mutta kaikilla sama kohtalo: armotta roviolle. Siihen aikaan se ei niin
tavatonta ollutkaan. Pahasta sanasta luultiin näin päästävän.
Lopulta sankarimme herää ja toimitus on lopetettava. Kyseenalaiseksi
jäävät tulokset muutenkin.
Seitsemäs
luku. Kelpo ritarimme Don Quijote Manchalaisen toisesta matkaanlähdöstä
Isäntä syötetään ja laitetaan jatkamaan
uniaan. Sillä välin kirjavaraston ovi muurataan umpeen niin ettei
isäntä herättyään enää löydä
koko kirjastoa ja siten ehkä säästyy lisävammoilta.
Mutta se kaikki on myöhäistä. Isäntä on keksinyt
jo uuden juonen ja ryhtyy sitä ponnekkaasti toteuttamaan. Hän
päättää palkata itselleen aseenkantajan. Naapurin mies
Sancho Panza on sopiva apumieheksi. Ritariromaaneissa on esikuva. Miehelle
luvataan oma saari, kunhan se ensin hankitaan. Sinne pääsee kuninkaaksi.
'Ja vaimo Juana kuningattareksi ja lapset prinsseiksi ja prinsessoiksi'
jatkaa Sancho tarttuen syöttiin. Ja niin eräänä aamuna
ennen kukonlaulua…
|