Aulikki Kari: Ovi Alastalon saliin 

Ajatuksen lentoa ja olemassaolon hurmaa Alastalon salissa

Kirjan tapahtumat sijoittuvat ajallisesti 1860-luvulle ja maantieteellisesti lounaissaaristoon Kilven syntymäpitäjään Kustaviin. On kaunis keskikesän arkipäivä, paikkakunnan isännät saapuvat veneillään Alastalon rantaan, nousevat rantatörmältä pihalle ja taloon, jossa isäntä ottaa heidät vastaan. Tulijat johdatellaan pikkupuheiden kera saliin, piippua valikoimaan ja istumaan - kukin arvoiselleen paikalle. Keskustelun lomassa tarjoillaan totia ja kahvia sekä lopuksi runsas pitopöytä, kuten vauraalle talolle sopii. Parkkikokous kestää kuusi tuntia. Tästä ja ohessa paljosta muusta Kilpi kirjoittaa yli 800 sivua, tiivistä, monikerroksista, polveilevaa, mielenkiintoista tekstiä.

Volter Kilpi syntyi 1874 Kustavissa maanviljelijä-merikapteeniperheeseen. Meri, purje-veneillä käytävä kauppa, maanviljely ja koko saaristolaiselämä tulivat hänelle tutuiksi. Tätä lapsuutensa maisemaa ja elämänpiiriä Kilpi kirjassaan kuvailee. Teos on fiktiivinen, tekijänsä mielikuvituksen ja luovuuden tuote, vaikka yhtymäkohtia elettyyn elämään on paljon. Niitä kuvaillaan eri lähteissä hieman ristiriitaisesti, mutta todenperäisyys on kiistaton. Alastalo itse on saanut piirteitä Kilven isänäidin toisesta aviomiehestä ja Merenkulkuneuvos Antti Wihurin isästä David Janssonista, ja Langholman mallina on ollut kirjailijan äidin isä Abraham Abrahansson. (Suomen kirjallisuuden historia, osa V s. 503) 
Yksi lenkki sukupolvien ketjussa oli Alastalon perijä, tytär, kirjailijan isoäiti, joka meni naimisiin paikallisen luotsin - Eerik Eerikinpojan - kanssa. He rakensivat tilalle uuden päärakennuksen: Alastalon salissa romaanin näyttämön. Heidän rakkaustarinaansa voisi ajatella Kilven kertaavan, Alastalon tyttären Siviän ja nuoren kapteeniksi aikovan Jannen orastavaa suhdetta kuvatessaan. 

Romaanin henkilöt ovat pitäjän isäntämiehiä ja heidän poikiaan, koolla lienee kaikenkaikkiaan nelisenkymmentä henkeä.  Päähenkilön - Alastalon isännän - lisäksi kuvataan persoonina yleisimpiä ihmistyyppejä: pitäjän isoa rikasta, itsetietoista Langholmaa, tasaista ja harkitsevaa lautamies Lahdenperää, hidasta - pohdiskelevaa Eenokki Karjamaata, rikasta ja saitaa Mikko Krooklaa, kateellista, hieman katkeraa - jankkaavaa Petteri Pukkilaa, talon emäntää, tarmokasta ja kerkeäväista Eevastiinaa, hehkeää valkotukkaista tytärtä Siviää ja nuorta lupaavaa kapteenikokelasta Jannea. Sivukertomuksissa esittäytyvät monet henkilö-karikatyyrit. Esimerkiksi nuuka mutta neuvokas kapteeni Kalle, unelmaansa toteuttava ja sen täyttymystä odottamaan joutuva Vaasan Ville tai Pukkilalle mieleen tuleva oma emäntä Maijastiina. "Vaan eipä saa missään muualla niin makoisaa kahvia, kuin Pukkilan Maijastiinan pannusta." lohduttelee Petteri itseään, kun kaikki muu näyttää olevan naapurissa paremmin kuin kotona. (s. 64) 

Kilven henkilökuvaus on niin taitavaa, että on vaikea uskoa, etteivätkö he kaikki olisi ilmielävinä istuneet Alastalon salissa. Teksti kuvaa ihmisen monia inhimillisiä piirteitä ja mielenliikkeitä. Uuden asian antamaa innostusta, isännäniloa vieraita vastaanottaessaan, asioiden onnistumisen riemua, rakkauden tuomaa voimaa - elämän positiivisen virran suomaa hyvän olon ja vahvuuden tunnetta. Vastakkaisia tuntoja kokemaan kirjailija on laittanut Alastalon naapurin Pukkilan. Hänen elämänkaaressaan on havaittavissa hienoista laskua. Se ei ole vielä näkyvää, mutta tulee esiin hänen omien ajatuksiensa kautta. Pukkilaa karvastelee, kun Alastalo on saanut etulyöntiaseman parkkiasiassa. Näiden kahden miehen välille on rakennettu syvempiäkin jännitteitä. Alastalon palveluksessa oleva, kaikin puolin kunnos-tautunut nuorukainen osoittautuu Pukkilan  nuoruudenhairahduksena syntyneeksi ja on naimassa Alastalon ainoaa tytärtä, jota Pukkila oli suunnitellut omalle pojalleen. Lisäksi on kaikenlaista pientä kiusaa. Alastalo osaa käyttäytyä sulavasti, keskustella kaikkien kanssa juuri oikealla tavalla ja salikin on viisi syltä leveämpi, kuin Pukkilan sali. Lohdutusta löytyy sohvan jaloista, joita on vain kolme (paria). Kunnon sohvassa täytyy olla vähintään kahdeksan jalkaa. "Nelijalkaisen minä ainakin Tukholmasta tuon:" pohtii Pukkila "kuollaan sitä meilläkin" -tunnelmissa. (Kirjailija on käyttänyt luovuuttaan. Oikeasti Alastalon sohvassa on neljä jalkaa.)

Alastalon salissa ei voi käväistä noteeraamatta piippuja. Piiput ovat hyllyssä ja niitä isäntä erityisesti kehottaa jokaista tulijaa valitsemaan. Piippu on hampaissa tai "kouran kopperossa" tai polvella - läsnä koko ajan. Piippu on vieraanvaraisuuden ja vaurauden merkki, se antaa turvaa oudossa tilanteessa ja tuo tuulahduksen vieraista satamista. Härkäniemen piipun-valintakuvausta pidetään Suomalaisen kirjallisuuden hitauden ennätyksenä. Sehän kestää kuuluisat 82 sivua (alk. s. 51), mutta millaisen piipun hän valitsee, ja miltä tuntuu kun työ on tehty? (osa 1, s. 119 ja 121) Vanhanpojan kädessä piippu on kuin nainen, sitä käsitellään hellästi, kunnioittavasti, nautiskellen.

Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat ökytalon saliin merta, purjelaivoja, merellä seilaamista ja vieraita satamia kuvaillaan usein. Ne kertovat tarinaansa elämän moninaisuudesta, sen antamasta vapaudesta, vaarallisuudesta ja arvaamattomuudesta. Kaupankäynti kaloilla, tervalla, viljalla ja muilla maan antimilla on aiheena monissa muisteloissa, ja ne kuvaavat puolestaan elämän arvaamattomuutta, epäoikeudenmukaisuutta ja toisaalta suuria mahdollisuuksia. Lukija pääsee mukaan romansseihin ja rakkaustarinoihin joita ilman elämä ei olisi elämisen arvoista eikä sillä olisi jatkuvuutta. Alastalon salissa on läsnä koko ihmiselon kirjo iloineen, suruinee, voittoineen ja tappioineen.

Kirjaa voisi luonnehtia novellikokoelmaksi. Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen tavoin Alastalon salissa sisältää kymmeniä eri pituisia tarinoita, jotka on sidostettu juonitekstillä yhdeksi kokonaisuudeksi. Kertomukset ovat joko ääneen kaikille kerrottuja juttuja tai jonkin itsekseen ajattelemia ajatuksia - haaveita tai muistelmia. Nämä eri tavalla henkilöiden rooleihin sijoitetut kertomukset tekevät kirjasta monitasoisen, polveilevan ja vivahderikkaan. Kolmannentoista luvun alkutekstissä lukee: "Härkäniemi kertoo esikuvan rohkaisuksi ja muuksi ajankuluksi jutun retarista ja kapteenista ja Albatrossin tileistä."  (s. 78 ) Kertomuksessa köyhä puotipuksu - Vaasan Villen - vuosia säästettyään ja hiusmartoaan myöten velkaisena lähettää laivansa puulastissa Lontooseen ja Brasiliasta kahvia hakemaan. Vuosikausiin paatista tai miehistöstä ei kuulu mitään, kunnes Albatrossi seitsemän vuoden kuluttua luovii sammaloituneena ja loppuun uitettuna kotisatamaan. Ville on luonnollisesti raivon partaalla, kunnes kapteeni tekee tilit selväksi. Kaksi merimiesarkullista rahaa retarille, yksi arkullinen kapteenille itselleen ja lisäksi täysi lasti kahvia. Jo tämä yksi luku riittäisi analyysin aiheeksi. Erilaiset ihmiskuvaukset kapteenin kertomukset matkan vaiheista, Villen ajatukset laivaa odotellessaan sekä naapuriden käyttäytyminen ovat herkullista luettavaa. Kun laivan tilit on selvitetty ja matkakertomus annettu, lähtee Ville laivasta ja saa vielä kapteenilta viimeisen tuliaisen. Voi vain nautiskellen kuvitella, miten kippari-Kallen sielua on raastanut luovuttaa ehtaa reaalia jamaikalaisesta, mutta samalla teko korostaa tinkimätöntä tapojen kunnioitusta. Kapteenin on tehtävä, mikä kapteenille kuuluu. 

Kirjan kaksikymmentäkolme lukua on varustettu lyhyillä alkuteksteillä. Niisä kerrotaan pääkohdat tulevista tapahtumista, mutta juoneen pääsee sisälle vasta tekstiä lukiessaan. Lukemiseen on paneuduttava hartaasti, kiirehtimättä, sulatellen ja nautiskellen, lause lauseelta, tekstin tunnelmiin ja tuokiokuviin antautuen, istumalla isäntien seuraan salin sohvalle ja keskusteluun osallistuen. Kuudes luku esitellään seuraavasti: Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan. Ensinnäkin, kaikissa luvuissa tapahtuu paljon, ja toiseksi tässä luvussa tapahtuu kummia. Kokouksen aihe - parkki - mainitaan ensimmäisen kerran. Sen mainitsee täysin väärä mies. Ajatuksissaan Karjamaan Eenokki tokaisee: Vai parkkeja täällä nyt siis ruvetaan rustaamaan ja mastoja tikkukaupalla astioihin pystyttämään! (Osa 1, s. 244) Eenokin suusta ei yleensäkään odoteta mitän puhetta ja Alastalon isännältäkin ovat supliikit mennä sekaisin, kun hänen asiansa odottamatta lausutaan julki. Kolmanneksi kohta on oiva esimerkki Kilven huumorista. Hän soluttaa kuivaa älykästä kutkutusta jokaiselle riville, joka nousee ohimo-onteloihin kuin kuohuviinin humaus. 

Konkreettisella tasolla kirjassa pidetään parkkikokousta, mutta syvemmällä tasolla kysymys on paljosta muusta. Teos on positiivinen kertomus ihmisten tulevaisuudenuskosta, mielikuvituksen rikkaudesta, kaukokaipuusta ja unelmista. Koolla olevat isäntämiehet edustavan saariston hyväosaisia he ovat miehuutensa voimissa eikä joukossa ole raukkoja, vätyksiä tai vanhuksia. Näille miehille pieni oma saaristopitäjä ei ole koko maailma, vaan purjehduksen ja kaupankäynnin avulla Turku, Vaasa, Tukholma ja Lyypekki ovat tuttuja paikkoja. Alastalon salissa on monia esineitä, jotka tuovat terveisiä Hansakaupungeista ja kertovat omaa tarinaansa vauraudesta, kauneuden kaipuusta ja unelmien toteutumisesta. Kristianista ostettu sohva, Lyypekistä tuotu lamppu ja Turusta hankittu piippu antavat Alastalon salille laiva-porvarin menestyksestä kertovaa arvokkuutta. 

Volter Kilpi oli lukenut raamatun kolmesti ennen kymmenettä ikävuottaan, mikä osoittaa poikkeuksellista kielellistä ja älyllistä lahjakkuutta. Hänen tuotantonsa viestii samaa. Alastalon salissa -teoksen ansiot luetaan kielen taitavan käytön, taustaansa istuvan juonen, tekstin rytmin ja kerrosteisuuden kautta. Paljolla lukemisellakaan ei voi oppia hänen käyttämäänsä hidastettua kirjoitustekniikkaa, pikkutarkaa miljöökuvausta ja henkilöiden ajatusvirran ja sisäisen pohdiskelun moninaisuutta. Nämä asiat on pitänyt itse havainnoida ja ajattelun kautta sormenpäistään paperille vuodattaa. Kilven tekstiä pidetään myös varoittavana esimerkkinä kieliopin pahoinpitelynä. Hän viljelee pitkiä lauseita ja virkkeitä ja outoja murresanoja on paljon. Vaatii totuttelua, että pääsee sisälle tekstin rytmiin ja sittenkin saattaa välillä hengästyä.  Esimerkiksi kahdennentoista kappaleen alkupuolella on virkke, jossa on 20 lausetta ja 120 sanaa. Mitähän sanoisi YO-kirjoitusten tarkastaja moisesta tekstistä.

Kilpi kuuroutui ikääntyessään, mistä syystä hänet on rinnastettu aikalaisiinsa ranskalaiseen astmaattiseen Marcel Proustiin ja silmäsairaaseen irlantilaiseen Jamec Joyceen. Näitä kolmea oman maansa kirjallisuuden uudistajaa ja yksinäistä puurtajaa yhdistää myös heidän tuotantonsa ilmaisun monisäikeisyys, verkkaisuus ja vaikeatajuisuus. Kilven Alastalon salia luonnehditaan usein Proustin pääteoksen nimellä: Kadonnutta aikaa etsimässä. Kieltämättä teoksissa on samaa eletyn elämän kaipausta ja asioiden pikkutarkkaa kuvausta. Kilpi itse nimesi kolme viimeisintä teostaan saaristolaissarjaksi. Sekin oli Suomalaisen kirjallisuuden historiaa, sillä laajemmin sarjaromaanien kirjoittaminen on 70-luvun ilmiö.

Alastalon salissa on voimaa ja charmia. Se tempaa mukaansa ja antaa vaikuttavan matkan menneisyyteen. Kilpi on eittämättä omannut juuriaan kunnioittavan maailmankuvan, nöyryyttä elämän edessä ja rakkautta suomen kieleen ja kirjoittamiseen. Nämä seikat hän on nerokkaalla tavalla yhdistänyt - hyvin tuntemansa saariston asukkaiden elämänkuvauksena - tekstiksi, joka välittyy lukijalle virkistävänä lukukokemuksena sekä älyllisenä haasteena: teoksena jonka pariin haluaa uudelleen ja uudelleen palata. 

Kilven tekstiä pidetään myös varoittavana esimerkkinä kieliopin pahoinpitelynä. Hän viljelee pitkiä lauseita ja virkkeitä. Vaikeatajuisia, outoja murresanoja on paljon. Vaatii totuttelua, että pääsee sisälle tekstin rytmiin ja sittenkin saattaa välillä hengästyä.  Esimerkin siitä voisi poimia kahdennentoista kappaleen alkupuolelta, virkkeestä jossa on 20 lausetta ja 120 sanaa. (Osa 1, s. 59)