23 Alastalo vetää pisimmän korren 

Mikä pettymys: pitopöytä jäi näkemättä! 

Edellinen luku päättyi siihen, että osuuksien merkitseminen saatiin päätökseen. Nousi aikamoinen polemiikki siitä, mitä tämä tarkoittaa. Mahtoiko kirjailija tahallaan jättää tämän keskeisen teknisen seikan näin pahastai avoimeksi vai jäikö vahingossa. Minimilaskelman mukaan vain 86 prosenttia tuli merkityksi ja kohtuullisesti arvioidun maksimilaskelmankin mukaan 95 prosenttia ja kuitenkin jatkuvasti puhutaan täyteen tai melkein täyteen merkitystä parkista. Täydeksi Alastalokin parkkimerkinnän kokee, sillä hän äityy aivan hillittömään riemuun ja tanssiin ja vetää mukaansa koko homman känkkäränkän Pukkilan ja varman, vahvan ja luotettavan naapurinsa Härkäniemen. Siinä painetaan pirunpolskaa kolmen miehen rintamassa niin että lattiapalkit notkuvat. Alastalo roikottaa arvokasta parkkikikirjaa vapaana olevassa kädessään. 

Tämä meno on liikaa arvokkaimmalle arvovieraalle Langholmalle. Hän katsoo, että "parasta on että miehetkin lähtevät jälistä, koska järkikin jo on lähtenyt salista!" Ja Alastalo kokee voiton hetkellä ensimmäisen tappionsa: ei saa käännytetyksi Langholmaa takaisin ja nostattaa koko kaartin ennenaikaisiin lähtöhyörinöihin. Pidot uhkaavat päättyä ennen kohokohtaa, Eevastiinan viiden räätin ateriaa ja asiaankuuluvia lähtömoukkuja! Ennenkuulumaton juttu! Langholma kuitenkin hienona miehenä käväisee vielä hyvästelemässä emännät ennekuin suuntaa askeleet purrellensa. Jos kärsii Alastalo tappion Langholmalle niin nyt löytää Langholmakin voittajansa: vilauksessa tulee takaisin saliin ja asettuu kiltisti paikoilleen odottamaan einettä. 

Alastalon voittajan voittaja on kukas muu kuin ökytomera Eevastiina. Ei kuuloonkaan että hänen pidoistaan lähdetään murutta menemään! "Selkä edellä ja kynnyspuuhun kompastellen oli siis Langholman nyt Eevastiinan työntelemänä palattava etukamarin puolelle saliin." - "Koohoko sinä olet päästäsi, Herman, kun päästät parhaimman vieraan talosta juuri kun salaatit jo ovat karoteissa ja pata-arkulla kantamista vailla..." ... "Miehet isoset kuin mastopuut mutta järkeä päässä niin vähän ettei ymmärryksen murene neulansilmää täyttäisi" jne, jne. Ylpeys se on emännälläkin! "Tuvasta takaisin taisi olla lyhyempi matka kuin tupaan mennessä?" 'viurutteli hyvänahkaisiansa' Härkäniemi. Kaikki ovat huojentuneita. On aihettakin, kun on kuusi tuntia istuttu ja odotettu. Kyllä varmaan on joka ukolla vonkuva nälkä ja 'kiireessä menisi huonompikin ruoka' - kuten teekkarit ennen vanhaan Vappuvipussaan Servin Maijan pitopaikkaa ilmaiseksi mainostivat, kun tämä nuukuttaan ei maksettua ilmoistusta raaskinut kustantaa - saatika sitten Maijastiinan tunnetut vesikieliherkut. 

Vasta tämän änkyräkiekauksen jälkeen lähtevät asiat taas menemään oikeaan jenkaansa. Eevastiinakin äityy vuodatukseen ja suorastaan uhoon, Härkäniemen jo etukäteen parroiltansa pyyhkimän pusunkin torjuu, ja mastoon uhkaa kiivetä, kunnes äkkiä muistaa lättynsä ja vilahtaa kiljahtaen toimiinsa.

Sen jälkeen tapahtuu taas yksi tämän kirjan vähäeleisistä mutta juuri sen takia äärimmäisen dramaattisista episodeista: Alastalo menee ja vakain tuumin ottaa piippuhyllystä sen 'kuningaspiipun', joka on parikymmentä vuotta tätä tapahtumaa sijoiltaan liikahtamatta ododottanut. Nyt se täytetään ripein ottein ja sovitetaan kaksitoistaleiviskäisen vatsan kaareen ryöhäämään. Siinä on parkkiurakan alkutahdiksi symboolia kerrakseen! Härkäniemellä oikein kylmät väreet tuntuvat selkäpiissä, kun hän muistaa Alastalon katseen kolmimastoisen perään Tukholmassa sillä kerralla kun piippu ostettiin. Tätä se siis merkitsi, silloin hän sen jo ikäänkuin aavisti. 

Sitten seuraa liturgiassa ylistykset: Langholma ylistää Alastaloa pitkään ja kaunopuheisesti Härkäniemi laittaa pisteen perään. Lautamies Lahdenperä puhuu, ja Alastalo hehkuttaa vielä joukkoa tuleviin ponnistuksiin niin että tulevan vuoden heinäkuussa vihdoin meri voi ottaa vastaan parkin, joka "liukuu loitoille lahdella korkeviltansa kuin valtakuntaansa saapuva kuningatar!" ... "Enpäs tottavie katsellut iloisemmin ja pestymmin sydämin morsiantani hääpäivämme heräävänä aamuna, kuin olen katseleva uutta parkkiamme suvisilla vesillänsä..." Vai minusta täällä ja morsiamista puhutaan ja paasataan täysparroin!" paukkui ja pauhasi Eevastiinan ääni Alastalon sanoihin.... "Tulkaa nyt etukamarin puolelle, laitin jotain pientä pöytään meidän vähäisistä, ettei nälkinensä tarvitse talosta lähteä tuulta haukkaamaan..." 
- Voi, mikä pettymys: pitopöytä jäi sittenkin näkemättä! Jo ainakin 500 sivua olin vesi kielellä odottanut! 

Siinä se on romaanien romaani, vai pitääkö siis sanoa eepos vertaistensa joukossa. Sietää sitä kriitikoiden ylistellä ja lukumiesten tavailla. Oli Homeroksein Ilias ja Odysseia, oli Lönnrotin Kalevala, oli Proustit ja oli Joycet ja vieläkin on tämä Volter Kilven Alastalon salissa. Eikä äkkiä unohdu! 

Veljekset K ja I maistelevat loppua ja vertaavat sitä Seitsemän veljeksen loppuun ja Tuntemattoman sotilaan loppuun. Mielestäni ihan oikeat arvioinnit: Seitsemän veljestä jättää lukijan ihanien kesien odotuksiin, mutta nämä kaksi muuta päättyvät töksäytäen ja jättävät lukijan jotenkin vähän alakuloiseksi. Mutta parempi tällainenkin kuin se hyvinkin tavallinen loppu, että lukija odottaa ja odottaa, että se vihdoin malttaisi lopettaa, kun kaikki on jo kuitenkin sanottu. 

Mielestäni ottavat turhan tosissaan Langholman närkästyksen. Miten hän muutenkaan olisi voinut menetellä? Miltä olisi maistunut, jos Langholmakin olisi tuppautunut joukon jatkoksi piirileikkiin? Olisi vienyt piirileikiksi koko jutun. Yksi tämän kirjan hienouksista on, että siinä noudatetaan ankaraa kontrapunktia: asia menee askeleen eteen ja puoli askelta taakse. Kaikissa tapahtumissa on sekä alamäkeä että ylämäkeä. Jotkut menestyvät ja jotkut eivät. 

Minulle jää päällimmäisekti sinnikkään ja avarakatseisen yrittämisen maku, kuva paljon valoisammasta ja väkevämmästä elämästä kuin on omassa kotipuolessani, Suomen ja Venäjän rajalla, missä pientä ihmistä on aina heitelty kuin rukkasta milloin kummankin valtakunnan vallanpitäjien käsissä. Alastalon salissa vain luonnonvoimat joudutaan tunnustamaan reunaehdoiksi, muuten ovat parkkimiehet oman onnensa seppiä. Kyllä tämä kirja ihan vakavalla tavalla vahvistaa lukijansa itsetuntoa ja jättää mieleen monia väkeviä tujauksia osviitaksi elämän varrelle. 

Ihantola  ja Kämärä olivat siis sittenkin kaksi eri henkilöä. Viime viikolla joku oli ihan varma, että yksi henkilö kirjoitti molempien osuudet. Tässä paljastettiin nimet, mutta ei naamoja. Väkijoukossa säilyvät edelleen tuntemattomina, kun kuvassa oliva molemmat - varmaan tahallaan - selin ja naamaa näyttivät sen sijaan kaksi posliinikoiraa - senkin varmaan keksivät ihan kurillaan. Joka tapauksessa ansaitsevat ison kiitoksen, kun ovat meitä koko kirjan läpi taluttaneet. Jotenkin kuitenkin saisivat yhteenvedonkin vielä esittää. Erityisesti olisi kiinnostavaa kuulla, miten oli tähän maratoniin valmistauduttu ja millaiseksi se etukäteen kuviteltiin verrattuna siihen mitä sitten tuli. Tähän tarkoitukseen olisi sivu avoinna - samoin kaikille muillekin. Mikä maku jäi suuhun? Menikö se niinkuin pitikin? Oliko kieli liian koukeroista vai siinäkö sen viehätys juuri olikin? Kuka tässä voitti ja kuka hävisi? Mikä on nyt kirjojen paremmuusjärjestys? Naksauta tästä ja kerro vaikka parilla lauseella meille muillekin. 

Jorma Inki esittää Helsingin sanomissa Kämärän käsityksistä poikkeavan mielipiteen Kilven metafysiikasta tässä teoksessa. Tällaista polemiikkia olisi tämä teos ansainnut enemmänkin!