Tarkiainen Viljo 
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä XVI

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Juhani o Tuomas o Simeoni o Aapo o Timo o Lauri o Eero
Rakenne 400 o 401 o 402 o 403 o 404 o 405 
Henkilökuvat 406 o 407 o 408 o 409 o 410 o 411 o 412 o 413 o 414 o 415 o 416 o 417 o 418
Luonnonkuvaus. 419 o 420 o 421 o 422 o 423 o 424 o 425 o 426 o 427
Viittaukset 408 o 409 o 414 o 418 o 424

Palautetta
Lähetä palautetta!
 

[400]
Ahlqvist väitti aikoinaan, ettei »Seitsemässä veljeksessä» ole minkäänlaista johtavaa ajatusta. Tämä väite on yhtä yksipuolinen kuin hänen muutkin lausuntonsa Kivestä. Kehkeytyyhän teoksesta havaittavana ja riittävästi perusteltuna pääsuuntana esiin ajatus, kuinka pakeneminen yhteiskunnasta ja villi metsäläiselämä ei ajanmittaan voi tyydyttää terveitä ja kehityskykyisiä veljeksiä, vaan he, romanttista »luonnonvapautta» kokeiltuaan, vaihtavat sen järjestyneeseen yhteiskuntaelämään ja palaavat metsistä takaisin ihmisten ilmoille. Mutta vaikka tämä perusajatus onkin selvä, ei juoni ole yksistään sen varassa. Tekijän tarkoituksena ei ole ollut kirjoittaa opettavaa yhteiskunnallista kertomusta eikä psykologista kehitysromaania nykyaikaisessa merkityksessä. Semmoinen ei häntä huvittanut, ja se olisi kenties edellyttänyt suurempaa ulkokohtaista harkintaa ja tahdonsuuntausta, kuin Kiven välittömään runoilijanluonteeseen kuului. Eihän hän draamoissaan pidä erikoisesti silmällä rakenteen suoraviivaista piirustusta ja juonen hellittämätöntä eteenpäin juoksuttamista, vaan pääpaino on luonteiden, ympäristöjen ja mielentilojen kuvailulla, joka vivahdusrikkaudessaan on taipuvainen laajentumaan ja haaraantumaan välistä liiaksikin. Toisekseen ei senlaatuinen huumori kuin »Seitsemän veljeksen» tunnu oikein sallivankaan lujaa keskitystä ja läpikäyvää juonen kireyttä, vaan se vaatii väljyyttä 
[400] 
leikillisille maalauksilleen ja kuvitteellisille aiheenpaisutuksilleen. Puhumatta esim. Rabelais'n »Gargantuasta ja Pantagruelista», jossa toiminnan kulku haihtuu paikoin aivan olemattomiin, ei juonen draamallinen kehittely ole Cervanteen kuuluisan »Don Quijotenkaan» vahvimpia puolia. Pysyyhän siinä henkilöiden asento alusta loppuun aivan samanlaisena, ulkonaisten ympäristöjen-vaihdellessa ja seikkailujen jatkuessa. Cervantes johtaa kertomuksessaan kaikki tapahtumat yhdestä ainoasta vaikuttimesta, Don Quijoten päähän iskeytyneistä ritarihaaveista. Kivi antaa myös veljesten ajelehtia lapsellisten päähänpistojenna mukaan kuvitellussa vapaudessa ja kiertoteitse haparoida päämäärään, joka heille vähitellen selvenee.
 Ensimmäisen luvun alku tutustuttaa lukijan lyhyesti, mutta riittävästi veljesten kotioloihin ja laiskaan, kurittomaan kasvuaikaan. Sitten seuraa sivukertomuksena kuvaus heidän nuoruudenaikaisesta kananmunavarkaudestaan ja metsään pakenemisestaan, joka valmistaa mieliä heidän tuleviin pakoretkiinsä sekä äidin kuoltua nousee luonnollisesti kysymys talon isännyydestä. Tämä taas johtaa ajatukset emäntään ja naimakauppoihin. Ja näin kasvaa kuin itsestään tuo mainion draamallinen ja mehevä kohtaus, jossa Juhani halko kourassa valvo kuvitellun rakkautensa etuoikeuksia, haastaen riitaa viittä vastaan, kunnes Aapon sovittavat sanat lauhduttavat mielet ja siirtävät asian ratkaisun toistaiseksi, tytön omasta valinnasta riippuvaksi. Kohtauksessa on vauhtia, nousua ja havainnollisuutta. Henkilöiden luonteet hahmottuvat jo pääpiirteiltään selvinä, nähtyinä voimakkaassa koomillisessa valaistuksessa. Asetus: kuusi veljestä halkosotasilla saman tytön vuoksi on mainio omaperäinen keksintö, ja se kelpaa asetettavaksi niiden ritarillisten turnajaisten rinnalle, joihin Don Quijote on aina valmis syöksymään puolustaessaan Dulcineansa verratonta kauneutta ja mainetta. Tuntee tekijän siitä nauttineen ja näkee sen esityksessä hänen tapansa paisuttaa koomillisuutta melkein huomaamattomilla keinoilla vähäpätöisestä alusta korkeaksi kukkulaksi, josta
[401] 
tunnelma sitten vähitellen alenee ja sulaa rauhalliseen sopusointuun. Draamallista jännitystä rakastava lukija odottaisi nyt, että kirjailija kehittelisi yhtä perusteellisesti edelleen tätä lupaavaa juonen alkua: kosimiskohtausta, tytön vastausta, veljesten sydämenkipuja, mahdollisesti uusia koomillisia kosiomatkoja jne. Mutta Kivi on humoristi ja ratkaisee asiat luontevammin. Hän antaa veljeskunnan saada yhteiset rukkaset ja rakkauden ja naimahankkeiden haihtua toistaiseksi jäljettömiin. Juonen juoksutus erotiikan rataa pitkin katkeaa siis kuin kesken. Se ei ole »pääakseli», jonka ympärillä toiminta kieppuu. Tekijä käyttää sitä vain ohimennen ja poikkeaa sitten aivan uudelle suunnalle. Rukkasten saanti, onneton koulumatka, yhteentörmäykset Toukolan poikien kanssa ja rovastin ankarat uhkaukset ne valmistalevat laajasti humoristista käännettä: veljesten metsiinmuuttoa. Tekijä on tähdännyt alusta alkaen sitä kohti. Hän tahtoo johtaa veljekset uuteen vapaaseen ympäristöön voidakseen päästää Mielikuvituksensa nerokkaan kekseliäisyyden ja »ilostelevan» hyväntuulensa täydellisesti valloilleen. Hän jättää juonen langat tavallaan höltymään ja iloitsee vain mielikuvituksensa vapaista liitelmistä ja koomillisista paisutuksista. Ensimmäinen kukkula syntyy, kun päällekkäin kasaantuvat onnettoman jouluyön tapahtumat - paininheitto, tanssi, löylynlyöminen, tuvan palo ja pakeneminen susien ahdistaessa -, jotka lopulla kuitenkin päättyvät onnellisesti ja johtavat uuden tuvan rakentamiseen ja uusiin metsäseikkailuihin. Toinen kuvitteellinen nousu alkaa Taula-Matin tarinoista. Ne yllyttävät veljeslauman metsästysretkelle, jossa he viimein joutuvat Hiidenkivelle kolmipäiväiseen piiritystilaan. Tämä kohtaus on »Seitsemässä veljeksessä» Kiven vapaasti luovan mielikuvituksen korkein huippu ja kirjallisena aiheena uusi ja omintakeinen. Metsä kostaa siinä metsäläisille, niinkuin ritarillisuus kostaa Cervanteen »surullisen hahmon ritarille». Kirjailija on ylläpitänyt ja jatkanut tätä korkeau- 
AJK: Tuntuu erikoiselta nimittää tätä käännettä 'humoristiseksi'. 'Dramaattiseksi' nimittäisin. 
[402] 
koomillista tasoa veljesten keskustelujen, Laurin saarnan painimiskuvauksen kautta. Mutta siitä alkaa sitten aleneminen asteittaisessa järjestyksessä. Viertolan härkien teurastaminen ja lihan paljous houkuttelee ylensyömiseen ja huolettomaan ilonpitoon. Se tuo mukanansa pian myös totisempia toimia, pakottaa huhdanviljelykseen ja sitä tietä vähitellen järkevämpiin talouden askareihin. Veljesten mieli kuohahtaa sentään vielä hillittömiin juominkeihin, ja niiden avulla perustelee kirjailija kaksi vahvasti paisutettua kohtausta: Hämeenlinnan matkan, joka kukkuroituu Simeonin kuviteltuun käyntiin saapasnahkatornissa, ja veljesten yhteisen kirkkomatkan, joka päättyy hurjaan tappeluun Tammiston pihalla. Se pakoretki, jolle veljekset aikovat lähteä välttääkseen seiväsleikkinsä seurauksia, on heidän vapaista metsäläisseikkailuist viimeinen. Sen jälkeen heissä tapahtuu vähitellen muutos. Villin mielivallan sijaan alkaa astua järki, hetkellisten päähänpistojen ja kuvittelujen sijaan vakava tahdon suunta ja pyrkimys elämän käytännölliseen järjestämiseen. Näyttää kuin olisi aiheen mielikuvituksellinen vuolaus itsestään talttunut. Tekijä on tuntenut nyt halun tarttua voimakkaammalla otteella juonen realistisiin lankoihin kiinni, ja hän osoittaa noilla näennäisesti tarkoituksettomilla seikkailuillakin olleen kasvattavan merkityksen veljesten kehityksen kulussa. Teoksen loppuluvut liittyvät taas kiinteämmin yhteen. Niissä esitetään keskitetysti, kuinka veljekset voittavat luontonsa, pakottavat itsensä työhön ja lukuharjoituksiin ja aloittavat näin paluunsa järjestyneen yhteiskunnan keskuuteen. Kirjailija on epäilemättä osannut oikeaan vaikuttimeen, kun hän osoittaa ihmisten myötätunnon ja hyvyyden pystyvän noihin metsistyneihin luonnonlapsiin paremmin kuin mahtikäskyjen ja uhkausten. Heidän ennakkoluulonsa naapureita ja koko maailmaa kohtaan luhistuvat. He huomaavat, ettei maailma ole heille sen tylympi kuin muillekaan, vaan että syy on ollut heissä itsessään, kun eivät ole ymmärtäneet, mitä heidän rauhaansa tulee. Näin he tietoisina kääntyvät nyt »itsensä-kieltämisen, työn ja
[403] 
toimen tielle», ja heidän harharetkensä päättyvät miltei idylliseen sovintoon ja rauhaan. Viimeisessä luvussa haaraantuu kertomuksen rata eri osiin, kun kirjailija tahtoo muutamalla piirteellä viitata kunkin veljeksen myöhempään kehitykseen. Vielä kerran suunnataan kirkas valaistus Juhanin, Simeonin, Aapon ja Laurin luonteisiin, vielä kerran kohoaa »ilostelu» Timon ja hänen vaimonsa kuvauksessa loistoonsa. Mutta vastakohdaksi tälle riemulliselle tilanteelle kääntyy tunnelma Eeron asuntoon, Vuohenkalman torppaan siirryttäessä yht'äkkiä vakavaksi. Syntyy puolittain salamyhkäinen hiljaisuus, jossa on kuulevinaan runoilijan oman sydämen sykinnän. Ihmeellisen kauniissa »Sydämeni laulussa» soi aavistuttava kaipaus ja kuoleman läheisyyden tunto, mikä on piillyt leikkivän ilon alla. Mutta kirjailija ei päätä vielä tähän. Hän kokoaa sävelet kirkkaaksi loppuhelähdykseksi, piirtäessään kuvan yhteisestä juhlavasta joulunvietosta Jukolan avarassa pirtissä. Näin muodostuu tämä omituinen teos, vapaasti ja pakottomasti kuin elämä itse, monesta vaiheesta, jotka kieltämättömällä eepillisellä tahdilla liittyvät yhteen ja niveltyvät toinen toiseensa, mikä suuremmalla, mikä pienemmällä perustelun hakasella. On totta, että Kivi perustelee usein laajasti, esim. veljeksien metsään muuttoa, heidän lähtöänsä Kourusuolle jne. sekä motivoi koko tuolla metsäseikkailujen pitkällä sarjalla heidän lopullista kääntymystään. Mutta kuinka toisin olisikaan myöhemmän ajan realistinen psykologi tehnyt johtopäätöksiä samoista perusteluistal Kivi tyytyy välistä heikompaankin perusteluun, esim. kun hän merkitsee Tammiston Kyöstin tai nimismiehen mieltymyksen veljeksiin tai antaa »ankaran» rovastin kääntyä nimismiehen ja Härkämäen isännän vaikutuksesta suopeaksi veljeksiä kohtaan. Samanlaista »romanttisuutta» tapaamme hänen näytelmissäänkin. Tässä se mielestäni kuitenkin on katsottava pikemmin jonkinlaiseksi humoristin vapaudeksi, sillä samanlaatuisia ilmiöitä tapaamme kaikilla humoriste illa. Heidän sankarinsa eivät ole kuivia moralisteja, vaan voittavat sydämiä olemuksensa luontevalla vapau- 
[404] 
della; muistettakoon vain esim. Falstaffin ja prinssi Heikun tai Don Quijoten ja herttuan keskinäisiä suhteita. Kylmä ja järkevä realismi on huumorin vihollinen. Mitä olisi »Seitsemän veljestä» ilman veljesten seikkailuja jouluyönä ja oleskelua Hiidenkivellä, jotka eivät sinänsä näytä vievän kehitystä eteenpäin! Mitä se olisi ilman Taula-Matin meheviä tarinoita, Laurin lapsellista saarnaa, Aapon runoilevia esityksiä, Juhanin kertomia »eläviä esimerkkejä» ja lukemattomia muita kasvannaisia, jotka vain hidastuttavat vauhtia ja hajoittavat mielenkiintoa! Siitä puuttuisi sen paras mehu ja viehätys. Me nautimme kenties enimmin sen lapsellisesta kuvitteellisuudesta ja kertomuksen polvekkeista, ja tekijän kanssa melkein unohdamme päämäärän, johon lopussa päädytään. Me elämme jokaisessa kohtauksessa vain sen nykyisyyttä, muistelematta mitä edellä on ollut, ajattelematta mitä jäljestä on tuleva. Kaikista irtonaisimmilta liitteiltä tuntuvat »Seitsemän veljeksen» rakenteessa siihen sovitetut sadut, tarinat ja laulut. Mutta niilläkin on oma merkityksensä. Laulut antavat vaihtelua ja sadut romanttista väritystä tälle ulkonaisten piirteiden puolesta realistiselle kertomukselle; ne muodostavat tyyniä levähdyskohtia keskellä rajujen seikkailujen tulvaa ja niistä aiheutuu usein keskusteluja, joissa arkinen järkeily kääntää naurunalaiseksi niiden herkän runollisuuden. Nämä sadut ovat paikallistetut omintakeisen nerokkaasti, ja Kivi on antanut niille aivan persoonallisen sävyn ja taiteellisen pyöristyksen. Todellisuus yksinään ei häntä tyydytä. Hänen rikas, alkuperäinen mielikuvituksensa haluaa viivähtää sadun vapailla ja kaukaisilla aloilla. »Seitsemän veljeksen» saduissa sulaa kansanomainen luonnonmystiikka ja raaka mielikuvitus kirjailijan omien tunnelmien kanssa yhteen tavalla, joka melkoisesti eroaa esim. Topeliuksen satujen laadusta. Kivi tarttuu syvemmin ja voimakkaammin kansan tarunomaisiin kuvitelmiin kuin Topelius. Niin alas viljelemättömiin tarupohjiin kuin esim. »kuningaskäärmeen» sadussa ei Topelius halusta mennyt eikä hän toiselta puolin myöskään tulkinnut niin syvästi aavistuttavia mielialoja, kuin on tulkittu sovituksen ajatus »linnan ankaran herran» sadussa 
[405] 
tai ikuisen uskollisuuden ja kaikkivoittavan rakkauden ajatus Impivaaran »kalvean immen» tarinassa. Viimeksi mainittu on Kiven saturunouden kaunein helmi, ja luultavasti syvällisin satu mikä Suomessa on kirjoitettu. Tässä sadussa saattaa pienoiskoossa tutkia Kiven ehyttä ja tasaista tekotapaa: kuinka hän tarttuu luontevasti aiheeseen kiinni, siirtyy perusteellisesti piirteestä piirteeseen, kohtauksesta kohtaukseen, pyöritellen ja muovaillen niitä vaistomaisen suhteellisesti, kunnes ydin on selvillä ja tunnelma saanut lopussa kirkastavan ja kohottavan valaistuksen. 

*

Henkilökuvat

»Seitsemän veljestä» on taloineen, torppineen ja mäkitupineen, palvelijoineen, ruotiukkoineen, ja kulkureineen, lukkareineen, rovasteineen ja kartanonherroineen laaja ja tyhjentävä läpileikkauskuva siitä maalaisyhteiskunnasta, jonka keskuudesta Kivi on saanut kaikkiin tuotteisiinsa eloisimmat tyypit. Kuvaavaa on, että miehiset luonteet ovat tässä kertomuksessa kuten useimmissa muissakin hänen teoksissaan etualalla, ja että hän on sovittanut päähenkilöiden kehityksen oman ikänsä ja kokemuspiirinsä rajoihin, alkaen varhaisesta lapsuudesta, mutta menemättä juuri yli 35. ikävuoden. Niinkuin »Nummisuutareissa» ja osittain jo »Kullervossa» hän tuo samasta kodista esille kokonaisen ryhmän erilaisia tyyppejä, joista toinen valaisee ja täydentää toistaan. Veljesseitsikon ulkonaisessa esiintymisessä ja luonteenominaisuuksissa on sukupohjan yhteiset tuntomerkit vedetty vahvasti näkyviin ennen yksilöllisiä. Harvinaisen yksituumaisesti veljekset vuoroin ahkeroivat ja laiskoittelevat, tappelevat ja sopivat, ylensyövät ja näkevät nälkää, juopottelevat ja tekevät parannusta. Heissä vallitsee entisajan yhteishenki, tuo perhe- ja kylähenki, jota Kivi ylistää eräässä kirjeessään suomalaisen kansan tuntomerkiksi. Mutta se ei kuitenkaan estä väliin syntymästä ankaraakin riitaa ja eripuraisuutta heidän keskuudessaan, mikä osoittaa Kiven nähneen siinäkin kohdin toisin kuin Runeberg näki. Kulttuurikerros 
[406] 
on veljeksissä sangen ohut, älylliset alat heikosti viljeltyjä. Heillä ei ole opillista tietoa muuta kuin se sirunen, mikä sitä on äidin neuvoista ja sokean enon kertomuksista saattanut tunkeutua lukutaidottomiin aivoihin ja sekaantua siellä taikauskoisiin perinnäisluuloihin ja lapsellisiin kuvitteluihin, sillä omaa elämänkokemusta ei heillä ole juuri ollenkaan ennen Impivaaran saloille muuttamista. Ei ihme, jos he uskovat »körreihin» ja »kyöpeleihin» ja vapisevat joskus yöllä maailmanlopun pelosta tai nähdessään salaperäisen silmän pimeässä kiiluvan; - jos he puhelevat vähän sekaisin »Amerikan valtakunnasta», »Isostaturkista» ja »Enklannin» maan hirmuisesta etäisyydestä; - jos he Timon tavoin luulevat, että naisen sydän on oikealla puolella rinnassa ja että miehen osaksi lankeaa se tyttö, joka on tehty hänen kylkiluustaan; - tai jos he kuvittelevat omalla tavallaan ukkosen syntyä, oikeudenkäytön asianmukaisinta järjestämistä, vanhan Aatamin ulkomuotoa ynnä muita vaikeatajuisia asioita. Varsinkin uskonnollisi a kysymyksiä pohtivat veljekset niin omaperäisesti ja vapaasti, että se aivan hämmästyttää. Mutta ken tuntee läheltä Suomen kansaa, tietää, että juuri raamatullisten asiain mietiskely on ollut sen mieluisimpia askarteluja entisaikoina ja monesti juuri siinä vapaassa maallikkohengessä, jossa veljeksien keskustelut liikkuvat. Veljesten henki ei ole muokkautunut käsitteelliseen ajatteluun, vaan keskustelu hyppelee usein vapaasti mielikuvasta mielikuvaan. Samoin heillä vaisto ohjailee tekoja enemmän kuin tietoinen tahto. Alkuperäinen villiys pyrkii yhtämittaa rikkomaan ne hyvien tapojen ja siveyskäsitteiden esteet, joita äiti oli koettanut lasna heihin juurruttaa. Kiihkeimpinä hetkinä luonto ottaakin oikeutensa, useammin kuitenkin puheissa kuin teoissa. Ettei villi luonto riehahda pahempiin väkivallan tekoihin, joihin siinä on edellytyksiä, siitä on kirjailija pitänyt huolen sovittaessaan sen vastapainoksi jaloja ominaisuuksia. Samanlainen rehellisyys ja vilpittömyys sekä horjumaton kunnioitus lakia ja oikeutta kohtaan kuin nummisuutari Eskossa tulee myös näkyviin veljeskunnan vaiheissa. Vaikka he vaistomaisesti pakenevatkin kult- 
[407] 
tuuria ja yhteiskuntaa, eivät he kuitenkaan voi kieltää sitä oikeuden ääntä, minkä ovat perineet vanhemmiltaan ja tavallaan siis koko yhteiskunnalta. Se ei ole tosin alussa kirkastunut tietoiseksi, aina vaikuttavaksi elämänsuunnaksi. Mutta se ilmenee monesti luonnonlapsenominaisena ritarillisuutena ja suoruutena. Jos väkevämpi yrittää sortaa heikompaansa tai jos hän polkee totuutta, niin aina nousee veljesparvesta joku, joka panee vastalauseensa ja pakottaa sortajan luopumaan aikeestansa. Veljeksillä on avoin ja terve sydän, jota ei mikään pinttynyt itsekkyys ole kutistanut eikä kangistanut. Se on kuin ihmeellinen, salainen ponnin, jonka kirjailija on piilottanut kaikkiin kuvattaviinsa. Kosketa sitä, ja se värähtää ja antaa puhtaan soinnun. Anna heille oikea neuvo oikealla ajalla, ja heidän hillitön vihansa lauhtuu. Ohjaa heitä, ja he valitsevat oikean tien. Osoita heille rahtunen hyvyyttä, ja he ovat valmiit ryntäämään puolestasi vaikka tuleen. Ja se onkin heidän paras valtakirjansa, minkä nojalla voivat pyrkiä kristillisen seurakunnan ja sivistyneen yhteiskunnan jäseniksi. Elävä, inhimillinen tunne vapauttaa veljekset yksilöllisestä rajoituksestaan, liittää heidät yhdeksi koko ihmiskunnan kanssa. Eikä ainoastaan ihmiskunnan. Näyttää siltä, kuin väreilisi heissä sama elämä kuin koko suuressa luonnossa. Itsetiedottomina animisteina he sielullistavat luonnon: hellivät kotieläimiänsä ja nimittelevät heitä »veljikseen» ja näkevät omien mielialojensa välittömät heijastukset ympäristössä, joka heille välistä »hymyilee» ja näyttää ystävälliset »äidinkasvot», välistä taas »kantelee» heidän päällensä ja näyttää »emintimän armottoman muodon». Heidän olemuksensa on syvimmillä juurillaan kiinni kaikkeuden salaisissa pohjissa. ja heissä on luonnonomaista kasvuvoimaa. Tämä, jos mikään, osoittaa, etteivät veljekset ole kaavamaisia ajatusrakennelmia, vaan kasvaneet elimellisesti runoilijan sielusta esiin. Niiden olemusta ei voi kerralla tyhjentää, ei vangita yhteen käsitteeseen niitä vaihteluita ja vastakohtia, valoja ja varjoja, kovia ja herkkiä aloja, jotka heissä tapaamme. Vasta seuratessamme heitä 
[408] 
läpi monien kohtausten heidän kuvansa vähitellen selvenee ja erottuu yhteisestä taustasta.
Juhani on veljeslaumassa laajin, eloisin ja vivahdusrikkain luonne ja nummisuutari Eskon jälkeen Suomen kirjallisuuden mahtavin humoristinen tyyppi. Hän on täysiverinen luonnonlapsi; näennäisesti ristiriitainen, mutta pohjalta ehyt ja jakamaton »minä itse». Hän on itsekäs ja hyväsydäminen, omavaltainen ja helposti johdettava, herkkä suuttumaan ja herkkä leppymään, altis iloon ja altis epätoivoon; aina väkevien mielikuviensa johdettavissa. Hän on mielikuvitus- ja tunneihminen, jonka veret läikkyvät nopeasti ja kiivaasti. Ei tarvita muuta kuin pieni moite, ja hän leimahtaa silmittömään vihaan ja vimmaan, uhaten kumota maat ja taivaat ja tehdä kauhistavia hirmutekoja. Mutta yksi hyvä sana ajallansa saa hänet taas talttumaan, huomaamaan aikeensa vääryyden ja pusertamaan katumuksen kyyneleitä. Näin heilahtelee hänen mielensä laidasta laitaan vapaasti kuin lapsen tai runoilijan. Hänessä on harvinainen määrä vitaalista voimaa, ylimielisyyttä ja hyvää tuulta. Hänen riemunsa on hillitöntä. Se pursuu ruumiillista hyvinvointia, käyttämättömien voimien ylenpalttisuutta. Kun elämä on hauskaa ja »nostelee hieman kantapäitä», niin hän heittäytyy hetkellisen ilon valtaan empimättä: painii, tanssii ja remuaa villisti. Ei mikään järjen harkinta eikä sovinnaisuuden määrämittaisuus tule sitä estämään. Yhtä täydellisesti, yhtä välittömästi joutuu hän vastoinkäymisen hetkellä epätoivon valtaan. Niin helposti kuohuvat hänen verensä, niin kiihkeästi liikkuu hänen mielikuvituksensa, ja se yhtyneenä suureen yksinkertaisuuteen ja itsekeskeisyyteen, uhkarohkeuteen ja taikauskoiseen arkuuteen tekee hänestä mitä koomillisimman olennon. Se, että hän - tämä vapaa ja eloisa..mies, - muuttuu lopulla ikäänsä körttiläiseksi, saa selityksensä hänen luonteensa jyrkistä vastakohdista, hänen ajatuskykynsä alkeellisuudesta ja hänen mielikuvituksensa ylivoimaisuudesta, jolle ikä asettaa rajat.(*)
[409] 
Simeonissa Kivi on kuvannut yhden silloisia heränneitä, luulohurskaan miehen, joka liikkuu raamatunlauseet huulilla ja alati huokailee maailman pahuutta. On syytä siihen käsitykseen, että hän on jossain määrin patologinen ilmiö, syntymästään asti heikkohermoinen ja sielullisesti järkkynyt, alituisen pelon ja kauhun, alainen. Hänen uskonnollisuutensa on pelon tunteen aiheuttamaa. Hän on esimerkki ankaran helvettiopin ja tuomiopäiväsaarnan vaikutuksesta heikkoihin aivoihin. Hän mietiskelee aina »uskon pykäliä», ja hänen alkuperäisen »filosofiansa summa on ilmaistuna noissa kahdessa sanassa taivas ja helvetti, kun taas Jeesuksen sovitusoppi ja yleensä kristillisyyden uusitestamentillinen aines näyttää koskettaneen häntä yhtä pintapuolisesti kuin muitakin veljeksiä.»(*) Varsinkin paholainen ja helvetti kummittelee hänen mielessään yhtämittaa, niinkuin huomataan hänen ihmeellisistä uninäyistään ja hurmahenkisistä parannussaarnoistaan. Hänen järkensä vähitellen kirkastuu. Mutta hän ei silti lakkaa olemasta koomillinen, sillä luonto vetää häntä aina toisaalle, toisaalle taas hurskaat opit ja kuvittelut. Hänellä on »kiivas veto viinaan», niinkuin Juhanin mielestä jumalisilla miehillä yleensä, ja tämä lihan heikkous tekee hänen hurskaudelleen monta tepposta, ennenkuin ruumis vanhuuttaan ransistuu ja talttuu. Hän lankeaa kerta toisensa perästä, katuu ja tekee parannusta, mutta lankeaa taas uudestaan, aikoen kerran tuommoisen kohtauksen jälkeen päättää päivänsä oman käden kautta, josta veljen väliintulo hänet kuitenkin pelastaa. Häpeään joutuu hänen siveysoppinsa usein muutenkin: hän kiroaa hätäpaikassa ja tappelee kuin mies, milloin niin vaaditaan, ja vanhaksipojaksi jäätyään hän on ahneesti kiintynyt maalliseen mammonaan, hän on perin saita ja kovasydäminen talon puolta pitäessään. 

Eeroon, tuohon »kuustuumaiseen», »aidantakuiseen» nallikkaan, Kivi on pannut enimmin älyllistä itseänsä. Hän on vilkkaampi ja älykkäämpi kuin muut veljekset, sukkelasanaisuudessaan »Kul- 

 

[410] 
lervon» Viksarin ja »Nummisuutarien» Mikko Vilkastuksen suora jälkeläinen. Hän »veistelee» usein ivallisesti, ja hänen veistelemänsä sattuvat maaliinsa ja tekevät hänen »kanaljan kielensä» pelätyksi veljesten kesken. Eikä hän pyri hillitsemäänkään kompahimoansa, vaan päinvastoin nauttii kepposistaan ja kompensoi niillä ruumiillisen heikommuutensa. Hän on lahjakas, vallaton vekkuli, mutta ei sydämetön. Saatuaan pari kolme veljellistä selkäsaunaa hän oppii tahdikkuutta, ja hänestä kasvaa viimein, Juhanin sanojen mukaan, »oikein laatuunkäypä mies sekä sielun että ruumiin puolesta». Hänellä on suurimmat hengen lahjat, ja hän kehittyykin pitemmälle tiedon tiellä kuin muut veljekset. Hänestä tulee sivistyksen kannattaja ja edustava yhteiskunnallinen henkilö.
Aapo on myös järjen mies, mutta häneltä puuttuu Eeron ajatusten yllättävä nopeus ja nerokas omaperäisyys. Sen sijaan hän on perinpohjainen, käytännöllinen ja moralisoiva, aina valmis neuvomaan, suunnittelemaan ja sovittelemaan. Sosiaalinen ymmärrys ja sopeutuvaisuus on hänelle luonteenomaista. Kun hänellä lisäksi on tarkka muisti ja harvinainen puhelahja, esiintyy hän pitkin matkaa veljeslauman viisaana Nestorina, »Jukolan Salomonina», joka salaa ylpeilee tiedoistaan, vaikka koettaa peittää sen vaatimattomuuden verhoon. Parhaimpina hetkinä uhoaakin hänen sanoistaan ja esiintymisestään todellista elämänviisautta, joka vaikuttaa hyvää veljesparvessa ja auttaa järjen pääsemään voitolle intohimoista tai mielettömistä houreista. Tasapuolisena ja harkitsevana järkimiehenä hän on omiansa lautamieheksi. Se kultainen keskitie, jota hän tavallisesti edustaa, on suora vastakohta kaikelle huumorille. Tuolloin tällöin lankeaa sentään hymyn pilkahdus Aaponkin vakaville poluille, kun esim. ajattelemme hänen haettuja vertauksiansa tai kuulemme hänen esittelevän, että veljekset »kaikki miehissä ja yht'aikaa» lähtisivät kosimaan Männistön Venlaa.
Timo on veljeksistä unisin ja yksinkertaisin, elämään tyytyväinen ja aina iloinen. Ajatusten tulva ei häntä koskaan rasita. Viimeisenä hän on sisäluvun oppimisessa, viimeisenä tajuaa puheen
[411] 
 tarkoituksen. Mutta hän on pehmeä ja hyväluontoinen ja joutuu lopussa vaimovallan alle, niinkuin nummisuutari Topias. Kuvaavia ovat hänelle tyhmät päähänpäläykset ja sananparret, jotka ryntäävät esteettömästi kuuluville, kesken muiden puheita. Kirjailija on suonut hänelle hyvityksen antamalla, hänen keksiä pelastuskeinon veljeksille Hiidenkivellä härkien piirityksessä ollessa. 
Lauri, Timon kaksosveli, on hidasliikkeinen, harvasanainen ja itseensä sulkeutunut, oikea Hämeen mietteliäs mies. Hiljainen havaintojen tekijä ja synnynnäinen luonnonmystikko. Ainoastaan viinapäissään hän vilkastuu, muuttuu melkein nerokkaaksi ja laukaisee suustansa purevat, naulanpäähän iskevät arvostelut veljistänsä. Hän rajuaa kuin nummisuutari Esko ensi kerran humalassa ollessaan, mutta kieltäytyy sitten viinasta kokonaan ja pitää sen päätöksensä järkähtämättä. Itsenäisenä ja lujatahtoisena miehenä hän esiintyy aina muutenkin, eristäytyen veljeslaumasta omiin oloihinsa. Hänen sielussaan on voimakas -veto metsiin. Se on hänen syvin intohimonsa, ja hän tempaa muut mukaansa Impivaaran-romantiikallaan. Saloympäristö sointuu yhteen hänen hiljaisten mietiskelyjensä kanssa, jotka kohdistuvat monen moisiin luonnon ihmeisiin tai sukeutuvat himmeiksi uninäyksi. 
Tuomas, veljesparven hartiakkain ja väkevin mies, on oikea »työkirves»: ei puhu paljon, vaan toimii tyynesti ja vakaasti kaikissa talon askareissa ja kehittyy mallikelpoiseksi isäntämieheksi. Hänen henkiset lahjansa eivät ole mihinhään suuntaan  erikoisesti kehittyneet. Hän on tyyni, flegmaattinen luonne. Intohimot eivät järkytä hänen vankkaa tasapainoansa. Syvä  uskonnollisuus ja rauhallisuus antaa leiman hänen olemuksellensa mieheksi tultua. Lauri kehuu hänen hyvää sydäntänsä, ja samaa todistaa hänen anteliaisuutensa. Mutta suuttuessa, mikä tapahtuu ani harvoin, nousee hänessäkin sokea luonto rajuun voimaansa. Veljesten luonteenkuvaus on suoritettu suuressa määrin synteettisesti. Kirjailija ei omasta puolestaan kerro eikä erittele millaisia he ovat. Hän panee heidät toimimaan ja keskustelemaan, 
[412] 
ja silloin me sen sekä näemme että kuulemme, emmekä ainoastaan sitä tai tätä ominaisuutta yksinään, vaan koko luonteen, ei terävästi ja kylmästi piirrettynä, vaan ikäänkuin sisältäpäin avattuna, runoiltuna. Kirjailijan terve vaisto tulee näkyviin siinä, ettei hän tee heistä enkeleitä hempeämielisten romaaninkirjoittajain tapaan sittenkään, kun heissä on huomattava muutos  tapahtunut, vaan antaa heissä säilyä osan entistä luontoa, tietäen että »vuosien kuluessa muuttua taidamme, kuitenkin on meissä aina jotain alkuluonteestamme», niinkuin Kimmo sanoo »Kullervossa». Luodakseen historiallista taustaa veljesten oloille ja luonteenkehitykselle kirjailija sallii meidän katsahtaa heidän sukujuuriinsa pari kolme miespolvea taaksepäin. Saamme nähdä vilahdukselta heidän isänsä, tuon innokkaan metsämiehen, joka oli eläessään kaatanut »enemmän kuin 50 karhua». Saamme nähdä heidän äitinsä, tuon entisajan kelpo emännän, joka asteli »sahrojen sarvissa, jykevänä kuin jättiläis-eukko» ja joka ankarana kasvattajana vivahtaa jonkin verran »Nummisuutarien» kuuluisaan Marttaan. Veljesten isoisästä, jonka sysikojussa he aluksi majailevat Impivaaraan muutettuansa, kuulemme, että hän oli mainio huhdanviljelijä ja hiilenpolttaja. Kenties hän tai hänen isänsä oli se Jukolan oivallinen perustaja, joka oli ymmärtänyt pitää huolta jälkeentulevista ja isossajaossa hankkinut itselleen seitsemän vertaa enemmän maata kuin hänen naapurinsa. - Sukuhistoriallisia perusteluja on romaanissa taitavasti käytetty. Vanhasta sukupolvesta esitetään »Seitsemässä veljeksessä» muutenkin eräitä mainioita originaaleja veljesten ympäristöllä, esim. kiivas Kolistimen vaari, erinomainen tarinoitsija Taula-Matti, molemmat omituisia korven erakkoja ja innokkaita metsänkävijöitä. Kirjailija on piirtänyt heistä eloisan ja tarkan kuvan. Sen sijaan hän on jättänyt veljesten vastustajat, Toukolan pojat, kokonaiseksi laumaksi, nimeltä mainiten ja kevyesti hahmotellen heistä vain muutamia. Erikoisesti huomattavan ryhmän muodostavat ne lukuisat sivuhenkilöt, joiden avulla kirjailija valaisee 
[413]
kirkon vaikutusta kansaan sekä herännäisyyden esiintymismuotoja. Niissä ilmenee hänen vapaa ja terve arvostelukykynsä. Hän ei näe yksinomaan valoisia ja ilahduttavia tuloksia, vaan paljon pintapuolista, epätervettä tai kerrassaan väärään johtavaa kansan uskonnollisessa kasvatuksessa. jo veljeksien kohtaloissa piilee syytös kirkon menettelytapaa vastaan. Jyrkästi se esiintyy myös Jaakkolan Paavon kuvauksessa, joka osoittaa, kuinka vääriä keinoja papit käyttivät taivuttaakseen kansaa lukutaitoon. Lukkarin saarna teoksen lopulla taas antaa jonkinlaisen aavistuksen siitä. millainen saattoi olla heidän kirkollisen opetuksensa muoto ja sisällys. Ettei herännäisyyden laita ollut paljon parempi, se näkyy sen hedelmistä. Tervakosken Tuomaan aikaansaama kääntymys Simeonissa, Kirkonkylän nahkurin surullinen elämäntarina, jonka johdosta Aapo lausuu sen oikean arvelun, että »ahdaspäinen usko ja hengellinen ylpeys» vei hänet turmioon, sekä Härkämäen isännän ja Timon vaimon kirkkohurskaus, joka on elämän kanssa mitä räikeimmässä ristiriidassa, kuvastavat eri puolilta tämän suunnan kieroon johtavaa vaikutusta. Näiden vastapainona on teoksessa koko joukko kuvia oikeammasta kristillisyydestä. Siinä suhteessa on huomattava ensinnäkin rovastin tarmokas toiminta kansan raakojen tapojen parantamiseksi. Veljesten äidin hartaus on totinen ja vilpitön, »vaikkei hän lukeakaan osannut», ja sen vaikutus ulottuu hänen poikiinsakin. Tammiston Kyöstin olemusta ovat »tuumaukset uskon asioissa» järkyttäneet niin perinpohjin, ettei hän kääntymyksensä jälkeen enää koskaan nauranut eikä valehdellut, vaan eleli hiljaisena, erakoituneena miehenä omalla konnullansa. ja vihdoin on Seunalan Anna tässä romaanissa edustamassa uskonnollisen tunneelämän herkkyyttä ja korkeinta haltioitumiskykyä. Häntä kuvatessaan Kivi on käyttänyt niin heleitä värejä kuin vain ani harva pohjoismainen kirjailija ennen häntä. Selittämätön tunne-elämän salaperäisyys ja sanaton taivas-ikävä huokuu hänen olemuksestaan. Hän näkee ihmeellisiä näkyjä ja hyräilee lapsensa mieleen ihmeellisiä säveleitä. ja kun hän heinäniityllä keskellä ukkosen 
[414]
jyrinää ja rankkaa sadetta polvistuu rukoilemaan taivaan armahdusta Juhanin synneille, niin siinä värähtelee sama hehkuva uskoninto ja rakkaudenhenki, mikä on siivittänyt Lean sanat korkeimpaan lentoonsa. Yksistään Annan kuva riittäisi kumoaomaan Ahlqvistin väitteen, ettei »Seitsemässä veljeksessä» vallitsevaa raakuutta muka »keskeytä mitkään hellemmät ja tunteellisemmat kohtaukset» ja ettei siinä tule esiin mitään »vienompaa vaimoista olentoa».(*) Mutta onhan kirjailija lisäksi esim. saduissaan osoittanut pystyvänsä liittämään hentoja ja ihanteisia aineksia kertomuksen karheuteen. Naistyypit ovat tosin tässä humoristisessa kertomuksessa, niinkuin »Don Quijotessa» ja vielä enemmän »Gargantuassa ja Pantagruelissa», taka-alalla, vaikkeivät suinkaan näkymättömissä. Niitä tavataan jo kertomuksen alussa joku ja lopussa taas esitetään lyhyesti veljeksien vaimot. Useimmat näistä kauniimman sukupuolen edustajista kuuluvat siihen ei erittäin kauniiseen eikä miellyttävään lajiin, jota Kivi on joskus merkinnyt sanalla »morakat». Heissä näkyy maalainen karkeus ja piirteiden hiomattomuus peittelemättä. He kiroilevat ja »pärmänttäävät», kuten Rajamäen Kaisa ja Laurin vaimo, antavatpa miehelle selkäänkin, kuten Timon eukko. He ovat tukevia, työhön pystyviä Hämeen tyttöjä. Kirjailija on piirtänyt muutamista heistä muotokuvan tuiki realistiseen tapaan, esim. »veljesten lempilinnusta», Männistön muorin Venlasta, ja Laurin vaimosta.

Ne harvat säätyläiset, joita tässä salokuvauksessa ohimennen mainitaan, jäävät luonteina verraten epämääräisiksi. Pitäjän »ankara rovasti» ei ollenkaan esiinny mieskohtaisesti. Kiinteä lukkari taas on kuvattu samaan humoristiseen tapaan kuin mainio kanttori Sepeteus. Hän on kohtuuden mies väkijuomien käyttämisessä, hänellä on papilliset moraalin, nuhteen sekä sovituksen sanat huulilla, ja hänen kirkollisen arvonsa ulkonaiset tuntomerkit ovat: »pattisauva kourassa ja entisen rovastin musta, isolippainen vannelakki päässä». Maallisen esivallan edustaja, iloinen ja hyväntahtoinen nimismies, veljesten suuri suojelija, on jätetty myös 
 

[415] 
tarkemmin kuvaamatta. Hiukan satiirisen kuvan on kirjailija piirtänyt aatelisesta Viertolan herrasta, tuosta rikkaasta »mätimahaisesta, pulleasilmäisestä» miehestä, joka kiroilee ja ärhentelee ensin veljeksille härkiensä teurastamisesta, mutta lopulta kuitenkin osoittautuu leppyisäksi naapuriksi. Hänen tyttärensä kai on se »punaposkinen Lyytia röökinä», jonka tiedetään juovan ainoastaan valkoisen vuohen maitoa. Realistina Kivi ei unohda merkitä veljesten suhdetta säätyläisiin tuolla kansanomaisella lauseella »herroihin ei ole luottamista» eikä myöskään jätä tekemattä tästä epäluulosta pitkälle meneviä johtopäätöksiä, antaessaan heidän suunnitella vastarintaa rovastia ja lukkaria, nimismiestä ja Viertolan herraa vastaan. Mutta humoristina hän taas luo umpeen tämän juovan ja antaa kaikki päättyä sulaan sovintoon. Sivistyshistoriallisesti merkillepantava on myös veljesten suhde kaupunkiin ja kaupunkilaisiin, johon teoksessa pari kertaa viitataan. Tuo Hämeenlinna, josta aapiskirjat ja herraskaiset nautintoaineet tulevat, ei ole näille metsäläisille paljon parempi ryövärinluolaa, sillä siellä menevät heiltä rahat ja tavarat, ennenkuin huomaakaan, ja murheellisella mielellä ja pohmeloisina he saavat palata takaisin kotiinsa. Turun kaupungin vilkas liikenne ja hienot tavat taas ovat Juhanista niin hullunkurisia ja hupaisia, että hän ei voi muuta kuin nauraa niille. Mitään henkistä vetovoimaa ei näillä »sivistyksen keskuksilla» ollut heihin. Kirjailija on katsonut kaikkia henkilöitään ihmisyyttä laajasti rakastavalla silmällä, typistelemättä tai tyylittelemättä niitä moraalisen tai esteettisen teorian nimissä. jos vertaamme tätä romaania luonteenkuvauksen.puolesta noin 40 vuotta aikaisemmin ilmestyneeseen Runebergin runoelmaan »Hirvenhiihtäjät», joka on myös yleiskuva suomalaisesta maalaiselämästä, niin huomaamme, kuinka piirteet ovat tihentyneet, luonteet täyteläistyneet ja syventyneet. Klassillisista epiteeteistä on astuttu keskelle todellisuuden vivahdusrikkautta. Runeberg on pysynyt vain pääpiirteissä ja jättänyt »epäolennaiset» sivuseikat pois, saadakseen yksinkertaisen suuruuden näkymään kaikessa juhlavuudessaan. Kivi taas hakee 
[416] 
hauskoja yksityiskohtia ja elävöittää luonteen niiden avulla. Runeberg korottaa kuvattavansa aatteelliseen suuruuteen, jotta ihastuksemme sen käsittäisi. Kivi löytää valoisan, inhimillisen puolen alhaalla, keskeltä kehittymättömyyttä ja raakuuttakin. »Seitsemässä veljeksessä» ei ole montakaan vuorosanaa, joka ei olisi ilmauksena puhujan omasta luonteenlaadusta ja soveltuisi siihen tilanteeseen, jossa se lausutaan. Noita syviä yleisiä mietelmiä, joita Shakespearen näytelmissä sinkoilee jopa yksinkertaisimman portinvartijan tai haudankaivajan suusta, ei Kivellä ole. Älyllinen aines on veljesten keskusteluissa vasta kuin idulla ja luonnollisesti paljon niukempi kuin Don Quijoten ja Sancho Panzan puheissa, jotka kehittyneellä ajatuskyvyllä välistä halkovat sangen vaikeita aatteellisia kysymyksiä kunniasta, ritarillisuudesta, sodan hyödystä jne. Veljesten tarinoiminen ei kohoa tietysti koskaan niin oppineisiin käsitepiireihin kuin Rabelais'n »Gargantuan ja Pantagruelin» henkilöiden, vaikkapa keskusteluaineet joskus sattuisivatkin sivuamaan toisiaan. Mistäpä Suomen saloilla kasvaneet nuorukaiset olisivatkaan oppineet lausumaan ajatuksiansa sillä johdonmukaisella taidolla kuin perinnäiskulttuurin läpitunkemat renessanssisankarit? Turhaa lavertelua ei Jukolan veljesten keskustelu sentään ole juuri koskaan, liikkuipa se sitten korkeissa autuuden asioissa tai hipaisi näköjään niin vähäpätöistä seikkaa kuin kissan tai kukon avuja. Se on suoraa ja avonaista kuin lapsilla, jotka eivät osaa salata tyhmyyttänsä eivätkä viisauttansa. Sen ainoa heikkous on kai sen paikoittainen hitaus ja pitkäveteisyys, joka kuitenkin tuntuu sangen nautittavalta, verrattuna esim. »Gargantuan ja Pantagruelin» alinomaisiin oppineisiin sitaatteihin ja litanioihin, »Don Quijoten» skolastisiin ajatusaavikkoihin tai siihen ajatuksen estejuoksuun, johon lukija saa tottua esim. Sternen ja Jean Paulin kuuluisiin humoristisiin teoksiin tutustuessaan. Saattaapa suomalaisella perinpohjaisuudella olla »Seitsemässä veljeksessä» oma erikoinen viehätyksensäkin. Esim. Aapon laajat esitykset isännyydestä, hyvästä emännästä, talonhoidosta jne. ovat, juhlallisilla vertauksilla höystet- 
[417] 
tyinä, monesti melkein kuin suorasanaista runoa; paikoin niiden raamatullinen kaunopuheisuus taas sisältää koomillisuutta. Alkuperäisimpänä on luonnonomainen tuoreus kuitenkin säilynyt Juhanin lauseissa, joko hän sitten purkaa iloaan tai epätoivoaan, tutkistelee inhimillisiä lihan heikkouksia tai harkitsee »pykälästä pykälään ja haarasta haaraan», minkä tähden pikkusynnit Jumalaa kohtaan eivät ole niin vaarallisia kuin lähimmäistä kohtaan. Kirjailija näyttää merkinneen Juhanin karkeudetkin yhtä suurella ilolla kuin hänen herttaisen lapsensydämensä ilmaukset, ja tämä ilo tarttuu lukijaan. Jos Juhani taas joskus uhkaa muuttua liikatunteelliseksi ja yleinen mieliala painua alakuloiseksi, ei kirjailija jätä haikeata tunnelmaa, vaan antaa vuorosanojen jatkua ja saada kevyen leikillisen käänteen. Milloin Juhanin kautta ei saada kyllin leikillisiä käänteitä esiin, niin Eero säestää, »veistelee» sekaan ivallisia huomautuksia. Kirjailija ei anna Eeron ylimielisen naurun kuitenkaan kaikua ylinnä. Tämä piirre ansaitsee merkillepanemista. Se osoittaa, ettei kirjailijan myötätunto ole yksinomaan korkean älyn, vaan hyvän sydämen puolella. jos tämän romaanin olisi kirjoittanut joku Holbergin tapainen koomikko, olisi hän varmaan jättänyt Eeron naurun rajoittamatta. - Yhtä sydämetöntä taas olisi, jos Eero yhtämittaa saisi selkäänsä terävän päänsä ja vikkelän kielensä takia. Senkin karin on kirjailija välttänyt antamalla toisten veljesten rientää Eerolle avuksi ja hillitä vihan kuohahtamasta käsikähmäisyyksiin asti. Samoin tapahtuu aina muulloinkin, milloin Juhani kiivastuu kovin ja esiintyy raa'asti. Yleensä vaihtelee sävy »Seitsemän veljeksen» vuoropuheluissa - samoin kuin koko esityksessä - välittömästi ja nopeasti, kuvastaen mielialan keveyttä tai raskautta, kiihtyneisyyttä tai tasapainoa. Se on tälle teokselle aivan erikoista, ja harvapa lienee maailman kirjallisuudessa romaani, jonka vuorosanoissa tunnelmat aaltoilisivat niin tiheästi ja voimakkaasti kuin tässä. Niitä on tosin humoristin vapaudella paikoin kiihdytetty, mutta toiselta puolen ne kuvastavat veljesten luonteen lapsellista välittömyyttä. 
[418] 
Esimerkiksi »Don Quijoten» vuoropuhelut liikkuvat jokseenkin rauhallisesti samassa tasossa, äänenpainon sanottavasti kohoamatta tai laskematta, ja niiden ajatusyhtymät kantavat pitemmälle. »Seitsemästä veljeksestä» puuttuu tämä tasatahtisuus. Se läikkyy ja värähtelee alinomaan mielentilojen mukaan. Siinä saattaa tuntea, kuinka nopeasti tapahtuvat Eeron ja kuinka hitaasti Timon mielikuvayhtymät, kuinka viileästi veri virtailee Aapon suonissa ja kuinka kuumana ja sakeana se tulvahtelee Juhanin päähän(*) - Kaikkialla huomaa, että alkuvoimainen, herkästi ja syvästi syttyvä runoilija on tämän teoksen sepittänyt. joka hetki on kunununnut täyteläisenä mieleen, joka kohtauksen ympärille kietoutunut oma tunnelma. Eikä suunnitteleva kyky, joka on nämä tunnelmapalat yhteenliittänyt, ole myöskään pettänyt.

*

Luonnonkuvaus

Kivi oli aikanansa Suomen suurin luonnonmaalaaja, mestari, joka käytteli sillä alalla niin hyvin romanttista kuin realistista, jopa impressionististakin tekotapaa. Hänen mielensä oli lapsuudesta saakka avoin ja vastaanottava luonnon vaihteleville ilmiöille, ja innokkaana metsämiehenä ja ulkoilmaihmisenä hän pysyi siihen kosketuksissa kautta elämänsä. Hän syventyi siihen semmoisella rakkaudella, että kaikki sen salaisuudet paljastuivat hänelle; hänen oli suotu niin kuin Goethen »katsoa luonnon syvään poveen kuin ystävän sydämeen». Tämä läheinen luonnontuttavuus tulee näkyviin jo hänen näytelmissään. Edellä on useita kertoja huomautettu niistä erinomaisista luonnonkuvauksista, joita hän on melkein kaikissa kappaleissaan sovittanut toimivien henkilöiden vuorosanoihin. Mutta ei siinä kyllin. Kaikissa hänen näytelmissään - eräitä keskeneräisiä kappaleita lukuunottamatta - vallitsee kussakin oma erikoinen luonnontunnelma. Hänen henkilönsä eivät ole niin sanoakseni ahtaita tupaihmisiä, vaan vapaita metsän ja luonnon ihmisiä, jotka tarvitsevat avarampaa ilmaa. Sen vuoksi
[419] 
tekijä asettaa tapahtumapaikan usein ulos metsään, puistoon tai edes pihamaalle, luonnon välittömään yhteyteen, ja hän johtaa eri kohtauksiin tunnelman mukaan erilaisia valaistuksia - saattaapa sanoa - yhtä tarkalla runoilijanvaistolla kuin Shakespeare, joka kai on ollut hänen opetusmestarinsa tässäkin suhteessa. Lukija saa tietää, mikä vuodenaika kulloinkin on kysymyksessä, usein myös mikä hetki päivästä. Niinpä esim. »Kullervossa» vaihtelevat kesäiset ja syksyiset tunnelmat; sen ensimmäinen näytös tapahtuu syyskesällä iltapuolella päivää, toisen näytöksen ensimmäinen kohtaus helteisen keskipäivän aikana ja sen kolmas kohtaus keskiyön aikana, juuri kun kuu on noussut. »Nummisuutarien» toiminta taas tapahtuu elokuun kuluessa, ja kussakin näytöksessä saamme tietää, mikä viikonpaiva ja mika hetki siitä on parhaillaan kulumassa. »Kihlauksen» toiminta sattuu syyspuolelle kesää, jolloin kärpässienet punoittavat metsässä. »Karkureissa» kesäiset valaistukset, ukkoset, auringonlaskut ym. luonnontunnelmat säestävät toimivien henkilöiden mielialoja. Näytelmässä »Yö ja päivä» säteilee kevätaamu kaikessa kirkkaudessaan, ja »Leossa ja Liinassa» tuntuu kukkivien syreenien tuoksua, kun sen toiminta alkaa varhaisena aamuhetkenä ennen kello 7:ää lempeän tuulen käydessä. Kuinka valtavasti luonnonkuvaukset kohottavat ja avartavat tunnelmaa Kiven runoissa, siitä on jo aikaisemmin ollut puhetta. Samalla on myös huomautettu, että niin tarkka realisti kuin Kivi luonnonkuvaajana yleensä onkin, hän saattaa joskus hairahtua romanttiseen liioitteluun yksityispiirteiden yhdistelyssä. Semmoista voisi mainita eräistä hänen näytelmiensäkin luonnoukuvauksista, esim. »Kullervon» viidennen näytöksen viimeisestä lyhyestä kohtauksesta: siinä vallitsee ensinnä kuutamo, sitten hetken perästä alkavat salamat leimahdella myöhäissyksyisenä yönä - ja ennenkuin loppuun päästään, alkavat hongat kankaalla punertaa nousevan auringon säteistä. Tätä vastaan voidaan tosin sanoa, että koko näytelmähän on romanttinen eikä siis kuvattujen luonnonilmiöidenkään tarvitse noudattaa realistista uskottavuutta. 
[420] 
Täyteen voimaansa ja vivahdusrikkauteensa pääsi Kiven luonnonkuvaustaito kuitenkin vasta »Seitsemässä veljeksessä», jonka toiminta on sijoitettu Hämeen metsiin. Kuinka suuriksi onkaan kirjailijan mielikuvitus laajentanut siinä luonnon näkyjen mittasuhteet, miten antaumuksellisesti syventänyt sen yksityispiirteitä.  »Pyhänä» ja »pyörryttävänä» kaareutuu taivas Impivaaran yläpuolella ja rannattomana kiertyy metsien siintävä lakeus sen ympärillä. Kivi on erämaan suuria näköaloja kuvatessaan mestari, jolla ei ole monta vertaista maailman kirjallisuudessa. Tietääkseni ainoastaan joillakuilla ranskalaisilla ja eräillä venäläisillä kirjailijoilla - esim. Chateaubriandilla ja Victor Hugolla, Gogolilla ja Tolstoilla - saattaa tavata kauaskantavia silmännäköjä yhtä havainnollisesti ja tehokkaasti esitettyinä. Kotimaisessa kirjallisuudessamme on Kalevalassa ja Topeliuksen teoksissa laajojen näköalojen kuvaaminen ikäänkuin alkeella. Kiven menetelmä on tavallisesti semmoinen, että hän johtaa lukijan mukaansa korkealle kukkulalle ja antaa hänen sieltä katsahtaa perspektiivisesti kaikkiin ilmansuuntiin. Esim. 

»Mutta jos astut tämän vuoren [Impivaaran] harvoilla kuusilla kruunatulle harjanteelle, niin kantaapa silmäsi etäälle kohden kaikkia -ilmoja. Sen eteläisellä puolella näet ensiksi ihan jalkas alla tuon mainitun juohevasti kaltevan ahon, kauempana synkeän korven, sen takana taasen Sompiosuon, ja tuolla ilman reunalla kohoo ylös vaisusti sinertävä Teerimäki. Pohjaa kohden alenee vähitellen vuori, ja sen loivalla kamaralla, jota ennen myös oli huhtina käytetty, seisoo koivisto nuori ja tiuha, jonka ruohottomilla poluilla teeret hyppelevät ja pyyt alakuloisesti viheltelee. Idässä näkyy tasainen nummi hongistoinensa, lännessä ryhmyinen, sammalkallioinen maa, tuolla ja täällä, sammaleisella harjulla matala, mutta kookas ja tuuhea mänty. Mäntyjen takana kiiltää tuolla kirkkaana ja kalaisena Ilvesjärvi, noin tuhannen askelta aholta pois. Mutta näetpä tuskin muuta, vaikka kauaskin katsot. Saloin tumma meri haamoittaa sun ympärilläs kaikkialla. Näet toki himmeän siinnon Viertolan kartanosta koiZisessa ja kaukana tuoll a luoteisen ilman rannalla kirkon harmaan tornin. Tämänkaltainen oli seutu ja sen ympäristö, jonka Jukolaiset olivat määränneet asumapaikaksensa.» 

 

[421] 
Tämä kukkuloiden ja kukkulanäköalojen kuvaaminen on Kivelle niin ominaista, että hänellä tuskin on teosta, runoa tai näytelmää, jossa sitä ei esiintyisi. Muutenkin kangastavat »ilmojen ihanat lakeudet» usein lukijan mieleen. Kirjailija katselee luonnonilmiöitä samaten kuin ihmistäkin, välistä kaukaa, suuressa perspektiivisessä yhteydessä, jossa vähäpätöinen yksityispiirre häipyy ja silmään jää vain valtava kokonaiskuva. Teoksen vapauttava vaikutus perustuu melkoiselta osaltaan siihen, että tekijä on asettanut mitä rajoitetuimmat, yksinkertaisimmat ihmisoliot melkein rajattomiin luonnonkehyksiin ja että hän kohottaa lukijan näkemään elämää ja maailmaa suurin piirtein. Veljesten pyrkimykset, ilot ja surut hupenevat tämän ikuisen, muuttumattoman suuruuden rinnalla vähänmerkitseviksi, ja koko ihmiselämä saa kaukaa katsottuna uuden valaistuksen; se menettää puristavan ahtautensa ja kärsimyksiensä painon; kaikki sulaa yhteen, niin kuin »metsät, laaksot, vuoret ja korkeat nummet kaukaisuuden sinihämärässä yhteensulaa».

Kivi on yhtä taitava kuvaamaan luontoa ykstyiskohdittain ja läheltä nähtynä eri vuodenaikojen ja päivänhetkien vaihtelevissa valaistuksissa. Hän pystyy käyttämään sekä täysiä että puolivärejä, sekä vahventamaan että ohentamaan piirteiden tehokkuutta. Teoksessa ei ole yhtään kohtausta, josta hän ei olisi merkinnyt tarkasti, mihin vuoden tai vuorokauden aikaan ja missä paikassa se tapahtuu, vaikka hän usein tahallisesti jättääkin mainitsematta, monesko veljesten yhdeksästä seikkailuvuodesta kulloinkin on kulumassa. Eikä tämä viittaus aikaan ja ympäristöön ole mikään irtonainen, tarpeeton lisä, vaan se kuuluu välttämättömästi asiaan. Luonto ottaa osaa tapahtumien kulkuun ei ainoastaan susi- ja härkälaumojen kautta, vaan myös tunnelmataustana. Kuinka mainiosti kirjailija onkaan tehostanut ja havainnollistanut veljesten taikauskoisia kuvitelmia maailmanlopusta, kun hän on antanut yöllisen ukkosen, tulipalon loimujen ja kirkonkellojen pauhinan herättää ja säestää niitä heidän majaillessaan Sonnimäen harjanteella. Tai kuinka hyvin hän onkaan soinnuttanut 

 

[422] 
Seunalan Annan riutuvaa taivaskaipuuta asettamalla sen kesäisen sunnuntai-illan salamyhkäisen kuuleaan ympäristöön. Kivi ei ole kasannut luonnonkuvauksiinsa kuollutta pikkurihkamaa, kuten myöhemmän ajan naturalistit usein tekivät, vaan hänen näkemyksissänsä vallitsee yksinkertainen järjestys ja rauha, jonka otaksuisi periytyneen Homeroksen runoudesta, ellä se olisi ollut hänelle aivan synnynnäinen ja korkeintaan vain kirkastunut tietoisemmaksi antiikin ja Cervanteen vaikutuksesta. Otettakoon pari esimerkkiä valaisemaan hänen luonnonkuviensa havainnollisuutta ja impressionistista tehoa. Sen jouluyön aamupuolta, jolloin veljekset olivat paenneet palaneesta Impivaarasta vanhaan Jukolaan, kuvataan näin: »Mutta ulkona hyppeli pakkanen räiskytellen pitkin aitoja, pohjonen liehtoi voimakkaasti tähtikimmeltävän taivaan alla, josta kalvea kuu hymyten katseli alas.» Eräs kirkas ja lämmin sunnuntaipäivä kesäkuussa taas on esitetty seuraavasti: »Sinisenä kaarteli taivas, ilmassa liehtoi hiljainen länsituuli, uudessa lehtivaipassansa väikkyi mäellä koivu, ja valkeavaahtoinen pihlaja levitti tuoksua ympärillensä kauas. Impivaaran pellolla laine lainetta liepeästi ajeli ja vilja välkähteli paisteessa tulisen auringon, joka jo kiirehti ylös puolipäivän korkeuteen». Kivi ei katso luontoa vain runoilijana, jonka silmälle sen kauneudet ovat auenneet. Maisemat ovat hänen mielialojansa. Niistä heijastuu hänen yksinäisen sielunsa kaipaus ja onni, ilo ja murhe. Ilo esiintyy hänelle kirkkaana »aamun paisteena», ikävä »riutuvana syksyiltana», toivo »aamun koina», joka kohoaa metsien reunalle, ja epätoivo »pimeän, ijankaikkisen yön» muodossa. Huomiota ansaitseva piirre Kiven luonnontajunnassa on hänen tarkka paikallisaistinsa. Hän merkitsee täsmällisesti ilmansuunnat ja etäisyydet eri paikkojen välillä. Ilmansuunnat ovat osoitetut esim. edellä mainitussa Impivaaran näköalojen kuvauksessa. Välimatkat taas ilmoitetaan usein askelmitoissa, niinkuin maalla entisaikaina oli tavallista. Tämä paikallisuuksien tarkka huomaaminen, joka antaa teoksessa kuvatuille liikkeille varmat puitteet, on todistuksena Kiven kehittyneestä metsämiehen 
[423] 
silmästä. Samaa todistavat myös kasvi- ja eläinmaailmasta saadut piirteet, jotka ovat runsaat sekä paikkansa pitävät. Kirjailija on pannut merkille Sompiosuon sammaleiset mättäät, karpalot ja »matalat ja kuihtuvat» koivut, jotka »alakuloisesti nyökyttelevät päätänsä iltatuulessa», sekä Impivaaran harjanteella kasvavat vanhat, takkukarvaiset »kuuset, joita laskeva aurinko valelee kultaisella ruskollansa». ja hän on kuvannut salojen eläinrikkauden, alkaen »pöyrykarvaisesta» karhusta hongan juurien alla kaivelevan myyrän »hansikkaihin», »viisaasti, närkisti katselevasta» kurjesta pieneen »punaharjaiseen, keltasilmäiseen» tikkaan, jonka »kileä ja kaunis ääni» helähtelee ilmassa. jos Kivi jossakin suhteessa seisoo vanhalla suomalaisella pohjalla, Kalevalan pohjalla, niin hän tekee sen - tosin aivan itsenäisesti - luonnonkuvauksissaan, osoittaessaan ihmisen ja luonnon erottamattoman yhteenkuuluvaisuuden. Aihe jo sinänsä johtaa siihen. Henkilöt elävät keskellä metsää ja metsällisiä, ja heidän omintakeisin elämänviisautensa sisältyy juuri luonnonhavaintoihin, joista he mm. ovat saaneet aihetta lukuisiin vertauksiinsa, niinkuin Homeroksen alkuvaistoiset sankarit. Mutta varsinkin luonnon sielullistuttaminen lähentää »Seitsemän veljestä» vanhaan kansanrunouteemme ja erottaa sen myöhemmästä realistisesta kirjallisuudestamme, johon sen luonnonkuvauksella muuten näyttää olleen vaikutusta. Kirjailijan silmän tarkkuus ei rajoitu ainoastaan metsiin ja siihen, mitä varsinaisesti sanotaan luonnoksi. Se ulottuu myös kotieläimiin, asuntoihin, työkaluihin ja pukuihin - sanalla sanoen noihin lukemattomiin suuriin ja pieniin realiteetteihin, jotka ympäröivät ihmistä. Miten huolellisesti ovat kuvatut esim. kotieläimet: vanha silmäpuoli Valko - veljesten Rocinante -, killisilmä kukko, koirapari Killi ja Kiiski, sekä vanha vesiharmaa kissa. Ne ovat kaikki eläviä yksilöitä, joiden kohtalon ja luon taisten ominaisuuksien esittäminen on ollut kirjailijalle sydämen asia. Tai ajatelkaamme veljesten vaatetusta sekä heidän metsästys-, kalastus-, rakennus- ja maanviljelystoimiansa; kaikki tyynni 
[424] 
on kuvattu niin yksityiskohtaisesti ja asiantuntevasti kuin ainoastaan maalaisoloissa syntynyt ja kasvanut runoilija pystyy kuvaamaan. Niissä viettää Kiven realismi voittojansa ja jättää kauas jälkeensä Runebergin »Hirvenhiihtäjä» sekä luullakseni aikaisemmat kansankuvaukset. Mutta piirteitä ei ole kasattu yhteen kuolleeksi luetteloksi, vaan niiden on annettu pirahdella näkyviin vähitellen toiminnan yhteydessä, sillä synnynnäisen eepillisen kirjailijan tahdilla, jota Lessing opetti »Laokoonissaan». Että nuo muuten laiskoiksi ja kelvottomiksi hoetut veljekset ryhtyvät sekä myös jotenkuten pystyvät ruoanlaittoon ja karjanhoitoon, rakennustöihin ja pellonmuokkaukseen, siitä on kirjailijan kertomuksensa yleisen suunnan vuoksi ollut pakko pitää huolta, eikä lukijan mielessä herääkään mitään epäilyksiä sen mahdollisuudesta, sillä se on taitavasti perusteltu. 

Luonnonkuvaus, jonka näemme voivan käyttää suuria freskomaisia pintoja ja avartuvan silmänsiintämättömiksi näköaloiksi, tarkistuu etualalla ja teroittuu pieniksi, harvinaisen täsmällisiksi piirteiksi. Lukijan mieleen painuu eloisa ja havainnollinen kuva siitä pienestä, mutta tarkoin tutkitusta maankulmasta, jota Kiven perinpohjaisen taiteen säteet valaisevat. Suomalainen luonnon tuntu kohoaa »Seitsemästä veljeksestä» voimakkaana ja väärentä mättömänä esiin. 

»Seitsemän veljeksen» runous on viljelemättömien, riistarikkaiden salojen ja voitollisen uudisasutuksen runoutta. Se kuvastaa menneiden aikojen metsäläisvapautta, joka vähitellen kehittyy uudenaikaista kylä- ja yhteiskuntakulttuuria kohti.(*) Tältä kannalta katsoen »Seitsemän veljestä» on sivistyshistoriallinen kuva, jolla on meidän maassamme laaja yleismerkitys. Emme 
 

[425] 
tarvitse muuta kuin palauttaa mieleemme sen uudisasutustyön, minkä varsinkin savolainen, osittain myös hämäläinen heimo on suorittanut maassamme 1500-luvulla ja sen jälkeen, ymmärtääksemme sen. ja vaikkapa tähän erämaiden uudisviljelykseen, joka on suurimpia kulttuuritekoja, minkä esi-isämme ovat suorittaneet, todellisuudessa aineelliset syyt ovat olleet vaikuttamassa enemmän kuin »Seitsemässä veljeksessä», niin oli sillä kai juurensa sittenkin suomalaisen jäykässä, metsien yksinäisyyttä ja rauhaa rakastavassa luonteessa. Kivi ei liene suuresti poikennut todellisuudesta, runoillessaan veljeksiin herkästi loukkautuvan tunnearkuuden ja siitä johtuvan voimakkaan eristäytymishalun, joka ajoi heidät hakemaan toimeentuloansa kylmästä korvesta, kaukana ihmisten ilmoilta, ja löytämään sieltä onnensa. Ainakin on myöhempi kirjallisuutemme omaksunut samanlaisen psykologisen perustelun moneen uudisasukaskuvaukseen; mainittakoon esim. Ahon »Maailman murjoma», O. Mannisen »Metsien mies», Eino Leinon »Lalli» ja Santeri Ivalon »Erämaan taistelu». ja kukapa tietää, eikö tämä eristäytymistaipumus ole aikoinaan ollut yhtenä syynä suomalaisten heimojen hajaantumiseen, samaten kuin se vielä nykypäivinä usein osoittaa tuhoisaa vaikutustansa meidän sivistyselämämme yhteisharrastuksissa. Kivi on tässä suhteessa ollut uranuurtaja, joka ilman edelläkävijöitä on tavoittanut taiteeseensa yhden suomalaisen luonteen kenties merkittävimmistä ja syvimmistä alkuvaistoista. Hänellä oli itsellään vielä verissä tämä vaisto esi-isien jättämänä perintönä, samaten kuin hänen olemuksessaan piili suomalaisen luonteen muitakin alkuperäisiä taipumuksia - kuten umpimielistä kaunankantamista ja hillitöntä kiihkopäisyyttä -, jotka tulevat näkyviin hänen kuvaamissaan henkilöissä. Tässä kohdin on olemassa tärkeä suku- ja sivistyspohjan ero hänen ja Runebergin välillä. Runebergin suonissa virtasi etupäässä germaanista verta ja hänen sielunvoimiensa pääsuunta tähtäsi avonaisemmin ja sopusointuisemmin ulospäin, vaikka hän tunsikin eräänlaista hegenheimolaisuutta itseensäsulkeutuneen sisämaan suomalaisen kanssa 

 

[426] 
hänen tyynen miehuutensa ja syvän vakavuutensa vuoksi. Runeberg ei ole suomalaista maalaiskansaa kuvatessaan koskaan tunkeutunut niin alkuperäisiin sielunpiireihin kuin Kivi. Hän ei ole kuvannut eristäytymis-, vaan yhdistymistaipumuksia ja pikemmin kulttuuritunteita kuin luonnonvaistoja. Yksinäisistä korven asukkaistakin, Saarijärven-Paavoista ja Pilven veikoista, Pistooleista ja muista sotavanhuksista, hän vetää esiin pikemmin yhteistunnot, yhteiskunnalliset ja isänmaalliset hyveet kuin eristäytyviä, omaan itseen kuoreutuvia pyyteitä, saati sitten niitä rajuja luonnonilmauksia, millä tuommoinen metsäläinen joskus saattaa tuntea tarpeen puolustaa omaa itseyttään ja vapauttaan häiritseviä tungettelijoita vastaan. Tämän runoilijannäkemyksen eron selittämiseksi on otettava myös huomioon koko se sivistyspohja - ruotsalaisen runouden kustaalaisesta ajasta periytyvä yleisaatteisuus, antiikin kirjallisuuden ja filosofian vaikutus jne. -, jolta Runebergin runous on noussut. Kivi päättää kansanpsykologiansa siihen, mistä Runeberg on sen aloittanut. »Seitsemän veljeksen» sivistyshistoriallinen näköala aukenee lopussa kohti yhteistunnon herättämiä päämääriä ja s ulkee piiriinsä koko isänmaan, rakkaudella omistettuna kuvana, niinkuin Runebergillä. Kaikissa veljeksissä tapahtuu jonkinlaista sosiaalista valveutumista, ja eräs heistä herää kansalliseen itsetietoisuuteen. Kivi kertoo Eeron harrastuksista ja kehityksistä seuraavasti:

 »Ja tämänkaltaisista [kirjallisista] harrastelemisista laajeni hänen katselmansa elosta ja maailmasta. Synnyinmaa ei ollut hänelle enään epämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman mitään tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän, missä löytyi se maa, se kallis maailman-kulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee, ja jonka povessa lepäävät isiemme luut. Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyä vät järvet ja nuo risu-aitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen. ja tästä kaikesta syntyi hähen tahtoonsa halua ja pyrkimistä kohden maamme onnea ja parasta.»

 

[427] 
Nämä, rivit voidaan asettaa noiden Runebergin »Jouluillan» ikimuistettavien säkeiden 

» - - - - - - - - - kuin näky nousi 
silmiin Suomen maa, tää syrjäinen, karu, köyhä, 
tää pyhä syntymämaa; nous Saimaan vartio harmaa, 
riemastus sotilaan, viiskymmenvuotinen ylpeys, 
kanss' aseveljen taas, juro, vankkumaton, vakamieli, 
miehuus rautainen ytimessä ja kunnia, kunto.» 

rinnalle, joissa selvästi kuuluu »Vänrikki Stoolin tarinain» esikaikua. Noissa »Seitsemän veljeksen» lauseissa värähtää isänmaanrakkaus voimakkaana, ja ne osoittavat, että Kiven monivireisestä soittimesta saattoi soinnahtaa senlaatuinenkin, kansallisesti yhdistävä ja uutta tulevaisuutta ennustava sävel. 

Viittaukset

(408) Juhanin luonteesta, ks. J. V. Lehtosen esitystä teoksessa »Aleksis Kiven Muisto» SS. 126-131.
(409) Mörne, main. teos 3. 75. Vrt. myös Erkki Purasen kirjoitusta »Jukolan Simeoni» teoksessa »Minä elän » (1945). 
(414) Kieletär 1874. VI vihko, 3. 48.
(418) Tähän seikkaan on jo Volter Kilpi viitannut »Räntämäki»-julkaisussa V. 1900.
(424) Edmond Jaloux on lausunut siitä sattuvasti: *Lukiessaan 'Seitsemää veljestä' huomaa, kuinka suuressa määrin suomalaiset ovat nuorta rotua ja kuinka se astuu hengen maailmaan: ei ole mitään sen raikkaampaa kuin tuo tWs, joka on samalla kertaa eepillinen romaani, kansanomainen legenda. tapojen tutkimus ja eräässa mielessä pohjoismainen Georgica» (so. Vergilluksen muinaisen Rooman maanviljelystä kuvaavaan runoelmaan verrattava).

Palautetta 

Lähetä palautetta!