|
Jukolan pojat menivät viimeistään
joskus huhtikuun alkupuolella ("...jo ennen kurkien tuloa,...") taas Impivaaraan
uutta pirttiä pystyttämään. Eivät veljet taaskaan
silloin, kun oli kyse tärkeäksi koetusta asiasta, viivytelleet
toimeen tarttumisessa. Ei niin kuin kotona Jukolassa: "...maanantaina käymme
tunkion kimppuun..."
Hirsien "palhoileminen" lienee ollut hirsien veistämistä,
koska palho kai on piilukirveen teräosa. Vai onko jollakin tarkempaa
tietoa tästä sanasta?
Sitten sana "lonno" on myös mielenkiintoinen. Nykysuomen sanakirja
kertoo sen olevan vinoon asetettu aluspuu jota pitkin hirsiä vieritettiin
tai liu’utettiin ylös. Tässä jokin aika sitten eräs
hirsirakennusta pystyttävä ystäväni kertoi vähän
erilaisesta "lonnosta" . Siinä esim. kurkihirttä nostettiin myös
vinoon lähekkäin asetettuja puita pitkin, mutta puissa oli pykälät
jotka estivät hirttä vierimästä takaisin. Mitä
lähempänä nämä "lonnot" olivat toisiaan, sitä
kevyempää tietysti oli "keikutella" hirttä pykälä
pykälältä ylös. Näitä "pykälähirsiä"
ei kuitenkaan nimitetty "lonnoiksi", mutta en muista oliko niillä
joku oma nimityksensä.
Taula-Matin tarinat innoittivat veljeksiä varsinkin Juhania
kovin; myös se välitoteamus: "Ja sitten me ryypättiin!"
Outoa oli kuitenkin tämä kurkien metsästäminen. Minulla
on aina ollut se käsitys, että kurki ei koskaan olisi kuulunut
riistalintuihin. Onko tämäkin vain Taula-Matin värikästä
veijaritarinaa, vai pitääkö asia ottaa aivan vakavasti?
Kyllähän tietysti ennen aikaan kaikki isojen lintujen munat varmasti
kiinnostivat ihmisiä keväällä kun ruokavarat alkoivat
olla niukimmillaan. Tämä kurkijuttu kuitenkin näkyi erityisesti
elähdyttäneen kuulijoita. Siihen aikaan kurki lienee siis ollut
etelässä pääosin vain läpimuuttaja. Nythän
se on oppinut pesimään myös pienimmillä Etelä-Suomen
suolaikuilla ja jopa rantaruovikoissa, mutta ei ilmeisesti veljesten aikaan
vielä edes Kourusuolla.
Taula-Matin tarinoista seurasikin sitten tämä huikea retki
joka päätyi lopuksi Hiidenkivelle. Alkumatkan karhunkaato voitiin
katsoa ansioksi Viertolan kartanonkin näkökulmasta, mutta lopussahan
niin kiitos kuin kiittämättömyyskin vasta seisoo. Toisaalta,
tuskin kontiokaan olisi selvinnyt härkälaumasta muuten kuin nopealla
paolla. Karhu ei ehkä sittenkään ollut kovin suuri vaara
näille hurjille elikoille, jotka tuntuivat liikkuvan aina isommalla
joukolla eikä yksittäin.
Hiidenkivellä taas oli aikaa kuunnella Aapon tarinoita, vaikka
ne herättivätkin joskus ruokaisia mielikuvia kurnivia suoliaan
murehtivissa kuulijoissa. Välillä piti huutaa miehissä apua.
Epätoivoiset huudot eivät kuitenkaan kovin hyvin ihmisten ilmoja
tavoittaneet. Oltiinhan aika kaukana asutuilta seuduilta. Lisäksi
oli varmasti vaikeaa saada satunnainen kuulija edes ymmärtämään
mistä oli kyse.Viertolan voutikin vain kammoksui "...rajahaltija siellä
huutaa."
|
o AJK kotisivu o Seitsemän
veljestä