Nokkala Armo 
II Tolstoin oppi

(Tolstoilaisuus Suomessa, Suomen Kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 59, Helsinki 1958) Sivut: | 10 | 11 | 12 | 13 | 14 | 15 | 16 | 17 | 18 | 19 | 20 | 21 | 22 | 23 | 24 | 25 | 26 | 27 |

 Tolstoi LiitteetTolstoy Summary

1. Tolstoin elämänkriisi 

10
On tapana jakaa Tolstoin toiminta ja vaikutus kahteen eri kauteen, taidekirjailijan ja uskonnollisen julistajan. Jako on muodollisesti suurin piirtein oikea, mutta asiallisesti harhaanjohtava. Tolstoin kaunokirjallinen tuotanto ennakoi jo niitä tendenssejä, jotka kiteytyvät myöhemmin hänen oppinsa perusaineksiksi. Dmitri Mereskovski nimittää Tolstoin tuotantoa yhdeksi ainoaksi valtavaksi päiväkirjaksi, perinpohjaiseksi "tunnustukseksi", ja Ivan Nazivin näkee tämän samansuuntaisena voimistuvasti etenevän kehityksen niin selväpiirteisenä, että hän vain vastahakoisesti puhuu erityisestä kriisistä Tolstoin elämässä.(1)

Tolstoi on itsekin ollut toisinaan taipuvainen kieltämään murroskautensa olemassaolon.(2) Tämä ei kuitenkaan voi kumota sitä, mitä hän on kertonut itsestään varsinkin Tunnustuksessaan. Hän on sijoittanut murroskautensa alkukohdan vuoteen 1874,(3) siis ajankohtaan, jolloin Anna Karenina oli työn alaisena. 

Konstantin Levinin ongelma — kuoleman taustalta nouseva kysymys elämän tarkoituksesta — on Leo Tolstoin oma elämänongelma.(4) Löwenfeld on huomauttanut Tolstoin uusiutuneista yrityksistä ratkaista kuoleman ongelma taiteellisesti.(5) Vaikka onkin oikein sanoa, että hän yleensä on kuvannut kuolemaa "luonnontutkijana",(6) hänen lähes herkeämätön viipymisensä kuolemanajatuksen ympärillä on sittenkin viime kädessä pohjautunut uskonnollisesti värittyneisiin elämyksiin. Menettäessään isänsä viisivuotias Tolstoi tunsi ensimmäisen kerran "uskonnollista kauhua elämän ja kuoleman kysymyksen edessä".(7)

11
Veljensä Nikolain kuolemaa 1860 Tolstoi piti elämänsä voimakkaimpana vaikutelmana. Pikaisesti häntä itseäänkin lähestyvä kuolema oli — kuten hän arveli — vievä hänet "ehdottomaan häviämiseen .(8)

Tolstoin Tunnustuksessa (1879) on ennen muuta kolme merkittävää tiedonantoa hänen pyrkimyksestään päästä selvyyteen elämän tarkoituksesta.(9)

Tolstoi kertoo ensiksi tulleensa vakuuttuneeksi siitä, ettei tiede kykene antamaan vastausta elämän tarkoitusta koskevaan kysymykseen. Filosofiakin, tieteiden tiede, jättää kyselijän yhtä avuttomaksi. Samoin on kaiken muun ihmisviisauden laita. Se on joko vastaamatta elämän kysymyksiin tai se vastaa vain vahvistamalla epätoivoa. Sokrates, Schopenhauer, Salomo, Buddha — kaikki he opettavat pohjaltaan samaa, elämän turhuutta.(10)

Tolstoin "ns. uskovaisilta" saama apu oli yhtä kielteinen. Olivatpa nämä hänen oman säätynsä ihmisiä, oikeaoppisia teologeja tai munkkivanhuksia, Tolstoin mielestä heidän uskonsa ei ollut elämän tarkoituksen selittämistä vaan sen pimittämistä. He elivät samoin kuin hänkin erotuksena vain se, että heidän elämänsä ei vastannut heidän oppinsa perusteita.(11)

Toisin kävi, kun Tolstoi tutustui oppimattoman köyhän kansanosan uskovaisiin. Hän havaitsi sen koko elämän todistavan siitä elämän tarkoituksen tiedosta, jonka usko oli heille antanut. Usko yksin antoi heille elämän tarkoituksen ja elämisen mahdollisuuden. He olivat raskaassa työssään tyytyväisiä, suhtautuivat vastoinkäymisiin alistuen, kärsivät kärsimyksensä ja lähestyivät kuolemaa levollisesti, jopa useimmiten ilolla. Tolstoin heiltä saama vastaus oli tämä: "Ihmisen elämäntehtävä on sielunsa pelastaminen. Pelastaakseen sielunsa hänen täytyy elää Jumalan tahdon mukaisesti, ja Jumalan tahdon mukaan elääkseen täytyy sanoutua irti kaikista elämän iloista, tehdä työtä, olla nöyrä, kärsiä ja olla armahtava."(12)

Tolstoin kehityskuvaan kuuluu myös voimakas moraalinen vastuu kansastaan ja avoin silmä sosiaaliselle hädälle. Tämä ilmenee toisaalta hänen pedagogisena toimintanaan, toisaalta osallistumisena siihen suurisuuntaiseen hyväntekeväisyyteen, jota harjoitettiin Samaran nälänhädän aikana 1873.(13) Kuten hänen reunahuomautuksensa Katariinan Nakasiin osoittavat,(14) oli hänessä jo nuorena myös yhteiskunnallisen reformaattorin henkeä. Niin rinnakkain kuin persoonallinen selvyydentarve elämän tarkoituksesta ja sosiaalinen harrastus kulkivatkin Tolstoin elämässä, pääpaino on sittenkin aluksi edellisessä.

12
Tolstoin sisäinen hätä oli eksistentiaalista hätää, joka rauhoittui tai ainakin hiljeni vasta hänen löydettyään järkeään tyydyttäneen selityksen elämäntarkoituksen ongelmaan.(15)
 
 

2. Tolstoi hylkää kirkon 

Kansanhurskaus ei ollut mikään lopullinen Tolstoin kriisin ratkaisija. Se liittyi kiinteästi ortodoksisen kirkon jumalanpalveluselämään, jota kohtaan Tolstoi alkoi tuntea kasvavaa vastenmielisyyttä. Yritykset kansan tavoin osallistua kaikkeen tähän kävivät hänelle ylivoimaisiksi ja olivat mahdollisia ajaksikaan vain siten, että hän "jätti pois" sen, mitä ei ymmärtänyt. Messussa hän kuunteli kaikkein tärkeimpinä sanoja: "Rakastakaamme toisiamme täydessä yksimielisyydessä".(16)

Tolstoin kritiikki ei kuitenkaan kohdistunut vain ortodoksisen kirkon kulttiin, vaan myös siihen tapaan, jolla se suhtautui toisiin kirkkokuntiin ja lahkolaisiin. Sama oppi, joka lupasi hänelle yhdistää kaikki ihmiset uskossa ja rakkaudessa, opetti häntä pitämään ortodoksiseen kirkkoon kuulumattomia kerettiläisinä. 

Toinen loukkauskivi Toistoille oli oikeauskoisen kirkon suhde sotaan ja mestaukseen. Kun Tolstoin mielestä oli mahdotonta olla tajuamatta, että murha on paha, kirkoissa rukoiltiin sota-aikana Venäjän aseiden menestystä, ja kun kapinoiden jälkeen surmattiin harhautuneita avuttomia nuorukaisia, antoivat papit ja munkit tälle hyväksymisensä.(17)

Tolstoi katsoi jo tällöin, 1879, mahdottomaksi olla yhteydessä ortodoksisen kirkon kanssa.(18) Tunnustus onkin poleeminen johdanto teokseen Dogmaattisen teologian kritiikki (1881), jossa Tolstoi julistaa ankaran tuomion kirkkonsa opista ja elämästä. Muuan esipuheen kohta, jossa Tolstoi sanoo metropoliitta Makarioksen ja katekismuksen tekijöiden epäuskonsa täydellisyydessä voittavan Voltairen ja Humen ns. jumalattomat teokset,(19) kuvastaa koko hänen kritiikkinsä yleisluonnetta. Hän rusentaa dogmin toisensa jälkeen kieltäen Jumalan kolminaisuuden, perisynnin, Kristuksen jumaluuden, ihmeet, kuolleiden ylösnousemuksen, opin kirkosta ja sakramenteista. Kertoen kauan miettineensä, mitä tarkoitetaan synnillä Pyhää Henkeä vastaan, hän sanoo vihdoin löytäneensä selityksen: Kirkon kauhistuttava oppi on Pyhän Hengen pilkkaa.(20)

13
Tolstoi on teoksessaan Mikä on uskoni syyttänyt kirkkoaan siitä, että sen dogmi lankeemuksesta ja lunastuksesta on peittänyt ihmisiltä heidän tärkeimmän ja laillisimman toiminta-alansa poistaessaan heidän koko tietopiiristään tiedon siitä, mitä heidän on tehtävä ollakseen onnellisempia ja parempia. Kirkko on väärentänyt elämän tarkoituksen. "Se, mitä nimitetään etiikaksi, siveysopiksi, on kokonaan kadonnut meidän valekristillisestä yhteiskunnastamme." (21) Kirkon ja ihmiselämän välille on syntynyt syvä kuilu. Kirkko elää omaa elämäänsä, ihmiset omaansa. Oppia tunnustetaan jossain kaukana elämästä ja siitä riippumatta. Siinä syy sivistyneistön etäisyyteen kirkosta.(22) Kirkko on tunnustanut Kristuksen oppia sanoin, mutta hylännyt sen elämässä. Sillä ei enää ole jäljellä muuta kuin temppeleitä, pyhäinkuvia, messupukuja ja sanoja.(23)

Tolstoin ortodoksista kirkkoa vastaan suuntaama ruhjova kritiikki voidaan koota väittämään: Ortodoksinen kirkko on opillaan, kultillaan ja elämällään väärentänyt ihmiselämän varsinaisen tarkoituksen. Huomattava kuitenkin on, ettei Tolstoi vain tästä syystä katso mahdottomaksi olla yhteydessä ortodoksiseen kirkkoon, vaan hänen mielestään kirkon oppi kirkosta on jo sinänsä pahan alku ja juuri. Kirkko on itsessään poikkeamista Kristuksen opista. Tolstoi kääntää sanan ecclesia sanalla kokous ja katsoo koko pappisviran evankeliumin vastaiseksi. Kirkko on kokonaan näkymätön, eikä voida sanoa, missä se on ja miten suuri se on. Koko kirkko-sana on vain sen petoksen nimi, jonka avulla muutamat ihmiset tahtovat hallita toisia. Kristuksen oppiin se ei nojaudu.(24)

Tolstoi oli leppymätön kirkon vihollinen. Tunnustus-teoksestaan lähtien aina elämänsä loppuun saakka hän hyökkäsi kaikella ankaruudella sitä vastaan. Pyhä synodi erotti hänet 1901 ortodoksisen kirkon yhteydestä — toimenpide, johon se on ani harvoin ryhtynyt — mutta Tolstoi ei lähtenyt Canossaan. Hän siirtyi 1910 elämästä ilman viimeistä voitelua ja hänet haudattiin Jasnaja Poljanan puistoon ilman sielunmessua. 
 
 

3. Uusi elämänselitys 

Dmitri Mereskovski, aikanaan yksi kiivaimpia Tolstoin vastustajia, on sanonut Tolstoin uskontoa "koneuskonnoksi". Siinä ei ole mitään salaisuuksia, kaikki on selvää ja hyödyllistä. Siltä puuttuu sekä elävä sielu (mystiikka) että elävä ruumis (sakramentti). Siksi se ei myöskään tarvitse mitään kulttia.(25)

14
Mereskovskin hylkäystuomioksi tarkoitettu arvostelu ilmaisee olennaisen Tolstoin omastakin tarkoitusperästä. 

Jo Krimin sodan aikana 26-vuotias Tolstoi haaveili uudesta uskonnosta, jonka alkulähteenä olisi Kristuksen oppi, mutta puhdistettuna dogmeista ja mystiikasta, ja joka lupaamatta tulevaa autuutta lahjoittaisi autuuden maan päälle.(26) Arvostellessaan ortodoksisen kirkon oppia Tolstoi suuntasi kritiikkinsä dogmien j arjen vastaisuuteen. "Järki", "järjettömyys" ja "mieletön" ovat Dogmaattisen teologian kritiikissä usein toistuvia sanoja.(27) Erityisesti eukaristia, "pyhin mysteereistä",(28) on hänestä "mielettömyyttä ja jumalattomuutta".(29) Eräs Tolstoin teoksista ilmaisee jo nimellään tekijänsä mystiikanvastaisen tendenssin: Jumalan valtakunta on teissä eli kristinusko uutena elämänkäsityksenä, ei mystillisenä oppina.(30)

Krapotkin pitääkin Tolstoin oppia merkillisimpänä yrityksenä kristinuskon rationaaliseksi tulkinnaksi, mitä koskaan on tehty.(31) Aldanov puolestaan sanoo tolstoilaisuutta rationalismin äärimmäiseksi asteeksi.(32) Myös lukuisat ei-venäläiset arvioinnit liittävät Tolstoin oppiin rationalismin määreen.(33)

Tämä tulkinta saa vahvistuksensa tolstoilaisuuden historiastakin. Vastavaikutuksena Tolstoin "järkiuskolle" puhkesi Venäjän tolstoilaisten keskuudessa 1894 voimakas "mystillisen dogmatismin virtaus". Monet julistivat avoimen sodan Tolstoita vastaan ja siirtyivät takaisin vanhaan uskoon. Muutamat näistä "eriuskolaisista" menivät luostariin. Skismaa voimisti muuan Tolstoin kirje, joka tuli tunnetuksi tolstoilaisissa yhdyskunnissa. Tolstoi ylisti siinä järkeä ainoana tienä totuuden saavuttamiseen.(34)

Tolstoi toistaa tässä kirjeessään samoja ajatuksia, jotka sisältyvät hänen uskonnonfilosofiseen teokseensa Elämästä (1887). 

Kate Hamburgerin mukaan Tolstoin eksistentiaalinen hätä ei vaatinut uskonnollista vahvistusta, vaan filosofista selitystä.(35) Elämästä-teos on juuri tätä selitystä. 

Tolstoin lähtökohtana on antropologinen dualismi. Ihmisessä on kaksi olemusta, eläimellinen eli persoonallinen ja henkinen eli järjellinen. Edellisen mukaan eläessään ihminen etsii vain omaa onneaan ja käsittää muiden elämän oman onnensa edellytykseksi. Tämä johtaa hänet sisäiseen ristiriitaan. Se on elämää ajassa ja paikassa ja sellaisena tuomittu joka liikkeessään, joka henkäyksessään lakkaamatta kulkemaan kärsimyksiä, pahaa, kuolemaa ja häviötä kohti. Ihminen ei näe tässä elämässä mitään tarkoitusta. 

15
Elämänsä tarkoituksen ihminen löytää vasta sitten, kun hän herää järjelliseen tietoisuuteen. Elämä aukenee hänelle silloin aivan uudesta näkökulmasta. Järkiolentona kuuluu hänen "luonnollisiin ominaisuuksiinsa" kieltää eläimellisen persoonallisuutensa pyrkimys itsekkään ja katoamaan tuomitun onnen tavoitteluun. Kaikki ihmiset tietävät jo lapsuudestaan saakka, että on olemassa vielä toinenkin ja parempi elämän onni, joka on sitä suurempi mitä voimakkaampi on eläimellisen persoonallisuuden onnen kieltäminen. "Tämä tunne, joka ratkaisee ihmiselämän kaikki ristiriidat ja antaa ihmiselle korkeimman onnen, on kaikille ihmisille tunnettu. Tämä tunne on rakkaus." 

Tolstoi sanoo rakkauden lakia ihmiselämän laiksi, mutta myös onnen ja järjen laiksi. "Rakkaus on ihmisen ainoa järkevä toiminta." Ja tätä se on siksi, että järki on kaiken alku, Logos (Joh. 1), ainoa, jota ei voida selittää. Järki on myös ainoa, joka yhdistää kaikki elävät. Järki on laki, jonka mukaan järkiolentojen, ihmisten, ehdottomasti täytyy elää, so. rakastaa. Rakkaus taas on toimintaa nykyisyydessä. Rakkautta ei ole tulevaisuudessa. 

Mutta Tolstoi ei sano rakkautta vain elämän laiksi, vaan itse elämäksi. Hän vetoaa mm. Jeesuksen sanaan kirjanoppineelle: "— tee se (so. rakasta Jumalaa ja lähimmäistäsi), niin sinä saat elää" (Lk. 10: 28). Tolstoi päättelee: "Todellinen rakkaus on elämä itse. — Vain se elää, joka rakastaa." (36)

Tästä seuraa tärkeä johtopäätös. Rakkautena elämä ei ole järjetöntä, tuskallista eikä katoavaa, vaan onnellista ja loppumatonta elämää.(37) Syntyessään uudesti järjellisen tietoisuuden kautta ihminen herää elämään, joka on hänelle täysin vieras aikana ja paikkana ja tuntee sulautuvansa toisiin järkiolentoihin, niin että nämä muuttuvat häneksi ja hän heiksi. Luopua persoonallisesta elämästä ja ryhtyä elämään toisten hyväksi on uuden suhteen saamista jo tässä elämässä siihen maailmaan, jolle ei ole olemassa kuolemaa, ja sen tehtävän täyttämistä, joka on asetettu kaikille ihmisille tässä elämässä. Vain tällainen ihminen voi uskoa tulevaan elämään, ja hän uskoo tähän, kun hän käsittää, ettei elämä ole mikään aalto, vaan ikuinen liike, joka tässä elämässä nousee vain aaltona esiin.(38)

Tällaisessa ajatusrakennelmassa ei voi olla sijaa persoonalliselle Jumalalle.(39) Tolstoin Jumala-kuva on selvästi panteistinen. Jumala on hänelle "alun alku", "rajoittamaton kaikki", jonka hän tuntee itsessään rajoitettuna, "valonlähde", joka häntä valaisee. Ihminen ei tunne hänen olemustaan, mutta kylläkin hänen olemassaolonsa. Jumala on ihmisessä, ihminen on osa Jumalaa.(40)

16
Tolstoi pitää metafyysillisiä käsitteitämme eksyttävistä taikauskoista yhtenä kaikkein pahimpana sitä, että uskotaan Jumalan luoneen maailman.(41) Jumala on hänelle maailmanlaki ja maailman)arki, jonka mukaan kaikki kehittyy.(42) Mutta hän samaistaa myös sekä Jumalan ja elämän että Jumalan ja rakkauden.(43) Tolstoin Jumala on täten, niin kuin Staub täysin oikein määrittelee, "universaalinen, suorastaan rajoittamaton, loppumaton elämä sellaisena kuin tämä ilmenee ihmisen järjellisessä tajunnassa ja kaikkien elävien olentojen lakkaamattomassa kaipauksessa ja pyrkimyksessä onneen". Staubin toinenkin määritelmä nousee suoraan Tolstoin omista ajatuksista: "Jumala on sen mukaan rakkaus, mutta ajateltuna eläväksi substanssiksi, joka erottamattomasti mitä erilaisimpiin olentoihin sidottuna pyrkii näissä (ensi sijassa ihmisissä) määrättyyn päämäärään, nimittäin sisäiseen korkeampaan yhteyteen".(44)

Teos Elämästä on avain Tolstoin ajattelumaailmaan. Suomessa se on kuitenkin jäänyt jokseenkin tuntemattomaksi. Vasta 1911 V. H. Vaivanne julkaisi siitä katkelmia teoksessaan Kristuksen opin ydin. Meillä on tunnettu vain se Tolstoi, joka puki sanomansa lähinnä raamatulliseen kielenkäyttöön. Tolstoi sai kyllä omalaatuisella evankeliumien käännöksellään ja eksegeesillään uskontonsa sopusointuun filosofiansa kanssa, mutta kuva on erilainen, jos ajattelee Jumalaa maailman j arkena ja puhuu hänestä Isänä, tai jos käsittää ihmisen yhtenä vähäisenä vireenä elämän ikuisen liikkeen ajallisessa aaltoilussa ja sanoo häntä Jumalan pojaksi ja Isän lapseksi, jonka on täytettävä elämässä Isän tahto, rakkaus. Tolstoi saattoi täten raamatullisella terminologiallaan tulla lähemmäksi myös suomalaista lukijaa. 

Tolstoin pelko, että hänen ajatuksensa Jumalasta tulkittaisiin mystiikaksi, on käynyt toteen.(45) Mystiikkaa ja rationalismia ei tosin ole pidettävä toistensa vastakohtina, mutta nimenomaan Tolstoin leimaaminen kontempla-tiiviseksi mystikoksi, kuten Esther Luba Axelrod tekee, johtaa koko Tolstoin opin tulkinnan harhateille. Kysymys Tolstoin suhteesta mystiikkaan saa meillä merkittävyyttä Pekka Ervastin suorittamassa Tolstoin opin teosofisessa erittelyssä ja tämän opin sijoittumisessa hänen omaan teosofiseen ajatteluunsa.(46)
 

17

4. Vuorisaarna eetillisenä normina 

On sanottu, että Luther puhdisti kirkon evankeliumilla, mutta Tolstoi puhdisti evankeliumin järjellä. Hän tahtoi puhdistaa sen siveellisyydeksi.(47)

Tolstoin käsityksen mukaan evankeliumi ei kylläkään ole ainoa elämän-selitys. Jo teoksessaan Mikä on uskoni (1884) hän kirjoitti, että Kristuksen oppi on "se sama ihmiskunnan oppi, joka on kirjoitettu ihmisten sydämiin, ja jota kaikki maailman totiset viisaat ovat julistaneet".(48) Tolstoin uskonnonfilosofia edellyttääkin tällaista johtopäätöstä. Jos kerran Jumala on järki ja rakkaus ja ihminen on osa Jumalaa, seuraa siitä, että "todellisen uskonnon" määräykset ovat ihmiselle synnynnäisiä. Tolstoi sanoo niitä myös kaikkien suurten uskontojen perusmääräyksiksi. Erittäin selkeästi Tolstoi on lausunut tämän teoksessaan Mitä on uskonto.(49) Tässä kuten Kristillisessä opissa Tolstoi kulkee yhä tietoisemmin sitä yleisinhimillistä uskontoa kohti, joka on tunnettu jo Englannin filosofisesta deismistä. Tolstoin viimeisessä laajassa teoksessa Joka päiväksi, johon on koottu eri uskonnollisten ja filosofisten ajattelijoiden lauselmia, Kristus jää voimakkaasti taka-alalle.(50) Arvid Järnefelt tulkitsee kirjan olevan tarkoitettu niille, jotka voivat "tunnustaa ainoastaan järjen kanssa sopusoinnussa olevaa siveellistä elämänoppia".(51) Birjukov näkee siinä enemmänkin, pisteen sille Tolstoin kehitykselle, joka tähtäsi "tulevaan kansainväliseen ihmiskunnan uskontoon". Joka päiväksi oli oleva sen peruskirja.(52) Tätä taustaa vasten käy ymmärrettäväksi Ernest J. Simmonsin rohkealta kuulostava väite: Jos Tolstoi ei olisi löytänyt evankeliumista viittä käskyä, hän olisi hyvin todennäköisesti voinut koota samanlaisen sarjan elämänkäskyjä omista päiväkirjoistaan, kirjeistään ja kaunokirjallisista teoksistaan ja tehnyt niistä itselleen uskonnon.(53)

Tolstoin oppi perustuu nyt kuitenkin hänen omintakeiseen evankeliumin tulkintaansa. Jo tutkiessaan ortodoksisen kirkon dogmatiikkaa Tolstoi alkoi lukea Raamattua alkukielillä ja tutustui Vanhan ja Uuden Testamentin eksegetiikkaan. Tuloksena tästä oli laaja teos, Neljän evankeliumin yhdistäminen ja kääntäminen. Tolstoin itsensä siitä laatima lyhennys on julkaistu eri kielillä eri nimisenä ja lisäksi sekä suppeampana että laajempana laitoksena. Edellinen näistä ilmestyi suomeksi 1894 nimellä Kristuksen opin henki, jälkimmäinen, Evankeliumi, 1902 ja 1906. Mikä on uskoni, Mitä meidän siis on tekeminen ja Jumalan valtakunta on teissä ilmaisevat niiden kanssa oleellisimman Tolstoin opista.

18 
Oscar Quensel on sanonut, että Tolstoi, niin pysyvästi kuin hän jäikin horjumaan Schopenhauerin ja Raamatun välille, ajautui epäilystensä aaltojen heittämänä vuorisaarnan kalliolle ja vain juuri siten pelastui.(54) Tolstoi itse sanoo sen sangen ulkokohtaisesti: "Viisi vuotta sitten rupesin uskomaan Kristuksen oppiin — ja elämäni muuttui yht'äkkiä kokonaan toiseksi". Kristuksen opin hän löysi vuorisaarnasta: "Vuorisaarna tai uskontunnustus — ei voi uskoa molempiin.-------Kirkon oppi (etenkin ortodoksisen kirkon oppi epä jumalanpalveluksineen) sulkee pois Kristuksen opin." (55)

Avainsanaksi Toistoille tuli Matteus 5: 39: "Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa". Tästä vuorisaarna aukeni hänelle viitenä käskynä: 

Ensimmäinen käsky (Matt. 5: 21—26). Olla tekemättä vääryyttä kenellekään ja minkään teon kautta herättämättä pahaa toisissa, sillä pahasta syntyy paha.

Toinen käsky (Matt. 5: 27—32). Olla arvostelematta naisia, ja olla hylkäämättä sitä vaimoa, johon on yhtynyt, sillä vaimojen hylkääminen ja vaihtaminen on syy kaikkeen epäsiveellisyyteen maailmassa. 

Kolmas käsky (Matt. 5: 33—37). Olla vannomatta valaa, sillä emme voi mitään luvata. Ihminen on kokonaan Isän vallassa, ja valoja vaaditaan vain huonoja tarkoituksia varten. 

Neljäs käsky (Matt. 5: 38—42). Olla vastustamatta pahaa, antaa anteeksi loukkaukset ja tehdä vielä enemmän kuin vaaditaan; olla tuomitsematta ja oikeuden apua hakematta, sillä ihminen on itse täynnä virheitä eikä voi toisia opettaa. Kostamalla ihminen vain opettaa toisia tekemään samaa. 

Viides käsky (Matt. 5: 43—48). Olla tekemättä erotusta omien kansalaisten ja vieraiden välillä, sillä kaikki ihmiset ovat saman Isän lapsia.(56)

Tolstoi sanoo lapsuudesta asti tietäneensä, että kristinopin sisältönä on rakkaus ihmisiin, mutta hän oli hakenut tälle aina kuvaannollista merkitystä. Nyt sanat: tarjota poskensa lyötäväksi, rakastaa vihollisiansa, ilmaisivat hänelle kristinopin ytimen.(57) Tolstoi esittää Jeesuksen lausumina sanat: "Minä annan teille yhden ainoan käskyn: — rakastakaa ihmisiä. Koko oppini on siinä, että rakastatte aina ja loppuun asti ihmisiä."(58)

Kristuksen opilla on kahdenlainen tarkoitus: se on toisaalta siveyssään-nöt antava oppi, toisaalta uusi elämäntarkoituksen selitys. Tolstoi sanoo sitä uudeksi elämänkäsitykseksi, joka voidaan omaksua vain vapaaehtoisesti. 

19
Sellaisena Kristuksen oppi ei ole ulkonainen laki, vaan Kristuksen (eikä Mooseksen j a Kristuksen) laki.(59)

Tolstoin korostuskohta on Kristuksen opin sosiaalisuudessa: se sisältää pääasiallisesti opin ihmisten elämästä, siitä, miten ihmisten on elettävä keskenään. Tässä mielessä se on onnen oppi. "Minä olen ymmärtänyt Kristuksen opin hänen käskyissään ja näen, että niitten täyttäminen antaa onnea sekä minulle että kaikille maailman ihmisille."(60)

Kristuksen oppi on Tolstoin mukaan totuuden oppina ja totuuden tietona pelastusoppi. "Jeesus ei ole ainoastaan Messias, Kristus, vaan todella myös maailman vapahtaja."(61) Mutta Tolstoi lisää heti: "Minä tiedän, ettei kenelläkään ole muuta pelastusta kuin niiden Kristuksen käskyjen täyttäminen, jotka antavat korkeimman minun käsittämäni onnen koko ihmiskunnalle".(62) Kristuksen käskyissä ilmaistun Jumalan tahdon täyttäminen on myös persoonallisen elämän pelastus kuolemasta. Vain tällä ehdolla se jää ikuiseksi ja katoamattomaksi "ihmisenpojassa".(63) Tässä Tolstoin pelas-tusvarmuus. 

Tolstoi on sanonut pahan vastustamisesta luopumista oppinsa painopisteeksi.(64) Mutta tunnistettaessa Tolstoin opin vaikutusta ja levenemistä on tämä yksinään riittämätön etsintäperusteeksi. Karl Heim pitää kolmea asiaa Tolstoin opille tunnusomaisena: 1. Emme saa harjoittaa väkivaltaa. 2. Emme saa elää toisten työstä. 3. Emme saa antaa sukupuoliviettimme vapaasti hallita itseämme.(65) Heimin jaoitus ei sulje käsittelyn ulkopuolelle mitään oleellista Tolstoin etiikasta. Tähdellistä on kuitenkin muistaa, että Tolstoi ilmaisee oppinsa miltei säännöllisesti myös negatiiviselta puoleltaan, kirkon ja sen dogmien kertakaikkisena tuomitsemisena ja hylkäämisenä. 
 
 

5. Eetilliset erityiskysymykset 

Suhde pahaan 

Tolstoi katsoi löytämänsä vuorisaarnan avainsanan merkitsevän sitä, ettei pahaa saa milloinkaan vastustaa, so. ettei saa milloinkaan harjoittaa väkivaltaa eikä ryhtyä mihinkään toimenpiteeseen, joka on rakkauden vastainen. Jos siis joku esim. loukkaa meitä, on se kärsittävä tekemättä väkivaltaa loukkauksen lausunutta lähimmäistä kohtaan. "Hän (Jeesus) on sanonut sen niin selvästi ja yksinkertaisesti, ettei sitä voi sen selvemmin sanoa." (66)

20
Tolstoin mielestä tämä käsky on ehdottomasti ja aina sitova. Hän uskoo vaativansa Kristuksen nimessä, että meidän ei ole vain sallittava itseämme vaan myös veljiämme uhkaavan väkivallan tapahtuminen. Eipä edes isä saa väkivalloin riistää lastaan murhaajan käsistä. Pahaa ei saa vastustaa, ja niin muodoin on myös tässä tapauksessa ennemmin uhrattava lapsen henki.(67)

Mutta Tolstoi luki vuorisaarnasta muutakin. Hän tuli vakuuttuneeksi siitä, että Kristuksen neljännessä käskyssä kiellettiin tuomioistuimien olemassaolo. Kolmas käsky puolestaan saattoi hänet siihen vakaumukseen, ettei meidän ole ensinkään vannottava, koska jokainen vala vaaditaan ihmisiltä pahaa varten. Myös viides käsky antoi hänelle selvän säännön: Ei pidä olla vihollisuudessa vieraitten kansojen kanssa, ei pidä sotia, ei ottaa osaa sotiin, ei varustautua sotaa varten. Isänmaan rakkaus, sen puolustus ja ylistys ovat rikoksia Kristuksen lakia vastaan.(68)

Tolstoin oppi on alusta alkaen mitä voimakkaimmassa määrin valtion-vastainen. Ja tämä siksi, että hän otaksuu valtion nojautuvan yksinomaan väkivallan käyttöön. Kaikki valtion laitokset palvelevat samaa tarkoitusta, valtiota uhkaavan ja pahaksi tulkitun vaaran vastustamista väkivaltaisin keinoin. Näin valtio itse on paha.(69) Valtio kasvoi Tolstoin silmissä eräänlaiseksi Ilmestyskirjan pedoksi, jonka toimintakyvyttömäksi tekeminen oli Jumalan valtakunnan maan päälle tulon ensimmäisiä ehtoja. 

Tolstoin mielestä on armeija sen petoksen ytimenä, jolla nykyajan hallitukset hallitsevat kansoja. Niin kauan kun tämä "tahdoton väkivallan murha-ase" on hallituksien vallassa, on myöskin koko kansa niiden vallassa. Ainoa keino hallituksien poistamiseksi on niiden harjoittaman petoksen selvitteleminen.(70)

Ihmisten on ennen kaikkea opittava ymmärtämään, etteivät kristityn maailman kansat tarvitse mitään puolustusta toisiaan vastaan. Kristillinen omatunto ei hyväksy sotaa. Vaaditaan ratkaisua.(71) Rauhankongressit ja aseistariisumissopimukset eivät johda mihinkään tuloksiin, sen sijaan asevelvollisuudesta kieltäytyminen varmimmin tekisi sodat mahdottomiksi. Siksi Tolstoi puhuu juuri asevelvollisuutta vastaan nimittäen sitä yhteis-kuntaorganisaation pysyttämiseksi välttämättömänä väkivallan huippuna. Ja Tolstoi voi jo innoittuneena kertoa kieltäytyjien luvun Euroopassa kasvavan.(72)

21
Sotien ideologisena sytykkeenä Tolstoi pitää patriotismia. Hän kiistää isänmaanrakkauden ihmisen myötäsyntyisenä tunteena samoin kuin sen korkean siveellisen arvon. Yhteinen kansa ei ilmaise mitään patriotismin tunnetta. Patriotismi on toisaalta vain koulun, uskonnon ja ostetun lehdistön työtä hallituksen laskuun, toisaalta tilapäisesti aikaansaatua mielennousua moraalisesti ja intellektuaalisesti alimpana olevan kansanosan keskuudessa. Patriotismi on orjuutta! "Ei voida milloinkaan lakata tottelemasta hallituksia niin kauan, kun patriotismi on olemassa, sen tähden että valta perustuu juuri tähän patriotismiin."(73)

Lähestyypä Tolstoi kysymystä valtiosta miltä näkökulmalta hyvänsä, hän lopulta päätyy koko hallitusvallan poistamisen vaatimukseen. Tämän hän katsoo tapahtuvan kolmella ehdolla: 1. Ei ole otettava vapaaehtoisesti eikä pakostakaan osaa hallitustoimintaan eikä vastaanotettava mitään sellaista tointa, joka on läheisissä tekemisissä väkivallan kanssa. 2. Hallitukselle ei ole vapaaehtoisesti maksettava välittömiä eikä välillisiä veroja. Kansalta väkivalloin riistetyin veroin ylläpidetyiltä hallituslaitoksilta ei ole otettava palkkaa, eläkettä, palkkiota tms. 3. Hallitukselta ei ole pyydettävä turvaa omistusoikeudelleen eikä suojaa itsensä tai omaistensa hengelle.(74)
 

Sosiaalinen kysymys 

Tolstoin sosiaalietiikan perusasetelma on rikkaiden ja työtätekevien välillä vallitseva syvä juopa. Toiset tekevät työn, toiset nauttivat sen tuloksista. Rikas on mihinkään kelpaamaton parasiitti, joka voi olla olemassa vain silloin, kun tuhannet ihmiset tekevät työtä ylläpitääkseen hänen elämäänsä.(75)

Rikkauden kaikki huonot sosiaaliset seuraukset ilmenevät selvimmin kaupungeissa, jonne rikkaat kokoontuvat. Heidän tähtensä maalaisväestö siirtyy kaupunkeihin. "Maalaisen on osaksi välttämätöntä mennä sinne, missä vietetään tuota loppumatonta rikasten juhlaa ja kulutetaan se, mikä häneltä on otettu, elättääkseen itsensä rikkaitten pöydiltä putoavilla muruilla, osaksi tekee hänen myös mieli - - itsensäkin järjestää elämänsä niin, että pääsisi vähemmällä työllä ja saisi enemmän käyttää hyväkseen toisten työtä."(76)

22
Tolstoi näkee tässä monta epäkohtaa: paon maalta, kaupungin turmelevan elämän, pitkät työpäivät, alhaiset palkat, mutta myös turmelevat ammatit ja tarkoituksettoman työn. Sangen painokkaasti Tolstoi puhuu rikkaiden esimerkin turmelevasta vaikutuksesta maalaisväestöön kuvaten venäläisen herraskartanon joutilaan kesänvieton ja sen vastakohtana talonpojan ylen raskaat päivätyöt. Rikkaat eivät ole tiedottomasti, vaan täysin tietoisesti pystyttäneet itsensä ja köyhien välille rikkauden muodostaman "puhtauden ja sivistyksen muurin". Ennen kuin köyhiä kyetään auttamaan, on tämä muuri hävitettävä.(77)
Huomatessaan syyksi ihmisten kärsimyksiin ja turmelukseen sen, että toiset ihmiset ovat toisten orjia, Tolstoi tekee "hyvin yksinkertaisen johtopäätöksen": olla ottamatta osaa ihmisten orjuuttamiseen. "Minun pitää niin vähän kuin mahdollista käyttää hyväkseni toisten työtä ja niin paljon kuin mahdollista tehdä itse työtä."(78)

Tämä merkitsi jyrkkää muutosta Tolstoin elintavoissa. Hän katsoi ensimmäiseksi ja tinkimättömäksi velvollisuudekseen elättää itsensä kättensä töillä, ruokkia ja vaatettaa itsensä, rakentaa itse itselleen asunnon ja tässä mielessä palvella muita. Hän käytti päivänsä sekä ruumiilliseen että henkiseen työhön ja piti ihanteena työjärjestystä, jossa päivä on jaettu ihmisen kaikkien toimintakykyjen harjoittamiseen: raskaaseen työhön, henkiseen työhön, käsityöhön ja seurusteluun ihmisten kanssa.(79)

Tolstoi ei pidä tätä uutta asennoitumistansa työhön vain minään hänen itsensä omaksumana "erikoisuutena". Jokaisen järjellisen ihmisen velvollisuus on "ottaa osaa taisteluun luonnon kanssa oman ja toisten ihmisten elämän ylläpitämiseksi", ja tämä on hänen velvollisuuksistaan "kaikkein ensimmäisiä ja epäilemättömimpiä". Näin tehtäessä työ havaitaan iloksi eikä kiroukseksi.(80)

Tolstoi katsoo myöhemmin ihmiselämän työnjaon vuoksi tulleen kuitenkin niin monimutkaiseksi, että tässä maailmassa on mahdoton tulla toimeen toisten työtä hyväksi käyttämättä. Tämä ei kuitenkaan saa estää ihmistä pyrkimästä sellaiseen asemaan, jossa hän antaa muille enemmän kuin heiltä ottaa. Jokaisen on tehtävä itselleen ja perheelleen, mitä ennättää tekemään, eikä muita palvellessa tule valita miellyttäviä, vaan välttämättömiä, ei-miellyttäviä ja kaikkien karttamia töitä.(81)

Tolstoin työideaali on osa sitä hänen katsomustaan, jota K. S. Laurila nimittää primitivismiksi. Luonnontila on hänelle ihannetila. Hän arvostaa ruumiillisen työn korkeammaksi henkistä ja ihailee ja palvoo työtätekevää kansaa. 

23
Tolstoin elämänihanne on maanviljelijän vapaa, idyllinen ja primitiivinen maalaiselämä. Paluun takaisin maalle ja maalaiselämään hän on käsittänyt ja esittänyt yleisenä, kaikille tai ainakin ihmisten enemmistölle soveltuvana ideaalina.(82)

Toinen hyvin tärkeä sosiaalinen kysymys Toistoille on kysymys omaisuudesta, jota hän pitää kaiken pahan ja kärsimyksen juurena.(83)

Yleisen mielipiteen mukaan raha edustaa rikkautta, rikkaus on työn tuote, ja sen vuoksi raha edustaa työtä. Tolstoi vastustaa tätä käsitystä mitä jyrkimmin. "Minä en ole mitään tehnyt, en tee enkä tule tekemään. Minä vain leikkaan kuponkeja, lujasti uskoen, että raha on työn edustaja. Sehän on merkillistä! — Kupongit ovat työn edustajia! Mutta kenenkä työn? Silminnähtävästikään ei niiden omistajan, vaan sen, joka tekee työtä." Mutta enemmän: raha ei ole vain toisten ihmisten, entisen tai tulevan työn edustaja, vaan se edustaa myös väkivallan muutamille ihmisille asettamaa työn-tekemisen velvoitusta. Raha yhdessä väkivallan kanssa tekee mahdolliseksi uuden orjuuden muodon, persoonattoman orjuuden. Se tulee nyt persoonallisen orjuuden sijaan. Raha on "uusi hirmuinen orjuuden muoto". 

Tämän tietäen ihmisen on ensi työkseen lakattava käyttämästä hyväkseen toisten työtä rahan ja maanomistuksen avulla tai hallitusta palvelemalla.(84) On käytävä taisteluun voitonhimon eli omaisuuden syntiä vastaan, joka ei vain tuota harjoittajalle itselleen kärsimystä, vaan myös ympäristölle anastuksesta johtuvan puutteen. Ja vaikka onkin mahdotonta hävittää itsestään halu pidättää yksinomaan itseään varten välttämättömiä tarvikkeita, on "mahdollista vähentää tuota halua pienimpään määräänsä".(85)
Periaatteessa Tolstoi on vienyt omaisuuskäsitteen sen äärimmäiselle rajalle: "Todelliseksi omaisuudekseni jää kuitenkin yksin minun ruumiini".(86)
 
 

Seksuaalikysymys 

Tolstoin suosittelema ja hänen itsensäkin tavoittelema elämäntapa — yksinkertainen vaatetus, kasvisravinto, pidättäytyminen nautintoaineista kuten tupakasta ja alkoholista — on hankkinut hänelle askeetin nimen. Hänen seksuaalikysymyksessä omaksumansa kanta on vain vahvistanut käsitystä hänen asketismistaan. 

Tolstoi itse on kiistänyt sen. Kristus ei opeta — hän sanoo — sen paremmin asketismia kuin pelastusta uskon kautta, vaan elämää, jossa ihminen kokee jo tässä maailmassa vähemmän kärsimyksiä ja enemmän iloa kuin persoonallisessa elämässä.(87)

24
Kristinusko ei ole vain yksilön pelastusta koskeva asia, se koskee mitä läheisimmin yhteiskunnallisia kysymyksiä.(88) Tolstoin mukaan evankeliumi on ja sen on oltava elämän läheinen, ei sitä pakeneva. Tolstoin "asketismilla" täytyykin siten olla sanan tavallisesta merkityksestä poikkeava selitys. Sen hän on antanut seksuaalietiikassaan. 

Leo L. Tolstoi valottaa kirjassaan Tolstoj intime seksuaalikysymystä isänsä kipeänä sisäisenä ongelmana. Hänen uusi uskonnollinen elämänkäsityksensä joutui ristiriitaan hänen seksuaalisen intohimonsa kanssa ja hänen oli löydettävä ratkaisu tälle dissonanssille. Leo L. Tolstoin mielestä Paholainen tuo ilmi vielä paremmin kuin Kreutzersonaatti hänen isänsä varsinaisen tarkoituksen, kuvata se epätoivo, johon kyvyttömyys vapautua voimakkaasta sukupuolivietistä johtaa ihmisen. Tolstoin tilanne oli tämä vieläpä silloin, kun hän kirjoitti mainitut teoksensa.(89)

Tolstoi on sanonut ilmaisseensa käsityksensä seksuaalikysymyksestä niin hyvin kuin on voinut Kreutzersonaatin jälkipuheessa.(90) Hänen päänäkökohtansa ovat siinä seuraavat: 

1. Avioliitto on lankeemus, synti. Kristukseen ja ensimmäisten vuosisatojen kristittyihin vedoten Tolstoi julistaa: ei ole eikä ole milloinkaan ollut kristillistä avioliittoa. Kristityn ihanne on rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen, itsensä kieltäminen Jumalan ja lähimmäisen palvelemiseksi. Aistillinen rakkaus sen sijaan on itsensä palvelemista ja esteenä Jumalan ja lähimmäisen palvelemiselle. Tällaisena avioliitto on lankeemus, synti. Vain siinä tapauksessa kristitty voisi mennä avioliittoon, että kaikki jo elävät lapset olisivat aineellisesti turvattuja. 

2. Avioliitossa elävien on yhdessä pyrittävä puhtauteen. Aistillinen rakkaus on vaihdettava veljen ja sisaren puhtaaseen rakkauteen. 

3. Sukupuolista lankeemusta ei ole pidettävä laillisena nautintona, ei myöskään tilapäisenä ilona, joka voidaan uudistaa toisten kanssa, eikä onnettomuutena, kun lankeemus tapahtuu jonkun alemmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevan kanssa ja "ilman seremonioita", vaan tämä ensimmäinen tapaus on katsottava ainoaksi, astumiseksi erottamattomaan avioliittoon. 

Näihin kolmeen kohtaan sisältyvät Tolstoin avioliittoetiikan radikaalit ainekset. Tolstoin ihanne on siis naimattomuus; sen, joka lankeaa, täytyy olla elinikäisesti uskollinen lankeemustoverilleen; avioliitossa mies ja nainen ovat kuin veli ja sisar. Missä asemassa ihminen onkin, hänen on tavoiteltava puhtauden ideaalia.(91)
25
Kreutzersonaatin johdosta tehtiin Toistoille vastaväitteitä, joista yksi sisältyi kysymykseen: Mikä on ihmiskunnan tulevaisuus, jos naimattomuutta on pidettävä avioliittoa parempana? Tolstoi vastasi: Kristuksen ihanne on Jumalan valtakunnan perustaminen maan päälle. Koko ihmiselämän merkitys on kulkemisessa tätä ihannetta kohden. Ja pyrkimys niin tätä ihannetta kohden kokonaisuudessaan kuin pyrkimys puhtauteen ei suinkaan sulje pois elämän mahdollisuutta, päinvastoin. Jos tämä ihanne puuttuisi, voisi se hävittää koko kehityksen ja sen seurauksena elämän mahdollisuuden.(92)

Birjukovin mukaan on erittäin karkea erehdys pitää Tolstoita pessimistinä.(93) Tolstoin oppi onkin mitä valoisimman optimismin leimaamaa: "Tarvitaan vain kristillisen rakkauden heräämistä ihmisissä, ja itsestään, ilman vähäisintä ponnistusta, katoavat kaikki vanhat muodot ja uudet onnellisen elämän muodot syntyvät".(94) Riittää, kun yksi ainoa elää Kristuksen opin mukaan, rakastaa lähimmäistään ja laajentaa tätä rakkauttaan. Tolstoin koko etiikka tarkoittaa rakkauden esteiden poistamista. Hänen asketismin-sakin tähtää yhteen ja samaan: olla vapaa täyttämään Jumalan tahtoa. Jos yksikin näin elää, toiset seuraavat pian hänen esimerkkiään.(95)
 
 

6. Uskonnotonta rationalismia vastaan 


V. A. Koskenniemi on päinvastoin kuin G. H. von Wright, joka teoksessaan Tanke och förkunnelse alleviivaa Tolstoin eurooppalaisuutta, mielinyt nähdä Toistoissa "venäläisyyden edustajan ja hänen kirjailijaolemuksessaan ehkä hallitsevimpana piirteenä polemiikin eurooppalaista rationalismia vastaan".(96)

Kummallakin näkemyksellä on puoltajansa. Maxim Gorki ja Ivan Naiivin korostavat Tolstoin aitoslaavilaisuutta, kun taas esim. Oswald Spengler pitää häntä sisimmässään länteen sidottuna. Hän vihasi Eurooppaa, mutta hän ei voinut vapautua siitä.(97)

Koskenniemen väite Tolstoin polemiikista eurooppalaista rationalismia vastaan on kiistämätön. Ratkaisevaksi jää, mitä venäläisyydellä ymmärretään. 

26
Karl Girgensohn lähestyy kysymystä lähinnä Dostojevskin poliittisten kirjoitelmien pohjalta ja katsoo venäläisellä olevan länsimaisessa kulttuurissa kaksi vihamielistä suuretta: rationalismin ja hillittömän aktiviteetin. Tunteen ja vaiston sijasta länsimaalainen käsittää kaiken tieteellisellä järjellään saavuttaen tuloksia, jotka toisaalta herättävät venäläisessä hämmästynyttä ihailua, toisaalta pelkoa. Venäläinen nauttii sangen mielellään tämän työn käytännöllisistä tuloksista, mutta "hänelle on syvästi epäsympaattinen (tief unsympatisch) se henki, josta ne ovat syntyneet".(98)

Girgensohnin päätelmä ei sinänsä sovellu Toistoihin. Kuten edellä on pyritty osoittamaan, Tolstoi eli uskonnollisena ajattelijana länsimaisen valistuksen perinnöstä. Ja sittenkin oli länsimainen rationalismi myös hänelle omalla tavallaan syvästi epäsympaattinen. Tolstoi vastusti sen johtopäätöksiä. Hylätessään kirkon se oli hylännyt uskonnon yleensä. Tolstoi ajatteli toisin. Ihminen ei tarvitse kirkkoa, mutta hän tarvitsee Jumalaa. "Voi, Jumalan ovat ihmiset unhottaneet. Unhottaneet, unhottaneet olemme Jumalan." Tämä Pimeyden vallan hurskaan Akimin huudahdus on Tolstoin eri variaatioin kaikuva huuto ihmiskunnalle ja erityisesti sivistyneelle Euroopalle. Se kritiikki, jonka Tolstoi rationalistina kohdistaa länsimaiseen kulttuuriin, on uskonnottoman rationalismin kritiikkiä. 

Tolstoin ääni alkoi kuulua Euroopassa 1880-luvun puolivälissä, ajankohtana, jolloin uudet aatteet sotivat vanhoja vastaan. Suuret kiistakysymykset koskivat juuri samoja asioita, jotka mitä läheisimmin olivat myös Tolstoin omia: suhdetta uskontoon, suhdetta yhteiskuntaan ja sukupuolimoraalia.(99) Tolstoi heittäytyi pelottomasti ajan keskusteluun. Tämä oli sitäkin luonnollisempaa, koska hän itse asiassa joutui kirjoittamaan Euroopalle sensuurin sulkiessa hänen kirjoiltaan pääsyn hänen omalle kansalleen. 

Uskollisena näkemykselleen, että ihminen tarvitsee uskontoa, että moraali ei ole ainoastaan uskonnon seuraus, vaan sisältyy itse uskontoon,(100) ja että Kristuksen oppi antaa elämälle järjellisen selityksen ja tarkoituksen, Tolstoi hyökkäsi 80-luvun arvostamia auktoriteetteja vastaan. Siinä kritiikissä, jonka ajan tiede sai häneltä osakseen, oli tuomiolla koko positivistinen elämänkäsitys.(101) Darwin, Comte, Spencer, Mill, kaikki nuo Minna Canthin ihastukset, joiden avulla hän oli tuntenut vapautuneensa ennakkoluulojen kahleista,(102) menettivät arvovaltansa Tolstoin opin valaistuksessa. Strauss ja Renan eivät liioin säästyneet hänen kritiikiltään.(103) Nykyisen suunnan vallitessa tiede ei voi tuottaa kansalle muuta kuin vahinkoa — siinä Tolstoin lopputuomio.(104)

27
Miten kipeästi Tolstoi kosketti ajan hermoa, näkyy Georg Brandesin Tolstoi-arvioinneista. Brandes tunnustaa hänen suuruutensa henkenä (Aand), mutta toteaa, että hänellä on ahdas ymmärrys (snever Forstand).(105) Brandes vastustaa ennen muuta kahta Tolstoin käsitystä, hänen dualismiaan ja hänen eroottista asketismiaan, ja asettaa Tolstoin ideaali-ihmistä vastaan ihmisen, joka ratkaisevissa kohdin tuntee kuin vanhan Hellaan parhaan ajan kreikkalainen, ja jolla ei ole sen paremmin pahaa omaatuntoa kuin kääntymisen tarvetta, vaan terve antiikin ja nykyajan elämänkäsitys myös sukupuoliasiasta.(106)

Brandesin Tolstoi-tilitys vuodelta 1890 oli kuin varoitus sille pohjolalle, joka oli tottunut luottamaan hänen arvovaltaansa. Tolstoi oli kuitenkin jo sitä ennen tullut Suomeen. 
 

1 Meresjkosvski: Tolstoi och Dostojevski Is. 17, Nazivin: Palava sydän s. 167 s. 
2 NaSivin m.t. s. 167. — Tolstoin oppi on alkuiduillaan jo T:n päiväkirjassa 1847—1852. Ks. Tolstoi: Tagebuch der Jugend ss. 6—42, 104. 
3 TW II: l s. 28. 
4 von Wright: Tolstoj som tänkare. Tanke och förkunnelse s. 216. Hamburger: Leo Tolstoi s. 95. 
5 Löwenfeld: Leo N. Tolstoj I s. 248. 
6 Aldanoff: Das Rätsel Tolstoi s. 69. A. on luetteloinut T:n kaunokirjalliset kuolemankuvaukset s. 67. 
7 Tatjana Tolstoj-Suchotin: Den unge Tolstoj s. 21. 
8 Birukoff: Leo Tolstoj II s. 273. 
9 Tolstoi aikoi jo 1874 kirjoittaa teoksen materialistista elämänkäsitystä vastaan ja osoittaa, että uskonto on ainoa, joka auttaa ihmistä elämään, Birukoff m.t. II s. 276. 
10 TW II: l ss. 41—52, 64, 65. 
11 TW II: l ss. 90—94. 
12 TW II: l ss. 94—98, 113, 114. Adolf Harnack vetoaa ei vain Tolstoin vaan myös omiin kokemuksiinsa kirjoittaessaan, että "venäläisillä talonpojilla ja alemmalla papistolla on kuvien ja pyhimysten palveluksesta huolimatta tavattavissa voimakas ja yksinkertainen luottamus Jumalaan, siveellisen tunteen herkkyys ja toimintaan valmis veljesrakkaus, jotka selvästi ovat kotoisin evankeliumista", Das Wesen des Christentums s. 151. 
13 Birukoff m.t. I ss. 430—480, II ss. 102—157, 169—177, 181. Laurent: Leo Tolstoj och skolan. 
14 Tolstoi: Tagebuch der Jugend ss. 6—36. 
15 Vrt. Hamburger m.t. s. 96. •— Tolstoin sisäisen kriisin sijoittaa Staub vuosiin 1879—1882, Graf L. N. Tolstojs Leben und Werke s. 45, Maude n. vuoteen 1880 tai vähän ennen sitä, Tolstoy and his Problems s. 19. Leo L. Tolstoi pitää vuosia 1879—1886 isänsä "intellektuaalisen muutok- 327 II Tolstoin oppi II Tolstoin oppi sen" ajankohtana, Tolstoj intime s. 54. Birjukovin mukaan T:n "löytö" tapahtui 1878, m.t. II s. 287. Hamburger pitää ilmeisesti vuotta 1877 ratkaisevana, m.t. ss. 95, 111. Ludolf Muller, Kielin yliopiston slaavilaisen filologian professori, erottaa Tolstoin kehityksessä kolme vaihetta, joista viimeinen alkaa Anna Kareninasta (valmistui 1877). Kirje tekijälle. Birjukovin tulkinta on nähdäksemme asiallisesti lähimpänä totuutta. T. oli jo talvella 1878—1879 Tunnustuksensa kirjoittaessaan saavuttanut yhden etapin, "löytänyt kansanuskosta satamansa", mutta kriisi jatkui vielä pitkälti uskonperusteiden etsintänä. Mitä ajankohtaan tulee, T. on itse sanonut, että hän oli "vuodesta 1877 lähtien aivan uusi ihminen", Löwen-feld: Gespräche mit und iiber Tolstoj s. 84. Vrt. TW II: l s. 110. Tolstoin ajanmäärittely käy yksiin kreivitär Tolstoin havaintojen kanssa, Sofia An-drejevna Tolstojs dagbok s. 178. 
16 TW II: l ss. 114—125. 
17 TW II: l ss. 125—127, 132. 
18 TW II: l s. 126. 
19 TW II: 2 s. 5 s. 
20 TW II: 3 s. 306. 
21 TW II: 4 s. 169. 
22 TW II: l s. 9 s. 
23 TW II: 4 ss. 300—302. 
24 TW II: 3 ss. 312—322. 
25 Meresjkovski m.t. II s. 169- M: n suhde Toistoihin on ollut kehityksenalai-nen. Hän on myöhemmin antanut Tolstoista sangen myönteisen, jopa ihailua osoittavan arvostelun, ks. lukua Der heilige Leo, Mereschkowski: Auf dem Wege nach Emmaus ss. 93—105, ks. myös ss. 106—111. 
26 Birukoff m.t. I s. 255 s., NaSivin m.t. s. 81. 
27 Ks. esim. TW II: 3 ss. 98, 158, 161, 180, 182, 319- 
28 Tiililä: Kristilliset kirkot ja lahkot s. 75. Vrt. Seeberg: Lehrbuch der Dogmengeschichte II s. 322. 
29 TW II: 3 s. 222. 
30 Vrt. Meresjkovski m.t. II s. 157. Tolstoi piti mystikkona henkilöä, joka "uskoo hämärään tai salaiseen uskonnolliseen viisauteen" eli "sellaiseen viisauteen, jota ei ole tajuttu eikä koeteltu järjellä", Maude m.t. s. 55. 
31 Krapotkin: Den ryskä litteraturens historia s. 156. 
32 Aldanoff m.t. s. 89. 
33 Tolstoi "ist durchaus ein grosser Verstand, 'aufgeklärt' und 'sozial gesinnt'", Spengler: Der Untergang des Abendlandes II s. 235; Schmitt: Leo Tolstoi s. 172 s.; Maude m.t. s. 54; Hamburger m.t. ss. 96, 107; Tolstoi on "erittäin selväpiirteinen rationalisti", Yrjö J. E. Alanen: Tolstoi ja Dostojevski, Kirkko ja kansa 1928 s. 330; von Wright: m.a. Tanke och förkunnelse 328 ss. 199, 225; Eino Kalima: Leo Tolstoi s. 128. Näin myös kaksi entistä tolstoilaista: Leo L. Tolstoj m.t. ss 60, 98, 105, 107 ja Nazivin m.t. s. 213 s. 
34 Teneromo: Ord frän Tolstoys egen mun ss. 226—-233. 
35 Hamburger m.t. s. 96. 
36 TW II: 7 ss. 34, 40, 41, 67, 72, 76, 83, 84, 97, 116, 157, 168, 180, 208, 244. 
37 TW II: 7 s. 180 s. 
38 TW II: 7 ss. 74, 124, 227, 228, 232. 
39 Robert Quiskampin todistelu, että Jumala ei tosin ole Toistoille persoonallinen, mutta kylläkin persoonallisuus, on keinotekoinen, Quiskamp: Der Gottesbegriff bei Tolstoy s. 141. Tolstoi on itse sanonut, että Jumalan käsittäminen persoonallisuudeksi on suuri väärinkäsitys, koska persoonallisuus on rajoitus, TW II: 10 Aufruf an die Menschheit s. 92. 
40 TW II: 10 Aufruf ss. 73, 74, 77, 79, 80, 81, 82. 
41 TW II: 10 Aufruf s. 78. 
42 TW II: 7 s. 84 s. 
43 TW II: 7 s. 127, II: l s. 109, II: 10 Aufruf s. 100. 
44 Staub: Graf L. N. Tolstois Weltanschauung und ihre Enrsvicklung s. 17. — Karl Holl on Tolstoin päiväkirjasta pannut merkille, että T. 69-vuotiaa-na tunnustaa ensi kerran tunteneensa Jumalan selvästi. Viikko tämän jälkeen päiväkirjassa on merkintä: "Tämä on toinen kerta, kun minulla on elävä tunne Jumalasta. Se oli todellista rakkautta Jumalaan." Holl: Tolstoi nach seinen Tagebuchern s. 6. Tolstoi ei ole siis kokonaan voinut vapautua ajattelemasta Jumalaa persoonallisena. Tähän viittaa sekin, että hän käyttää persoonattomasta Jumalasta nimitystä Isä. 
45 TW II: 10 Aufruf s. 97. Stubb katsoo Tolstoin edustavan idealistis-teis-tistä monismia "mit starkem mystischem Gepräge", mutta T. on myös "auf seine Art Rationalist", v.m.t. ss. 110, 111, 136. — Rittelmeyer: Tolstoi on "en mystisk profet", Tolstojs religiösa budskap s. 81. Axelrod pitää Tolstoita lähinnä kontemplatiivisena mystikkona, mutta niin ikään rationalistina, Tolstois Weltanschauung und ihre Ennvicklung ss. 68, 72, 86, 90. Rolland nimittää Tolstoita "järjen mystikoksi", Tolstoi s. 68. Vain Axelrod on yrittänyt mystiikan käsitemäärittelyä, mutta epäselvällä tavalla. 
46 Ks. Liite I. 
47 Lund: Leo Tolstoi s. 170, Carl Ritter, esipuhe teoksessa Kritik der dogma-tischen Theologie, TW II: 2 s. VI. 
48 TW II: 4 s. 324. 
49 TW II: 10 Was ist Religion s. 73 s. 
50 Heim: Tolstoi und Jesus. Glaube und Leben s. 272. 
51 Tolstoi: Joka päiväksi. Tammi- ja helmikuu s. 3. 329 II Tolstoin oppi 
52 Tolstoi und der Orient s. 14. Voi olettaa, että Tolstoin etääntyminen evankeliumista voimistui sitä mukaa, mitä kireämmäksi kävi hänen suhteensa ortodoksiseen kirkkoon. 
53 Simmons: Leo Tolstoy s. 372. 
54 TA 1901 s. 564. 
55 TW II: 4 s. 9. — TW II: 8 ss. 122, 124. 
56 Tolstoi: Evankeliumi (1906) ss. 159, 160. Käännös Arvid Järnefeltin. 
57 TW II: 4 s. 28. 
58 Evankeliumi s. 190. 
59 TWII: 8 s. 177,11: 9 s. 34. 
60 TWII: 4 ss. 87,217. 
61 TW II: 4 s. 219. 
62 TW II: 4 s. 219 s. K. W. Järnefelt on kääntänyt "tarkoituksen" sanalla "onni", joka asiallisesti täysin vastaa Tolstoin ajatusta. Vrt. Mikä on uskoni s. 158. Samoin Ellen Rydeliuksen käännöksessä, Leo Tolstoj: Reli-giösa skrifter s. 212. Vrt. myös TW II: 4 s. 217. 
63 TW II: 4 s. 210. 
64 TW II: 4 s. 25. 
65 Heim m.a. Glaube und Leben s. 273. 
66 TW II: 4 s. 28. 
67 Elert: Das christliche Ethos s. 527. 
68 TW II: 4 ss. 43, 130, 140—143. 
69 Elert m.t. s. 522. 
70 TW II: 10 Moderne Sklaven ss. 99—101. 
71 TWII: 8 s. 198. 
72 TW II: 11 Patriotismus und Regierung s. 30, TW II: 11 Besinnet Euch ss. 64, 70, TW II: 9 s. 24 s. 
73 Patriotism och kristendom ss. 43, 44, 53, 61—63. 
74 TW II: 10 Moderne Sklaven s. 109 s. 
75 TW II: 5 s. 153, TW II: 6 ss. 16, 19. 
76 TW II: 5 s. 116. 
77 TW II: 10 Moderne Sklaven ss. 16—20, TW II: 5 ss. 128, 129 134 
78 TW II: 5 s. 274. 
79 TW II: 6 ss. 185, 186, 204, 205. 
80 TW II: 6 ss. 186, 187, 222. 
81 Kristillinen oppi s. 100 s. 
82 Laurila: Leo Tolstois politische Ansichten ss. 70—89. 
83 TW II: 6 s. 228. 
84 TW II: 5 ss. 255—265, 271, 272. 
85 Kristillinen oppi s. 105. 
86 TW II: 6 s. 232. 330 III Tolstoin tulo Suomeen 
87 TW II: 4 s. 248. T. näyttää käsittävän asketismilla "itserakkauden petosta ja vapaaehtoista marttyyriutta". 
88 TW II: 4 s. 38. 
89 Leo L. Tolstoj m.t. ss. 78—80. 
90 TW II: 11 ttber die sexuelle Frage s. 41. 
91 TW I: 10 ss. 175—187. Tolstoi ei näytä uskoneen, että aviopuolisoiden suhde kokonaan voisi jäädä veljen ja sisaren suhteeksi. Tämä käy ilmi jo Kreutzersonaatin jälkipuheesta. Selvästi hän sen ilmaisee eräässä kirjeessä: "Minä kuvittelen, että mies ja vaimo elävät kuin veli ja sisar ja vaimo kantaa rauhallisesti raskautensa, imettää häiriintymättä ja kasvaa tällä aikaa siveellisesti. Ainoastaan vapaina periodeina he rakastuvat jälleen toisiinsa muutamiksi viikoiksi, jonka jälkeen tulee jälleen rauhallista." TW II: 11 t)ber die sexuelle Frage s. 85. 
92 TW I: 10 s. 171 s. 
93 Birukoff m.t. II s. 408. 
94 Tolstoi: Das Nichtsthun s. 60 s. 
95 TW II: 9 s. 82. 
96 Koskenniemi: Kootut teokset IX s. 358 s. 
97 Gorki: Erinnerungen an Tolstoi s. 31, Naiivin m.t. s. 103, Spengler m.t. II s. 234. Venäläisistä on Aladanov Spenglerin katsomuksen linjalla, m.t. s. 95. 
98 Girgensohn: Der Rationalismus des Abendlandes s. 7. 
99 Brandes: Henrik Ibsen s. 79- B. mainitsee neljäntenä kiistakysymyksenä vanhojen ja nuorten välisen taistelun, mikä Tolstoin osalta voidaan sivuuttaa. 
100 Tolstoy: Religionen och moralen s. 24. 
101 E. N. Tigerstedt käyttää tästä elämänkäsityksestä nimitystä naturalismi ja ymmärtää sillä sitä yleiseurooppalaista henkistä liikettä, jonka tunnusmerkkeinä oli rationalismi, empirismi, determinismi, evolutionismi, optimismi ja individualismi. Tigerstedt: Det religiösa problemet i modern finlandssvensk litteratur s. 73. 
102 Canth: Kirjeitä ss. 152, 183, 294, 382. 
103 Ks. esim. TW II: 6 s. 30, II: 8 ss. 145—147. 
104 TW II: 8 s. 154. 
105 Brandes m.t. s. 183. 
106 Ahlenius: Georg Brandes s. 41. 

Asko Korpela () o AJK homepage o Webmaster