Suhde Jumalaan
Pertti Aravilta

20080109 Kaakonkulma Pertti Araviita

pertti.araviita@kolumbus.fi
Muistan kun minut kastettiin evankelisluterilaisen kirkon jäseneksi. Menimme kirkkoherranvirastoon äiti, kummitäti ja mie Viipurissa jatkosodan aikaan 1943. Minua jännitti. Kummitäti vannotti etukäteen etten saa puhua mitään kun pappi panee vettä päähän. Osasin kuulemma jo kiroilla miehekkäästi nelivuotiaana. Lapsikaste oli kohdallani lykkääntynyt, kun resusimme evakossa vailla vakinaista kotia. Minusta ei tullut tapauskovaista kirkossakävijää. Maksoin kiltisti kirkollisveroa niin kuin yhtenäiskulttuurin Suomessa oli tapana. Erosin kirkosta70-luvulla naispappeuskiistelyn kiihkeään aikaan. Ero oli protesti naisten puolesta, ja taisin ajatella myös verotaakkani keventämistä hyvän syyn varjossa. Henkilökohtainen suhteeni Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen säilyi ennallaan: pidin ilta- ja aamurukoukseni kuten olin oppinut helluntailaisilta vanhemmiltani. Perheen jouluaaton aterialla luin jouluevankeliumin entiseen tapaan. Henkilökohtainen uskoni ja suhteeni Jumalaan toimi joten kuten, en tuntenut tarvitsevani siihen kirkkoa. Epäily kalvoi mieltäni, kun pohdin Vanhan Testamentin luomiskertomusta: "Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen." Teksti tuntui tosikon ajatuksissa lapselliselta tieteen esittämän kehitysopin valossa.
Kun sitten katselin tähtitaivasta mökin rapulta kuulaana syysiltana, minua huimasi. Ymmärsin, että korkeampi voima opetti minua luomiskertomuksen sanoin: "Alussa loi Jumala taivaan ja maan". Järki ei enää epäillyt. Uskoin Jumalan olevan olemassa, jossakin tuonpuoleisessa.
Rippikoulusta annettu Katekismus selitti, että meidän tulee yli kaiken peljätä ja rakastaa Jumalaa. Ajatuskulkujen epäloogisuus ahdisti järkeilyäni: miten voi yhtä aikaa pelätä ja rakastaa, miten voi uskoa sanatarkasti luomiskertomukseen ja samalla epäillä sitä. En tullut hullua hurskaammaksi.
Kun nyt katson elämääni lopusta alkuun suhteessani Jumalaan, tajuan kyselleeni alitajuisesti kaiken tarkoitusta: kuka olen, niistä tulen, mihin menen. Ymmärrän, että minussa kamppailevat järki ja tunne. Tajuan senkin, että jokainen meistä on yksin uskonsa kanssa. Tämän pitemmälle en ole päässyt, sydän käy yhä aikuisen rippikoulua.
Liityin uudelleen evankelis-luterilaiseen kirkkoon muutama vuosi sitten. Paluu oli arvokannanotto. Kirkon arvot ovat lähellä omiani, kirkko on yhteisöllisyyden kohtu. Yhtä en voi vieläkään sietää: suomalaisen naispapin syrjintää Jumalan työssä. Ikääntyminen on siitä armelias, että Raamatun kertomusten epäloogisuudet eivät enää häiritse, ainakaan minua. Ne ovat oman aikansa viestintää, ehkäpä ikuinen salaisuus.
On sanottu, että nykyajan nuori ihminen - yksilökulttuurin kasvatti - tuntee itsensä vaivautuneeksi uskontunnustusta lausuessaan. Hän kysynee itsekkäästi ja epäillen, kuten minäkin aikanani rippikoulussa: Mitä siinä on minulle?
Mie en enää kysele. Kun tieto loppuu, on uskon tultava avuksi. Muistan mökin rapulla saamani tähtitaivas-opetuksen tunnustaessani: Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen taivaan ja maan Luojaan.

Asko Korpela 20080111 (20080111) o Ajk kotisivu o keskustelu o WebMaster