Jazzjuhlat 

Nyt, vuonna 2000, uskaltauduin ensimmäistä kertaa juhlien pääkonserttiin  - olinhan jo oppinut pitämään haasteena sitä, että kaikki pinttyneet käsitykseni musiikin lajeista ja raja-aidoista joutuisivat armotta romutetuiksi.

Ensimmäisten esiintyjien, belgialaisen Cro-Magnon-yhtyeen irrottelut ja herrojen Parker, Wachsmann ja Hauta-aho huikeat improvisoinnit täyttivät odotukseni tältäkin osin. Viimeisen esiintyjän, melkoisella ennakkoryskeellä juhlien päätähdeksi nostetun  amerikkalaisen Henry Threadgillin astuttua lavalle tapahtui se, mitä aina olin pelännyt – minun  oli poistuttava konsertista – samoin näyttivät tekevän lisäkseni muutamat muutkin. En sano musiikista mitään. En kuullut MUSIIKKIA, korviini tunkeutui vain saatanallista, äänenvahvistuslaitteiksi kutsuttujen helvetinkoneiden tuottamaa METELIÄ. Myöhemmin kotona, sydämenjyskytyksen hiukan vaimennuttua käytännöllinen minäni mietti, paljonkohan noihin laitteisiin oli haaskattu rahaa!

Mielenkiinnolla luin lehdistä konserttiarvostelut. Pelkästään ylistäviä lausuntoja. En siis lopultakaan ollut oppinut ”ymmärtämään” jazzia. Minulla tosin on lääkärin hyväksi testaama kuulo – ehkäpä se onkin nykyisin ”vika”. Olen kyllä tietoinen siitä, että tätä ”vikaa” eliminoimaan on kehitetty niin muusikkojen kuin heidän yleisönsä käyttöön tarkoitetut korvatulpat. Miten se menikään se vanha hölmöläistarina siitä peiton jatkamisesta!?

Tupakka-askeissa on varoitus, että tupakka saattaa vaarantaa terveytesi. Jos tämä tekninen megalomania musiikin alueella jatkuu - ja miksi ei jatkuisi kun se leimaa koko muutakin kulttuuriamme - niin konsertti-ilmoituksiinkin pitäisi saada etukäteisvaroitus tyyliin : äänentoisto on sitä luokkaa että se saattaa, paitsi vaarantaa kuulosi, niin tuhota myös herkkyytesi ja vivahteiden tajusi. Itse en ole valmis uhraaman näitä – en edes jazzin alttarille.