.jpg)
Hääkuva vuodelta 1917-JUHA JORMANAINEN
Liisa Tuovinen pyysi kirjoituksessaan (HS 9.3.) oikeushistoriallista
valaistusta suomalaisen avioliitto-oikeuden historiaan ja nykytilaan.
Ottamatta kantaa kysymykseen presidentin puolisosta haluan painottaa,
että muodollisesti solmittu avioliitto ei historiallisesti ole suinkaan
ollut sellainen itsestään selvä ja muuttumaton ilmiö
kuin usein ajatellaan. Toisaalta on aivan totta, että Suomessa on
eurooppalaisittain ajatellen melko tiukasti määritelty oikeuksien
liittyvän nimenomaan avioliiton solmimiseen.
Ensimmäisen
kristillisen avioliittonormiston, kanonisen
oikeuden. mukaan avioliitto syntyi, kun osapuolet ilmaisivat toisilleen
suostumuksensa (ns. konsensus-oppi). Tämä ei edellyttänyt
muotoja eikä todistajia, joskin katolinen kirkko pyrki siihen, että
suostumus annettaisiin kirkossa.
Keskiajan pohjoismaisessa oikeudessa avioliiton pätevyys perustui
puolestaan kihlaukseen, jossa naisen naittaja teki sopimuksen kosijan kanssa
ja antoi tyttärensä tälle vaimoksi.
Nämä kaksi traditiota elivät jossain määrin
rinnakkain, mutta kihlaus riitti pätevän avioliiton syntymiseen
aina vuoden i734 Ruotsin valtakunnan yleiseen lakiin asti. Vasta tuolloin
määrättiin pakolliseksi avioliiton muodoksi vihkiminen,
joka tosin oli käytännössä yleistynyt jo aiemmin luterilaisen
ortodoksian myötä.
Vuoden 1734 laki vahvisti puolisoiden
oikeudet - ja myös naisen alisteisuuden lähes kahdeksi sadaksi
vuodeksi. Vuonna 1917 annettiin laki siviiliavioliitosta, ja
vuoden 1929 avioliittolaissa kirkollinen ja maallinen avioliiton päättämisen
muoto rinnastettiin. Laki oli osa yhteispohjoismaista harmonisointia, jonka
lähtökohtana oli, toisin kuin saman ajan muissa eurooppalaisissa
laeissa, puolisoiden oikeudellinen yhdenvertaisuus ja naisten yksilölliset
oikeudet.
Toisaalta vasta avioliitolaki teki porvarillisesta avioliittoperheestä
yleisen elämänmallin, joka oli myös muun lainsäädännön
(verotus, sosiaaliturva. jne.) pohjana. Siihen asti avioliittosääntely
ja oikeudet olivat ennen muuta koskeneet joko perheen varallisuutta (tavallisesti
maaomaisuutta) tai avioliittoinstituution Pysyvyyttä (esimerkiksi
tiukat avioero- ja seksuaalirikossäännökset).
Vaikka avioliitto olikin kristillisessä yhtenäiskulttuurissa
ainoa hyväksytty yhteiselämän muoto, avioliittoon perustuvat
oikeudet olivat olleet vahvasti säätysidonnaisia. 1920luvulla
sääntelyn pohjana oli ensi kertaa niin sanottu ydinperheen elämäntapa,
joka oli tarkoitettu kaikille yhteiskuntaryhmille.
1960-luvun lopulta sääntelyä
on puolestaan leimannut haluttomuus ohjata ihmisten parisuhdekäyttäytymistä.
Sen on havaittu lain keinoin olevan mahdotontakin. Avioliittoa koskeva
lainsäädäntö on mennyt yhä, liberaalimpaan, yksilölliseen
suuntaan. Vuoden i987 uudistuksen myötä avioliittolaissa ei enää
ole montakaan pakottavia säännöksiä.
Lähinnä puolisoiden taloutta koskee, että puoliso ei
esimerkiksi yksin voi myydä perheen yhteistä kotia, mutta useat
normit ovat dispositiivisia eli tahdonvaltaisia. Laki ei enää
lähde avioliittoinstituution pohjalta kuten aikaisemmin, vaan tarjoaa
ihmisille heidän niin halutessaan tietyt oikeuskeinot konfliktien
ratkaisemiseen. Parisuhteen sijasta kiinnitetään
yhä enemmän huomiota vanhempien ja lasten suhteisiin ja lapsen
etuun.
Avioliitto on historian
kuluessa ollut lähinnä varakkaampien yhteiskuntaryhmien etuoikeus,
koska suurelta osalta ihmisiä puuttuivat siihen tarvittavat taloudelliset
edellytykset.
Kyse on aika ajoin ollut myös poliittisesta ja ideologisesta debatista.
Viime vuosisadalla alkoi ilmetä avioliittoinstituutiota kritisoivaa
vapaa-ajattelua. ja mm. vuosisadan vaihteen työväenliikkeen aktiiviset
naispoliitikot vastustivat kristillistä avioliiton muotoa.
Sukupuolten erilainen asema perheessä ja hoivavastuun epätasainen
jakautuminen on ollut jatkuvasti ongelmana, ja yksilöllisten oikeuksien
on katsottu vahvistaneen naisen asemaa.
Avoliitto on osaltaan
yleistynyt 1960-luvun poliittisen liikehdinnän
ja naisten vapautusliikkeen myötä. Yhteiskunta ja
lainsäädäntö ovat viime vuosikymmeninä muutenkin
yksilöityneet ja ihmisten yksityiselämän
suojaa ja valinnan vapauksia on vahvistettu.
Avioliittoinstituutio on tosin edelleen pohjavireenä olemassa,
niin kuin samaa sukupuolta olevien parien asemasta käyty keskustelu
on osoittanut. Euroopassa on nähtävissä myös suuntauksia,
joissa avioliiton institutionaalista ja sukupuolenmukaiseen työnjakoon
perustuvaa luonnetta pyritään uudelleen vahvistamaan.
Suomi eroaa monista
muista maista siinä suhteessa, että meillä ei ole vakavasti
keskusteltu avoliiton oikeudellisten ja taloudellisten ongelmien säätelemisestä
sillä tavoin kuin esimerkiksi pohjoismaissa on tehty (esimerkiksi
Ruotsin sambolag). Lainvalmistelijat ovat katsoneet, että ihmisillä
on oltava halutessaan mahdollisuus jättäytyä lain säännösten
ulkopuolelle. Jos he taas haluavat oikeuksia ja velvollisuuksia,
he voivat solmia avioliiton.
Monille avoliitossa oleville voikin tulla yllätyksenä, että
yhteisen talouden purkautumista ajatellen ei ole olemassa sääntelyä.
Avoparin välillä ei toimiteta omaisuuden jakoa. heillä ei
ole elatusvelvollisuutta tai perintöoikeutta toisiinsa nähden
jne. Painopiste sä&a
|