Millaista lahjakkuutta Suomi tarvitsee? 

• Upporikkaassa Suomessa ei ole rahaa lasten psykiatriseen hoitoon 
• Etiikka ja yhteiskuntamoraali ovat jokaisen kansalaisen asioita 

Poliitikot ja taiouselämän edustajat korostavat jatkuvasti julkisuudessa suomalaisen "osaamisen" ja "lahjakkuusreservien" merkitystä ja varoittelevat, että suomalaiset "huippuaivot" pakenevat ulkomaille, ellei niitä arvosteta ja palkita kylliksi. Iskusanojen sisältöä, niiden takana olevia arvoja ja tavoitteita kannattaa analysoida tarkemmin, jos sanahelinästä halutaan edetä pohdiskelemaan lahjakkuuden todellista sisältöä ja merkitystä.

Lahjakkuus voidaan määritellä yksilön biopsykologisiksi edellytyksiksi, joiden avulla hän käsittelee informaatiota.

Aivotutkimksen tuloksena lahjakkuuden biologista perustaa ymmärretään yhä paremmin. Syntymälahjakkuudesta kehittyy biologisten, psykologisten ja yhteiskunnallisten tekijöiden vaikutuksesta erityislahjakkuutta ja asiantuntijuutta.

Perityt synnynnäiset taipumukset eivät takaa aikuisiän erityislahjakkuutta, jonka ansiosta syntyy ratkaisuja ongelmiin tai sellaisia tekoja ja tuotteita, joita kulttuuri arvostaa: keksintöjä, runoja, taloudellista voittoa, urheiluennätyksiä, tieteellisiä teorioita tai mielihyvää ja turvallisuuden tunnetta.
Lahjakkuuden sisältö vaihtelee kulttuurista toisei Kun kulttuurin odotukset ja yksilön edellytykset kohtaavat, lahjakkuudella on käyttöä. Suomee muuttavalla lahjakkaallakaan poppamiehellä tai lainelautailijalla ei olisi kovin paljon arvoa verrattuna teknologian osaajaan taimäkihyppääjään. Mika Häkkinen lienee Suomessa arvostetumpi kuin shakin maailmanmestari.

Lahjakkuus perustuu aivojen eri osien erikoistumiseen. Länsimaissa on tapana erotella lahjakkuus seuraavanlaisiin alueisiin: loogis-matemaattinen, kielellinen, spatiaalinen (avaruudellinen hahmotuskyky), musiikillinen, kehollis-kinesteettinen (käden taidot, liikunta), intrapersoonallinen (kyky ymmärtää omien tekojen ja tunteiden syitä) ja interpersoonallinen (henkilösuhteiden taito).

Perinteiset älykkyystestit mittaavat yleisälykkyyttä, jossa korostuvat etenkin kyky ajatella johdonmukaisesti ja kielellinen lahjakkuus. Urho Kekkonen on oiva esimerkki monilahjakkuudesta, jonka henkilökohtaiset lahjat sopivat hyvin suomalaiseen kulttuuriin, ajan henkeen ja sen vaatimuksiin.

Kekkonen oli älykäs ja looginen. Hän oli myös loistava puhuja ja kirjoittaja, siis kielellisesti lahjakas. Nuorena hän osoitti kehollis-kinesteettiset lahjansa korkeushyppääjänä. Ehkä selvimmin Kekkosen lahjakkuus ilmeni kuitenkin persoonalahjakkuutena: hänellä oli hämmäsyttävä taito johtaa ja manipuloida ihmisiä, käyttää hyväkseen heidän pelkojaan ja toiveitaan. Hän pystyi luonaan itsestään kuvan johtajana, jonka varaan Suomen nenestys, jopa kansallinen olemassaolo, rakentui.

Kekkosen lahjakkuus taiteiden alalla ei ollut yhtä ilmeinen: leipälapiosta luotu omakuva oli kyllä oivaltava ja humoristinen, ja musiikillistakin lahjakkuutta riitti ainakin illanistujaisissa ja saunan lauteilla lauleluun.

Jokainen ihminen syntyy varustettuna omalla ainutkertaisella geeniperimällään, jonka yaraan hän voi lahjakkuutensa rakentaa. Myytti jumalaisesta lahjakkuudesta, joka kypsyy itsestään neroudeksi on pelkkä myytti. Lahjakkuuspotentiaalin kehittäminen aikuisen erityislahjakkuudeksi vaatii jokaiselta paljon jatkuvaa työtä ja opiskelua aloilla, jotka hän tuntee omakseen. Se, mitä erityislahjakkuuttaan yksilö alkaa kehittää, riippuu ratkaisevasti omasta kiinnostuksesta, kotikasvatuksesta sekä ympäröivän yhteiskunnan arvoista ja odotuksista. Jos kainuulainen Urho Kekkonen olisikin sattunut syntymään pariisilaiseen tai teilijaperheeseen, hänestä olisi voinut kehkeytyä vaikkapa baletin ensitanssija, näyttelijä, taidekriitikko - tai Ranskan presidentti. 
Kekkosen aika on ohi. Millainen on ajan henki nyt, mitkä arvot hallitsevat? Millaista lahjakkuutta suomalainen yhteiskunta, kodit, koulut, korkeakoulut ja valtiovalta tukevat? Se näkyy esimerkiksi valtakunnallisissa koulutuksen painopisteissä, siinä mihin annetaan rahaa ja mistä reurssit evätään.

Ainakin rahaa tuottavat teknologia ja biotieteet lahjakkuuksineen ovat virallisen Suomen erityissuojeluksessa. Teknologian ja luonnontieteiden saavutukset todistavatkin, että Suomessa on kasvanut erittäin älykkäitä, erityislahjakkaita, luovia yksilöitä. Kukapa suomalainen ei olisi ylpeä Nokiasta.

Suomalaisen koulujäijestelmän ansioista kansamme on myös kielitaitoinen ja muutenkin sivistynyt. Tietysti melkein jokainen itseään kunnioittava erkyisalan edustaja väittää, että juuri hänen alallaan vain Albaniassa asiat ovat huonommin kuin Suomessa ja että ala tarvitsee kipeästi lisää resursseja.

Usein kuulee korostettavan, että teknologia ja luonnontieteet luovat hyvinvointia. Se on osaksi totta. Kannattaisi kuitenkin pohtia, mitä ihmisen hyvinvointi on? Kuka Suomessa voi hyvin, ja miten se ilmenee? Miksi länsimainen teknologian kehitys ja ihmisten henkisen pahoinvoinnin kasvu näyttävät kulkevan rinnakkain? Onko Suomessa edelleen tilaa niillekin, joiden lahjat ja harrastukset suuntautuvat materian sijasta henkisempiin asioihin?

Suomessa on arvostettu taiteellista lahjakkuutta ihmishengen jalostajana, joskin eri taidemuotojen arvostus on vaihdellut. Lahjakas taiteilija saattaa joko nälkätaiteilla tauluja tai runoja tai laulaa kansainvälisillä oopperalavoilla. Suomalaiseen kulttuuriin ja traditioon sidottuja erityislahjakkuuden ilmentymiä ovat esim. kansainvälisesti arvostetut kapellimestarimme. Tosin joissain alakulttuureissamme arvostetaan enemmän nyrkkeilijä Tony Halmeen kuin Esa-Pekka Salosen lahjakkuutta, vaikka molemmat heiluttavatkin työkseen käsiään.

Kun aivotutkija todistelee televisiossa, että kansanedustajilla on aivoissaan "arvovaje" tai peräti "arvoinvaliditeetti", jonka vuoksi he tekevät "huonoja päätöksiä", pitää valistuneen maallikon uskaltaa epäillä väitteen järkevyyttä. Mitkä ovat "huonojen päätösten" yleispätevät kriteerit? Ovatko kansanedustajat pelkkiä aivoja? Ovatko kaikki edustajat samanlaisia? Entä aivotutkijat? Ovatko aivotutkijoidenkin teot vain aivojen säätelemiä pakkotoimintoja? Onko ihmisen moraali arvioitavissa pelkän aivofysiologian avulla?

- Yleinen älykkyys tai erityislahjakkuus ei kerro mitään ihmisen moraalista tai viisaudesta. Monet ns. tavalliset ihmiset ovat aina tehneet epäitsekkäitä, moraalisia tekoja, kun taas niistä 14 miehestä, jotka aikoinaan suunnittelivat Saksassa juuutalaisongelman "lopullista ratkaisua" peräti kahdeksan oli suorittanut tohtorintutkinnon hyvässä yliopistossa.

Lapinlahden sairaalaan lakkauttaminen on karmaisevan paljastava teko: raha, tehokkuus, tavara, tuottaminen ovat tärkeämpiä kuin särkynyt, väsynyt ihminen lahjoineen. Ihminen on "lahjakkuusresurssi" ja "voimavara", kunnes voima on imuroitu ja jäljellä on vain kustannuksia tuottava ongelmajäte.

Kilpailuyhteiskunta kovine arvoineen ja yksipuolistuvine lahjakkuusnäkemyksineen on omiaan tuottamaan narsistisesti häiriintyneitä ihmisiä, ellei peräti sosiopaatteja, jotka ovat valmiita tekemään miltei mitä hyvänsä varmistaakseen oman asemansa ja kukistaakseen todelliset ja kuvitellut kilpailijansa. 

Pian meidän on otettava kantaä siihen, sallimmeko geenimanipulaation, jonka avulla tuotetaan lisää tietyn tyyppistä lahjakkuutta. Haluammeko todella tuottaa yli-ihmisiä Hitlerin tapaan? Ratkaisua ei saa jättää vain niille geenitutkijoille, jotka näkevät yhteiskunnasta pelkästääii sen, mitä mikroskoopista näkyy ja haluavat päästä historian lehdille hinnalla millä hyvänsä.

En väitä, että tutkijat yleensä olisivat moraalittomia, vaan haluan korostaa, että etiikka ja yhteiskuntamoraali kuuluvat jokaiselle. Varsinkin poliitikot, median edustajat ja eri alojen tiedemiehet ovat keskeisiä vaikuttajia.

Aivojen, kilpailun ja rahan sokeasta palvonnasta voi olla pelottavia seurauksia. Eräät tutkijat todistelevat taas ihmisten "pohjasakan" eli lahjattomien ja köyhien, aiheuttavan rasitusta yhteiskunnan taloudelliselle hyvinvoinnille. Ihmisen hintakin on laskettu. Vahvat menestyvät, heikot ja herkät sortuvat. Eri asia on se, mikä on "menestymisen" hinta. Liian usein se on menehtyminen, kun fyysinen tai henkinen terveys pettää.

Lasten vakavat mielenterveysongelmat kertovat omaa järkyttävää kieltaan menestys-Suomen arvoista ja menestyksen hinnasta. Lasten psykiatriseen hoitoon tai peruskoulutukseen ei ole rahaa upporikkaassa Suomessa. Optiomiljoonia jaetaan kuitenkin kahmalokaupalla sellaisillekin vaikutusvaltaisille hyville veljille, jotka eivät ole panneet tikkua ristiin liikeyrityksen menestyksen hyväksi.

Kuinka moni tehoyhteiskunnan ns. valioyksilö kompensoi rahalla, raatamisella, muita alistamalla tai alaistensa työllä ratsastamalla omaa huonommuudentunnettaan, etsii sitä hyväksyntää, jota ei koskaan lapsena saanut ja jota ei kenties pysty antamaan omille lapsilleen ja alaisilleen, joiden puolestaan pitää oppia kyselemättä suorittamaan ja tuottamaan tehokkaasti "sisältöjä", arvosanoja, tutkintoja, palveluita tai tavaraa, jotta kelpaisivat todellisille ja symbolisille isilleen.

Helsingin Vallilassa kokoontuva sokeiden vanhusten taidekerho antaa yhden arvokkaan näkökulman lahjakkuuteen. Kerhoa johtaa kymmenvuotiaana sokeutunut kuvataiteilija Pirjo Kallio, joka luonnehtii kirjassaan omaa sokeutumistaan avaimeksi onneen ja vapauteen. Kallion ei tarvinnut enää koskaan yrittää miellyttää mui tai saadakseen hyväksyntää, vaan hän voi toteuttaa vapaasti ihmisyyttään, luovuuttaan ja taiteellista lahjakkuuttaan.

Ehkä joku yksisilmäinen visionääri tai sokea menestyssanoman saarnaaja saisi näkönsä takaisin vierailemalla sokeiden vanhusten taidekerhossa, alkaisi pohtia, mitä kaikkea lahjakkuus voisi sisältää, mitä merkitsevät elämä ja kuolema, ihmisyys, henkisyys ja nöyryys, oman itsensä ja lahjakkuutensa näkeminen oikeissa mittasuhteissa. Hän voisi löytää polun, joka johtaa eksistentialistiseen lahjakkuuteen.