Sydän sanoo kyllä, järki ei

RAIJA JULKUNEN

PUHE ON HYVINVOINNISTA

 

Matti Wibergillä on patoutunut vimma tölviä paitsi sosiaalihuollon asiakkaita myös sen ammattilaisia. Nyt hän väittää, että kuitintarkastajien armeija estää perustulon toteuttamisen. Ei, hyvä ystävä, ei heiltä kysytä. Vahvemmat eli korporatistiset voimat ovat liikkeellä.

Työnantajien ei juuri tarvitse liata käsiään perustulon vastaisessa kampanjassa, sillä työn tekevät ne, jotka ovat edelleen kiinnittyneet sosiaalidemokraattiseen unelmaan täystyöllisyydestä, hyvinvointivaltiosta ja ansioturvasta. Vähiten kiinnostusta perustuloon Euroopassa osoitetaankin Ruotsissa. Sen sijaan kuitintarkastajien Kela-haarake on vedonnut selkeän perustulon puolesta, ja sosiaalitoimihaarake toivoisi pääsevänsä toimeentulotuen jakamisen sijasta tekemään sosiaalityötä. Mutta hallitus lopetti jopa kokeilun, jossa toimeentulotuen perusosaa maksettiin Kelasta, pelätessään, että tässä voisi olla pää auki perustulolle.

Perustulon toteutuminen todistaisi tutkijoiden ennakoimaa siirtym jäikikorporatistiseen sosiaalipolitiikkaan. Se osoittaisi, että työmarkkinoiden osapuolten ote sosiaalipolitiikasta olisi hellittänyt, että muut sosiaaliset liikkeet ja ryhmät ovat saaneet lisää vaikutusvaltaa ja yksilö (tässä lue Osmo Soininvaara) voi siirtää vuoren.

Perus-:tai kansalaistulo on sitkeä idea. Kerta kerralta se osoitetaan mahdottomaksi, mutta aina se nostaa uudelleen päätään. Itse puhuisin mieluimmin vanhalla kunnon termillä kansalaispalkasta, ehkä kansalaistulosta (siis kansalaisen palkasta tai tulosta). Kuitenkin sosiaaliturvaistettu versio eli perustulo on tullut yleisimmäksi, joten käytän seuraavassa näitä sekaisin.

Wibergin mukaan petustuloon voi ottaa kantaa vasta kun tiedämme, mitkä sen "taloudelliset, hallinnolliset, poliittiset, moraaliset sekä sosiaaliset vaikutukset ovat". Hyvä ystävä, ei niitä voi tietää. ja siinähän se vaikeus on. Odotukset, jopa tavoitteet, ovat täysin vastakkaisia. Toisten mielestä perustulo kannustaa ihmiset tarttumaan pieniinkin tuloihin ja työnpätkiin, toisten mielestä se on lopullinen kuolinisku omalle vastuulle toimeentulosta.

Kansalaistuloa ei ole toteutettu missään, eikä siitä siten ole empiirisia kokemuksia. Milton Friedmanin innovoimaa negatiivista tuloveroa kehiteltiin Yhdysvalloissa aina lakiehdotuksen tasolle, mutta siitä luovuttiin. kun vaikutuksia työn tarjontaan ei osattu ennakoida. Asiaa eivät selkeyttäneet edes laajat kokeilut. Toki ehdollinen tulotuki on omaksuttu Yhdysvalloissa sosiaalihuollon periaatteeksi, mutta en pidä sitä kansalaistulona.

Tämä on sitä paljon puhuttua valinnan tai riskiyhteiskuntaa, missä yhteiskuntapoliittisten päätösten seurauksista on mahdoton antaa takuita. isompiakin riskivalintoja on toki tehty. Odotukset ja ennusteet hajosivat, mutta silti oli päätettävä, tuleeko Suomesta Emun jäsen vai ei. Kansalaistuloa ei kuitenkaan ole pidetty niin vakavasti otettavana vaihtoehtona, että tutkimuslaitokset suoltaisivat selvityksiä lattiasta kattoon ja pääministeri kutsuisi professoriryhmän punnitsemaan sen hyviä ja huonoja puolia.

Kansalaistulon hämmentävin puoli on ideologinen monikasvoisuus. Kansalaistulo on sekä sosialistinen että liberalistinen vapausutopia, vaikka näiden aatesuuntien vapauskäsitykset ovat kaukana toisistaan. Sosialistisena utopiana ;e edustaa vapautta markkinoista, liberalistisena vapautta valtiosta.

Onko monipohjainen idea erillisen lupaava., vai peittääkö yhteinen nimike yhteensovittamattomia tavoitteita? Onko mahdollista samalla järjestelmällä luoda niin hyvä perustulo, että se takaa ihmisarvoisen elämän syrjäytetyille (kuten arkkipiispa toivoo), ja niin matala perustulo, että se pakottaa kaikki kynnelle kykenevät lisätulojen hankintaan (kuten nuorsuomalaiset toivovat)?

Kansalais- tai perustuloon on ladattu vuosien varrella monia odotuksia. Ehkä yleisimmin kansalaistulo on kytketty työn käsitteen laajentamiseen tai pitkälle automatisoidun yhteiskunnan työn loppuun. Nykyisissä rifkiniläisissä työn lopun skenaarioissa kansalaispaikka on keino pitää hengissä ne 80 prosenttia kansalaisista, joita työmarkkinat eivät tarvitse.

Kansalaistulo olisi myös korvaus palkkatyömarkkinoiden ulkopuolella tehtävästä hyödyllisestä työstä. kuten hoivasta, vapaaehtoistyöstä ja opiskelusta. Se avaisi vaihtoehtoisia matalan kulutuksen elämäntapoja. Perustulo poistaisi työttömien elämän rajoituksia. jos työttömyyden ja opiskelun turva olisi sama, työttömän opiskelua ei tarvitsisi estää. Vähimmäisturvan varaan joutuneille kansalaistulo antaisi säännöllisen takuutulon, joka nöyryyttäisi vähemmän kuin toimeentulotuen hakeminen. Perustulo olisi yksilöllistä tuloa, ja se voisi auttaa vähimmäisturvan varassa elävien parisuhteiden säilymistä.

Perustulon perusteluissa on viime vuosina tapahtunut selvä siirtymä. Edellä esitettyjen tilalle on tullut patistaminen ansiotyöhön. Nyt tavoitteena on purkaa tarveharkintaisen tuen loukku ja subventoida matalatuottoisen työvoiman työllistymistä.

Kuten Soininvaara muistuttaa, tarkoitus ei olisi antaa yhtään lisää niille, 'jotka eivät tee mitään", vaan vähentää nykyisen vähimmäisturvan passivoivuutta. Yleinen kansalaistulo antaisi kuitenkin lisää niille, jotka nyt ovat "yksityisesti elätettyjä". eivätkä tee mitään, esimerkiksi kotiäideille ja nykyjärjestelmien väliin putoajille aikuistuville lapsille.

Siirtymä perustuen perusteluissa heijastaa paitsi työyhteiskunnan pelastusyrityksiä myös uusia sosiaalipoiittisia ongelmia. Jotta perustulo vastaisi tämän päivän kiperimpiin sosiaalipoliittisiin ongelmiin, sen pitäisi:

1) edistää vähän tuottavan työvoiman työllistymistä ja työhönosallistumista,

2) antaa toimeentulon jatkuvuus epävarmistuvilla ja katkonaistuvilla markkinoilla,

3) estää köyhyys ja antaa riittävä toimeentulo niille, jotka ovat syrjäytyneet työmarkkinoilla,

4) antaa niille, jotka ovat nyt joutuvat tarveharkintaisten tukien loukkuun, mahdollisuus auttaa itse itseään muutenkin kuin harmailta töillä.

Minulle peruskysymys on kansalaistulon suhde sosiaalivakuutukseen. Ultraliberalistiset ohjelmat katsovat, että kansalaistulo olisi ainoa julkinen panos ihmisten elämään. Sen jälkeen kansalaiset olisivat "vapaita" ja omillaan. Suuri osa perustulon kannattajista ei ilmeisestikään ajattele perustulon poistavan nykyistä sosiaalivakuutusjärjestelmää ja murtavan siten hyvinvointivaltion rakenteita. Pentti Arajärvi on tehnyt arvion siitä, mitä perustulon istuttaminen saksi nykyistä sosiaaliturvajärjestelmää voisi merkitä. Hänen mallissaan ikuisen perustulo on 2 500 markkaa tai vaihtoehtoisesti työikäinen 2 000 markkaa ja eläkeisen/tvökyvyttömän 3 000 markkaa), alle 18-vuotiaan lapsen tuhat markkaa verotonta tuloa. Perustulo korvaisi useimmat perusturvaetuudet. Sen rinnalla olisi säilytettävä mahdollisuus harkinnanvaraiseen toimeentulotukeen sekä vammaisuuteen, työkyvyttömyyteen ja asumiseen liittyvät etuudet, koska perustulolla ei pysty asumaan ja se olisi liian matala niille, joilla ei ole mahdollisuutta hankkia ansioita.

Perustulo ei poistaisi myöskään julkisesti rahoitettujen terveys- ja sosiaalipalvelujen tarvetta, sillä siitä ei maksettaisi 1400 markan sairaalavuorokausia. Arajärven laskelmassa säilytetään myös ansiopohjainen sosiaalivakuutus kokonaisuudessaan.

Tällainen perustulo olisi kallis. Se ei vähentäisi sanottavasti edes hallintokustannuksia, joiden osuus muutenkin Suomessa sosiaalimenoista on pieni (kolme prosenttia). Lisärahoitustarve olisi 58,2 miljardia. Sille olisi vaikea löytää muuta lähdettä kuin tulovero. Bruttoveroaste nousisi 46 prosentista 56,6 prosenttiin, ja verokiila kasvaisi entisestään.

Kansalaistulo edellyttää välttämättä jotain veroremonttia. Useissa ehdotuksissa kansalaistulon lisäksi tulevaa palkkatuloa verotettaisiin tasaprosentti (esimerkiksi 50 prosentin) mukaan. Kansalaistulo otettaisiin verotuksella pois "normaalipalkkaisilta", joten he eivät siitä hyötyisi. Verokiilaongelmaa tämä ei poistaisi.

Kansalaistulo torjutaan yleensä sekä moraalisin perustein että liian kalliina. Mitä kalleudelle voisi tehdä? Monissa muissa esityksissä perustulon taso onkin edellistä matalampi: Soininvaaran 1 700 markkaa perheen ensimmäiselle ja 1 200 markkaa toiselle aikuiselle, nuorsuomalaisten esityksissä 1 300 markkaa. Tätä ei voi enää pitää lääkkeenä köyhyyteen. Se on riskien vakuuttamista niin matalalla tasolla, että se ei pura ansiotyön ja toimeentulon yhteyttä vaan vahvistaa markkinapakkoja.

Arajärven laskema perustulon kokonaiskustannus (liki 130 miljardia markkaa) vastaa aika tarkkaan nykyisten toimeentuloturvajärjestelmien kustannuksia. Voisiko siis vaihtaa kaikki nykyiset sosiaalitukijärjestelmät perustuloon'? Tätä en voi pitää mielekkäänä. Nyt syyperusteista ansioturvaa saavat menettäisivät. Suurin menettäjäryhmä olisivat työeläkettä saavat. Työeläkkeitä ei yksinkertaisesti voi noin vain ottaa pois, ei nykyisiltä, eikä tulevilta, sen ansainneilta polvilta.

Rajoitettu sovellus vesittää yleisen kansalaispalkan ideaa mutta on realismia. Matti Virtanen ehdottaa Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä vapaaehtoista perustuloa, joka toimisi Soininvaaran ehdottamalla tavalla työntekoon kannustaen. Myös työmarkkinoilta lopullisesti syrjäytetyille pitäisi taata ihmisarvoinen takuutulo. 0sittaisen käyttöönoton tulisi purra näihin kahteen ajankohtaisimpaan tarpeeseen.

 

 

Claus Offe, saksalainen hyvinvointivaltion teoreetikko, on perustulon kannattaja. Hän näkee siinä myös vaaroja, kuten polarisointiuhan. Tämän vuoksi perustuloa pitäisi täydentää muilla yhteiskuntapoliittisilla strategioilla. Perustulon rinnalla pitäisi vahvistaa ihmisten työmarkkinavalmiuksia sekä jakaa työ niin, että kaikille olisi tilaa työmarkkinoilla. Lisäksi olisi vahvistettava kolmatta sektoria. Mutta miten estää se, ettei matalien palkkojen tulotuki innostaisi työnantajia luomaan tarkoituksellisesti liuonoja työpaikkoja?

Suurimpana kysymyksenä pidän kansalaistulon suhdetta sosiaalivakuutukseen. Yleinen kansalaistulo - myös kalleudessaan -- olisi impulssi kollektiivisen sosiaalivakuutuksen korvaamiselle yksityisellä vakuutussäästämisellä. Kansalaistulo on myös johdonmukainen osa skenaariota, jossa sosiaalinen turva rakentuu kollektiivisesti taatusta kansalaisen tulosta ja omaehtoisesta vakuutussäästämisestä. Ainakaan vielä en voi pitää toivottavana nykyisten hyvinvointivaltiorakenteiden vaihtamista tähän malliin.

Silti sydämeni on kansalaistulon puolella. Näinä päivinä, kun joudumme vääntämään ja kääntämään hyvinvointivaltiota markkinatalouden ja kilpailukyvyn palvelukseen, ajattelemaan sen investoivana. tuottavalla, kannustavana ja aktivoivana, on pakko pitää hengissä utopiaa vapaudesta ja vapautumisesta.

Sosiologiguru Zygmunt Bauman näkee hyvinvointivaltion tuhoontuomituksi, eikä nykyisyys näytä antavan paljonkaan tilaa positiivisille utopioille. Silti Bauman kysyy, miksi voimme olla varmoja, että yhteiskunta, joka ei olisi markkinoiden orja, on mahdoton tai ettei kasvavaa eriarvoisuutta voida pysäyttää. Olisiko ojayhteiskunta osannut kuvitella yhteiskuntaa ilman orjatyövoimaa tai itsevaltiaiden yhteiskunta demokratiaa'?

Baumanin sanoin "tämä aika tuottaa utopian paluuta. Mitä enemmän toistelemme sitä, että politiikassa ei ole tilaa unelmille, että se on sidottu realiteetteihin, sitä enemmän itse asiassa unelma aivan toisenlaisesta yhteiskunnasta pakottaa itsensä esiin."

Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan lehtori. Keskustelusarjan aikaisemmat osat ovat luettavissa Helsingin Sanomien Verkkoliitteessä osoitteesta www@helsinginsanomat.fi/sunnuntai/