Uotila Timo 
Toivottavasti Suomi ei vesittänyt EU:n turvatakuita tehottomiksi

Timo Uotila Helsingin horisontista ttuotila@suomi24.fi

Suomen päättäjille päänsärkyä tuottanut Nato-keskustelu näytti marraskuun lopussa 2003 aivan yllättäen saavan ratkaisun, joka oli Kaikkien Aikojen Kompromissi. Nato-jäsenyyden kannattajat saattoivat nyt täydellä syyllä ajatella, että Suomi saa Natolta EU:n kautta kaikkein tärkeimmän eli turvallisuustakuut. Samaan aikaan Suomen puolueettomuuden intohimoisimmat kannattajat pystyivät väittämään, että Suomi on yhä edelleen sotilaallisesti liittoutumaton maa. Tuolta ensin näytti. 

Yllättävän ratkaisun arkkitehti oli paljon parjatun pääministerin Silvio Berlusconin Italia, joka Euroopan Unionin EU:n puheenjohtajamaana esitti unionin ulkoministereille, että EU:n jäsenmaat antaisivat toisilleen turvatakuut. Tuo ehdotus tuli ainakin suomalaisille ilmeisesti kuin salama kirkkaalta taivaalta. 

Ensi kuulemalta tuo esitys tuntui liian hyvältä ollakseen tosi. Se tuntui lisäksi sopivan kaikille EU-maille, sekä Nato-maille että sitoutumattomille. Auvoinen tyytyväisyys levittäytyi unionin piiriin, siltä näytti. 

Mutta pian ulkoministerikokouksessa esittäytyikin varsinainen ilon pilaaja. Hän oli - kuinkas muuten - Suomen ulkoministeri Erkki Tuomioja (SDP). Tähän asti hän on jopa sanonut, että Suomella ei ole turvallisuusvajetta eikä siis turvatakuiden tarvetta. Nyt Tuomioja sanoi, että ainakaan automaattiset turvatakuut eivät kävisi Suomelle. Suomi haluaa, että apua ei annettaisi, ellei pyydettäisi. Suomi haluaa lisäksi, että Suomen ei myöskään tarvitsisi antaa apua, ellei se sopisi Suomelle. Näin päädyttiin Suomen esityksestä eräänlaisiin ohennettuihin tai suorastaan vesitettyihin turvatakuisiin, joista EU-maat ilmeisesti voivat olla yksimielisiä. 

Suomi on hankkinut turvatakuiden vesitykselleen EU:n sitoutumattomien maiden eli Ruotsin, Itävallan ja Irlannin tuen. Tuskinpa mikään näistä maista olisi kaivannut tällaisia lievennyksiä EU:n turvallisuussäännöksiin, ellei Suomi olisi niitä esittänyt. 

Mitä Euroopassa mahdetaan ajatella tällaisesta Suomen käytöksestä? Kaipa siellä arvellaan, että Suomi-paralla on yhä voimassa salainen yya-sopimus edesmenneen Neuvostoliiton jatkajan Venäjän kanssa. Täytyyhän siis Suomea yrittää ymmärtää… 

Tuskinpa Tuomioja vaati noita vesityksiä turvatakuisiin ilman presidentti Tarja Halosen vaatimusta tai ainakin suostumusta. Mutta mistä sitäkään tietää, kun maan johtavat päättäjät eivät suostu puhumaan turvallisuuskysymyksistä niiden oikeilla nimillä. Tämä Tuomioja on kuitenkin ollut kaiken matkaa niin omapäinen ja määrätietoinen, että on pakko olettaa hänen puhuvan myös presidentin suulla. Muuten ei olisi mahdollista, että Tuomioja esitti Paavo Lipposen hallituksissa ulkopolitiikassa jatkuvasti erilaisia painotuksia kuin muuten niin itsevarma pääministeri. Ihmettelimme vuodesta vuoteen, miten nuo miehet mahtuivat samaan kabinettiin. 

Mutta nyt hallituksen pääministerinä on keskustan Matti Vanhanen. Keskusta on jo luonnostaan ollut ulkopolitiikassa lähempänä Tuomiojaa kuin Lipposta. Ja Vanhanen on lisäksi varovainen mies. Hän oli oikeaan aikaan oikealla paikalla, kun Anneli Jäätteenmäen alta katosi pääministerin tuoli. Hänellä oli moukan tuuri päästä heti kohta istumaan tuolle pallille. Mutta Vanhanen on liian fiksu ja sivistynyt ryhtyäkseen riekkumaan pääministeriydellään. Erityisen varovainen Vanhanen on ulkopolitiikassa. Hän ei varmaankaan jätä ratkaisun hetkellä kysymättä Haloselta ja Tuomiojalta, joiden näkemyksiä hän ei suurin surminkaan ryhdy uhmaamaan. Muuten voisi olla vaarassa juuri alkuun päässyt keskustan ja demarien hallitusyhteistyökin. 

Siitäpä syystä keskustalla ei varsinaisesti ole omaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, vaikka pääministeri on nykyään periaatteessa keskeinen vaikuttaja myös ulkopolitiikassa ja vaikka puolustusministerin paikalla istuu keskustan Seppo Kääriäinen

Oppositioon joutunut kokoomus sen sijaan on ryhtynyt pitkästä aikaa ärhentelemään myös ulko- ja turvallisuusasioilla. Lipposen hallituksessa ja vielä vaalitaistelun aikana kokoomus esiintyi näissä kysymyksissä Lipposen ja Tuomiojan nöyränä adjutanttina. Kokoomuksen puheenjohtaja Ville Itälä ehti jo haukkua hallituksen, joka on hänen mielestään vesittänyt Suomelle tärkeät EU:n (eli Naton) turvallisuustakuut. Seuraavana päivänä Itälä sitten tapansa mukaan pelästyi ja veti melkein takaisin lausuntonsa. 

Sosialidemokraateilla sen sijaan on kaiken aikaa ollut sellainen ylellisyys, että on voitu olla Suomen puolustuksesta melkein mitä mieltä hyvänsä. Niinpä entinen presidentti Martti Ahtisaari on esittänyt Suomelle Nato-jäsenyyttä ja suositellut asettumista USA:n rintamaan jopa Irak-politiikassa. Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Liisa Jaakonsaari on myös kannattanut Nato-jäsenyyttä, koska Natosta on kehittymässä "turvallisuusjärjestö entisen ETYJ:n malliin". Puhemies Paavo Lipponen myös kannattanee Nato-jäsenyyttä, vaikka hän ei olekaan rohjennut sanoa sitä suoraan. Ulkoministeri Erkki Tuomioja on siis liittoutumattomuuden kannattaja ja Nato-jäsenyyden vastustaja. Kaikesta päättäen samoilla linjoilla on kuitenkin presidentti Tarja Halonen. Kaikkein vannoutunein Nato-vastustaja on ex-presidentti Mauno Koivisto. Kaikki nämä ovat eräänlaisia sosialidemokraatteja, uskokaa tai älkää! 

Entä sitten nuo Tuomiojan vesittämät EU:n turvatakuut? Mitä niistä on ajateltava? Tarrautuuko Tuomioja yya-sopimuksen ajatusmaailmaan ja suomettuneisuuden aikaan, jolloin aina oli tiedusteltava Moskovan kantaa? Mutta eihän Suomi silloin edes ollut oikeasti puolueeton, saati liittoutumaton tai sitoutumaton. Yhtä vähän Suomi on liittoutumaton vuoden 1995 jälkeen, jolloin maa meni mukaan EU:hun eli Euroopan liittoon. Monien mielestä jo EU-jäsenyys antaa tosiasialliset turvatakuut. Niin ilmeisesti kansa ajatteli äänestäessään EU:hun liittymisen puolesta lokakuussa 1994. 

Tuolloin Suomen historiassa alkoi ilmeisesti uusi vaihe, niin kuin professori Henrik Meinander on esittänyt: päättyi menestyksellisesti monta vuosisataa kestänyt taistelu, jonka päämääränä oli säilyminen osana länsimaista sivilisaatiota. Tämän käänteen merkitys paljastunee yleisesti vasta 20-30 vuoden kuluttua. 

Todennäköisesti nämä marraskuussa 2003 esitetyt ja sittemmin vesitetyt EU-takuut antavat ainakin jotain enemmän kuin pelkkä EU-jäsenyys. Onhan ylivoimaisesti suurin osa EU-maista Naton jäseniä. Joidenkin mielestä Suomi on itsekäs ja kelju EU-maa, kun se kyllä ottaa tosipaikassa mielellään vastaan apua, mutta ei ole ilman muuta valmis lupaamaan itse apua muille. Toivottavasti EU:n piirissä liian moni ei ajattele näin. Se saattaisi todella vesittää tai suorastaan tuhota turvatakuut nimenomaan Suomen osalta. Toisaalta ymmärrän kyllä, että Suomen olisi viisasta pysyä sivussa, jos EU ja Nato joutuvat kiistaan Venäjän kanssa jossakin kaukana meistä. Mutta voiko tässä asiassa vain poimia rusinat pullasta? 

Parhaassa tapauksessa nämä vesitetytkin EU:n turvatakuut kuitenkin vapauttavat Suomen poliitikot vaivalloisesta Nato-keskustelusta. Gallupien mukaan Suomen kansan enemmistö vastustaa Nato-jäsenyyttä. Siitäpä syystä monet johtavat poliitikot eivät halua koskettaa Nato-asiaa edes viiden metrin kepillä. 

Timo Uotila 
Helsinki 

 

Palautetta 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle

Kirjoita palauteteksti tähän

Kirjoita nimesi tähän

..ja sähköpostiosoitteesi

Tämän palauteviestin saa Asko Korpela



Asko Korpela 20031209 (20031209) o o AJK kotisivu