Pekka Pihlanto 
Hemsaareen heinään

• Tie vie Soiniin
• Kensulla yli aukon
• Hemsaaren viidakossa ja peltotilkulla
• Katavalure kahvinjuojien uhkana
• Paluumatkan alakulo
• Palautetta
• Lähetä palautetta!

On varhainen heinäkuun aamu Velkuan Palvassa kuutisenkymmentä vuotta sitten. Tunnelma Palvan keskellä sijaitsevassa talossa on puuhakas: tänään lähdetään Hemsaareen heinään! Sää on mitä kaunein, mutta eihän sateen edellä heinään mennäkään. Ruskeaa pajusta punottua soikean mallista kannellista eväskoria laitetaan valmiiksi - se on nähnyt monen heinä- ja viljapellon pientareet. Heinäntekovälineitä haetaan esiin. Viikate on tahkottu teräväksi jo eilen. Lisäksi otetaan mukaan piikkejä myöden puinen harava ja pari heinähankoa sekä rautakanki heinäseipäiden reikien tekoa varten. 
 
 

Tie vie Soiniin

Isoisä eli Pappa, Aune-täti, Matti ja minä astelemme pian peräkanaa tavaroita kantaen suuntana ranta, jota kutsutaan jostakin jo unohtuneesta syystä Soiniksi. Ohitamme metsätaipaleen päätteeksi Isontien kaivon. Ei tämä Isotie sen isompi ole kuin muutkaan Palvan tiet. Ehkä se on ollut sitä silloin kun ahkerasti käytetty talvitie jatkui tien jatkeena Kiimlahdesta jään yli Hakkenpäähän. Askaisista Teersaloon johtavaa tietä ei silloin vielä ollut. - Saavumme laajalle peltoaukealle, jonka halki tie kulkee. Vasemmalla oleva Riihimäen pelto on nimeltään Jurkooli - vanhassa tiluskartassa on vähän hienompi nimi: Djurgården. Kartantekijät ja ehkä tilan asukkaatkin olivat silloin ruotsinkielisiä. Tien toisella puolella on Pietilän pelto. Ennen kuin olemme rannassa, joudumme avaamaan ja sulkemaan kolme veräjää. Veräjät ovat merkkejä lehmien laiduntamisesta - ja tiellä siellä täällä olevat lehmänläjät, joita kutsumme liukumiinoiksi, kertovat vielä selvemmin samasta asiasta. 

Tie päättyy Soiniin. Talvella se jatkuu jään yli muun muassa Teersaloon - mistä se aikoinaan vei Velkuan ja Askaisten rajalla olevan Salperän niskan poikki jäätä pitkin aina Naantaliin saakka. Soinissa ahtaudumme tavaroinemme pieneen tasapohjaiseen ruuheen, jota paikalliset kutsuvat kensuksi. Veistinen on sen rakentanut Riihimäen isossa salissa. Ihmettelemme monesti tämän paikallisen puusepän nimen osuvuutta. Pappa ja Aune asettuvat soutamaan. Matti istuu keulassa ja minä perässä. Lähdemme nytkyttelemään kohti Hemsaarta, joka näkyy Soiniin. Saaren nimi on vääntynyt Matin ja minun sekä monen muunkin suussa Hempsaareksi. 
 
 

Kensulla yli aukon

Veneessä on puiset hankaintapit eli tullat. Jos hankaimet narisevat, Pappa ammentaa yhdestä puusta veistetyllä "auskarilla" merestä vettä niihin, jolloin narina yleensä taukoaa. Jos ongelma ei tästä ratkea, Pappa kaivaa piitan alta käärön, jossa on lampaanrasvaa - se auttaa varmasti. Meistä tuntuu, että Pappa käyttää tästä voiteluaineesta sanaa "lampparasuva". Vielä tänä päivänä saattaa edessäni lautasella oleva lampaankyljys tuoda mieleeni vähemmän ruokahalua herättävän lampparasuvan (tämä muistuma on nopeasti huuhdottava mielestä tiukalla punaviinikulauksella). 

Veneestä on mukava seurata kirkkaassa vedessä selvästi näkyviä hauruja ja pohjasta ylös kiemurtelevia ahvenruohoja. Pohja näkyy hyvin vielä parin metrin syvyisestä vedestä. Muutama ahven tai tiuraparvikin saattaa osua silmiin. Loppukesästä vedessä voi nähdä läpikuultavia meduusoja, joita kutsutaan täällä meritähdiksi. Tänä päivänä kaikki on tosin, kun vesi on sameaa kuin sahti. - Kun on päästy läpi ruokoharjan, vesi alkaa nopeasti syventyä. Nyt ei ole juuri muuta katseltavaa kuin airojen rytmikäs liike. Airojen lavat nousevat tottuneiden soutajien käsissä vain hiukan pinnan yläpuolelle - tottumaton soutaja, joka nostaa airot korkealle ilmaan, saa Velkualla helposti kuulla huomautuksen: "ei meres kannoi ol". Samalla kun lavat nousevat vedestä, airojen ja merenpinnan välillä välähtää ohut vesikalvo, joka hajoaa heti kimalteleviksi pisaroiksi. Airojen siirtyessä tarkassa rytmissä vedon jälkeen eteenpäin, niistä valuvat vesivirrat rikkovat mukavasti veden pinnan. Airojen unettavaa liikettä voisi seurata loputtomi in. 

Katse siirtyy kuitenkin hitaasti vasemmalla puolellani ohi lipuvan Kuurluodon rantaan. Saaressa pidetään kesäisin lampaita, ja myöhemmin näitä kesän villitsemiä elukoita otetaan kiinni, "käsitetään" kovalla vaivalla toiseen saareen viemistä tai keritsemistä varten. Ruuhemme pujahtaa Kuurluodon Palvan puoleisesta päästä ulos Mustaluotoa kohti pistävän rysänpaanurivistön lomitse - rysä on jo tässä vaiheessa otettu ylös. Ohitamme lahden pohjukan, josta kohoavan kallion päällä on suuri mänty. Sen taakse tulee aikanaan nousemaan Matin ja minun pitkälti omin voimin rakentama kalamaja, mutta siitä emme vielä tiedä mitään - ehkä ajatus omasta mökistä kuitenkin itää jo haaveena mielen sopukoissa. 

Sivuutamme Kuurluodon Hemsaareen päin pistävän korkean kallioisen niemen, jonka edestä olemme monesti ryhtyneet Pappan kanssa laskemaan verkkoja ulapalle päin. Osa verkoista on niin vanhoja, että yläpaulaan sidotut kohot ovat tuohikierukoita, ja alapaulassa olevat kivipainot on kiedottu tuohen sisään. Ahvenia ja särkiä niistä kuitenkin saatiin aika mukavasti. Kerran tuli pieni kampelakin, ja se kummajainen naulattiin puuvajan seinään kuivumaan. 

Hemsaaren ja Kuurluodon välisessä Hemsaaren raumassa on useita reimareita, mutta meidän ei tarvitse niiden antamista ohjeista välittää, sillä tasapohjainen kensu liukuu keveästi yli karien. Laivaväylää ylitettäessä ei ole myöskään huolta vesiliikenteestä: sen verran hitaita siinä harvakseltaan kulkevat veneet ovat. Yhtään kesämökkiä ei ole näköpiirissä - ei edes puiden kätköissä piilottelemassa. Ainoa lienee Palvan toisella puolella olevassa Ison Pikarin saaressa, johon Kiviluodot kerran ihastuivat ja ensin vuokrasivat, sitten ostivat Pappalta. - Teersalon ja Palvan välisestä lossista ei ole vielä pienintäkään aavistusta edes kenenkään tulevaisuususkoisen aivoissa - eikä myöskään yhteysaluksesta. 
 
 

Hemsaaren viidakossa ja peltotilkulla

Ohitamme Hemsaaren Teersalon puoleisessa päässä olevan valkoisen kivikummelin, joka päivystää siinä edelleen nykyisinkin. Vielä viimeiset aironvedot, ja ruuhen kokka karahtaa Hemsaaren rantaan, lahdenpoukamaan, johon ei tänä päivänä olisi veneellä asiaa maankohoamisen ja tihentyneen ruovikon takia. Purkaudumme tavaroinemme rannalle, ja keulaköysi sidotaan huolellisesti rantaleppään. Vaellamme viidakolta vaikuttavan lehtometsän läpi saaren keskiosaa kohti. Korkeat lepät ovat latvoistaan niin tiheitä, että aluskasvillisuutta ei rannan mesiangervotiheikön jälkeen sanottavasti ole. Heinäkuussa vielä ääntelevien harvojen lintujen liverrys kaikuu tässä hiljaisessa lehvästössä kuin konserttisalissa. 

Pian maasto muuttuu tavalliseksi kallioiseksi mäntymetsäksi - nyt saa tarkkailla eteensä, ettei astu kyyn päälle. Samassa tulemme aukiolle, jolla havaitsemme harmaantuneen torpan ja siitä hieman oikealle, pellon laidalla könöttävän pienen hirsiladon. Torpassa asustaa Saaren Tyyne kahden lapsensa, Annikin ja Pekan kanssa. Tyyne tulee mökkinsä kuistille meitä tervehtimään. 

Pappa alkaa pian niittää pienellä peltotilkulla olevaa heinää. Aune haravoi heinät kasoihin, ja nostaa ne seipäille kunhan Pappa on ehtinyt niitä pystyttämään. Matista ja minusta ei ole juurikaan apua tässä työssä. Silloin kun me olemme jotakin pientä saaneet aikaan talon töissä, on Pappa todennut hyväksyvästi: "Apu lapsestakin". Se on tuntunut hyvältä, niin kuin kiitos aina. 

Koluan Matin kanssa paikkoja ensin pellon lähistöllä. Hemsaaren Pekka näyttää meille pellon laidalla sijaitsevan kaivon, jossa on lähteensilmä. Se ei ole syvä, mutta raikasta vettä siitä saa aina. Joka kerta Hemsaaressa käydessämme käymme ihmettelemässä suunnatonta tammea, joka kasvaa lähellä Herralan alueen rajaa. Sen täytyy olla satoja vuosia vanha. Puun lähistöllä on lukuisia tammen alkuja, mutta ei yhtään likimainkaan näin suurta. Tammi on vielä nykyisinkin paikallaan. Aune-tädin rakennettua myöhemmin itselleen Hemsaaren rantaan saunamökin, hän nimesi paikan Tamminiemeksi. 

Pysyttelemme koko ajan omalla maalla. Emme poikkea Palvan Tuomolan vanhan isännän Vallisen Kallen mökille, puhumattakaan siitä, että menisimme Hemsaaren toisessa päässä olevalle Vähämaan tilalle, jota Vähämaan Manu aikanaan isännöi. Vallisen Kallen mökillä kyllä kävimme joskus Pappan kanssa. Jäi mieleen, että Kalle ponkaisi keinutuolistaan ylös ja manasi, kuultuaan Pappalta jostakin vaalituloksesta. Joskus, paljon myöhemmin kävimme samalla mökillä onnittelemassa Kallen poikaa, isämme ikätoveria, Arvoa, ja lauloimme nimipäiväsankarille "Arvon mekin ansaitsemme". 

Kesäinen päivä käy yhä kuumemmaksi. Pappan ja Aunen hikoillessa pellolla, Matti ja minä käymme uimassa ruuhemme lähistöllä olevalta pieneltä sileältä kallionnyppylältä. Siitä pääsee veteen mukavasti ja uinnin jälkeen siinä voi ottaa aurinkoa sekä helposti varmistua, että lähistöllä ei ole käärmeitä. Vielä nykyisinkin kulkiessani heinikossa tai risukossa tarkkailen valppaasti eteeni. Lapsuuden varoituksista on muodostunut vaistomainen rutiini. 
 
 

Katavalure kahvinjuojien uhkana

Eräs retken kohokohdista on kahvitauko. Istumme ladon varjoisalle puolelle ja otamme pajukorista kahvilla täytettyjä pulloja, joiden päälle on vedetty villasukka estämään lämmön haihtumista - sen ajan termospulloja. Kahvin kanssa maistuu kotona leivottu sekaleipä, jonka päälle sivellään paksulti voita. Sekaleipä muistuttaa kovasti sitä, jota nykyisin saa Herralan Riitan kotileipomosta. Kahvia juodessa on varottava, ettei pieni hyönteinen, joka on Pappan sanastossa katavalure, pääse putoamaan kuppiin. Se nimittäin tekee kahvin kitkeräksi, melkein juomakelvottomaksi. Kärpäset ja paarmat pörräävät ympärillämme. Kesällä tuskin kukaan ajattelee näistä siivekkäistä mitään hyvää, vaikka talvella toivoisikin: "Tulisipa kesä ja kärpäset". 

Kiertelen Matin kanssa rantoja katsellen, olisiko meri tuonut jotakin mielenkiintoisia esineitä. Mielikuvitustamme kiehtoo Hemsaaren rauman puoleisella rannalla oleva hiekkasärkkä ja erityisesti sen tuntumassa oleva puualuksen hylky. Aluksen kaaret ja muitakin puurakenteita on edelleen jäljellä, vaikka monen talven jäät ovat sitä parhaansa mukaan runnelleet. Mikään Suomen sodan hylky se ei ole - niitä on Kirkkolahdessa ja Pienenniemen rannoilla. Alus haaksirikkoutui useita vuosia sitten kovassa myrskyssä, kun se tuli Omensaaren suunnasta, eikä kääntynyt ajoissa väylän mutkassa, vaan jatkoi suoraan eteenpäin ja karautti hiekkasärkälle - oikeastaan sen yli. Siihen se jäi. Nykyisin siitä on tuskin mitään jäljellä. 
 
 

Paluumatkan alakulo

Pellolla on jo pystyssä monta heinäseivästä täynnä tuoretta heinää, ja päivä alkaa kallistua iltaan. Ennen pitkää viimeisetkin korret on kaadettu ja nostettu seipäille. Lähinnä ehkä väsymyksen vuoksi paluumatka ei tunnu enää läheskään niin mielenkiintoiselta kuin tulomatka. Sellaisia paluumatkat ovat. Kaikki on jo tullessa nähty, ja alakuloisuus valtaa mielen.. 

Mieleeni muistuu jonakin näistä kesistä Palvassa Tiltahaminan kedolla sijainneen partioleirin johtajan puhe. Kyläläiset oli kutsuttu leirin viimeiselle iltanuotiolle. Puhuja kertoi niistä vaikutelmista, joita heillä oli tullessaan leirille: "Meillä oli sellainen tunne, että meitä odottaa täällä Palvassa jokin". Niin se aina on. Tulomatka on kiihdyttäviä odotuksia täynnä, mutta paluumatkan koittaessa ei mitään vastaavaa ole - tiedämme jo, mitä se "jokin" oli ja missä määrin se oli miellyttävä tai epämiellyttävä. Molempia tavallisesti kertyy matkalla kuin matkalla. Heinäntekoretkestä Hemsaareen ei kuitenkaan jäänyt muistiini mitään epämukavaa. Edes katavalure ei pudonnut kahvikuppiini. 
 
 

Palautetta 

Lähetä palautetta!