| Helsingin kauppakorkeakoulun rehtori Eero Kasanen ehdottaa elokuun
lopulla ilmestyneessä Kauppalehdessä käyttöön
otettaviksi opintoseteleitä, joilla yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen
opiskelijat "maksaisivat" opintonsa. Suomalaiset ja muista EU-maista tulevat
opiskelijat saisivat setelinsä ilmaiseksi. Jos opiskelu venyisi, opiskelijan
olisi ostettava lisää seteleitä omalla rahalla.
Opiskelijasta tulisi asiakas, joka voisi marssia setelinsä kanssa
haluamaansa korkeakouluun. Näin kertyvä rahoitus ratkaisisi,
kuinka paljon opiskelupaikkoja avataan yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen
eri linjoille ja eri paikkakunnille.
Ehdotus on mielenkiintoinen, mutta mitkä olisivat sen seuraukset?
Jos opiskelijoiden hakeutuminen opiskelupaikkoihin jakautuisi suunnilleen
nykyisellä tavalla, uudistus ei juurikaan säväyttäisi
yliopistomaailmaa, mutta mikäli kysynnän muutokset olisivat suuria,
koulutus uhkaisi joutua myllerryksen kohteeksi. Toiminnan suunnittelu vaikeutuisi,
sillä opetusresurssit ovat monelta osin joustamattomat: virkoja ei
voida kysynnän oikkujen mukaan noin vain panna jäihin tai perustaa
uusia pikaisesti ja saada ne täytetyksi pätevällä henkilöstöllä.
Suurten kysyntähuippujen varalta olisikin edelleen asetettava ylärajoja,
joten "suunnitelmataloudesta" ei voitaisi kokonaan luopua.
Asialla on myös periaatteellinen ulottuvuutensa. Onko perusteltua,
että opiskelijoiden mielihalut vaikuttavat ehkä hyvinkin voimakkaasti
kulloistenkin muotialojen kasvuun ja sinänsä tarpeellisten, mutta
tilapäisesti epäsuosittujen näivettymiseen? Ei kai seteli-idean
taustalla vain kummittele tavarantuotannon esikuva: valmistetaan ja myydään
mitä markkinat kysyvät, ja siirrytään uusiin tuotteisiin
kun markkinoiden mieli muuttuu? Tämä on tietysti kärjistys,
mutta koulutuksessa on säilytettävä pitkäjänteisyys
ja valtakunnallisen tason suunnitelmallisuus.
Eräänlaisena porkkanana on esitetty, että opiskelija
seteleineen on nyt valintoja tekevä asiakas. Kyllä nykyisessäkin
järjestelmässä opiskelija voi "marssia" valitsemaansa yliopistoon
- pääsykokeeseen. Toisaalta, myös setelijärjestelmässä
joudutaan varmistamaan opiskelijoiden laatutaso ja karsimaan yliopisto-opintoihin
soveltumattomat hakijat pois.
Mitä tulee opiskelijan asemaan asiakkaana, hän ei ole sitä
sen enempää uudessa kuin nykyisessä järjestelmässä.
Asiakasmetafora kuulostaa ehkä myyvältä, mutta se voi passivoida
opiskelijat tuudittamalla heidät asiakkuuden ajatukseen opiskelutyössäkin:
asiakas istuu ja odottaa tulevansa palvelluksi. On hyödyllisempää
puhua valmennussuhteesta, sillä valmennettavan on ponnisteltava ja
"hikoiltava" itse, kun taas valmentaja-opettaja antaa hänelle siihen
tiedollisia välineitä ja muuta tukea.
Seteli-ideassa on hyviäkin puolia, mutta ainakin edellä mainitsemiani
ongelmia on sen kokonaisvaikutuksia punnittaessa syytä pohtia. Tosin
idea on jo aikaisemmin hylätty, ja niin saattaa käydä nytkin.
Opiskelijat vastustanevat sitä, sillä setelit on ideologisessa
mielessä suhteellisen helppo muuttaa maksullisiksi - varsinkin kun
setelit tekevät opiskelijoiden saaman edun entistä näkyvämmäksi.
Opetusministeriö ja valtiovalta laajemminkin tuskin luopuu niin vain
mahdollisuudestaan vaikuttaa resurssien ja koulutustarjonnan suuntautumiseen
koulutusaloittain. Lisäksi liiallisen markkina-ajattelun juurruttamisella
yliopistoihin on eri tahoilla yhteiskunnassa omat vastustajansa.
Pekka Pihlanto
professori emeritus Turun kauppakorkeakoulu
|