Vakka-Suomen Sanomat 20.5.2005
Puen päälleni vanhat nokiset farkut, paidan ja puseron sekä
lähden astelemaan määrätietoisesti kohti sadan metrin
etäisyydellä metsän reunassa könöttävää
savusaunaa. Muutaman kymmenen metrin päässä saunasta ylitän
laakean kiven, joka isoisäni Hemming Pihlmanin kertoman mukaan oli
vanhan viinaprännin kynnyskivi. Sammal ja ruoho alkavat jo uhkaavasti
peittää kiveä, ja potkaisen näitä ohimennen pois.
Siinä sauna seisoo harmaana. Kun olin lapsi, minulle kerrottiin sen
olevan kaksisataa vuotta vanha. Tämän perusteella vastaan asiaa
kysyttäessä saunan iäksi runsaat kaksi ja puolisataa vuotta.
Sauna ei ole ollut aina samalla paikalla, sillä sen hirsiin on lyöty
kirveellä karkeat numerot, mikä viittaa rakennuksen purkamiseen
ja siirtoon.
Vähän ennen kuin saavun saunan ovelle, ohitan käytöstä
poistetun ikivanhan kaivon, joka on vuorattu suurilla kivilaatoilla. Lapsena
kannoimme siitä vettä saunaan peltisellä maitokannua muistuttavalla
astialla, jota sanottiin flaskuksi. Epäilemättä sama sana
kuin ruotsinkielen pullo.
Avaan saunan vajaan johtavan oven. Sitä pitää kiinni
isoisän veistämä "klamppu" - noin parinkymmenen sentin mittainen
veneen mallinen puukapula, jonka voi pyöräyttää keskelle
lyödyn naulan varassa auki- ja kiinniasentoon. Joku voisi kutsua vajaa
pukuhuoneeksi, mutta minulle se on vaja, joksi olen sitä jo lapsena
kuullut kutsuttavan. Vajassa on ovea vastapäätä veden lämmitykseen
tarkoitettu teollisesti valmistettu muuripata, ja päätyseinällä
vasemmalla kiinteä penkki ikkunan edessä. Heti ulko-ovesta oikealla
on saunan puolelle johtava ovi. Seinustalla on muovisia kylmävesiastioita,
ämpäreitä, pesuvateja ja vanha pinnatuoli sekä pieni
pöytä, jolla on muutama kynttilä. Muistan vielä ajan,
jolloin vedenlämmitykseen käytettiin isoa valurautaista muuripataa,
jonka alle mahtui kokomittaisia halkoja. Padassa keitettiin muun muassa
saippuaa ja suolia kun talossa oli teurastettu karjaa. Vaja oli siis paljon
muutakin kuin saunan pukuhuone.
Avaan saunaan johtavan matalan oven, joka on taidokkaasti kasattu puunauloilla.
Tottumaton lyö lähes varmuudella päänsä oven yläkamanaan
ja itsellänikin saattaa joskus selkä ottaa kiinni sen nokiseen
pintaan. Avaan saunan ikkunan vieressä olevan räppänän
edessä olevan luukun: luukku on aukon kokoinen laudankappale, jonka
voi siirtää sivuun kuin liukuoven. Kierrän ulkokautta saunan
puoleiseen päätyyn ja työnnän tarkoitukseen varatulla
riu'ulla yläräppänässä olevan olkitukon sisälle
lauteille eli lavolle. Laonakkunaksi isoisä tätä räppänää
kutsui. Saunaan palatessani minulla on mukanani sylys halkoja, jotka olen
ottanut saunan päädyssä olevasta pinosta. Vielä toinenkin
sylys saunan sisäkynnykselle ja sitten pääsen sytytyspuuhiin.
Asetun polvilleni kiukaan eteen. Kiuas on pinta-alaltaan noin kaksi
kertaa kaksi metriä. Kiukaan kiviröykkiötä ympäröi
isoista kivenlohkareista pinottu ympärysmuuri, jota tukee halkaistusta
hirrestä tehty "kaulus". Kiuaskivet ovat mustia, kuten seinät
ja kattokin. Kerran kiuaskiviä uusittaessa kiukaasta löytyi rautainen
kanuunankuula, joka ei sinne kuulu - siitä kun lähtee väärän
merkkisiä ioneja saunojaa väsyttämään. Kanuunankuula
lienee muisto Suomen sodan aikana käydystä Palvan meritaistelusta.
Nokiset seinät ja katto tekevät saunan hämäräksi
aurinkoisellakin säällä. Pieni ikkuna, ovi ja kaksi räppänää
eivät valaise ainakaan kaikkia nurkkia, vaan salaperäinen hämärä
vallitsee. Näin on varsinkin pilvisellä ilmalla ja illalla. Nyt
sentään ikkuna heittää valoneliön laudoitetulle
lattialle, johon on jätetty kapeita rakoja, jotta pesuvesi pääsee
valumaan lattian alle. Siellä on alkeellinen salaoja, maahan kaivettu
kivillä täytetty oja, joka johdattaa vedet maan alla saunan ulkopuolelle.
Alun perin saunassa oli ollut maalattia.
Tiettyä kammottavuutta tuo joskus mieleen Riihimäen Oton kertomus,
jonka mukaan saunassa on joskus viime vuosisadan alkupuolella tai ehkä
jo 1800 -luvun puolella hirttäytynyt joku onneton renkimies. Hän
oli heittäytynyt köyden varaan lauteille vieviltä portailta.
Siksi portaat oli viety metsään ja niiden tilalle oli tehty uudet.
Kävimme lapsena etsimässä portaiden jäännöksiä
metsästä Oton neuvomasta paikasta, mutta ne olivat jo lahonneet
olemattomiin.
Ladon vaivalloisesti halkoja lattian rajassa olevasta suuaukosta pesään.
Tämä on ehkä kurjin vaihe. Vatsallani maaten työnnän
halot riittävän syvälle rautatangolla, joka pitää
puiden sytyttyä pesän edessä olevia peltilevyjä paikoillaan
- ja toimii myös kohennusrautana. Rautatangon pää kaartuu
renkaaksi. Se on muinoin palvellut pitkävartisen uuniluudan päässä
pidikkeenä, johon sidottiin tuoreita männynoksia. Sen avulla
tuvan suuresta leivinuunista lakaistiin hiilet ja kekäleet pois leipien
tieltä. Halkojen alle olen asettanut muutamia klapeja poikittain,
että veto pääsee halkojen alle.
Kun pesässä on riittävästi halkoja, istahdan sen
eteen jakkaralle ja aloitan halkojen sytyttämisen. Isälläni
ja arvatakseni isoisällänikin oli vajassa valmiina kapeita tervaspuutikkuja,
joita ladottiin pystyyn halkojen päitä vasten. Tervakset syttyivät
heti ja niistä tuli tarttui nopeasti halkoihin. Minä olen urbaanimpi
- ja laiskempi saunanlämmittäjä. Mistäpä tähän
tervaspuita, kun ei metsätöitäkään talossa enää
tehdä. Puserran sanomalehdestä pyöreähköjä
palloja, heittelen niitä pesään ja sytytän ne. Savu
alkaa heti kiemurrella kiuaskivien lomasta.
Jos viime saunomiskerrasta on jäänyt kuivunut saunavihta,
asetan sen sytykkeeksi halkojen väliin. Saan pitkän tovin heitellä
paperipalloja pesään, ennen kuin tuli näyttää
tarttuneen halkoihin. Välillä syvennyt lukemaan viimekesäistä
sanomalehteä - tapahtuiko tuo asia silloin? Välillä saan
kumartua savun takia. Savukerros asettuu oven yläosan tasalle. Jos
Herralasta päin tuulee hiukankin, veto on hyvä, sillä tuuli
pääsee vapaasti puhaltelemaan ikkunan viereisestä räppänästä
ja ovestakin. Lopulta tuli humisee tasaisesti haloissa, ja voin asettaa
pellinkappaleet kipinäsuojaksi uuninsuun eteen. Riennän savua
kurkustani yskien vajan puolelle. Sitten vain odotan, että tuli tekee
työtään. Savu pöllähtelee ulos räppänöistä
ja ovesta.
Joskus saunassa oli pärekatto - nyt se on vähän tyylitön,
mutta helppohoitoinen peltikatto. Pärekattoa piti kuivalla säällä
kastella siinä vaiheessa kun tuli sytytettiin padan alle, sillä
kipinät saattoivat lentää savupiipusta katolle. Kastelu
pienellä paloruiskulla oli mukavaa puuhaa. Kerran kun talossa oli
talkoot ja sauna lämpisi parhaillaan, Pietilän Valde huusi pahuuttaan,
että sauna palaa. Isoisä ja Sakari-serkku ryntäsivät
hätiin. Taisi kuulua ärräpäitä kun Valden jekku
selvisi heille.
Noin tunnin kuluttua halot ovat lähes loppuun palaneet ja lisään
puita pesään. Sanotaan, että niitä pitäisi lisätä
tasaisesti koko ajan, eikä ainakaan antaa pesällisen palaa täysin
loppuun ennen täydennystä, sillä uusi pesällinen voi
syttyä räjähdysmäisesti kohtalokkain seurauksin.
Nykyisin kun saunomme vain yhden tai korkeintaan kahden saunavuoron
verran, riittää hyvin kaksi pesällistä. Pesällinen
on tietysti karkea mitta - se riippuu halkojen koosta. Saunan lämmityksessä
on aina ikävä jännityksensä, sillä savusaunoilla
on tapana palaa ennemmin tai myöhemmin. Kun viimeinen pesällinen
alkaa hiipua, saunanlämmittäjän mielen täyttää
rauha: vaarallisin vaihe alkaa olla ohi. Kolme tuntia on ehkä kulunut
ja kaksi pesällistä haihtunut savuna ilmaan. Pesää
täytyy silti vielä kohentaa ja samalla rikkoa isompia kekäleitä.
Kuluu vielä ehkä kaksi tai kolme tuntia, ennen kuin sauna alkaa
olla valmis. Jossakin vaiheessa sytytän padan alle tulen. Nykyinen
pata on aika ohutta materiaalia ja kunnon pesällinen klapeja saa melko
pian veden kiehumaan.
Tutkin epäluuloisesti saunan pesää: kekäleet saisivat
olla mieluusti aivan mustia - sinistä häkäliekkiä ei
tietenkään saa missään tapauksessa näkyä.
Heitän häkälöylyt ja kiuas huokaisee lupaavasti. Kiipeän
lauteille, missä ei ole penkkejä, eikä muita istuimia, ja
konttaan sullomaan olkitupon yläräppänään. Se
ei ole mikään tiivis tulppa: lintujen viserrys kuulua ulkoa sen
lävitse. Jätän ehkä alaräppänän ja ovet
vielä avoimiksi, vaikka savusta ei ole enää tietoakaan.
Hätäisesti suljetut räppänät merkitsevät
kitkua, joka pilaa saunomisen nautinnon. Lakaisen saunan ja vajan lattian
luudalla. Pyöräytänpä saunan lattialle vielä matonkin.
Eihän se sinne kuuluisi, mutta tulipahan kerran hankituksi englantilaisen
professorin kulttuurishokkia pienentämään. Hyvin se reissu
meni, ja Anthony kehui kohteliaasti löylyjä. Varsinaisesti hän
kyllä ihastui Herralan limppuun - toimitin hänelle vielä
yhden sellaisen Hamburger Börsiin lähtöaamuna.
Saunanlämmittäjän tehtävä on suoritettu. Vaivanpalkka
tulee sitten lauteilla istuttaessa kun löylyvesi loiskahtaa kiukaalle:
kiuas suhahtaa - ei kovin tulisesti, kahdella pesällisellä, mutta
sopivasti. Lämpö ei hyökkää tulisena saunojan
iholle, kuten sähkölämmitteisessä saunassa, vaan nousee
aivan kuin huomaamatta hetken kuluttua löylyn heitosta. On helppo
hengittää. Hiki pusertuu iholle aivan huomaamatta. Silmiä
ei kirvele, sillä kitkua ei ole. On vaan varottava, että hiki
ei valu otsalta silmiin.
Siinä voi mukavasti katsella nokisia seiniä ja kattoparruja,
joista aikoinaan riippui savustettavia lampaan reisiä ja ties mitä
muuta. Ajatus karkailee pohdiskelemaan, kuinka monta saunojaa on näiden
orsien alla hikoillut riihenpuinnin tai muun raskaan maatyön jälkeen.
Viimeisten viidenkymmenen vuoden ajalta muistankin suurin piirtein tämän
joukon, mutta valtaosa on tuntemattomia, joihin kuitenkin tuntee löylyn
herkistämänä tiettyä yhteen kuuluvuutta. Olemmehan
sentään saunoneet samojen kattoparrujen alla, samojen hirsien
ympäröiminä. Samalla tuntee kiitollisuutta menneitä
sukupolvia kohtaan, jotka ovat nämä järeät hirret kaataneet,
raahanneet paikalle ja muotoilleet saunaksi sekä muuranneet kiukaan.
Löylyn jälkeen seuraava huippuhetki on olutsiemaus vajan puolella
suoraan pullon suusta. Kirjailija Ernst Hemmingway on todennut, että
mikään ei vedä vertoja oluen ensimmäiselle puraisulle
aamulla. Pätee saunakaljaankin. Kun sitten astelee saunalta taloon
päin auringon vaipuessa mailleen, tuntee puhdistuneensa niin sisäisesti
kuin ulkoisestikin.
Pekka Pihlanto
Turku/Velkua
|
o