|
Turun Sanomat 30.3.2005
Suomalainen turvallisuuspolitiikka
on oudolla tavalla johdonmukaista. Pidetään tarkasti huolta
siitä, että mahdollisen sotilaallisen kriisin puhjetessa kukaan
ei tule apuun. Tämä on sitä liittoutumattomuutta. Vastakkainen
kanta leimataan usein Nato-intoiluksi, ikään kuin sotilaallisella
liittoutumattomuudella ja "uskottavalla itsenäisellä puolustuksella"
ei voitaisi intoilla. Siitähän meillä on nimenomaan kysymys.
Mitä sitten tosiasiallisesti tehdään puolustuksen uskottavuuden
hyväksi? Luovutaan jalkaväkimiinoista, jotka ovat tehokas ja
omia voimia säästävä hidaste maahan tunkeutuvalle.
Motiivina tässä näyttää lähinnä olleen
huoli siitä, mitä muut meistä ajattelevat - tyypillinen
suomalaisen alemmuuskompleksin osoitus. Muut eivät kyllä kanna
huolta meidän puolustuksemme heikkenemisestä, mutta eivät
näköjään omat päättäjämmekään.
Toiseksi lakkautetaan varuskuntia ja leikataan lisäksi puolustusbudjettia
niin, että esimerkiksi kertausharjoitusten määrä vähenee.
Puolustusministeri selittää asiat parhain päin, minkä
rutinoitunut poliitikko niin hyvin taitaa. Erikoinen on myös puolustusvoimain
komentajan asenne: hiukan kritiikkiä leikkauksia kohtaan ikään
kuin muodon vuoksi. Onko tämä suoraselkäistä toimintaa
maan turvallisuudesta vastaavalta virkamieheltä? Voiko hän tosissaan
uskoa puolustuksemme uskottavuuteen, vaikka sitä jatkuvasti typistetään?
Pääesikunnalla on epäilemättä skenaariot myös
niistä mahdollisista uhkista, joita yleinen mielipide ei usko enää
olevan olemassakaan. Pääesikunnan herrojen hiusten luulisikin
harvenevan heidän miettiessään sotilaallisten uhkien torjuntakeinoja
käytettävissä olevilla hupenevilla voimavaroilla. Kansalaiset
ja poliittinen johto ovat kuitenkin optimistisempia: meitä ei enää
uhkaa muu kuin terrorismi, luonnonkatastrofit ja lintuinfluenssa. Niiden
torjunnassa avustamiseen riittää kehnomminkin varustettu armeija.
Onko meillä nyt tulossa muotiin viime sotien ajalta tuttuun malli
Cajanderiin viitaten "malli Kääriäinen"?
Realistin on vaikea uskoa, että Pohjolassa on lopulta tultu sataprosenttisen
varmasti sellaiseen kulta-aikaan, jolloin diplomatiaa ei enää
koskaan terästetä uhkaamalla sotilaallisella voimalla. Virallinen
ja vallitseva näkemys kuitenkin on: valtakunnassa kaikki hyvin. Niin
onkin - tällä hetkellä. Baltian maat ovat kokemustensa opettamina
arvioineet tilanteensa aivan toisin kuin me. Kyllä meilläkin
kokemuksia pitäisi olla aivan riittävästi. Menneet ajat
ovat vain päässeet unohtumaan ja ikävien tulevien vaihtoehtojen
pohdintaan ei riitä rohkeutta.
Pekka Pihlanto
professori emeritus Turku
Kirjoitukseen liittyy valokuva ja seuraava kuvateksti: Varuskuntia lakkautetaan
ja puolustusbudjettia leikataan, miten käy puolustuksemme uskottavuuden,
kysyy kirjoittaja. - Kuva viimeisestä lipunlaskusta Heikkilän
ilmatorjuntarykmentissä uudenvuodenaattona 2002.
|
o