|
Korkeakoulujen
tutkimusedellytyksiä tarkastellut selvitysmies Jorma Rantanen
suosittaa yliopistojen nykyistä selvempää jakoa kahteen
tai jopa kolmeen kastiin (HS 21.10.). Vain suurista monialaisista yliopistoista
on hänen mukaansa realistista kehittää kansainvälisesti
kilpailukykyisiä huipputason yksiköitä. Muille riittää
ensisijaisesti kansallinen tai alueellinen vaikuttavuus.
Tässä ajatuksessa on perää vain siinä mielessä,
että pienet erikoistuneet yliopistot kamppailevat eri sarjassa kuin
suuret, luonnontiedekeskeiset yliopistot. Pienetkin voivat kyllä kehittää
tutkimustaan kansainväliselle huipputasolle - siitä on esimerkkejä
Suomessakin. On vain kehitettävä kriteerit, jotka mittaavat pätevästi
niiden menestymistä. Nyt käytetyt suurten yliopistojen menestymiskriteerit
eivät siihen sovellu.
Näyttää kuitenkin siltä, että selvitysmies
on ottanut vakavasti erityisesti kansainväliset rankkaukset, joissa
pienet erikoistuneet yliopistot eivät edes voisi menestyä. Hän
nimittäin ehdottaa, että pitkällä aikavälillä
tulisi kokeilujen kautta päätyä suurempiin kokonaisuuksiin.
Yksi vaihtoehto on hänen mukaansa yliopistoalue, joka kattaisi kaikki
paikkakunnan yliopistot konsernina.
Mikään asiaperuste ei puolla pienten pitkälle erikoistuneiden
yliopistojen liittämistä suurempiin kokonaisuuksiin edes löysällä
konserniperiaatteella. Tällaisten yliopistojen, esimerkiksi kauppakorkeakoulujen,
keskeiseen tehtäväalueeseen kuuluu kansainvälisille foorumeille
suunnatun tutkimuksen ohella maamme olosuhteisiin sopeutettu perus- ja
soveltava tutkimus sekä talouselämän johtaja- ja asiantuntijatarpeen
tyydyttäminen.
Näiden tehtävien suoritusedellytykset eivät paranisi
vähääkään, jos ne jouduttaisiin toteuttamaan suuren
yliopiston yhteydessä - päin vastoin. Kauppakorkeakoulut perustettiin
palvelemaan maamme talouselämän ja valtionhallinnon tarpeita,
jotka ovat edelleen vähintään yhtä tärkeinä
olemassa. Silloin yliopistot eivät edes halunneet ottaa näitä
hoteisiinsa.
Suuremman yliopiston syleilyssä pieni näivettyisvät resurssien
puutteessa ja alistettaisiin palvelemaan sen sivuainetarpeita. Näin
organisoimalla pienistä ei tulisi yhtään nykyistä kansainvälisempiä
tai tutkimus- ja koulutustehtävissään tehokkaampia.
Paras tie pienten erikoistuneiden yliopistojen edelleen kehittämiseen
ja kansainvälistymiseen on verkottuminen, jonka selvitysmies mainitseekin
yhtenä vaihtoehtona. Sitä on tähän mennessä menestyksellisesti
käytettykin. Jatkuvasti kehittyvän tietotekniikan avulla yhteistyökumppaneihin
pidetään yhteyksiä organisatorisista ja maantieteellisistä
rajoista piittaamatta. Kokemus on osoittanut, että paras yhteistyökumppani
ei useinkaan löydy seinän takaa tai kauempaakaan saman organisaation
piiristä. Tutkimuksen yhä erikoistuessa on entistä todennäköisempää,
että sopivat tutkimuskumppanit löytyvät maailmalta.
Pekka Pihlanto
emeritusprofessori Turku
|
o AJK kotisivu