Rakennushallituksen
alasajo ja yhtiöittäminen
Leena Eräsaari, Julkinen tila ja valtion yhtiöittäminen
(Gaudeamus: Helsinki, 2002)
Leena Eräsaaren parin vuoden takainen teos on ajankohtainen, sillä
yliopistojen tilavuokria koskeva keskustelu käy edelleen kuumana.
Viime kuussa yliopistojen henkilöstö ja opiskelijat vaativat,
että yliopistojen vuokrakustannusten nousun korvaaminen on kirjattava
yliopistojen kehittämislakiin. Vuokrien sataprosenttinen inflaatiosidonnaisuus
nostaa vuokria, mikä syö budjetissa yliopistojen varsinaisten
tehtävien hoitamiseen tarkoitettuja varoja. Tämä tapahtuu
tilanteessa, jossa nämä tehtävät ovat koko ajan lisääntymässä.
Eräsaari valottaa teoksessaan valtion kiinteistöhallinnon
muodonmuutosta rakennushallituksen alasajosta Engel-Yhtymän perustamiseen
sekä Valtion kiinteistölaitoksen ja lopulta Senaatti-kiinteistöjen
syntymiseen. Tulevaisuudessa häämöttää mahdollisesti
yliopistojen kiinteistöjen yksityistäminen.
Tekijä korostaa tutkimuksensa luonnetta juonikertomuksena. Ensimmäinen
juoni kertoo organisaatiouudistuksesta, toinen julkisista tiloista ja rakennuksista.
Samalla hän kiistää tieteen tekemisen perusperiaatteen eli
objektiivisuuden ja ulkopuolisuuden mahdollisuuden. Tiukan positivistisen
asenne organisatoris-sosiaalisen prosessin kuvaamisessa ei olisikaan kovin
hedelmällinen, sillä asiat ovat voimakkaasti arvo- ja näkökulmasidonnaisia.
Teoksen empiirinen tieto on kerätty keskeisesti haastatteluin.
Sen näkökulmaa sävyttävät ihmisläheisyys
ja eettisyys: "millaista oli tehdä työtä rakennushallituksessa
organisaatiouudistuksen aikana ja millaista oli joutua työttömäksi
tai eläkkeelle". Tekijän lähestymistavan ja kuvattavan -
tehokkuutta ja muita markkinatalouden hyveitä korostavan - muutosprosessin
välille syntyy kiinnostavia jännitteitä. Pitäisinkin
teosta kriittisen sosiaalitutkimuksen leiriin kuuluvana. Siihen viittaa
myös erityisesti teoksen neljännessä luvussa sovellettu
naisnäkökulma.
Teoksen toisen luvun historiallinen tausta-analyysi "julkinen tila agorasta
rakennushallitukseen" tarjoaa avaimia muutosprosessin ja myös nykyisen
tilanteen arviointiin. Muutosprosessin ensimmäinen vaihe oli rakennushallituksen
lakkauttaminen keväällä 1995. Sen raunioille syntyivät
Valtion kiinteistölaitos ja Engel-Yhtymä. Tilat, niiden organisointi
ja niissä toimineet ihmiset kietoutuvat Eräsaaren kertomuksissa
tiiviisti toisiinsa.
Rakennushallituksen alasajo oli suuri rationalisointihanke, jossa noin
1500 työntekijää joutui lähtemään. Sen taustalla
vaikutti maamme taloudellinen lama. Vähenevän rakentamisen olosuhteissa
rakennushallituksen henkilöstö oli liian suuri. Hanke valmisteltiin
valtiovarainministeriön tiukassa ohjauksessa tuomatta sitä eduskuntaan.
Engel-Yhtymää - Eräsaaren mukaan "Mustaa Engeliä" -
muodostettaessa toimeenpantiin myöhemmin korkeimmassa hallinto-oikeudessa
laittomiksi todetut irtisanomiset. Tämä tapaus antaa murheellisen
kuvan valtiovarainministeriön ja silloisten johtavien poliitikkojen
moraalista, sillä tehty irtisanomispäätös tiedettiin
jo sitä läpi ajettaessa laittomaksi. Myös ammattiyhdistysliikkeen
takkiin tuli tahra.
Rakennushallituksen alasajon ideologisena moottorina toimi maamme julkishallintoon
pesiytynyt kansainvälisistä yhteyksistä omaksuttu liioiteltu
markkina-ajattelu, jonka keinovalikoimaan kuuluvat yhtiöittäminen
ja tulosjohtaminen tehokkuusvaatimuksineen. Tähän liittyvät
valheelliset mielikuvat markkinavuokrasta ja käyttäjästä
"vaativana asiakkaana". Eräsaari perää tästä konseptista
kansalaisia, joka kävisivät julkisissa tiloissa palveltavina,
eivätkä pääoman tuottotarkoituksessa.
Eräsaaren mukaan Valtion kiinteistölaitos, sittemmin Senaatti-kiinteistöt,
on tiiviisti ankkuroitu valtiovarainministeriöön ja palvelee
sitä hyvin, mutta vuokralaisiaan huonommin. Ministeriö on siis
Senaatin todellinen asiakas, eivät vuokralaiset, joista on tehty omissa
asioissaan vaikutusvaltaa vailla olevia vasalleja. Tämä on tullut
yhä ilmeisemmäksi teoksen kirjoittamisajankohdan jälkeen.
Teoksessa kuvattua uusien organisaatioiden syntyhistoriaa leimaavat
kelvoton henkilöstöpolitiikka, epäaito markkina- ja asiakasretoriikka
sekä taloudellisen tuloksen estoton tavoittelu asiakasomistajaministeriölle.
Tämä Senaatti-kiinteistöjen saama perintö ei ole kehuttava,
eikä siitä ole henkilöstöpolitiikkaa mahdollisesti
lukuun ottamatta pyritty myöhemminkään eroon.
Leena Eräsaaren teos ansaitsisi tiedonjulkistamispalkinnon, mutta
tämän sijasta teos näyttää lähes täydellisesti
sivuutetun hiljaisuudella. Tieto lienee tässä tapauksessa liian
kipeää.
Pekka Pihlanto
professori emeritus
Turun kauppakorkeakoulu
|
o AJK kotisivu