|
Jukka Tarkka
kirjoittaa aliossaan
Jukka Tarkka kirjoittaa aliossaan (TS 24.3.) turvallisuuskeskustelun
uudesta vaiheesta. Sitä leimaa muun muassa ulkoministeri Erkki Tuomiojan
"surutyö", jota hän näyttää joutuvan tekemään
turvallisuuspoliittisen tilanteen muuttuessa. Tuomioja on vastustanut niin
maamme Euroopan unionin kuin Emunkin jäsenyyttä, mutta on nyt
merkittävässä roolissa kummassakin järjestössä.
Tarkka kysyy, tuleeko Nato olemaan kolmas samanlainen.
Aiheen pohdintoihinsa Tarkka on saanut Tuomiojan uudesta kirjasta, jossa
tämä ilmoittaa nyt ensi kerran selkeästi Nato-jäsenyyden
olevan meille todellinen vaihtoehto. Tarkan tulkinnan mukaan Tuomioja taistelee
itsensä kanssa avatakseen kunniallisen perääntymistien Nato-vastaisuudestaan.
Omat uranäkymät ja omaan asemaan liittyvän vastuun paino
voivat ehkä saada hänet lopulta tinkimään periaatteistaan,
mutta tämä tapahtunee vasta äärimmäisestä
pakosta ja niin myöhään kuin mahdollista. Siinä määrin
syvälle hänen maailmankuvaansa näyttävät Yhdysvaltojen
ja kaikenlaisen sotilaallisen liittoutumisen vastaisuus juurtuneen.
Saattaa tuntua erikoiselta, että tällä tavalla ryhdytään
tulkitsemaan yksittäisen henkilön näkemyksiä ja mielenliikkeitä.
Kuten Tarkka kuitenkin osuvasti toteaa, yksityisellä hengen kilvoittelulla
on harvoin niin suuri kansallinen merkitys kuin Tuomiojan ponnistuksilla
irtautua nuoruuden näystään, jonka mukaan Nato on pahuuden
liitto.
Maamme valtiollisessa elämässä on tietysti muitakin henkilöitä,
jotka joutuvat tekemään vastaavanlaista surutyötä kuin
Tuomioja. Yksi näistä on ilmeisesti tasavallan presidentti Tarja
Halonen. Yleisesti voisi sanoa, että mitä voimakkaampi on ideologiasta
tai muusta periaatteesta johtuva muutosvastarinta, sitä ankarampaa
jaakobinpainia henkilön on käytävä hänen havaitessaan
ristiriidan oman ideologiapohjaisen näkemyksensä ja asemansa
asettamien vaatimusten välillä sekä ymmärtäessään
uskottavuutensa säilyttämisen edellyttävän joustamista.
Tähän painiskeluun liittyy sellainen paradoksi, että
ideologia on paljolti tunnetason ilmiö, mutta sen mukaista ratkaisua
on julkisuudessa pakko puolustaa järkeen vetoavin argumentein. Tästä
syystä ulkopuolisellekin paljastuu vähitellen, mistä on
kysymys kun tosiasioiksi tarkoitetut, mutta ideologian mukaista johtopäätöstä
puoltavat perustelut alkavat näyttää tiedossa olevien tosiasioiden
valossa ontoilta. On tietysti asianomaisen yksilön kannalta toivottavaa,
että hän huomaa tämän ristiriidan ennen kuin kaikki
muut asiaa pohdiskelevat.
Pekka Pihlanto
professori emeritus
Turku
|
o AJK kotisivu