|
Turvallisuuspoliittinen
asemamme näyttää olevan EU:n perustuslaillisen sopimuksen
epäonnistumisen jälkeen eräänlaisessa pattitilanteessa.
Ulkopoliittinen johto hokee liittoutumisen tarpeettomuuden ja asian kiireettömyyden
mantraa, vaikka se joutui taipumaan turvallisuusasiassa kompromissiin,
joka ilman muuta merkitsisi toteutuessaan liittoutumista. Minkään
ei myönnetä ympäristössämme muuttuneen, vaikka
muutosvauhti on ollut kova.
Syitä "skitsofreeniseen" tilanteeseemme on varmasti monia. Eräs
niistä on kansalaisten suuren enemmistön vastustava kanta sotilaalliseen
liittoutumiseen ja erityisesti Nato-kielteisyys. Keskeinen portinvartija
tässä asetelmassa on tasavallan presidentti Tarja Halonen. Voi
arvailla, että hän pitää liittoutumisen suhteen matalaa
profiilia välttääkseen suuren kansansuosionsa hiipumisen
ja näin varmistaakseen valintansa toiselle kaudelle.
Toisen kauden varmistuttua Halosella on nykyistä vapaammat mahdollisuudet
ottaa myönteisempi kanta sotilaalliseen liittoutumiseen. Mielenkiintoinen
kysymys on, tuleeko hän sen tekemään. Jos presidentti on
realisti, kuten hän monissa asioissa näyttää olevan,
hän ei voi olla ottamatta huomioon niitä yhä voimistuvia
signaaleja, jotka puoltavat vahvempaa turvaa kuin mitä EU pystyy antamaan.
Maamme marginalisointi yhteisen puolustuksen osalta ei tunnu viisaalta,
vaikka mitään uhkaakaan ei osattaisi kuvitella.
On myös olemassa se mahdollisuus, että mitkään näköpiirissä
olevat muutostekijät eivät jatkossakaan saa presidenttiä
poikkeamaan 60-lukulaisesta ulkopoliittisesta idealismistaan, jonka mukaan
saamme olla rauhassa, kunhan emme ärsytä Venäjää
liittoutumalla lännen suuntaan. Ihmisen maailmankuvaan iskostuneet
näkemykset saattavat tunnetusti olla hämmästyttävän
pysyviä tilanteiden muutoksista huolimatta. Meillä on kaikilla
henkisiä mekanismeja, jotka "selittävät parhain päin"
tai jättävät huomiotta informaation, joka on vastoin syvälle
juurtuneita näkemyksiämme.
Tällaiseen tilanteeseen joutuvan päättäjän
asema ei ole kadehdittava. Jos omaa vakaumusta kyseenalaistavat viestit
lisääntyvät ja vahvistuvat, henkilö joutuu mobilisoimaan
henkistä kapasiteettiaan näiden torjumiseksi. Jossakin vaiheessa
saattaa kuitenkin tulla totuuden hetki, jolloin suuri päätös
on tehtävä. Jos näin tapahtuu, puhutaan usein pilkallisesti
"takin kääntämisestä". Osuvampi selitys olisi se, että
käänteentekevään päätökseen johtaneen
informaation määrä vain kasvoi niin vakuuttavaksi, että
entinen ajatusmalli oli hylättävä. Parempi näin, kuin
pitäytyminen jääräpäisesti entisessä näkemyksessä.
Pekka Pihlanto
professori emeritus
|
o AJK kotisivu