|
Julkaistu Acatiimi-lehdessä 6/2003
Viime
vuosikymmenellä valtiovarainministeriössä syntyi ajatus
ryhtyä markkina-ajattelun hengessä tehostamaan muun muassa yliopistolaitoksen
kiinteistöhallintoa. Valtion kiinteistölaitos ajettiin alas henkilöstöpoliittisesti
tökeröllä tavalla ja tilalle perustettiin itsenäisiä
yksiköitä, joista Senaatti-kiinteistöt -niminen liikelaitos
ryhtyi hallinnoimaan yliopistojen tiloja. Toimenpide on herättänyt
julkisuudessa kritiikkiä, joka ei tosin ole vaikuttanut mitään,
sillä viime vuonna puolustushallinnon kiinteistöt kokivat saman
kohtalon.
Yliopistojen tilat siirrettiin aikoinaan valtiollistamisen yhteydessä
korvauksetta valtiovarainministeriön hallintaan erottelematta yliopistojen
lahjoitusmaita ja -kiinteistöjä. Yksityiset yliopistot luopuivat
kiinteistöistään hyvässä uskossa voimatta kuvitella,
että niistä joskus perittäisiin vuokraa. Valtiovarainministeriö
"myi" itse korvauksetta saamansa yliopistokiinteistöt Senaatti-kiinteistöille.
Tämä osaltaan vastikkeeton omaisuudensiirtoketju ei oikein vastaa
markkinataloudellista ajattelua.
Yliopistojen kiinteistöille määriteltiin pääoma-arvot,
joiden pohjalta laskettiin markkinavuokrat riippumatta siitä, onko
kiinteistöillä markkinoita. Kun vielä kyseessä on tavallista
luotettavampi vuokranmaksaja, keskimääräistä markkinavuokraa
voidaan pitää ylimitoitettuna.
Peruskysymyksenä tässä kaikessa kuitenkin on, miksi valtion
sivistyslaitoksen pitää maksaa markkinavuokraa valtion omistamasta
kiinteistöstä. Senaatti-kiinteistöjen katsotaan tarjoavan
kiinteistöpalveluja asiakkaille eli yliopistoille. Kyseessä on
todellisuudessa lähes monopoliasemassa olevan hallintoviranomaisen
ja -alamaisen välinen suhde. Tätä osoittaa paitsi vuokraehtojen
määrittämiseen liittyvä sanelupolitiikka, myös
vuokrien sitominen sataprosenttisesti indeksiin. Indeksiehdon johdosta
yliopistojen vuokrataso alkoi nousta. Jatkossa vuokrat syövät
lisääntyvässä määrin varoja varsinaisesta
toiminnasta eli opetuksesta ja tutkimuksesta.
Senaatti-kiinteistöt pyrkii liikeyritysten tapaan kasvuun ja kannattavuuteen.
Sille kerääntyvä ylijäämä on todellisuudessa
keinotekoisesti konstruoidun välikäden yliopistoilta laskuttamaa
budjettirahaa. Raha siirtyy valtion "taskusta toiseen", ja on poissa eduskunnan
budjettipäätöksellään määrittelemästä
tarkoituksesta. Välikäsiorganisaation ylijäämän
pitäminen ansaittuna voittona onkin ilmeinen harhakäsitys. Senaatti-kiinteistöt
tuotti vuosina 1995-2000 tällaista "voittoa" 3,6 miljardia markkaa.
Senaatti-järjestelmää arvioidessa on vaikea välttyä
johtopäätökseltä, että perusteeton tehokkuusidea
mielessä ryhdyttiin imitoimaan markkinatalouden periaatteita. Oikeasta
markkinaehtoisuudesta ei tässä kuitenkaan ole kysymys kahdesta
syystä. Ensinnäkään yliopistot eivät ole asiakkaita,
joilla olisi todellinen valinnan vapaus. Kuten todettu, ne ovat pikemminkin
hallintoalamaisia, joiden neuvotteluasema on heikko.
Toiseksi, edelliseen liittyen, kyseinen toiminta ei tapahdu aidoilla
markkinoilla, sillä yliopistokiinteistöille ei ole useinkaan
tällaisia markkinoita, eikä siten markkinahintaakaan. Vuokran
määräytymisen taustalla oleva pääoma-arvo perustuu
laskelmiin, joiden perusteista ei ole juurikaan neuvoteltu yliopistojen
kanssa.
Perusongelmana tässä asetelmassa on se, että yliopistojen
ja niiden tilankäytön tavoite on aivan toinen kuin vuokranantajansa:
yliopistot pyrkivät tuottamaan uutta tietoa ja opettamaan opiskelijoita
yhteiskunnan tarpeisiin. Ristiriita tämän laadullisen tietotavoitteen
ja Senaatin rahamittaisen tulosajattelun välillä on silmiinpistävä.
Asetelma johtaa osapuolten erilaisten kulttuurien ja tavoitteiden johdosta
kasvaviin ongelmiin, ja samalla aidoilla markkinoilla esiintyvät tehokkuusedut
jäävät paljolti saamatta. On muitakin kiinteistöjen
käytön tehostamisen keinoja, jotka sopivat markkina-aatetta ratkaisevasti
paremmin yhteen valtion virastojen ja laitosten toiminta-ajatusten kanssa.
Tähän mennessä kymmenen valtion liikelaitosta on muutettu
valtion osakeyhtiöksi, ja näistä neljä on yksityistetty.
Jos näin on tarkoitus tehdä Senaatti-kiinteistöillekin,
yliopistojen tilanne ei suinkaan parane - päin vastoin. Senaatti-yhtiö
joutuu markkinavoimien armoille, ja samalla yliopistolaitokselle viritetään
melkoinen riskin lähde, jota se ei pysty itse juuri mitenkään
kontrolloimaan.
Pekka Pihlanto
professori
Turun kauppakorkeakoulu
Lisää aiheesta:
Eräsaari, L., Julkinen tila ja valtion yhtiöittäminen.
Gaudeamus: Helsinki, 2002.
Pihlanto, P., Markkina-ajattelun harhat yritysjohdon palkitsemisessa
ja yliopistojen ohjauksessa. Turun kauppakorkeakoulun julkaisuja. Sarja
Keskustelua ja raportteja 2:2003.
|
o AJK kotisivu