|
Julkaistu Turun Sanomissa 18.5.2003
Pääkirjoitustoimittaja
Juhani Heimonen tarttui kolumnissaan tärkeään asiaan
kysyessään, kuka tarvitsee väkivaltaviihdettä (TS 15.5.).
Hän katsoi, että ongelmien ratkaisua kannattaisi hakea hallinnollisen
sääntelyn tiukentamisen sijaan lähettäjän ja vastaanottajan
korvien välistä. Toisin sanoen, jos vanhemmat asettaisivat lapsille
pelinsäännöt television ja videoiden katselulle, ja jos
viihteen tuottajat hoitaisivat osuutensa, se riittäisi. Niinpä
kyllä.
Toisaalta läheskään kaikilla vanhemmilla ei liene aikaa
tai edes halua valvoa riittävästi jälkikasvuaan, eikä
heillä ole aina tarpeellista auktoriteettiakaan. Tässäkin
kansalaiset ovat jakaantuneet A- ja B-luokkaan, kuten monessa muussakin
asiassa. Ohjelmien tuottamisesta ja esittämisestä leipänsä
saavat näyttävät kiinnittävän enemmän huomiota
kassavirtoihin ja katsojalukuihin, kuin eettisiin pohdintoihin. He siis
tarvitsevat väkivaltaviihdettä.
Yhteiskunnan ja sen laitosten onkin mielestäni tarjottava tässä
sääntelypohjaista tukea kansalaisille, kuten monessa muussakin
ongelmassa. Juuri näin voitaisiin vaikuttaa osapuolten "korvien väliin".
Lähes mitä tahansa ihmisten käyttäytymistä sääteleviä
säännöksiä voitaisiin vastustaa vetoamalla ihmisten
terveeseen järkeen ja hyvään tahtoon. Vaikka suurin osa
kansalaisista toimiikin niin kuin lasten ja nuorten etu vaatii, aina tulee
olemaan marginaaliryhmiä, joita varten tarvitaan sääntelyä
- niin epämuodikasta kuin tästä puhuminen onkin.
Asiantuntijat ovat väkivaltaviihteen haitoista eri mieltä.
Heillä ei ole mitään viisasten kiveä hallussaan näin
vaikeissa kysymyksissä. Tutkimuksilla ei saada yksiselitteistä
tietoa, vaan tuloksissa on ristiriitaisuuksia ja tulkinnanvaraisuutta.
Toimittaja Heimosen mainitsemat kaksi asiantuntijaa, tiedotusopin emeritusprofessori
Pertti Hemanus ja psykologian professori Lea Pulkkinen ovat selvästi
eri linjoilla.
Tiedotusopin edustaja kaipaa vakuuttavia todisteita ohjelmien vahingollisuudesta
ja katsonee rajoitusten kaventavan tiedottamisen vapautta. Hänen näkökulmansa
on lähinnä viestin lähettäjän. Psykologian professori
on puolestaan syventynyt vastaanottajan, lapsen ja nuoren näkökulmaan.
Häntä kiinnostavat ne haitat, joita kyseinen viihde saattaa aiheuttaa
vastaanottajansa korvien välissä. Näkökulma muuttuu
yhteiskunnalliseksi viimeistään siinä vaiheessa kun pohditaan,
mitä käyttäytymisvaikutuksia ja konkreettisia seurauksia
näistä haitoista voi aikanaan aiheutua paitsi asianomaisille,
myös täysin ulkopuolisille.
Jokainen kansalainen voi taustojensa mukaisesti valita näkökulmansa
asiaan esimerkiksi edellä mainituista tai niiden väliltä.
Minun on kuitenkin vaikea ymmärtää, mihin vapautta väkivaltaviihteen
rajoituksettomaan välittämiseen tarvitaan. Toimittaja Heimosen
kolumninsa otsikossa esittämä kysymys "Kuka tarvitsee väkivaltaviihdettä?"
oli todella paikalleen osunut. Harkittu sääntely ei merkitse
sitä, että sen käyttö leviäisi hallitsemattomasti
sellaisillekin alueille, jotka eivät sääntelyä kaipaa.
Tähän vaaraan viittaaminen olisi hätävarjelun liioittelua.
Ymmärrän hyvin psykologin huolen lasten ja nuorison tulevaisuudesta.
Vaikka tutkimustulokset olisivatkin osin ristiriitaisia, jokainen viime
vuosien uutistarjontaa seurannut voi aavistella, mitä vaikutuksia
väkivaltaviihteellä on mahdollisesti ollut. Läheskään
kaikki väkivaltaviihteen katsojat eivät varmasti tule syyllistymään
väkivaltaiseen käyttäytymiseen, mutta osa, jolla on muitakin
siihen altistavia tekijöitä, tulee valitettavasti syyllistymään.
Terve järkikin sanoo, että jatkuva väkivallan katselu ja
varsinkin siihen osallistuminen videopeleissä, on haitaksi lapsen
maailmankuvan rakentumiselle.
Jos jäämme odottamaan täysin kiistattomia tutkimuksellisia
näyttöjä väkivaltaviihteen haitoista, samaan tapaan
kuin esimerkiksi tupakan vahingollisuuden osalta tehtiin, saatamme aiheuttaa
korvaamatonta vahinkoa suurelle joukolle lapsia ja nuoria. Lieneekö
liian kyynistä pyytää rajoittamatonta väkivaltaviihdettä
kannattavia kertomaan, minkä laajuiset ja miten todennäköiset
inhimilliset haitat he ovat valmiit hyväksymään vapautensa
hintana?
Pekka Pihlanto
professori
Turun kauppakorkeakoulu
|
o AJK kotisivu