Määrätavoitteet uhkaavat jyrätä laadun
Laskentatoimen tutkimuksessa on tunnettu jo vuosikymmeniä budjettiharhan käsite. Se merkitsee, että budjettivastuulliset ryhtyvät budjettia laatiessaan usein pelaamaan oman etunsa mukaisesti eli esittävät liian helppoja, mutta joskus epärealistisen vaikeitakin tavoitteita. Opetusministeriön järjestelmä suorastaan houkuttelee yliopistoja pelaamaan tavoitteenasettelussaan: on edullista esittää ylimitoitettuja tavoitelukuja. Toisaalta liian varovainen ei kannata olla, ettei toteutuneissa tuloksissa vain mentäisi yli tavoitteen. Järjestelmä olisikin ihmisten ja organisaatioiden käyttäytymistä koskevan tiedon valossa järjetön, ellei prosessiin sisältyisi neuvotteluvaihe, jossa opetusministeriöllä on mahdollisuus sanella kohtuullistetut tavoitteet. Pelitilanne on kuitenkin epäsymmetrinen, sillä yliopistot osaavat luonnollisesti arvioida ministeriötä paljon paremmin omat todelliset mahdollisuutensa. Siten tavoitelukuihin voi hyvinkin jäädä "ilmaa". Yliopiston johdon on tietysti noloa selitellä ministeriölle, jos toteutuneet tulokset jäävät jatkuvasti reippaasti alle tavoitteen. Tosin liioiteltukaan optimismi ei välttämättä ole epäeettistä, varsinkin kun ministeriön tarkoituksena on saada maahan yhä lisää maistereita ja tohtoreita. Erittäin vakava ongelma tässä järjestelmässä on laatu. Kuten aina kun mitataan määriä, laatu tahtoo unohtua. Tilanteessa, jossa yliopiston tohtoritavoite uhkaa jäädä saavuttamatta, syntyy kiusaus hyväksyttää keskeneräisiäkin töitä. Tohtoriopiskelijoilla on yleensä kova kiire saada väitöskirjansa tarkastukseen, mutta nyt näin alkaa olla ohjaajillakin, kun tutkintotavoitteet olisi täytettävä. Maisterintutkinnon osalta laatuongelmat eivät ole ehkä yhtä ilmeisiä. Saattaa kuitenkin käydä niin, että silloin kun pro gradu- tutkielma on viimeinen puuttuva suoritus, opettajat katsovat varsinkin loppuvuodesta sitä arvostelussa läpi sormien. Näinhän saadaan kaivattu suorite mukaan vuoden tilastoihin. Haittojen vastapainona järjestelmällä on sentään hyödyllisiäkin vaikutuksia. Se saa yliopistot edesauttamaan opiskelijoiden valmistumista. Valmistuminen oli aikaisemmin kokonaan opiskelijan oma huoli. Ainakin turhien valmistumista hidastavien esteiden poistamiseen on siis nyt yliopistoillakin motivaatiota. Tosin yliopistoilla on melko vähän todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa tutkinnon loppuunsaattamiseen. Siksi onkin nurinkurista, että yliopistot "lupaavat" opetusministeriölle suunnittelukaudella suoritettavien tutkintojen määrät. Yliopistoilla ei ole vastaavaa mekanismia sovellettavaksi opiskelijoiden suuntaan. Mainittujen haittavaikutusten vähentämiseksi olisi luonnollisesti mahdollista tehdä jotakin. Yliopistot voisivat keskenään sopia, että välistävetoja selvästi liian korkeiden tavoitteiden muodossa ei suoriteta. Samoin voitaisiin korostaa laatua käytännössäkin, eikä vain puheissa. Eri asia on pysyisivätkö kaikki ruodussa. Opetusministeriön soisi myös uskovan, että yliopistolaitoksessa ei ole enää toiminnallista pelivaraa, jota voitaisiin ottaa käyttöön houkuttelemalla yliopistoja määrätavoitteiden korottamiseen. Ylimitoitetut tavoite-ehdotukset tulisi siksi määrätietoisesti alentaa. On pelättävissä, että jos tavoitteiden saavuttamisesta alkaa muodostua yliopistoille jonkinlainen kohtalonkysymys, koko tulosohjausjärjestelmä kääntyy lopullisesti tarkoituksiaan vastaan. Järjestelmän haaksirikkoa ei sinänsä tarvitse yliopistoissa surra, mutta sitä ennen syntyneet vahingot voivat olla erittäin suuria. Pekka Pihlanto
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Asko Korpela 20021120 (20021120) o 
o AJK kotisivu