|
Julkaistu Turun Sanomissa aliokirjoituksena 1.10.2002
Yliopistoilta
ollaan keräämässä vuosien 2004-2006 toimintatavoitteita.
Ne koskevat erityisesti perustutkintojen ja tohtorintutkintojen määriä.
Keskustelua on herättänyt opetusministeriön vaatimus tavoitetason
nostamisesta kymmenellä prosentilla.
Opetusministeriön kehittämä yliopistojen budjettirahoitusmalli
sisältää erikoislaatuisia piirteitä. Yliopistojen saamaan
budjettimäärärahaan vaikuttavat sekä tutkintomääriä
koskevat tavoitteet että niiden toteutumat. Jokainen maisteri ja tohtori
tuottaa yliopistolle tietyn rahamäärän (tutkinnon laskennallinen
"hinta"), joka tosin selviää vasta kun tiedetään jaettava
määrä ja jakajien tavoitteet sekä toteutumat. Tutkintojen
tavoitteeksi asetettu määrä vaikuttaa budjettirahaan painolla
2/3 ja vastaavasti toteutuneiden tutkintojen määrä painolla
1/3.
Siinä teoreettisessa tapauksessa, että yliopistosta ei valmistuisi
tiettynä vuonna yhtään tohtoria, se saisi kuitenkin budjettiinsa
kutakin tavoitteeksi ilmoitettua tohtoria kohti 2/3 tohtorin laskennallisesta
"hinnasta". Sikäli kuin tohtoreita tulisikin, jokaisesta tohtorista
koituisi yliopiston budjettiin 1/3 tohtorin "hinnasta".
Tämä laskuperuste rankaisee yliopistoja siinä mielessä,
että verrattuna tilanteeseen, jossa tavoite saavutetaan tarkalleen,
jokainen toteutumatta jäävä tohtorin tutkinto alentaa yliopiston
määrärahaa summalla, joka on 1/3 tohtorin laskennallisesta
hinnasta. Samoin on maisterin tutkintojen osalta. Malliin sisältyy
vielä se piirre, että tavoitteiden ylityksestä ei hyvitetä
mitään.
Tämä järjestelmä houkuttelee yliopistoja pelaamaan
tavoitteenasettelussaan. Laskentatoimen tutkimuksessa on jo vuosikymmeniä
tunnettu budjettiharhan käsite, joka merkitsee sitä, että
tilanteesta riippuen budjetin laatijat ryhtyvät toimimaan oman etunsa
mukaisesti eli poikkeamaan todennäköisimmästä saavutettavissa
olevasta budjetoidusta summasta. Opetusministeriön laskuperuste houkuttelee
yliopistoja esittämään optimistisia tai suorastaan ylisuuria
tutkintotavoitteita. Koska jokainen tavoitteeseen lisätty tutkinto
korottaa määrärahaa 2/3:lla, mutta tavoitteesta poikkeaminen
alentaa sitä vain 1/3:lla tutkinnon hinnasta laskettuna, on ainakin
lyhyellä aikavälillä edullista esittää mahdollisimman
korkea tavoite.
Laskukaava olisikin inhimillistä ja organisaatioiden käyttäytymistä
koskevan tiedon valossa järjetön, ellei prosessiin sisältyisi
vaihe, jossa opetusministeriö hyväksyy tavoitteet ja jossa siis
selvästi ylimitoitetut tavoiteluvut voidaan kohtuullistaa. Pelitilanne
on kuitenkin epäsymmetrinen, sillä yliopistot luonnollisesti
osaavat arvioida ministeriötä paremmin omat mahdollisuutensa.
Siten ministeriön karsinnan jälkeenkin tavoitelukuihin voi hyvinkin
jäädä "ilmaa". Yliopiston johdon on tietysti noloa selitellä
jälkikäteen opetusministeriön edustajille, jos toteutuneet
tulokset jäävät reippaasti alle tavoitteen, mutta eihän
optimismi ole rikos. On lisäksi todettava, että yliopisto ei
voi juurikaan panostaa markkinointiin, kuten yritykset saattavat tehdä
myyntitavoitteiden toteutumisen uhatessa jäädä vajaaksi.
Tämä johtuu jo asian luonteesta, mutta myös siitä,
että yliopistoilla ei ole rahaa käytettäväksi tohtori-
ja maisteriopiskelijoiden patistamiseen.
Toinen, vielä vakavampi ongelma tässä järjestelmässä
on laatu. Kuten aina kun mitataan määriä, laatu jää
huomioon ottamatta. Tilanteessa, jossa yliopiston tohtoritavoite uhkaa
jäädä saavuttamatta, syntyy kiusaus hyväksyttää
itse asiassa vielä keskeneräisiäkin töitä. Opiskelijoilla
on usein kova kiire saada väitöskirjansa tarkastukseen, mutta
tässä järjestelmässä näin alkaa olla ohjaajillakin,
kun rehtorit hiillostavat heitä tutkintotavoitteiden täyttämiseen.
Olen ollut huomaavinani useissakin yliopistoissa, että esitarkastukseen
jätetään aikaisempaa puutteellisempia käsikirjoituksia.
Esitarkastajat saattavat myötäillä yliopistojen joko lausumattomia
tai lausuttuja toiveita työn nopeasta hyväksymisestä. On
nähty esitarkastuslausuntoja, joiden tekstistä saa vaikutelman,
että työ ei ole vielä valmis. Loppukaneettina on kuitenkin
painatusluvan myöntäminen.
Eräät yliopistot ovat liittäneet esitarkastajille jaettavaan
ohjeeseen lausuman, että esitarkastuslausunto ei saa olla ehdollinen.
Näin viedään esitarkastajalta mahdollisuus edellyttää
tiettyjä korjauksia ja täydennyksiä painatusluvan ehdoksi.
Harva halunnee suoraan evätä painatusluvan varsinkin kun riesana
on sitten korjatun käsikirjoituksen lukeminen uudelleen. Näkisin,
että näiden huonoon laatuun johtavien käytäntöjen
taustalla on pitkälti juuri tulosten määrällinen mittaaminen
ja siihen liittynyt jatkuvien tulosparannusten vaatiminen.
Maisterin tutkinnon osalta laatuongelmat eivät ole ehkä yhtä
selvästi havaittavia. Saattaa kuitenkin käydä niin, että
silloin kun gradutyö on viimeinen puuttuva suoritus, varsinkin loppuvuodesta
opettajat katsovat sitä arvostelussa läpi sormien, jotta kaivattu
suorite valmistuisi. Luonnollisesti myöskin viimeisten tenttien arvostelussa
saatetaan hieman oikoa mutkia, jos opettaja on selvillä siitä,
että kyseinen tentti ratkaisee opiskelijan valmistumisen.
Lisäongelman muodostaa pyrkimys yliopistojen sisäänoton
kasvattamiseen entisestään. Seurauksena ovat tila- ja opettajaresursseihin
liittyvät ongelmat. Henkilöstön jaksaminen alkaa olla jo
nykyiselläänkin uhattuna. Seurauksena on varmasti tutkinnon laadun
heikkeneminen. Suurenevan opiskelijamäärän käsittely
vie voimavaroja mm. tutkimuksesta. Kun opiskelijoita otetaan lisää,
myös sisään otettavien laatu väistämättä
laskee. On myös kyseenalaista, tarvitaanko yhteiskunnassa yhä
kasvavaa joukkoa perustutkinnon suorittaneita. Sama koskee tohtoreita.
Jo nykyisellään Suomi kouluttaa ennätyssuuren osan ikäluokasta.
Tämä koulutettujen määrään suuntautuva kunnianhimo
nakertaa koko ajan tulosten laatua.
Tässä paisuttelussa on vaikea nähdä mitään
positiivista. Sen sijaan toimintatavoitteisiin liittyvällä järjestelmällä
saattaa olla jopa tässä muodossaan joitakin positiivisiakin vaikutuksia.
Se saa yliopistot aktivoitumaan tutkintojen suorittamiseen vaikuttavissa
kysymyksissä. Aikaisemmin valmistuminen oli kokonaan opiskelijan oma
asia. Nyt ohjaajilla ja muilla opettajilla on asiassa jossakin määrin
omaa tai edustamansa yksikön intressiä. Ainakin turhien byrokraattisten
valmistumista hidastavien esteiden poistamiseen on nyt motivaatiota.
Edellä mainittujen haittavaikutusten vähentämiseksi voitaisiin
luonnollisesti tehdä jotakin. Yliopistot voisivat keskenään
sopia, että välistävetoja liian korkeiden tavoitteiden muodossa
ei suoriteta. Eri asia on, miten tämä onnistuisi. Opetusministeriö
voisi vaatia entistä yksityiskohtaisempia taustatietoja tutkintotavoitteiden
perusteluiksi. Yliopistojen olisi syytä käyttää varsinkin
tohtoritavoitteita asettaessaan ohjaajien hallussa olevaa tietoa tohtoriopiskelijoiden
määristä ja näiden opintojen nykyvaiheesta.
Opetusministeriön myös odottaisi ymmärtävän,
että yliopistolaitoksessa ei ole enää mitään toiminnallista
pelivaraa, jota voitaisiin ottaa käyttöön tutkintotavoitteiden
korottamisen kautta. Jos tavoitteiden saavuttamisesta alkaa muodostua yliopistoille
jonkinlainen kohtalonkysymys, koko tulosohjausjärjestelmä murenee
haittavaikutustensa ansiosta ja kääntyy lopullisesti tarkoituksiaan
vastaan.
Pekka Pihlanto
professori
Turun kauppakorkeakoulu
|