|
Julkaistu Acatiimi-lehdessä No 8 19.10.2001
Helsingin
yliopiston rehtori Kari Raivio ehdotti avajaispuheessaan koulutussetelien
etujen ja haittojen tutkimista. Eräiden päivälehtien pääkirjoittajat
kannattivat ajatusta, mutta opetusministeri Maija Rask tyrmäsi sen.
Helsingin Sanomien pääkirjoittaja arvosteli opetusministeriä
siitä, että tämä torjui ehdotuksen oikopäätä
ideologisin perustein. Opetusministeriöstä tähdennettiin,
että asiaa on aikoinaan tutkittu ja päädytty kielteiseen
tulokseen. Kun vielä ylioppilaskuntien liitto on torjunut hankkeen,
sillä ei tunnu olevan menestymisen mahdollisuuksia.
Koulutussetelijärjestelmän tarkoituksena ei ole muuttaa yliopistojen
rahoituksen kokonaismäärää, vaan tarjota sen nykytasoon
nojautuen jokaiselle opiskelijalle laskennallinen rahoitusosuus koulutusseteleiden
muodossa. Näiden avulla he sitten "maksaisivat" opintonsa yliopistoissa.
Eräänä positiivisena vaikutuksena mahdollisesti olisi, että
opiskelija mieltäisi nykyistä paremmin opetuksen maksavan jotakin.
Samalla opiskelijalle koituisi enemmän vastuuta opintojensa etenemisestä.
Lisänäkökohtana rehtori Raivio esitti, että ulkomaisille
opiskelijoille ei koulutusseteleitä annettaisi, joten he joutuisivat
kansainväliseen tapaan rahoittamaan opintonsa itse.
Opiskelijajärjestöt ilmeisesti pelkäävät, että
kun opintojen rahoitus konkretisoituisi yksittäisen opiskelijan tasolle,
opiskelija joutuisi monella tavalla "tulilinjalle": esimerkiksi jos yliopistojen
rahoitusta kiristetään, se tuntuu heti opiskelijan saamassa setelinipussa.
Opetusministeriä puolestaan nähtävästi kauhistuttaa,
että "köyhä" opiskelija joutuisi ehkä olemaan ahkerampi
kuin se, jonka isäpapan lompakko kestää pitemmänkin
oleskelun yliopiston kirjoissa.
Mitä muita vaikutuksia uudistuksella olisi? Se lisäisi byrokratiaa,
sillä jokaisen opiskelijan setelienkäytöstä olisi pidettävä
kirjaa. Kun perusrahoituksen kertyminen liittyisi seteleihin, opiskelijoiden
suosimat tiedekunnat ja aineet saattaisivat esittää vaatimuksia
resurssien jakamisesta yliopiston sisällä setelimäärien
perusteella, mikä aiheuttaisi monenlaisia ongelmia.
Uudistus saattaisi entisestään kiristää yliopistojen
välistä kilpailua opiskelijoista. Seurauksena voisi myös
olla se, että opiskelijat omaksuisivat "maksavan" asiakkaan roolin
liiankin tosissaan, vaikka yhteiskunta olisikin edelleen todellisena maksumiehenä.
Asiakas ei kuitenkaan ole onnistunut metafora, sillä asiakkaan rooliin
eivät varsinaisesti kuulu työnteko ja vastuu. Muutoinkin yliopistokoulutuksen
rinnastaminen kaupankäyntiin on sopimatonta. Hyödyllisempää
olisi ymmärtää opiskelijan ja opettajan välinen asetelma
valmennussuhteeksi: valmennettava ponnistelee ja hikoilee itse parantaakseen
tuloksiaan - valmentaja vain ohjaa ja neuvoo.
Loppujen lopuksi suhtaudun varsin torjuvasti seteliehdotukseen. Yliopistolaitosta
on jo kammettu tulosvastuullisuuden ja yleensäkin rahamittaisen ajattelun
suuntaan aivan tarpeeksi. Turun yliopiston rehtori Keijo Virtanen totesi
äskettäin, että yliopiston ei pitäisi unohtaa perustehtäväänsä,
joka on sivistyksellinen. Todellakin, liiallinen markkina- ja hyötyajattelu
kostautuu ennen pitkää nakertaessaan yliopistolaitoksen peruspilareita.
Torjuva asenteeni koulutusseteleitä kohtaan on siis perusteiltaan
osittain ideologinen, mutta tyystin erilainen kuin opetusministeri Raskin
omaksuma.
Mielestäni opintojen maksuttomuuden ei pitäisi olla mikään
loukkaamaton perusarvo. Yliopistolakia voitaisiin rukata vaikka heti niin,
että ulkomaisilta opiskelijoilta perittäisiin opiskelumaksu -
mikäli edes lain muutosta tähän tarvittaisiin. Samoin rahoitettavaa
opiskeluaikaa voitaisiin tarvittaessa lyhentää, jos opintojen
tehostamisen tarvetta on. Mitään byrokratiaa lisääviä
koulutusseteleitä ei näiden muutosten tekemiseksi tarvita - poliittinen
tahto riittäisi.
Pekka Pihlanto
professori
Turun kauppakorkeakoulu
|
o AJK kotisivu