|
Julkaistu Turun Sanomissa Kirjoittajavieras-palstalla 8.8.2001
Julkisuudessa
on käyty keskustelua kansalaisliikkeiden rahoituksesta ja erityisesti
niiden jäsenten mielenosoitusmatkojen kustantamisesta julkisin varoin.
On vaadittu, että avustuksen saamisen ehtona olisi saajajärjestön
selvä irtisanoutuminen väkivallan käytöstä. Tämän
on luonnollisesti minimivaatimus. Jos avustukset valuvat rauhanomaisiksikaan
tarkoitettujen mielenosoitusmatkojen kustantamiseen, voidaan kuitenkin
kysyä, onko mielenosoitusharrastuksen tukeminen lainkaan yhteiskunnan
asia. Demokraattisen valtion normaalit vaikuttamiskanavat - mm. vaalit,
puoluetoiminta, vapaat tiedotusvälineet ja internet tarjoavat mahdollisuuksia
kampanjoida rakentavasti ja vakuuttavasti: banderolleihin mahtuu hyvin
vähän perusteluja. Mielenosoitus on parhaimmillaankin äärikeino,
joka helposti ryöstäytyy käsistä kuten on nähty.
Kansalaistoiminta on sinänsä kannatettavaa, sillä vallanpitäjät
unohtavat helposti kansalaisten tarpeet vaalien välillä. Erityisesti
globalisaation vauhdittajat tuntuvat monesti etäisiltä ja demokraattisen
kontrollin ulkopuolisilta. Tämä prosessi näyttää
muutoinkin etenevän luonnonlain tapaan, jolloin normaalit vaikutuskanavat
koetaan tehottomiksi. Silti voidaan kysyä, eikö olisi asianmukaista,
että jokainen hoitaisi ainakin mielenosoituksen tapaiset harrastuksensa
omin varoin? Eihän ole loogista edes edellyttää, että
yhteiskunta tai muu orgaani rahoittaisi sen oman toiminnan perusteita nakertavaa
ja helposti laillisuuden rajat ylittävää harrastusta. Naivismin
huippu tässä suhteessa saavutettiin Ruotsissa, missä mielenosoittajille
tarjottiin ilmaista majoitusta ja bussilippuja mielenosoituspaikalle matkustamiseen.
Suurten mielenosoitusten tukeminen ja mahdolliseksi tekeminen on joka
tapauksessa järjestäytyneen yhteiskunnan kannalta arveluttavaa.
Vaikka maltillisten aktivistien pyrkimys olisi kuinka jalo ja väkivallaton
tahansa, suuri mielenosoittajien joukko tarjoaa sopivat puitteet sille
määrältään suppealle ryhmälle, joka todella
haluaa aiheuttaa taloudellisia ja ihmisiin kohdistuvia vahinkoja. Poliisi
hoitaisi muutaman väkivaltaisen aktivistin helposti, mutta kun nämä
toimivat rauhallisten mielenosoittajien seassa, he saavat aikaan haluamansa
kaaoksen ja vetävät rauhallisetkin mielenosoittajat mukaan väkivaltaan
ja sen viattomiksi uhreiksi.
Lopputuloksena on lisäksi, että maltillistenkin mielenosoittajien
sanoma jää kuulematta, kun väkivalta kääntää
yleisen mielipiteen heitäkin vastaan. Mielenosoitukset eivät
siis näytä edistävän kansalaisaktivistien suuren enemmistönkään
tavoitteita, puhumattakaan tavallisesta veronmaksajasta, jonka rahoille
löytyisi taatusti parempaakin käyttöä, kuin mielenosoitusmatkojen
rahoittaminen.
Pekka Pihlanto
professori
Turun kauppakorkeakoulu
|
o AJK kotisivu