|
Julkaistu Helsingin Sanomissa 7.7.2001
Pekka
Martin kysyy (HS 4.7.), lisäisikö Nato Baltian vakautta sekä
onko Itämeren ja Suomenlahden alue nyt epävakaa. Hänen vastauksensa
on kieltävä. Martinin analyysissa on oikeaan osuneita kohtia,
mutta se on yksipuolinen, sillä Baltian maiden - puhumattakaan Suomen
- jäsenyyttä tukevia näkökohtia hän ei mainitse
lainkaan.
Miten vakaus sitten paranisi pitkällä aikavälillä,
jos Baltian maat ja vaikkapa myös Suomi liittyisivät Natoon?
Asiaa voi luonnehtia samalla kauhun tasapainolla, joka on todennäköisesti
suojellut maailmaa ydinsodalta. Sotilaallinen tyhjiö vetää
kriisitilanteissa puoleensa sotilaallista toimintaa. Siksi on viisasta
täyttää tyhjiö silläkin riskillä, että
se aiheuttaa itsensä uhatuksi tuntevan maan defensiivisiä vastatoimia.
Baltia on epäilyksittä sotilaallinen tyhjiö, ja Suomen todellista
kykyä vastata turvallisuudestaan on viime aikoina epäilty. Kevään
keskustelu puolustuspolitiikasta ja -budjetista ei ollut tässä
mielessä mitenkään rohkaiseva.
Nyt meitä ei todellakaan uhkaa kukaan, mutta on epäviisasta
ja edesvastuutontakin tuudittautua ajatukseen, että kunhan me emme
liittoudu, kukaan ei meitä uhkaa jatkossakaan. Neuvostoajan mentyä
meillä on muitakin vaihtoehtoja. Itärajamme on pitkä ja
Venäjän yhteiskunnallisesta sekä poliittisesta kehityksestä
ei kukaan voi ennustaa oikeastaan mitään hiukankaan pitemmällä
aikavälillä - ja puolustuskysymys on pitkän aikavälin
asia. Poliitikoille tyypillinen korkeintaan vaalikauden mittainen suunnitteluhorisontti
ei ole tässä yhteydessä lainkaan riittävä.
Se, että Nato päättää jäsenensä puolustamiseksi
”tarpeellisista toimenpiteistä” omien etujensa mukaisesti on itsestään
selvää, eikä vähennä liittoutumisen ennalta ehkäisevää
turvaa. Ilman liittoutumista ei ole pienintäkään toivetta
avun saamisesta, ja uhkan ilmetessä Naton ovi on jo sulkeutunut. Mahdollisuus,
että Naton joukot jäisivät maahan uhkan torjumisen jälkeen
on pieni pulma sen rinnalla, että kyseistä apua ei olisi lainkaan
saatu.
Suurin ongelma niin Baltian kuin Suomenkin mahdollisessa Nato-jäsenyydessä
olisivat tietysti Venäjän reaktiot. Eräät asiantuntijat
ovat kuitenkin arvelleet, että Venäjä tunnustaisi tosiasiat
ja jatkaisi taloudellista ja muuta kassakäymistä melko pian liittoutumisen
jälkeenkin. Puheet ja toimet ennen Nato-jäsenyyttä hakevan
naapurin liittymistä sotilasliittoon ovat eri asia kuin sen jälkeen.
Käsittääkseni realisti ottaisi mieluummin Venäjän
reaktioiden riskin kuin jättäytyisi täysin naapurin ehdoin
toteutettavan perinteisen ystävyyspolitiikan varaan. Maailma kun ei
valitettavasti ole vieläkään sellainen, että sinisilmäisyys
kansainvälisissä suhteissa olisi perusteltua.
Pekka Pihlanto professori Turun kauppakorkeakoulu
|
o AJK kotisivu