Teoria meemeistä vähättelee ihmisen roolia 

Julkaistu TuKKK:n Projekti-lehdessä 2/2000 PUHEENVUOROT

Pekka Pihlanto
 

Meemi on metafora

Meemit ovat nousseet meilläkin huomion kohteiksi Susan Blackmoren suomennetun teoksen ”Meemit – kulttuurigeenit” ansiosta. Meemejä ovat Blackmoren mukaan kaikki asiat, jotka siirretään ihmiseltä toiselle jäljittelyn kautta (ks. myös Kauhanen 2000 ja Kamppinen 2000, 114-119). Näitä ovat esimerkiksi kielen sanat, kertomukset, taidot, tavat, laulut ja pelit, joita ihminen osaa. Myös itse teoria meemeistä on meemi. Jopa tietokonevirus on meemi, vaikka se ei kopioidukaan ihmiseltä toiselle. Myös yritysmaailmassa esiintyvät järjestelmät, käsitteet, käytännöt, politiikat jne. ovat meemejä. Niinpä esimerkiksi institutionaalisen teorian (Burns & Scapens 2000) tarkoittamat säännöt ja rutiinit ovat tyypillisiä meemejä, jotka leviävät organisaatiossa toimijalta toiselle. 

Meemien sanotaan sijaitsevan aivoissa, mutta niitä voidaan tallentaa mm. kirjoihin ja tietokoneen muistiin. Meemi on tietysti vain ajatteluun ja sen tuotoksiin sekä kehon motoriikkaan liittyvä metafora. Se on ideana luonnontieteellisen maailmankatsomuksen mekanistinen tuote, kuten jo Blackmoren teoksen alkukielinen nimikin ”The Meme Machine” paljastaa. Termi ”meemi” viittaa siihen, että kysymyksessä on eräänlainen geenin tajunnallinen vastine. Meemi-idean keksikin Richard Dawkins, joka kirjoitti teoksen itsekkäistä geeneistä (ks. myös Ylikoski 1994). Meemi-käsitteen mekaanisuutta kuvaa sekin, että meemien sanotaan siirtyvän ”aivoista aivoihin” ? ei siis tajunnoista tajuntoihin, mikä korostaisi ihmistä myös tajunnallisena ja ajattelevana oliona, eikä pelkästään fyysisenä kehona.

Joskaan näin mekaaninen ilmiö ei ole erityisen luonteva sovellettavaksi ihmisen tajunnan alueella, siitä saattaa olla jotakin hyötyäkin. Eräs meemi-idean mahdollinen hyöty voisi olla siinä, että sen avulla kiinnitetään edes jollakin, tosin aivoja korostavalla, tavalla huomiota ihmisen ajatteluprosesseihin. Samoin meemit havainnollistavat asioiden oppimista matkimalla. Näin tarjoutuu mahdollinen selitysmalli erilaisten muoti-ilmiöiden ja villitystenkin leviämiselle. 
 

Meemi mekanisoi ihmisen ajattelun

Meemi-idean haittapuoliin voidaan lukea ihmisen ajattelun mekanisoiminen äärimmilleen ja vapaan tahdon vähättely tai suorastaan sen kieltäminen (vrt. Rauhala 1998, joka ihmettelee tällaista tendenssiä nykyisessä yhteiskunnassa). Meemeistä tehdään elolliselta vaikuttavia olioita, joilla on oma tahto ja pyrkimykset. Saduissa tällaista menetelmää on käytetty hyödyllisen asian konkretisoimiseksi niin, että lapsi tajuaa sen. Tuntuu kuitenkin aikuisten maailmassa aika erikoiselta väittää meemien taistelevan elintilasta ja voittajameemien rakentavan ympärilleen yhteiskunnallisen instituution, joka huolehtii niiden säilymisestä ja elintilasta. Ajatellaanpa vaikkapa mainittua institutionaalista teoriaa, jota olen kritisoinut liiallisesta ryhmän korostamisesta ja yksittäisen toimijan sivuuttamisesta (Pihlanto 2000a). Esimerkiksi johdon laskentatoimen muutos ei meemi-teorian mukaan olisikaan niinkään ryhmien tai yksilöiden, vaan voittajameemien – esimerkiksi rutiinien ? toiminnan tulosta näiden varmistaessa itselleen elintilaa kopioitumalla yhä laajempiin ihmisjoukkoihin.

Tällainen tajunnallisten objektien personointi on jo aika arveluttavaa, mutta Blackmore menee vieläkin pitemmälle: hänen mukaansa pysyvä minäkin on harhaa ja ihmisen minuus on vain meemien kamppailun sivutuote, näyttämö, jota voittaja-meemit hallitsevat. Tämä ”Meemilaakson tarinoilta” vaikuttava ajatus ei ole mielestäni ihmisen kannalta hyväksyttävä, mutta epäilemättä se löytää kyllä otollisen maaperän kilpailuun ja ihmisen mekanisointiin viehtyneessä jälkimodernissa yhteiskunnassa. Todettakoon, että aivotutkija Baars (1997; ks. myös Pihlanto 2000) on esittänyt aivoja kuvaavan teatterimetaforan, jossa tajunnan näyttämöllä erilaiset merkitykset taistelevat paikasta tietoisuuden valokeilassa. Tämä metafora antaa kuitenkin ihmiselle aktiivisen tietoisuuden, joskin aivojen tiedostamattomilla prosesseillakin on varsin huomattava roolinsa.

Mitä meemit sitten ovat maltillisemmin arvioiden paitsi metafora? Ne ovat ajatuksia tai filosofisesti ilmaisten merkityksiä, joita ihmiset muodostavat tajunnassaan (Rauhala 1986) ja sanovat ääneen, elehtivät tai kirjoittavat näkyviin, ja joita he kopioivat toisiltaan aiheuttaen kyseisten ideoiden monistumisen. Ihmisten siirtäminen tässä näytelmässä sivuraiteelle ei ole todenmukainen ratkaisu, sillä ihmisten oma toiminta vaikuttaa ratkaisevasti meemeiksi kutsuttujen ilmiöiden syntyyn ja monistumiseen. Kaikki ihmisten omaksuma tieto laajassa merkityksessä – tieteellisestä tiedosta arkitietoon ja jopa tunteisiin – saa relevanssinsa siitä, että se syntyy ja ”sijaitsee” merkityksinä ihmisten tajunnoissa (ks. tiedosta laskentainformaation tuottajan ja hyväksikäyttäjän tajunnan ilmiönä, Pihlanto 1996). Ihminen on tässä prosessissa tulkintoja tekevä itsenäinen yksilö.
 

Meemit ja niiden leviäminen riippuvat yksilöiden valinnoista

Meemi ei siis sikiä itsekseen, vaan siihen tarvitaan aina yksittäinen ihminen, joka luo sen tajunnassaan. ”Voitokkaiden” meemien kopioimiseen osallistuu lukematon määrä ihmisiä, mutta tämä ei poista sitä tosiasiaa, että meemien tuottamisen perusyksikkö on aina yksilö. Meemien näkyvimmän ja tehokkaimman leviämismuodon tarjoavat erilaiset joukkomediat – uusimpana Internet. Joku tai jotkut ihmiset kuitenkin tekevät päätökset siitä, lähdetäänkö jotakin tuotetta – esimerkiksi sävellystä – markkinoimaan, vai ei. Tämä tosiasia korostaa tietysti ihmisen keskeistä roolia, jonka meemi-idea latistaa vähäiseksi meemien kasvualustana toimimiseksi. Niinkin typerä meemi kuin televisio-ohjelmasta opittu hokema ”apuva!”, joka levisi kulovalkean tavoin erityisesti lasten keskuuteen, tarvitsi tähän aina ihmisen valinnan – vaikka kuinka vaistonomaisen ja harkitsemattomankin. Dawkins (1993) puhuikin tällaisissa yhteyksissä ”mielen tai tajunnan viruksista”, koska ne leviävät kuin virustauti. Hän muuten nimesi myös sellaiset meemien koostumat, meemipleksit, kuin uskonnot ja kultit tällaisiksi viruksiksi.

Jos siis harkitseva yksilö ei halua siirtää jotakin ideaa muille, meemi ei leviä eikä monistu: pitämällä jonkin tietomme vain itsellämme, estämme kyseisen meemin etenemisen. Siten ihmisen vapaa tahto tulee ratkaisevaksi tekijäksi. Viitaten sanontaan ”joukossa tyhmyys tiivistyy” voi tietysti perustella sitä kantaa, että ihminen on joskus ryhmän jäsenenä melko tahdoton ja vaistonvaraisesti ajelehtiva olio. Edellä mainittu ”apuva!”- meemi sopii hyvin tämän kannan tueksi, mutta suurin osa meemeiksi kutsutuista merkityksistä on sentään vaikeammin omaksuttavia kuin tämä ja samalla yksilön aitoa harkintaa edellyttäviä.

”Maailmalle” lähetetyn meemin saama vastakaiku riippuu siis ratkaisevasti yksilöistä. Jos emme suostu ottamaan vastaan jotakin ideaa, meemi ei pääse sisään tajuntaamme. Tämä on esimerkiksi markkinointiväen ja poliitikkojen jatkuva ihmettelyn aihe: koskaan ei voida olla varmoja siitä, mikä menee lävitse. Ihmisellä on siten todellakin vapaa tahto ja valinnan vapaus – ainakin periaatteessa. Meemin saama vastakaiku vastaanottajassa edellyttää, että ihmisen maailmankuvassa on sellaista merkitysainesta – aikaisempaa kokemusta ? johon meeminä saapuva merkitys suhteutuu tavalla tai toisella. Jos tällaista ei ole, meemin edustamaa ideaa ei edes tajuta, eikä se siten voi kiinnostaa vastaanottajaa. Tosin voi tapahtua jonkin auktoriteetin tahdotonta matkimista, jolloin ei ehkä voida edes puhua maailmankuvaan tukeutuvasta ymmärtämisestä. On myös mahdollista, että maailmankuvassa olevan aikaisemman kokemuksen ansiosta meemi tajutaankin kielteisellä tavalla, jolloin se torjutaan. Ajatellaan vaikkapa musiikkituotetta: jos esitys edustaa vastaanottajansa kannalta vääränlaista musiikkia, se torjutaan esimerkiksi meluksi leimaamalla, eikä sitä hyräillä eteenpäin muiden kuultavaksi ja omaksuttavaksi.
 

Ihminen tarvitsee suodattimen tajunnan viruksia vastaan

Ajallemme on yhä lisääntyvässä määrin tyypillistä kaikenlaisten ideoiden ja ideologioidenkin – tajunnan virusten ? leviäminen nopeasti ja kritiikittömälläkin tavalla. Kaupallinen markkinointikoneisto on tehokkaasti viritetty tähän tehtävään. Varsinkin nuoriso on usein otollista riistaa hyödyttömille ja vahingollisillekin meemeille, mutta kukaan ei liene niiltä täysin turvassa. Esimerkiksi vaikkapa Internetin ja ystäväpiirien puheen välityksellä leviävä tieto huumeiden vaarattomuudesta on meemi ja tajunnan virus sekin.

Luonnollisesti meemit ovat useimmiten hyödyllisiä, sillä kaikki oppiminen perustuu muilta saatuun tietoon ja taitoon. Myös tutkijan voidaan sanoa lähinnä keräävän meemejä, muiden tuottamaa tietoa, sillä puhtaasti omintakeisten ideoiden osuus väitöskirjassa tai tutkimusraportissa on yleensä melko vähäinen. Omassa tutkimuksessa olevan omaperäisen aineksen saaminen ”voittajameemiksi” omalla tieteenalalla on tietysti kaikkien tutkijoiden toive. Voidaan sanoa, että esimerkiksi Martti Saarion meno-tulo-teoria oli melkoinen voittaja-meemi tai meemipleksi.

Vaikka ihminen on paljolti muiden tuottaman tiedon varassa, hänellä olisi kuitenkin syytä olla käytössään ”tajunnan suodatin”, joka seuloo akanat pois. Näin hän estää haitallisten tajunnan virusten ja turhien meemien pesiytymisen tajuntaansa sekä myös niiden leviämisen. Paradoksaalista kyllä, tajunnan viruksista varoitellessaan esimerkiksi vanhemmat saattavatkin tarkoitustensa vastaisesti vain kiihdyttää vältettäviksi leimaamiensa meemien leviämistä lastensa keskuudessa, sillä kielletty on usein houkuttelevaa.

Vaikka ei ole muodikasta, eikä joidenkin mielestä edes sallittua luokitella ja siten ehkä syyllistää ihmisiä, ei voi välttyä havainnolta, että yhä enenevässä määrin näyttää olevan olemassa postmoderneja trenditietoisia ihmisiä, jotka eivät kykene selkeään omaan harkintaan valinnoissaan ainakaan kaikilla elämän alueilla. Nämä jäljittelijät ovat parhaassa tapauksessa turhien meemien armoilla – virukset ovat pahimpia tapauksia. Tästä huolimatta näilläkin ihmisillä on minuutensa tallella – ja he jopa voivat joissakin asioissa kyetä valikoimaan itselleen sopivia meemejä. Kuitenkaan he eivät vain näytä pystyvän torjumaan kaikilla alueilla meemien voittokulkua tajunnassaan tai edes haluavan tehdä sitä. Tämän inhimillisen puutteen havainnollistamiseksi teoria meemeistä voi olla hyväkin keksintö. Sen merkitystä ei kuitenkaan kannata liioitella ihmisyyden kustannuksella yleistämällä pelkiksi meemien kasvualustoiksi alistuneet yksilöt koko ihmiskuntaa tai edes sen enemmistöä edustaviksi – puhumattakaan siitä, että ihmisille tyrkytettäisiin virheellistä meemiä, jonka mukaan he ovat väistämättä juuri minuutta vailla olevia meemien kasvualustoja.
 
 
 

LÄHTEET


Baars, B.J., In the Theater of Consciousness. The Workspace of the Mind (Oxford University Press: Oxford, 1997).

Blackmore, S., The Meme Machine (Oxford University Press: Oxford, 1999). Osmo Saarisen suomennos: Meemit – kulttuurigeenit ( Art House: Jyväskylä, 2000).

Burns, J. & Scapens, R.W., Conceptualizing Management Accounting Change: An Institutional Framework, Management Accounting Research (2000). 3-25.

Dawkins, R., The Selfish Gene (Oxford University Press: Oxford, 1976; revised edition, 1989). Kimmo Pietiläisen suomennos: Geenin itsekkyys (Art House: Jyväskylä, 1993).

Dawkins, R., Viruses of the Mind. Teoksessa: B. Dahlbohm (toim.) Dennet and His Critics: Demystifying Mind (Blackwell: Oxford, 1993). 13-27.

Kamppinen, M., Ajat muuttuvat. Esseitä ajasta, riskeistä ja tieteellisestä maailmakuvasta (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Tietolipas 165: Helsinki, 2000). 

Kauhanen, E.A., Onko tietoisuus vain meemien pulinaa? Helsingin Sanomat, C 18, Tiede&Ympäristö 2.12.2000

Pihlanto, P., Tieto laskentainformaation tuottajan ja hyväksikäyttäjän tajunnan ilmiönä. Turun kauppakorkeakoulun julkaisuja. Sarja A-8:1996.

Pihlanto, P., Decision-making in the Theater of Consciousness: A Theater Metaphor for Conscious Experience and the Holistic Concept of Man in Understanding the User of Accounting Information.  In T. Reponen (ed.) Management Expertise for the New Millennium. In Commemoration of the 50th Anniversary of the Turku School of Economics and Business Administration. Publications of the Turku School of Economics and Business Administration. Series A-1: 2000 (235-249).

Pihlanto. P., Institutionaalinen teoria ja yksilötaso. Havaintoja Burnsin & Scapensin
viitekehyksen pohjalta. Turun kauppakorkeakoulun julkaisuja. Sarja KR 9: 2000 (2000a).

Rauhala, L., Ihmiskäsitys ihmistyössä (Gaudeamus: Helsinki, 1986).

Rauhala, L., Ihmisen ainutlaatuisuus (Helsinki University Press: Helsinki, 1998).

Ylikoski, P., Dawkinsin itsekkäät geenit. Niin & näin. Filosofinen aikakauslehti, 3/1994. (http://www.netn.fi/netn_394_sis.html).

 

Asko Korpela