"Mitäs sä heiän perunmaatas sullo!" 

Julkaistu Velkuan kuntatiedotteissa 14.7. ja 21.7.2000

Pekka Pihlanto

Sigfrid Sireniuksen Velkuaa ja velkualaisia 1880-luvun loppupuolella

”Meillä kun oli paljon muuttotavaroita, ei voitu  - kuten tavallisesti – astua Palvan luona Teersalon aukolla veneisiin, vaan mentiin emäseurakunnan Taivassalon Hakkenpäähän, jonne Riihimäen Anselmi, ’Anshelm Antresson’, tuli meitä tilavalla kauniilla ’sluupillaan’ vastaan. Ihana ilma, ensimmäistä kertaa purjeveneessä! ’Menkkä lapset kajuutta sisäll’, niin teill’ on parempi oll’, sanoi Anselmi, ja se oli meistä hauskaa, kun siellä kuuntelimme laineiden liplatusta veneenlaitojen liitekohtia vastaan.”

Näin kertoo Sigfrid Sirenius teoksessa ”Ihmisiä, joilta sain” kahdeksanvuotiaan kokemuksiaan huhtikuun lopulla 1886 tehdyn muuttomatkan päätösvaiheista. Matka alkoi höyrylaiva Leimulla Turusta. Sigfrid Sirenius (1877-1961) vihittiin papiksi Turun tuomiokirkossa vuonna 1901. Hän toimi mm. merimiespappina Antwerpenissa ja Lontoossa sekä tuli sittemmin Suomen setlementtitoiminnan johtoon. Setlementtiliike nousi esiin julkisuudessa viime presidentinvaalien edellä, kun Tarja Halonen ilmoitti olleensa siinä aikoinaan mukana. 
 

Elämää Paimelan pihapiirissä

Sigfrid Sirenius kävi koulua Turussa, sillä Velkuassa ei ollut vielä kansakoulua. Lomat hän vietti Velkuassa, jossa hänen isänsä David Sirenius hoiti saaristokappelin kappalaisen virkaa vuosina 1886-1890. Sigfrid kuvailee elävästi Paimelaksi kutsutun pappilan pihapiiriä. Kuistin vieressä oli jalava, jonka varhaisemman ajan kappalainen ”Almark muina” oli istuttanut - se kaadettiin vasta parisen vuotta sitten. Pihan reunassa oli aittarakennus, missä äiti niin monta kertaa kirnusi voita, ja pihamaan laidassa kaivo, jossa kerran käärmekin ui. Pihakedolle Sigfrid teki purjemaston raakapuineen ja kuvitteli purjehtivansa merellä. Piha-aidan takana olevassa puutarhassa lapsilla oli nimikko-omenapuunsa. Puutarhan takana sijaitsivat liiterit ja navetta perheen käyräsarviselle lehmälle. Puutarhan vieressä oli Paimelan perunamaa, missä Lundgrenin matami, lukkarin leski, huusi kerran tyttärelleen perunanistutuksessa: ”Manta, mitäs sä heiän perunmaatas sullo, koetas trampat’!” 

Nuori Sirenius painoi mieleensä muitakin velkualaisten toteamuksia. Nuorin veli Eliel syntyi Palvassa kätilötädin ja Riihimäen emännän avustuksella, ja kun poika jonkin ajan kuluttua rokotettiin, tokaisi joku Palvan emäntä sitä seuratessaan: ”Poik’ katto ni ämmän pääll’ ko ämm’ pistä.” Kun pappilan lapset joskus riitaantuivat leikkitovereittensa kanssa, eräs näistä huusi: ”Mam’ tlee auttama, kom papin kakarak käsittävä!”. Käsittäminen tarkoitti käsiksi käymistä. Tuttu toimenpide vanhoille velkualaisille onkin esimerkiksi lampaitten käsittäminen eli niiden kiinni ottaminen laidunsaaresta.

Sireniuksen kuvaamat Paimelan lähiseudutkin tuntuvat vielä joiltakin osin tutuilta. Päärakennuksen ja rannan välinen koivikko monihaaraisine koivuineen näyttää kuvatun kaltaiselta. Samoin rantakoivikon rannanpuoleisesta reunasta nykyiselle Palvan lossille johtavan tien vierestä löytyy suippeneva, vähän pyramidimainen kallio, jonka etelänpuoleisen reunan keskikohdalla on matala kolo. Siinä Sigfrid kertoo monet kerrat istuneensa haaveilemassa jonkinlaista kaukokaipuuta tuntien ja ihaillen ohi kiitävien veneitten valkopurjeita sekä sinitaivaan valkopilviä. Myöskin Krottenpori hiekkapohjineen ja uimakallioineen on tietysti paikoillaan. Vielä ainakin 1950-luvulla siellä pidettiin uimakoulua, mutta nyt se on yksityistä rantaa.
 

Kolmen talon ranthuoneet ja sluupit

Sen sijaan poissa ovat Teersalon vastaiselta rannalta Riihimäen, Herralan ja Pietilän ”ranthuoneet” eli venevajat, joissa Sigfrid ja muut lapset kävivät katselemassa sluuppeja ja muita veneitä sekä onkimassa kirkkaasta vedestä ahvenia. Viimeisenä hävisi maisemasta Riihimäen ranthuone vuosi sitten – tosin se ei ollut enää sama, jossa Sirenius kävi, vaan myöhemmin uudelleen rakennettu, nyt Vanhantuvan ranthuoneeksi kutsuttu. Herralan ranthuone oli silloin lähinnä Paimelaa, suunnilleen nykyisen Välilän kohdalla ja Pietilän vanha ranthuone Krottenporin suunnassa siinä, missä nyt on Hyväristen huvilan ranta. Herralan ranthuone oli vedensyvyyden puolesta matalin ja Pietilän ranthuone syvin. Viimeksi mainitussa oli komea tylppäkeulainen sluuppi, jolla Sireniukset syyskesällä 1890 muuttivat Palvasta pois. 

Eniten pappilan lapset oleskelivat Riihimäen ranthuoneessa. Siellä myös useimmiten odotettiin laivaa, kun joku lähti Turkuun. Kerran kun Sireniukset eivät saaneet venettään irti Nystad-laivan kyljestä, kapteeni huusi heille: ”Viekäs se enda ahteri, ett paattiinn’ saa paremma faarti!” Sen jälkeen vene irtautui helposti laiva kyljestä. Veneellä oli siis mentävä viemään matkustajat laivaan ja hakemaan sieltä säällä kuin säällä, sillä laivalaituria ei Palvassa vielä silloin ollut. Lossista ei kukaan olisi osannut uneksiakaan. Sittemmin Palva sai laivalaiturinsa nykyisen lossilaiturin viereen, sen eteläpuolelle. Sekin on jo purettu aikoja sitten.

Sirenius muistaa Riihimäen ranthuoneen vieressä nykyisellä Vanhantuvan tontilla olevat rantakalliot, joiden edessä oli äkkisyvä meri vihreän läpikuultavine vesineen ja haurua kasvavine kallionkoloineen. Kallioiden luota Sigfrid sai monta haukea hauenkoukuilla. Siellä eräät varttuneemmat kesävieraat kävivät uimassa. 
 

Salaperäinen Fiskin hauta ja Palvan talojen väkeä

Sigfridin ja hänen tovereittensa matka vei usein myöskin Palvan toisella rannalla olevaan lahdenpoukamaan ”kuuttoa” uittamaan ja särkiä onkimaan. Tämä paikka oli ehkä Kurhanlahti Palvan länsipuolella. Sinne mentiin metsän reunassa olevan kammottavan salaperäisen ”Fiskin haudan” ohi. Nopeasti kiivettiin aidan yli ja riennettiin synkän kaunista metsäpolkua rantaan. Mikä oli tämä Fiskin hauta? Mahdollisesti Palvan meritaistelussa 1808 kaatuneiden sotilaiden hauta, joka perimätiedon mukaan on Pyytivuoren suunnassa Otimenmäessä. Sigfridin perheen muuttaessa Palvaan tästä taistelusta oli kulunut vasta vajaat kahdeksankymmentä vuotta, joten sotilaiden haudan paikka oli varmasti vielä paikkakuntalaisten tiedossa. Mikä on Fiskin haudan nimen historia, sitä emme tiedä. Jos kyseinen lahdenpoukama sittenkin oli Taatahamina – Palvan länsirannalla sekin – silloin Fiskin hauta on vielä hämärämpi asia. Ehkä siihen olikin vain kuopattu jokin kotieläin, mutta lapsen mielikuvitus teki siitä kammottavan kohteen.

Sirenius kuvaa lämmöllä Palvan talojen väkeä. Riihimäen Anselmi sluuppeineen tuli jo mainituksi, samoin Riihimäen emäntä kätilön apulaisena. Riihimäen emännän kanssa Sireniukset olivatkin eniten tekemisissä. Sieltä haettiin milloin mitäkin, esimerkiksi mainiota pitkääpiimää. Talo oli siisti, vanhaa nuottaverkkoa hohtavan puhtaaksi kuuratulla lattialla. Tuvan peräpenkillä – samalla, joka siellä tänä päivänäkin on – istuttiin ja emäntä tarjosi ”jotalai liänt’”, johon lapsille pantiin sokeria, kermaa ja suuri ”pladaiska”-korppu valmiiksi pystyyn likoamaan.

Uudentuvan pappa, Pietilän vanhaisäntä, pitkäpartainen setä oli myös yksi Sireniuksen lasten ystävistä. Hänen reessään lapset pääsivät kesällä ”ookaamaan” kun hän palasi Paimelan perunamaan muokkauksesta Pietilään päin peltotietä suuren katajan ohi. Tämä harvinaisen suuri kataja oli siinä vielä ainakin 1950-luvulla. Sireniuksen aikaan ja vielä paljon myöhemminkin reki oli Velkuassa tyypillinen kuljetusväline myös kesällä. 

Kuustenperän emäntä oli kiltti täti, joka lainasi Koirankariin ja etäisempään Haiskoonkin suuntautuville onkimatkoille auliisti ruuhtaan vastaten lainauspyyntöön: ”Ja saa kyll’”. Hänen pojastaan Kallusta tuli kansakoulunopettaja. Herralan hiljainen emäntä jäi Sigfridin mieleen nöyränä, hartaana kristittynä. Eräs Palvan merkkihenkilöitä oli lukkari ja kellonsoittaja H.F. Ramstadius, joka asui Sillankorvassa. Talo oli Kirkkolahden nykyisen yhteysaluslaiturin kohdalla jyrkän kallionseinämän alla. Ramstadius oli väkeviin menevä, mutta ystävällinen lapsille. Jännittävä kokemus oli olla Ramstadiuksen kanssa kellotapulissa. Kun Ramstadius kläppäsi lauantain iltakelloja, hän siirsi joka kläppäyksen jälkeen yhden kuparilankaan pujotetuista yhdeksästä hauen selkänikamasta langan toiseen päähän pysyäkseen laskuissa. Myös ”sanomakelloilla” oli oma ohjelmansa vielä riippuen siitä, oliko vainaja mies vai nainen. Nykyisin sähkö hoitaa kellojen kläppäyksen – lieneekö enää eri tarkoituksiin erilaisia soittoja?
 

Säittenriitoja ja sian tappoa

Sigfrid Sirenius joutui tutustumaan myös talviseen Velkuaan. Joululomalle tultiin Turusta hevosella ja ”säittenriitojen” eli kelirikon takia jouduttiin toisinaan kiertämään pitkiäkin matkoja ja joskus yöpymään Askaisissa von Haartmanien hienossa aateliskodissa Lempisaaren kartanossa. Teersaloon päästyä Paavolan ja Simolan isännät saattoivat matkalaiset heidän tavaroitaan kelkassa vetäen ja ”kokemus-sauvalla” ritisevää jäätä kokien Teersalon aukon yli Palvan puolelle. Säittenriita uhkasi myös perheen jouluateriaa, sillä ainoa lähellä oleva sianteurastukseen pystyvä mies asui Hemsaaressa virtaisen Hemsaaren rauman toisella puolella. Ei ollut muuta neuvoksi kuin mennä joulun alusviikolla Hemsaarta vastapäätä olevalle kalliolle huutamaan: ”Hemsaari hoi, tulkaa Paimelaan sikaa tappamaan!” Teurastaja tulikin Palvan puolelle omilla keinoillaan ja Sireniusten jouluateria oli turvattu.

Sigfrid Sirenius palasi perheen vuonna 1890 tapahtuneen Velkualta muuton jälkeen ainakin muutaman kerran Palvaan. Kesällä 1939 toisen maailmansodan jo synkentäessä taivaanrantaa hän kävi veljensä Teodorin 60-vuotispäivillä. Silloinkin hän juoksi Fiskin haudan ohi rantaan laulaen samaa laulua kuin lapsena. Hän kävi myös istumassa Riihimäen raunioksi muuttuneen ranthuoneen pohjoispuolella olevalla uimakalliolla Teersalon aukolle katsellen ja menneitä muistellen. Kyseinen laituri oli muuten jo vuonna 1924 huonokuntoinen, kuten voidaan nähdä Suomen Kuvalehdessä (35/1924) julkaistusta kuvasta, jossa presidentti Ståhlberg nousee huvialukseensa ”Kaihomieleen”. - Raskastunnelmainen vierailu oli Sireniuksen kevätkesällä 1940 tapahtunut käynti talvisodassa kaatuneen veljenpoikansa Esko Koskiluoman muistojuhlaa viettämässä Palvassa. 

Sigfrid Sireniuksen Palvan muistot osoittavat elävästi, miten tärkeitä ja mieleen jääviä lapsuuden muistot ovat. Kokemukset ovat usein tapahtumahetkenään mitättömän tuntuisia ja arkipäiväisiä, toistuvia pikkuasioita. Ne vielä ”kultaantuvat” ajan myötä, ja menneet päivät tuntuvat uskomattoman valoisilta ja onnellisilta.
 
 

Lähteitä

Sirenius, Sigfrid, Ihmisiä, joilta sain. Muistelmia elämästäni vuosisadanvaihteen molemmin puolin. Tammi: Helsinki, 1953.

Tarkka, Topi, Sigfrid Sirenius, legenda jo eläessään. WSOY: Porvoo-Helsinki, 1974.
 

Asko Korpela 20000728 (20000728) o o AJK kotisivu