Rasmus ja mie  

- Vaari, rakennetaan karhuansa, pyydystetään elävä karhu.
- Sopii, ryhdytään heti töihin. Onkos sinulla piirustukset?
- Ei, mutta aarrekartta mulla on... tehdään vielä leijona-ansa ja hirviansa ja orava-ansa.
- Mitäs' me niillä kaiken maailman eläimillä teemme?
- No myydään Korkeasaareen ja saadaan paljon rahaa!
 

- Vaari, asuuko se Kaitain Samurai tässä lähellä?
- Juu, ihan lähellä.
- Onko se sun kaveri?
- On, oikein hyvä kaveri, mielikuvitusystävä.
- Niin, ystävät on tärkeitä. Jesse on mun paras kaveri.
 

- Vaari, mun olis' tehnyt mieli pussata sitä Karlssonin Tinttiä!
- No, mikset pussannut?
- Mua ujostutti.
- Suuret suutelijat eivät ujostele!
- Oletko sinä suuri suutelija, vaari?
- Tuota... mennäänpä tästä ongelle.
 

- Vaari, sä laitat sitten madon onnenkoukkuun.
- Miksi?
- Mä olen päällikkö ja sä olet apulainen. Päällikkö määrää...
- Älä sano mä ja sä. Sano, mie ja sie.
- Miksi?
- Niin on tapana täällä Kaakonkulmalla.
 

- Vaari, näitkö sä tulikettua siellä juoksulenkillä?
- En, mutta mie näin lentävän kamelin.
- Mihin se meni?
- Se oli muuttolennolla, palasi Lapista Kairoon talveksi.
- Oliko sillä siivet?
- Ei ollut, mutta ruskea vana jäi taivaalle kun se pyyhälsi yli!
- Mummu, huijaako vaari?
- Mie luulen, että huijaa...
 

- Vaari, riiniitellään taas. Tiedätkö mikä maa tarvitsee apua?
- ??
- No, Uusi-Ginea ja Papua.
- Rasmus, mitkä Suomen kaupungit tarvitsevat apua?
- En tiedä.
- No, Uusikaupunki ja Lapua.
 

Illalla, kun Pekka Töpöhäntä Amerikassa oli taas luettu ja paneuduimme vierekkäin yöpuulle, Rasmus sovitti päätään kainalooni ja sanoi raukeasti:
- Vaari, mie rakastan sinua ihan avaruuteen asti.
Olin salaa tyytyväinen, kun mie-kielikylpy alkoi vaikuttaa. Ääneen sanoin:
· - Minäkin rakastan sinua... taidan kirjoittaa meistä huomenna pakinan.

pertti araviita@kolumbus fi