Lähtöpaikalla
tuhottomasti sakkia ja korvia huumaava (helikopterin) melu. Miehiä
istumassa tulikuumalla asvaltilla. Katse hakee tuttuja. Maratontilastosta
ovat numerolappuihin kirjoitetut nimet suorastaan häkellyttävän
tuttuja, mutta kasvot tuntemattomia, kunnes tapaan Pentti Lehdon, Lontoon
kävijän. Sitten Ruta-Matin, Karhukoplan keskushahmon, joka on
aina mukana, Ateenat, Lontoot, New Yorkit, Tukholmat ja varmaan kaikki
kotimaiset kisat käynyt maratonkulinaristi. Päätetään
mennä ensi keväänä Roomaan.
Aloitetaan yhdessä
— ehkä liian kovaa
Nyt
pamahti HCM lähtölaukaus, tuhannet kellot vilahtivat käyntiin.
Tuupiskellen lähdetään liikkeelle Urheilukatua ylös.
Pian väljenee sopivasti. Urheilukatu tuntuu riittävän leveä
Itä lähtösuoralta. Varmaan johonkin tuhannen markan lottovoittoon
verrattuna sattuma: Nordenskjöldinkadulla hihkaisee ystäväni,
yhtiötoverini, treenauskaverini, entinen oppilaani jne. Esa Ojanen
nimeni. Viikon takaisen yhdessä tasatahtiin juoksemamme puolikkaan
tyhjennyksen muistaen satutamme askeleemme samaan tahtiin ja sanattomalla
sopimuksella aloitamme taipaleen yhdessä. Ensimmäinen kilometri
4.50, toisen jälkeen 8.50. Kulkee tosi mukavasti. Mannerheimintiellä
ovat ensimmäiset tutut huutajat. Tuntuu olevan Esalla suunnilleen
yhtä suuri tuttavapiiri kuin itsellänikin. Viime vuonna ainakin
50 ihmistä sanoi HCM:n jälkeen: Oltiin katsomassa. Ei nähty.
Juoksitko? Päätin, etten ihan vähäisestä syystä
enää jätä juoksematta.
On
vaikea sanoa, oliko alkuviikon 4 kovaa kisapäivää hyvää
vai huonoa valmennusta. Päävastuu voitta jahaastattelujen tulkinnasta:
suomea, englantia, saksaa, venäjää, ranskaa, espanjaa —
kaikkia suloisessa sekamelskassa ja hiki valuu kuin parhaalla lenkillä.
Kotiin vasta lähellä puoltayötä. Alkumatkalla ei ainakaan
haitannut, sillä jalka nousi odottamattoman kevyesti. Hassua kuinka
tutut kadut näyttävät juosten aivan erilaisilta kuin auton
tuulilasin takaa katsellen.
Arkadiankadulla
tuttu Ruotsin Radion venäjänkielisen toimituksen toimittaja Pasternak,
jolle eilen annoin kisojen järjestelyitä koskevan haastattelun
(meni ulos juuri juoksun aikana). Ja tietenkin Kauppakorkeakoulun kohdalla
koko ÄTK-porukka kurkku suorana vinhasti viuhtoen. Taisi tulla otetuksi
muutama turhankin korkea askel. No, siitä kuulee kumminkin koko vuoden.
Mukavampi, että meno näytti komealta. 5 km 20.50. Pitäisi
ehkä hiljentää, jos osaisi ja malttaisi. Realistinen tavoite
on sentään vain 3.10 eli 4.30-vauhtia. Mutta kulkee niin upeasti.
Olen tuskin hengästynyt. Koplan paita alkaa kuitenkin kostua.
Hyvä
Karhukopla! kuuluu vähän väliä. Ihmettelen, tunnetaanko
kopla todella näin hyvin vai pidetäänkö paitaa vain
yleisön hauskuuttamiseksi tarkoitettuna pilana. Hyvä vain, jos
palvelee kahta tarkoitusta. Siirrytään lähes päivittäiselle
lenkkireitilleni ja sillä myös pysytään Kaivopuiston
lenkkiä ja viimeistä kahta kilometriä lukuun ottamatta.
Eipä taida tässä lajissa olla tällä tasolla kotikenttäedusta
montakaan sekuntia hyötyä. Toista on huipulla: de Castella kertoi
käyneensä varta vasten vetämässä pari kertaa Tilkan
mäen ylös ja päättäneensä, että siinä
karistetaan loput roikkujat. Niin hän tekikin, mutta oli vain yksi
roikkuja, Balcha. Häneenkin juoni puri. Harjoitella siis kannattaa.
Miten
Karhukopla syntyi ja miten Lasse Viren piti lyötämän
Vaimo
ja tyttäret ovat YLE:n pihalla järjestelemässä puutarhajuhlaa
MM-kisan lehdistövneraille. Eivät näköjään
päässeet meitä katsomaan tai eivät välittäneet
tulla. Sen sijaan näen Ruta-Matin Ullan, joka viime vuonna itsekin
juoksi 50-vuotispäivän kunniaksi Ateenan maratonin. Muistelen,
että juuri Ulla olisi Karhukoplan syntysanojen lausuja. Oli nimittäin
1973 joukko suomalaisia Ateenan maratonilla ja kuulemma jonkin huoltojoukkojen
viehkon suusta oli kuultu huudahdus: "On tämäkin yksi Karhukopla!"
Siitä jäi nimi elämään, samoin kuin solmiutuivat
yhteenkuuluvuuden siteet. Viime vuonna vasta siirtyi nimi yhdistysrekisteriin.
Itse pääsin Esan kautta mukaan 1980 Tukholman maratonin yhteydessä.
Tilastontekijän (ja -lukijan) kannalta nimi ei ole paras mahdollinen,
sillä parempi olisi, että seuran nimessä yhdistyvät
juoksijan maantieteellinen ja sosiaalinen koordinaatti. Eli paikkakunnan
nimi pitäisi olla ensin...
Juoksu
jatkuu. Kiivetään ensimmäinen kunnon mäki Meilahden
Hiltonin vieritse. Ei ollutkaan niin paha kuin olin kuvitellut. Sitten
mäki alas. Se tuntuu jo paljon ilkeämmältä. Pelkään
polven puolesta. Siinä on ollut tuntemuksia. Luulen, että tämä
mäki ylös on eräs Erkki Tuomiojan kunnon salaisuuksista.
Niin monasti olen hänen nähnyt sitä paahtavan. Itse juoksen
lenkkini alhaalta puiston kautta.
Koti
näkyy. Tässä aloitin 6 vuotta sitten Meilahden purua kiertämällä.
Kuudessa kuukaudessa paino putosi 98 kilosta 80 kiloon. Oliyat nekin aikoja!
Muutaman sekunnin parannusjoka lenkillä. Intoa puhkuen soitto Esalle.
Ensimmäinen 5 minuutin alitus lokakuussa 4 kk:n harjoittelun jälkeen.
Tietokoneella laatimani trendilaskelmat viittasivat Lasse Virenin lyömiseen
Moskovan kympillä (tosin painokin olisi samojen laskelmien mukaan
noin 30 kg).
Taas
tuttu lenkkikaveri, naapurin poika Kalle Härd huutamassa. Luistelutyttö,
kisasihteeri Susan Broman kyseli eilen, juokseeko myös saman rapun
Kalle maratonin1. Arvelin, että tuskin. Kalle on pikamenijä:
3000 alle 9 ja sillä lailla. Ramsayn rannalla oli Juoksijan valokuvaajakin,
mutta ei ollut kone tanassa ja niin jäi kuva ottamatta. Vauhti oli
edelleen 4.10. Tuli kymppi täyteen 42.06. Vuorovetpa Esan kanssa.
Letkassa ei ollut vielä tässä vaiheessa rakoja. Lehtisaaressa
oli suihku, mutta en hirvennyt mennä: jos se olisi jääkylmää.
Kisakylän kohdalla paljon porukkaa kuten aivan kaikkialla reitin varrella.
Täällä myös selvästi kisavieraita, niin paljon
oli eksoottisia hahmoja. Tavattiin ekonomistikolleega Pertti Kukkonen,
jäi saman tien.
Massakisaan
mahtuu sekä hupia että irvihammasyritystä
Esa
tekee nykäyksen siinä, missä oli iso lakana 'VALTU MEIDÄN
POIKAMME', tavoiteaika 3.10. Ilmeistä päätellen Valtua vielä
odotettiin. Niin pitikin, jos Valtu juoksi viisaasti. Paluumatkalla kysyin:
onko Valtu jo mennyt. Ylpeä vastaus oli: kyllä on. Niin pitikin.
Grattis vaan, Valtu! Vihjaistaanpa kaikki tukijoukoillemme, että yksi
lakana sopivalla tekstillä piristää sekä meitä
että muita. Lontoon maratonilla huomasin halullisten ikäneitojen
myös ilmoittelevan tarjolla olevista pusuista ja rutistuksista. Jotkut
jakelivat koreittain appelsiininviipaleita. Oli täälläkin
pari kovakuntoista joulupukkia jakelemassa karamelleja juuri meikäläisen
vauhdissa. Kaikki tällainen saattaa piristää matkasta väsynyttä.
Mielestäni massamaratonin luonteeseen kuuluu myös hupimeininki.
Kyllä siellä joukossa mahtuu aikaakin juoksemaan, jos sitä
pitää tärkeänä. Sitä paitsi, aikaahan voi
yrittää pikku kisoissa.
Nesteen
kohdalla taas tuttua porukkaa: Keijo Tamminen huutaa kaikin voimin. Myöhemmin
tapaan vielä Esa Lehtosaaren ja paluumatkalla Pertti Salosenkin yllättäen
katsomon puolella. Siinä vaiheessa Esasta jääneenä
ja taistelun tuoksinassa sekoillen huudan tosin Pertille: "Terve, Esa!"
Tullaan Länsi-Väylälle, 15 km 1.02.50. Saan Esan
kiinni uudelleen. Juostaan yhdessä Lauttasaareen ja sen läpi.
Onpa leveä pelto tämä moottoritien puolikas tällä
vauhdilla katsellen. Salmisaaressa Alkon edessä sininen viiva on merkillisen
mutkikas. Olikohan valtion monopoli sittenkin onnistunut sujauttamaan piilomainontaa?
Vai oliko ostanut virallisen kisaleverantöörin oikeudet?
Ruoholahdessa
20 km 1.23.50 eikä vieläkään tunnu miltään.
Matka maistuu ja polvi nousee. Hyvä niin, sillä taas ovat työkaverit
riekkumassa reitin varrella. Auringonpaistetta ja petollisesti ihon
pintaa kuivaavaa tuulta ajatellen olin juonut juoksun aikana melko paljon.
Ensimmäinen elektrolyytti OK. Sitten vettäC Sitten taas vihreätä.
Mutta se oli selvästi tehty vähintään tuplavahvaksi.
Varmaan juoman sekoittajat hyvää tarkoittaen ajattelevat: rankka
urakka vaatii vahvat juomat. Niin ei ole, vaan juoman on oltava LAIMEAA.
Lopetin elektrolyyttien nauttimisen siihen. Myös Spiridonin toimittaja,
Helsingin EM-maratonille 1971 osallistunut, nyt HCM:n 2.49 pyyhkäissyt
Länsi-Saksan Manfred Steffny moitti tarjottuja urheilujuomia kaameiksi.
Väsymys käypi käpälään...
Esa
suoritti uuden nykäyksen ja häipyi lopullisesti näköpiiristäni.
Puolimatka 1.28.32. Kaivopuiston rannassa yhteinen ystävämme
Heikki Niskakangas tiedottaa: Esa 20 sekuntia edellä. Muistuu
mieleen viimeinen Kaivopuiston maraton 1980. Silloin vedettiin tässä
ensimmäinen 'kova' aika. Saman tien ennätykset vitosella,
kympillä ja 25 kilometrillä 1.42.45. Mitali oli kaunis,
mutta tuli lahjoitetuksi vieraallemme, vanhalle hyvälle ystävälle
Moskovan kauppakorkeakoulun rehtorille Boris Motshaloville, joka
oli huutamassa äänensä käheäksi. Nytkin oli
25 km:n väliaika vielä varsin mukavasti 1.45.30. Ja taas tuttu
Juoksijan mies, tietoniekka hammastohtori Juha Niskanen huutamassa
ja kuvaamassa. Mahtoiko kuva syntyä?
Tähän
saakka kaikki oli mennyt selvästi kevyemmin kuin olin odottanut,
mutta sitten jysähti. Espalla se alkoi ja Lönnrotinkadulla kävi
ilmeiseksi. Tuntui, että vintti sumeni. Ympäristön
havainnointikyky heikkeni ja ajatusmaailma köyhtyi. Sitten alkoi painaa
myös jaloissa. Olin törmännyt siihen kuuluisaan SEINÄÄN.
Kesäkuun hölkkämaratonilla ei yläpää
sumentunut missään vaiheessa, mutta jalkoja rupesi painamaan
jo ennen puolta matkaa, ja tietoisesti jouduin hiljentämään
vauhtia. Nyt vauhti putosi huomaamatta. Olinko juonut liikaa? Tuntui, että
päinvastoin. Oliko helle tehnyt tepposen? Vaikea sanoa. Tänä
kesänä on juostu hellelenkkejä ylen määrin.
Kaikki ilman juomaa. Pari viikkoa sitten kulki 30 km 2.10 eikä mitään
hätää. Nyt oli 30:n väliaika tosin sama, mutta olo
kuin osuuskaupan hoitajalla. Koskaan ennen ei ole tuntunut tällaiselta.
Ei maitohappokipua, mutta paita aivan likomärkä ja epämiellyttävä.
Olisikohan pitänyt heittää pois? Hiisi vieköön,
loppuun pitäisi päästä. Jäljellä vaivaiset
10 km ja tuttu reitti. Muulloin on tässä tosin takana vasta 8
km, nyt 30. Otetaan ajan kanssa. Hitainkin juoksu on nopeampaa kuin kävely.
Siis on ehdottomasti pidettävä juoksuaskeleesta kiinni.
Vai olisiko pysähdyttävä lepäämään
ja jatkettava sitten. Muistan, kuinka Hämäläisen
Eki kerran istui 25 km:n juoma-asemalla ja joi litratolkulla. Lepäsi
monta minuuttia ia juoksi lähes täyttä vauhtia maaliin.
Päätin juoda runsaasti seuraavilla asemilla. Niin teinkin. Nesteellä
tankkasin kolme mukillista vettä ja pikku hörpyn elektrolyyttiä
ja selvästi virkistyin.
Ei puhettakaan,
että olisin jäänyt kotiin Munkkiniemeen
Vauhti
ei kuitenkaan parantunut tippaakaan ja kavereita lappoi ohi aivan solkenaan.
Monen vauhtia todella ihmettelin. Kuinka sillä vauhdilla oli voinut
pysyä takana? Kotitienoille Munkkiniemessä melkein hävetti
alennustilani ja 5.30:n taaperrus. Naamaani yritin korjata peruslukemille
ja kättä heilauttelin pontevasti aina kun huudettiin Karhukoplaa
tai omaa nimeäni. Väliaika 40:n kohdalla unohtui, mutta
viimeinen mäki, se, jota de Castella oli erikseen harjoitellut, ei
loppujen lopuksi niin kauhealta tuntunutkaan.
Viimeiset
puolitoista kilometriä; olivatkin sitten alamäkeä ja maaliini
tulin mukavasti jonkun varsin hyvännäköisen tyttöihmisen
askeltamista seuraten. Taisipa tällä kertaa olla huomattavasti
enemmän naisia edellä kuin edellisen vuoden tilaston mukaiset
kymmenkunta. Mooliin pääsin esteittä ja kellon pysäytin,
näyttämään aikaa 3.14.20. Uran neljänneksi heikoin
aika, niistäkin; kolme tänä vuonna. Vähän lohdutti,
että Esa oli odotellut, milloin alkaa uudelleen kuulua yleisön
joukosta: "Hyvä, Asko!" huutoja ja ampaisisin edelle ensi kerran urani
aikana. Siitä ei toki ollut pelkoa: Esan aika 3.06.
Palautuminen taaskin hyvin nopea eikä juoksu
haitannut tippaakaan kisatyötä, vaan jo perjantaina menivät
kielet ihan kuin ennenkin. Mutta siitä enemmän toisaalla.
|
o