Demonina Dostojevskin kellareissa

Q-teatterin Kellarin vierailu oli täysosuma Pietarissa, kirjailijan kotinurkilla

Teksti KIRSIKKA MORING, Helsingin Sanomat
Kuvat KARI PULLINEN, PIETARI

Meshanskajan kadulla loppukevään märkä lumi vihmoo naamaa. Porttikongeista vilahtaa uitettuja kulkukissoja, ja ulkona ärhentelevän piskin haukkuun vastaavat koirat ikkunoiden takaa. Katu resonoi eri kokoisia haukkuja.

Sadassa vuodessa ei mikään täällä ole muuttunut.

Dostojevskin ränstyneellä kadulla on autiota. Harvat vastaantulevat kulkijat kyyristelevät palttoissaan sulkeutunein kasvoin kuin Rikoksen ja rangaistuksen sivuilla.

Juoksiko ohitsemme juuri houreinen Raskolnikov? 69 porrasta ja siihen vielä 13 vinttitasanteelle johtavaa askelmaa. Täällä hän piileksii verisen kirveensä kanssa. Raskolnikovin portaat ovat pietarilaisen nuorison pyhiinvaelluspaikka.

Seinäkirjoituksissa käydään ideologista taistelua. "Rodja - krut! Cool!" Hakaristejä... "Rodja, Killer!" Eipäs kun: "Kiitos Rodja, että olet venäläinen. Tapaamme vielä jossain." Joku on yltänyt ironiaan. "Dostojevskille kiitos onnellisesta lapsuudestamme."

Näyttelijä Hannu Kiviojan katse harhailee kellariloukkolaisia etsien. Hän tuijottaa Vozneseiskin sulalta kanavan tahmeana virtaavaan veteen paikalla, johon Dostojevski kirjoitti ääritilaan ajautuneen nuorukaisen pohtimaan elämän tarkoitusta.

"Tämä kaupunki on kuin lavas- tus." Kivioja on ensimmäistä kertaa Pietarissa näytelläkseen täällä 81. ja 82. kerran kellariloukon ihmistään, venäläiselle yleisölle, Dostojevskin kaupungissa. Nevan rantojen harmaata toistavat värisävyt, sadat sillat ja kirkot saavat hänet kokemaan déjà-vu -ilmiön. Tuntuu tutulta ja samalla pelottavan oudolta nähdä ympärillään kuljeksivan samanlaisia hahrnoja, jollaista itse tulkitsee näyttämöllä.

Kivioja pohtii, miten taas yksi vuosituhat tekee vaihtumistaan samassa paikassa, jossa Dostojevski loi panoraamansa ihmisen ja maailman tilaan.

Näyttelijä on 15-vuotiaasta saakka etsinyt vastauksia kellariloukkolaisen kysymyksiin. Hänen suuri haaveensa oli näytellä joskus rooli, mutta että Pietarissa, pääkallonpaikalla!

"Täällä ollaan!" Mutta hän tunnustaa, että olo on kuin rengillä, joka on tullut porstuasta saliin.

Hän, minän vääristynyt peili

Q-teatteri on kutsuttu Pietariin Baltian talo -teatterin järjestämälle kansainväliselle "Monokkeli-festivaalille". Vierailulla on myös Johanna Enckellin ohjaama ja Antti Virmavirran esittämä Antonin Artaudin tekstiin pohjaava Kuka murhasi van Goghin?

Viikon mittaisella festivaalilla vierailee monodraaman esittäjiä ympäri Venäjää ja Eurooppaa tukholmalaista tähtinäyttelijä Sven Wolteria myöten.

Mutta Q-teatterin Dostojevski- sovitus Kellari on monodraama vain nimellisesti. Sovituksen keskeinen idea on kellariloukkolaisen kahdentuminen - vaiko puolittuminen? - Dostojevskin tuotannossa alati toistuva kaksoisolento-teema.

Kellariloukkolaisen kaksoisolento, hänen "pyövelinsä" parodioi, pilkkaa, kommentoi ja tuo tilanteisiin erilaisia näkökulmia bahtinilaisittain - kuin järjestelmänä pidentäviä, pienentäviä, eri asteisiin vääristäviä peilejä.

Pietarilaisessa mustassa tilassa näytelty Kellari lähestyy kulminaatiopistettään. Kellariloukkolaisen varjona näyttämöllä kuljeksinut Apolfon nostaa kasvoiltaan liinan. Yleisö ei usko näkemäänsä. Ihmiset kihisevät ja alkavat tuuppia toisiaan. Miten tämä trikki on tehty? Näyttämöllä nähdään nyt kaksi identtista hahmoa.

Vasta loppukiitoksissa he uskovat: heitä on kaksi. Näyttelijä Hannu Kiviojan kaksoisveli, kuvataideakatemiasta valmistunut taiteilija Heikki Kivioja on posken kauneuspilkkua myöten veljensä näköinen ja kaltainen.

"Kaksi ääntä on elämän minimi." Dostojevskin moderni ihminen on pirstoutunut kuten hänen suhteensa todellisuuteen, koko maailmanjädestykseen.

Kellariloukkolainen haluaa kostaa ja vain kostaa kokemansa häpeän, ikuinen viha polttaa ja ajaa hänet elävältä hautautumiseen. Hän edustaa "ihmistyyppiä joka ilmaantui yhteiskuntaamme, poikavuosien koulukiusattua".

Hän kutsuu katsomaan ihmiskunnan historiaan, jossa veri vuotaa virtanaan kuin samppanja. Onko rakkaus tässä maailmassa mahdollista? Voiko vallan rinnalla elää vastuu?

Rakkaus on heikkoutta

Bahtinilaisesti koko maailman jädestykselle henkilökohtaisesti loukkaantunut varjoihminen ei elä vailla ideologiaa.

Saman ideologian voi tunnistaa tämän päivän Pietarissa kuten Helsingissäkin: sokeaan välttämättömyyteen nöyrtymisen ja itseensä sulkeutumisen.

Rakkaus on heikkoutta, "ämmämäisiä kyyneleitä", jotka Liza vahingossa pääsee näkemään.

Suljetun maailman ulkopuolisia olemme me, katsojat, joille 40 elämänsä vuotta kellarissa viettänyt ihminen haluaa selittää miksi.

Hannu Kiviojan kellariloukkolaisen pitkä selitys imee tilanteita näyttämöllä orgaanisella ajatusvirtana. Sen katkaisee vain venäläisen simuitaanitulkkauksen kaiku. Kivioja kärvistelee kostossaan ja parempiosaisten paahteessa.

Hänen psyykkisesti kellertävä hahmonsa käy yhä demonisemmaksi.

Pietarilainen yleisö istuu Q- teatterin palleilla etunojassa. He ovat läsnä tuntosarvet ojentunei- na kohti kauhtunutta, vähäeleistä näyttämökuvaa. Esitys puhuttelee omiaan.

Kiviojan monologia kommentoi soitollaan selin näyttämöön improvisoiva kontrabasisti Tarja Nyberg. Hänen soittimensa puhuu, sen kieli on yhtä värikästä kuin Dostojevskin. Kontrabasso huutaa, kuiskaa, valittaa ja vihaa.

Kun Nyberg äkkiä ilmaantuu toisaalla kyynelehtivänä Lizana, yleisö ei taaskaan tiedä miten palleillaan kuhisisi. Onko muusi- kollakin kaksoissisar, näyttelijätär?

Totuus paljastuu taas vasta loppukiitoksissa. Nybergejä on vain yksi.

Erik Söderblomin, Antti Hietalan ja Hannu Kiviojan tiimissä synnyttämä Kellari on Pietarissa kotonaan. Dostojevskin kriittinen kotiyleisö on myyty. Mykistyksestään toivuttuaan he uhkeavat vuolaisiin kiitoksiin.

Teatterisivut o AJK kotisivu

Asko Korpela, kansantaloustieteen lehtori, Helsingin kauppakorkeakoulu