Anton Tshehov: Lokki 

Anton Tshehov kävi Taganrokin kymnaasin ja kirjoittautui vuonna 1879 Moskovan yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan. Jo opintojen alkuvaiheessa hän alkoi kirjoittaa kertomuksia sanoma- ja aikakauslehtiin. Ensimmäinen näytelmä Ivanov sai ensi-iltansa Moskovassa vuonna 1887. Vuonna 1890 Tshehov matkusti Sahalinin karkotussaarelle Siperiaan kirjoittamaan selontekoa vankilasiirtokunnan oloista. Palattuaan Tshehov muutti pois Moskovasta ja osti tilan Melihovosta. Vilkastuneen kirjallisen työn ohella hän hoiti lääkärintyötä. Tshehovin oma terveydentila ei ollut hyvä. hän oli jo usean vuoden sairastanut tuberkuloosia.

Vuosisadan lähestyessä loppuaan ja kääntyessä uudeksi, syntyivät Tshehovin neljä "suurta näytelmää": Lokki (1896), vuonna 1889 syntyneestä Metsähiisi näytelmästä uudelleen kirjoitettu Vanja-eno (1899), Kolme sisarta (1901) ja Kirsikkapuisto (1904).

Lokin ensi-ilta Pietarin keisarillisessa Aleksanterin teatterissa ei ollut menestys. Vasta sen toinen ensi-ilta joulukuun 17. päivänä 1898 vastaperustetussa Moskovan Taiteellisessa teatterissa pystyi toteuttamaan Tshehovin uudenlaista teatteriajattelua. Taiteellisen teatterin esityksessä Arkadinaa näytteli Tshehovin tuleva vaimo Olga Knipper, Trigorinia Konstantin Stanislavski, ' joka myös vastasi ohjauksesta ja Treplevia tulevien vuosien teatteriradikaali Vsevolod Meyerhold. 

Tshehov kuoli keuhkotautiin Baselin lähellä, Badenweilerin kylpyläkaupungissa heinäkuun 2. päivänä 1904.

NINA Mutta eikö inspiraatio... kyllä kai itse luomisprosessi antaa kohottavia ja onnellisia hetkiä?

TRIGORIN Kyllä. Kirjoittaessa on hyvä olla. Ja kun lukee oikovedoksia. Mutta tuskin juttu on julkaistu kun en siedä sitä enää - kaikki on väärin, se on erehdys, sitä ei olisi pitänyt lainkaan kirjoittaa - ja olen pettynyt ja tunnen itseni turhaksi... (Nauraa) Mutta ihmiset lukevat ja sanovat, 'Ihan fiksua ja viehättävää... muttei lähelläkään Tolstoita', tai 'Ihan hyvä, mutta Turgenjevin Isiä ja poikia on parempi.' Ja kuolinpäivääni asti olen fiksu ja viehättävä, fiksu ja viehättävä, ja kun kuolen, ystävät kulkevat hautani ohi ja sanovat: 'Siinä lepää Trigorin. Hän oli hyvä kirjailija. mutta Turgenjev oli parempi.'

NINA Suokaa anteeksi, mutta minä kieltäydyn ymmärtämästä... menestys on vain hemmotellut teidät piloille.

TRIGORIN Mikä menestys? En ole koskaan ollut tyytyväinen itseeni. En pidä itsestäni kirjailijana. [... ] 

Ulkonainen menestys voi häikäistä katsojan niin että hän saa kokonaan v rän käsityksen kirjailijan todellisuudesta. Kirjailijaa itseään se ei enää häikäise. Totta kai hän voi iloita ihmisten ystävällisyydestä, suopeista arvostetuista, miksei menekkinumeroistakin tai käännösten lukumäärästä. Onhan hän sentään vain ihminen. Viaton turhamaisuus lienee niitä viimeisiä harsonkaistaleita, jotka verhoavat yksinäisyyden autiutta. Mutta tuo kaikki on pelkkää julkisivua, jolla ei ole enempää merkitystä kuin teatterin kulissilla. Mitä sen takana piilee, mikä hinta siitä on maksettu, sen voi korkeintaan aavistella kaikkein ymmärtäväisin, kaikkein eläytymiskykyisin, viisain lukija.

Sillä toistan vielä: parhaiten, todellisimmin kirjailija puhuu vain omissa teoksissaan. Vain niistä voi lukea mitä hän sisimmässään on. Mutta siksi kirjailija myös teoksissaan Khimairan lailla vaihtaa lukemattomin tavoin hahmoaan. Hän paljastaa itseään, mutta samalla kaikin mahdollisin suojakeinoin välttelee itsensä täydellistä paljastamista. ja jokainen uusi teos on ulkonainen merkki hänen kasvamisestaan yhä pelottavampaan yksinäisyyteen.

Minulla on seinällä lauseenpätkä Tshehovin kertomuksesta:

... ja yhtäkkiä kaikki kirkastui hänelle." Minusta nämä sanat ovat täynnä ihmeitä ja mahdollisuuksia. Rakastan niiden yksinkertaista selkeyttä ja niihin sisältävää oivallusta. Niissä on myös arvoituksia. Mikä on ollut hämärän peitossa? Miksi asiat juuri nyt kirkastuvat? Mitä on tapahtunut? Ennen muuta - mitä nyt on tapahtumassa? Tällainen äkillinen havahtuminen ' jättää ' jälkensä. Tunnen voimakasta helpotusta - ja odotuksen levottomuutta.

Kuulin kerran kirjailija Geoffrey Wolffin sanovan opiskelijaryhmälleen "Ei halpoja kikkoja". Sekin pitäisi laittaa seinälle. Muokkasin sen muotoon "Ei kikkoja". Piste. Vihaan kikkoja. Pienikin vihje temppuiluun kirjallisuudessa saa minut vetäytymään kuoreeni - oli kikkailu sitten vaikka kuinka taitavaa. [...] Kirjailijat eivät tarvitse kikkoja tai temppuja, eikä heidän edes tarvitse olla kulmakunnan terävimpiä tyyppejä. Silläkin riskillä että vaikuttaa hölmöltä, on kirjailijan joskus kyettävä vain äimistelemään sitä sun tätä auringonlaskua tai vanhaa kenkää - ehdottomasti ja yksinkertaisesti ihastuneena.