Teatteripäiväkirja 2010-2011

Toinen hämmennyksen aihe on, että menen katsomoon muka pääosan esittäjän seurassa vilkkaasti jutellen. Vasta kun näyttämölle astuu todellinen pääosan esittäjä, tajuan tilanteen. Taaskaan ei aivan perusteetta, sillä heitä on veljeksiksi luultu ennenkin. Ja vielä kolmaskin iso hämmennys. Kanttiinissa alan tapani mukaan 'elämöidä' kermakahvin puolesta. Samat selitykset saan kuin muuallakin: kukaan ei sitä kaipaa, kaikki käyttävät maitoa. Mutta yllätys, yllätys: luvataan väliajalla kermaa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta. Vehmasmäessä pari vuotta sitten tapahtui sama. Ja sitten viimeisen tilkan kermaa saan, kun väliajalla kahvia otan!

Mutta ei vielä tässä kaikki. Kanttiinissa on tutun näköinen henkilö. En vain osaa sanoa, missä nähty. Mutta hänpä täräyttää kuin apteekin hyllyltä: Moskovan ja Pietarin risteilyllä nojailtiin reelinkiin. Ettei olisi nimeäkin maininnut! Muistaa jopa kotipaikkakunnaksi Virolahden, ihmettelee, olenko sieltä saakka tullut tätä katsomaan. Asioiden oikeat laidat selvitetään. Saa nimikortin ja lupaa katsoa netistä mainion risteilyn muisteluita. Ja aivan uskomatonta! Vielä neljäs 'déjà vu': olisi pitäyt käydä puristamassa näytelmän äidin kättä. Hän nimittäin otti kesällä ihan erikseen asiakseen sähköpostitse suositella Siilinjärven uskomattoman upeaa kirjaimellisesti sanattomaksi jättänyttä Mukka näytelmää, josta vieläkään en ole kyennyt kirjoittamaan arviointia.

Pääasia on, että samanaikaisesti sekä karhea että sileä näytelmä esitetään aivan yhtä täysipainoisesti kuin kesäkuusssa ja voin vain vahvistaa siihen jo silloin liittämäni attribuutit: merkillinen, uskomaton absurdin ja realismin sekoitus, täydellinen napakymppi sekä Hotakaisen, ohjaaja Lonkilan että esittäjien toimesta.

Mutta nämä shakespearemaiset poppoot niinkuin nyt tämäkin Korpiteatteri, nämä onnistuvat äärestä vierin. Mitkä ovat näiden keinot? En muuta keksi kuin armottoman eläytymisen. Sillä ne katsojan tempaavat mukaansa. Eipähän sitä kyllä osaa moittia näiden äänenkäyttöäkään, kunhan uskaltavat jättää 'kanyylimikrofonit' pois ja turvautua omiin äänijänteisiin. Eikä ole moitetta koreografiassakaan. Tömistelevät mitä tömistelevät, eivät yritäkään sipsutella hienosti. Eikä tarvitsekaan. Tässäkin sitä kuitenkin esitetään tavaraa taiteen huipulta, Tshehovia. Siitä ei aines millään konstilla parane. Tämä jo onkin kiitoksen paikka. Pikku vitsikkyys ja pikkuhävettömyydet ovat tyypillisiä kesäteatterinäytelmien aineksia. Niitä jonkun jaksaa kesässä katsoa. Mutta kyllä tällainen oikea farssi puree paljon paremmin. Sillä farssiahan nämäkin kaksi pienoisnäytelmää ovat, toista lajia kuin Tshehovin neljä suurta. Vaikka kyllä näissä jotakin samaakin on ja saman mestarin tekemiksi helposti ne uskoo.

Ensimmäisen nimi on Karhu. Siinä on kolme henkilöä: leskirouva, tilanomistaja ja rouvan palvelija. Ensin ihmettelen, että missä siinä nyt se Karhu on vähän niinkuin Haydnin samannimisessä sinfoniassa. Molemmissa se on vähän samalla tavalla: karhun mörinänä. Selviää kuulijalle vähitellen. Tässä näytelmässä kyllä tietysti katsojallekin esiintyjän karhumaisesta olemuksesta. Mutta se möräkkä on tässä kuitenkin ehkä pääasia. Ja sitä riittää. Täytyy ihmetellä äänen kestävyyttä. Mutta tässäpä onkin esityksen ainoa ammattilainen ja koulutuksen saanut, Kuopion kaupunginteatterin Tarmo Valkonen. Tiedä kuinka paljon koulutusta juuri tässä äänenkäytössä, mutta kokemusta ainakin. Vähän välistä liikaakin ääntä näin kolmannen penkkirivin katsojalle. Mutta oleellista on, että pitää linjansa ja jaksaa viedä mahtavat monologinsa alusta loppuun samalla jytinällä.

Sitten pari tuntia näytöksen jälkeen juolahtaa mieleen, että olihan se karhu vielä muutenkin kuin näkö- ja kuulohavainnon perusteella. Tilanomistajahan oli karhuamassa saatavaansa. Suomalaisista nyt korkeintaan Turjan Särkelä jotenkin mahtimiehestä käy, mutta tämä Tshehovin tilanomistaja Smirnov on kyllä, sanoisinko venäläisen rehevä lajissaan, toista luokkaa kuin suomalaiseen luonteeseen sopisi. Velkoja on venäläisen avokätisesti myönnellyt sinne ja tänne. Nyt kun tarvitsisi itse rahoja, ei velallisilta tipu penniäkään. Kuka on poissa kotoa, kuka vasiten piilossa, kuka kuoleman kielissä. Tämäkin leskirouva, voisi ylihuomiseksi järjestää, mutta kun Smirnov tarvitsee tänään.

Ei muuta kuin karmea möläkkä päälle. Rahat tänne ja heti! Tässä istun kunnes tulee. Vettä nauttii ja votkaa ja Luukas-palvelija vapisee kuin haavan lehti. Suureen ääneen kehuu velkoja myös naisseikkailuillaan: tusinan verran on jättänyt taakseen ja yhdeksän on hylännyt hänet. Rouva vaikka onkin hyvää vauhtia muumioitumassa itsesääliinsä, ei kuitenkaan hätkähdä edes velkojan vaatimusta ryhtyä kaksintaisteluun. Antaa neuvoa itselleen pistoolin käytönkin. Mutta silloin karhu alkaa sulaa. Lopulta on polvillaan velallisensa edessä ja pyytää tämän kättä. No, ei se rouvakaan oikeastaan mitään muuta kaivannut. - Ja niin velat kuitataan. Jo maistuu mokoman jälkeen kahvi hyvältä meille katsojillekin.

Sitten tulee tämä toinen: jos nyt vähän pysähtyy ajattelemaan, niin sama tulee juonen kulku siinäkin olemaan. Ja kyllä se heti käy ilmikin, kun näyttämölle ilmestyy mies, ei muuten niin vetävän näköinen sulhasmies, mutta on frakkiin pukeutunut ja kukkapuska kädessä. Aikeet on selvät. Mutta ah, kuinka kömpelösti se lähteekään liikkeelle. Kosiomies jännittää naapurin tytön kättä pyytämään tultuaan niin, ettei millään löydy sopivia sanoja sen enempää kuin polviasentoakaan, joita siinä ennen talonväen paikalle tuloa tapailee.

Kuitenkin tilanne on mitä ilmeisin. Varakas tilanomistaja on kosiomies ja tyttö jo enemmän kuin siinä iässä, niin että isällä jo huolta asiassa. Mutta kun ei sitäkään vähäistä sanaa saa kosiomies suustaan minkä Jukolan Juhani Venlaa kosiessaan 'Olkoon sanottu' - tärisyttävin kosinta, mitä tiedän (samoin kuin lukkarin puhe, joka alkaa sanalla 'Perkele'). Asian laatu siinä kuitenkin selviää, mutta se saa kuitenkin yllättävän käänteen: tulee ankara kiista yhdestä mitättömästä naapurusten rajalla olevasta peltotilkusta. Kumpi sen omistaa? Olisivat valmiit vaikka lahjoittamaan sen toisilleen, mutta asia on periaatteellinen. Ei sitä omaa omaisuutta voi ottaa vastaan lahjana.

No, jotenkin aikansa tästä isosta asiasta jähnättyä puhe kääntyy ihan mitättömään asiaan: koiran turpaan, mutta siitäkin kärpäsestä kääntyy härkänen. Tulee nimittäin kinaa siitä kumpi on parempi koira, meidän Ressu vai teidän Hessu. Toinen on jalorotuinen, toinen uskomaton metsäkoira. Toinen on vanha, joutaisi jo ammuttavaksi. Toisella on liian lyhyt alaleuka. Ja sillä toisella koko kuono. Unohtuu näissä kinasteluissa koko naimakauppa. Vaikka kyllä se sitten kuitenkin... Asia sovitaan ja isä huokaisee helpotuksesta, mutta kina jatkuu. 'Ihan oikea meinikin on pariskunnalla' on isän viimeinen arvio.

Eihän näissä näytelmissä nyt ihan niitä suurimpia mielenjärkytyksiä ja katsojan seinää vasten asettamisia ole ja sillä tavoin ikäänkuin hitusen jää vajaaksi täysi kolmonen arviointina, mutta kun ei suorituksesta tikullakaan kaivellen löydy vähäisintäkään moitteen sijaa, vaan on pelkkää nautintoa alusta loppuun, on kuitenkin täydet pisteet pakko myöntää. Näitä näytelmiä kielletään ankarasti kuvaamasta ja millään tavoin tallentamasta esitystä. Onneksi sentään saa muistella. Olen nämä ankarat kiellot niin tulkinnut, etteivät ne sentään yleisön antamiin suosionosoituksiin ja näyttelijöiden kiitoskumarruksiin ulotu. Siksi yritän aina lopuksi kuvia. Eihän niistä paljon mitään tule, ei nytkään. Mutta onneksi saan sentään jonkinlaisen, sittenkin heikomman todistuksen erääseen aikaisempaan toteamukseen, että löytyy täältä toinen 'veljespari' (vrt edellisen näytelmän tapaukseen). Ylen tyytyväisinä poistutaan lumituiskun sekaan kesäteatterin lämpimästä.

On esityksessä vauhtia! Tähän ei tottumaton joukko pystyisi. Toisaalta: eipä jää aikaa ajatukselle. Mutta eipähän tämä kappale syvällisten ajatusten varaan rakennakaan, vaan pikemminkin hyvin pinnallisten. Kaikki kuitenkin irti otetaan mitä saadaan. Sali on täpötäynnä. Ja sehän on teatterin kannalta hyvä asia. Tulee mieleen, että tämä on tällainen taitojen verryttelyleiri, korkeanpaikan leiri ennen varsinaista kisaa, joka sitten taas kesällä käydään. Sillä tämä joukko pystyy huomattavasti vaativampiinkin suorituksiin kuin tämä. Niin on paljon rutiinia, että tällainenkin pikajuoksu onnistuu. Vaikka ei tätäkään mitenkään ole voitu valtavan sanatulvan ja vikkelän koreografian takia ihan vain huitaisten tehdä. Harjoitella on täytynyt.

Taitavat esittäjät. Vaikka on farssimaisen kevyt juoni ja esitys, ovat kuitenkin taitavat esittäjät saaneet varsin selvästi piirtyviä aidon tuntuisia karakteereja esiin. Sehän on yksi tällaisen isokenkäisten kohelluksen katsomisen viehätyksistä, että heidät näytetään samalla kertaa kutakuinkin uskottavina iskokenkäisinä ja meinä tavallisina pulliaisina. Siis ehkä mekin voisimimme olla isokenkäisiä, jos elämässä vain niin olisi sattunut. Tuollaistakin pöhevää lisäakkaa pystyisi pitämään, vaikka entinenkin on ihan jees. Tässäkin näytelmässä kaikkein isokenkäisimmäksi osoittautuu kaikkein pienikenkäisin: tarjoilija Uosukainen. Hänen pillinsä mukaan tanssi todellisuudessa käy. Siinä sivussa Uosukaisesta tulee sitä mukaa varakkaampi kuin valtio köyhtyy. Ministeri on vain välikäsi rahojen kanssa kuten tavallaan muutenkin. Häntä pyörittää paitsi Uosukainen, myö avustaja ja rakastajatar ja vaimo ja ties kuka muu vielä. Mutta sitähän se on ministeri, kansan palvelija. Ministerin paras taito on valita sopivat ja etevät avustajat. Ja siinä tuntuu tämä poika onnistuneen. Onko nerokkaampaa apumiestä kuin Petäjä? Tuskin, vaikka Petäjälläkin on komentajansa: äiti. Niin ja loppujen lopuksi äidin apulainen, neiti Forss, joka onnistuu herättämään Petäjässäkin animaaliset vietit. Ministerissä nämä vietit on herättänyt, ohjelmassa sanotaan: keskustapuolueen eduskuntaryhmän sihteeri, joka tapauksessa ministeriin nähden opposition edustaja. Taisikin ministeri olla demari, vaikka minä tietenkin Mattina pidin, vaikka ei edes pääministeri väittänyt olevansakaan. Niin, tapahtumathan ajoittuvat 10 vuoden taakse, jolloin 'Mooses' Lipponen kansaamme johdatteli. Kaiken kaikkiaan tässä kyllä onnistutaan luomaan kotoiset ja läheiset mielikuvat, vaikka teksti ulkomaista alkuperää onkin. Kyllä siinä täytyy ohjaajallakin olla oma osuutensa.

Kirjailijan, ohjaajan kunniaksi on mainittava, että vaikka meno on vauhdikasta ja kielenkäyttö sen mukaista niin turhanpäiväisiä tuhmuuksia vältetään. Itsekin joudun jo melkein pitämään itseäni tiukkappipoisena, kun jatkuvasti joudun kiroilusta vaahtoamaan. Tässä näytelmässä ei ole yhtään enempää kirosanoja kuin kansanomainen kirkkoherrakin tai muu kirkon mies voisi suustaan päästää. Ihan synnitönhän ei kukaan ole. Muistetaan vain yksi kaikkien aikojen hienoimmista kihlajaispuheista. Sen piti lukkari Jukolan Juhanille ja Venlalle ja se alkoi sanalla 'Perkele'. On olevinaan perustetta siivon sanan vaatimukselle, kun on tämä seurue vielä alle teini-ikäistä. Mitkä mahtavat olla heidän ajatuksensa 'animaalisille vieteille antautumisesta' vai mikä se olikaan sana.

Ohjelmalehti. Ihan erikseen ja ehdottomasti on mainittava mainio ohjelmalehti. Siitä on tärkeilyt kaukana, mutta ehdottomasti kaikki tarpeellinen on sanottu. Sen vuoksi ajaa ohi useimpien taiteellisuutta tavoittelevien laitosteattereiden käsiohjelmien, joista sitten puuttuu milloin mitäkin tärkeätä. Huuli pyöreänä ja naama virneessä tätä vielä esityksen jälkeen kotona luen. Sama meininki on kuin itse esityksessäkin. Sama kuin savolaisen puheessa: vastuu on kuulijalla. Tästä et tiedä mikä on totta ja mikä keksittyä.

Kiusallinen jälkinäytös ja konkreettinen ehdotus teatteripalvelun parantamiseksi. Kuuliaisesti noudatan kehotusta sulkea matkapuhelin. Ei muuta kuin punaista nappia Nokialle. Mutta seuraukset on samat kuin useamman kerran aikaisemminkin, tällä kertaa tavallistakin kiusallisemmat. Tytärtä vannotan, että viestittelee, kun seuraavana päivänä tulee perille Helsinkiin. Ei kuulu viestiä. Ei toiseltakaan porukalta tavanomaista yhteydenottoa. Muiden puuhien vuoksi sähköpostikin jää katsomatta, kunnes kaksi päivää myöhemmin sunnuntaina. Siellä jo retkikuntaa varustetaan katsomaan, onko vaari lopullisesti kuukahtanut. Oli unohtunut laittaa puhelin päälle. Oli myös unohtunut jo kerran tehty päätös, etten noudata sulkemiskehotusta, kun aina näin käy. Laitetaan Äänettömälle. Ei apua, jos laitetaan, se myös pysyy. Asia on nyt todellakin selvitettävä! Selaan kaikki valikot läpi. Sitten älyän: Profiilit ja siitä ei Äänetön, kuten olen monesti ennenkin kokeillut, vaan Kokous. Ja edelleen Ajastettu. Tämä on se ratkaisu. Konkreettinen ehdotus teatterille: Älkää sanoko: 'Pyydämme sulkemaan matkapuhelimet', vaan 'Ottakaa matkapuhelimesta profiili Kokous ja valitkaa Ajastettu ja siihen kello 22:40'. Sillä tavoin tulee kaksi kärpästä yhdellä iskulla: puhelin kuntoon ja tieto näytännön päättymiestä. Ainakin puolelta tusinalta ihmisiä (lähiomaiset mukaanlukien) olen kysynyt, osaavatko laittaa puhelimen äänettömälle. Ei kukaan ole tiennyt miten!

Pane arvosanaksi yksi, kun se mäiske ja palavan muovin haju kiusasi katsomossa. Ja kun se ohjaajien keskinäinen toiminta oli suorastaan lapsellista.

Annamme nollat, kun ei ollut väliaikaa, ei voinut ähteä pois. Oli onneksi lyhyt, vai 1h 40 min. Lopputaputuksissa Timo totesi, että kannattaa taputtaa, kun loppui.

Miksi en kuitenkaan anna 'täysiä pisteitä'? Siksi, että olen päättänyt lähteä 'ristiretkelle' turhaa kiroilua ja alatyylisiä seksi-ilmauksia vastaan. Olin jo tehnyt pitkälle meneviä johtopäätöksiä tämän alatyylin alkuperästä, kunnes nyt luin neljän vuoden takaisen arvioni Rautavaaran esityksestä. Ennätin jo päätellä, että tämä ensimmäisen näytöksen tolkuton kiroilu täytyy olla peräisin 'paikallisesta dramatisoinnista' eli menevän ohjaajan ja /tai näyttelijöiden piikkiin. Tietenkin vain arvailua, kun en tosiasioita tiedä. Kuvittelen, ettei niin huomattava kirjoittaja kuin Eero Schroderus voisi sellaista kynästään päästää. Nyt en ole niin varma, kun neljä vuotta sitten olen samaan asiaan kiinnittänyt huomiota.

Sellainen kielenkäyttö, jota on tämän näytelmän ensimmäisessä näytöksessä on täysin tarpeetonta muuten näin hyvässä kappaleessa. Sitä tuli niin paljon ja niin vakuuttavasti nuorten näyttelijöiden suusta, että arvelin sen tulevan suoraan sydämestä. Jos niin olisi, sen pitäisikin riipaista kuten se tuntui tekevän. Me kaikki olisimme siihen syyllisiä. Mutta jos se oli sittenkin vain vakuuttavasti esitettyä vuorosanaa, moittiva katse kääntyy suoraan tekijään. Miksi tällaista? Minulla on hyllyssä kahteen kertaan lukemani venäjänkielinen Dostojevskin kootut teokset, 7000 sivua. Tuskin koko teoksessa on niin monta kirosanaa ja muuta törkeyttä kuin tämän näytelmän ensimmäisessä näytöksessä. Eikä ole epäilystä, etteikö Dostojevski olisi 'osannut'. Se että näin vahvaan reaktioon havahduin, johtuu siitä, että väliajalta palatessamme kuulin kahden mummon tätä asiaa pohtivan ja yksiselitteisesti sen tuomitsevan. Siitä itsekin sitten sain kimmokkeen. En ole mikään pyhäkoulun opettaja, pikemminkin on usko vakavasti horjunut niihin voimiin, joihin näissä törkeyksissä vedotaan, turhaan nimiä lausutaan. Kyllä minunkin mielestä ruma sana on voitava sanoa silloin kun siihen on tarvetta, mutta ei muuten. Alkaahan Suomen kirjallisuuden hienoimpaan teokseen, Seitsemään veljekseen sisältyvä kihlajaispuhekin sanalla 'Perkele'. Se sattuu siihen paikkaan, mutta vaikuttaa tympeältä jatkuvasti hoettuna.

Onneksi tämä puoli jää unholaan toisessa näytöksessä ja jää vastaavasti sijaa enemmän itse asialle. Yllätys, yllätys: Onni on todella konkreettinen Pietarista tulija, parin viikon lomalle lähtenyt vanha isäntä, Onni nimeltään. Mutta kyllä sieltä muutakin onnea tulee. Tuo mukanaan Irinan ja tämän tyttären. Näille ensin kylässä nyrpistellään ja heihin vihamielisesti suhtaudutaan, mutta Irinapa valloittaa kaikkien sydämet reippaalla esiintymisellään. Hän on naprapaatti, perustaa vastaanoton ja niksauttelee kaikkien kyläläisten selät kuntoon. Mutta onko Irinalla kaikki tarpeelliset luvat? Joku tekee rikosilmoituksen. Irina saa tarpeekseen ja lähtee takaisin Pietariin. Onneksi asia selviää ja Irina tuodaan takaisin parahiksi isännä 70-vuotisjuhlaan.

Niitä hienoja oivalluksia on toista toisen perään. Kylän koossa pitävä aate on hirviporukka. Vanha isäntä on tietenkin sen nokkamies. Naapurin emäntä ampuu hirven. Irina sopeutuu hirviporukkaan ja ampaisee ensimmäisenä liikkeelle, kun tulee tieto hirven liikkeistä lähistöllä. Kaikilla on punaiset pipot juhlapuvunkin taskussa. Irina osoittautuu paremmaksi suomen kielen taitajaksi kuin paikalliset. Irina järjestelee tuppisuisuudesta johtuneita välirikkoja kuntoon. Ylipäänsä kaikki henkilöt piirtyvät selkeinä ja hyvin perusteltuina hahmoina. Myös osasuoritukset ovat moitteettomia. Vain Onni isännän miniä Terttu näyttelee yli ja syntyy turhaan räyhäävä henkilöhahmo. Onni itse on vanha konkari ja hyvän ihmisen perikuva, mutta on myös jämäkkä johtaja, joka osoittaa kaapin paikat talossaan. - Vielä pitää erikseen kiitellä asiallista esitettä ja asiaa, johon ehkä harvemmin kesäteatterissa tulee kiinnitettyä huomiota: erityisen kauniit puvut, esim juuri Tertulla samoin kuin muillakin naisille. Varmaan on joku erityinen selitys, miksi.

Itselleni sattuu 25-vuotisen teatteriharrastuksen ja 500 näytelmän katsojauran erikoinen tapaus: vieressäni istunut kuiskaaja säntää yhtäkkiä etuvasemmalle. Ihmettelen, mikä niin äkillinen asia. Kohta ilmestyy näyttämölle, nuori nainen vanhana mummona. Minä sillä aikaa ryhdyn seuraamaan kuiskaajan paikalleen jättämää käsikirjoitusta. Olen kyllä editoinut muutamia näytelmiä teknisen ulkoasun puolesta käyttökuntoon, mutta tämä on ensimmäinen kerta kun voin parinkymmenen sivun verran seurata esitystä peläten, että mitä jos tarvitaan kuiskaajaa. Olisin kyllä lopulta ollut valmis hoitamaan homman, mutta ei tarvittu. Sen sijaan totesin, kuinka tarkasti käsikirjoitusta seurattiin. Ei kirjaimellisesti mutta sanallisesti kyllä. Se oli havaintoni. Ja luontevasti tulivat vuorosanat. Jäljestä päin tuli mieleen, että olisi pitänyt vilkaista sitä ensimmäistä näytöstä ja todeta, oliko törky työnnetty näyttelijöiden suuhun käsikirjoituksen kautta vai ei. Olipa mitä kautta hyvänsä: saippualla sietäisi suu sellaisesta pestä. KIROILU PANNAAN!

Asiantuntijan arvio: Teppo Kulmala, Savon Sanomat 20110706

Vai hämäsikö tässä nyt täysin tekninen fiasko kaiken? Rumpukalvot olivat nimittäin haljeta siitä räminästä, jota ylläpidettiin. Ja nämä onnettomat 'kanyylimikrofonit' sitten pilasivat loput. Suoraan romukoppaan joutaisivat. Täällä riittää esiintyjien luonnollinen ääni aivan mainiosti. Omasta mielestäni en ole mikään kulttuurinyrpistelijä: tällainenkin kelpaa, jos se on kunnolla tehty. Muistuu vain mieleen vuonna 2005 Kotkassa esitetty pelkästään tämän tason iskelmistä ynnä muusta vastaavasta materiaalista tehty Tauno Palon elämää käsittelevä Ismo Sajakorven Tunteen Palo. Eikö sitä esitetty myös Nilsiän areenalla? En vain itse sattunut näkemään. Se oli mielestäni sen vuoden paras teatteriesitys. Tämä tavoittelee pohjanoteerausta. Jos minut vielä saadaan houkuteltua tämän teatterin esityksiin, koetan muistaa varata kuulosuojaimet mukaan. KANYYLIT ROSKIKSEEN!

PS. Jyrkkä linjani ei saa kannatusta. Sain tämän kirjoituksen johdosta elämäni ensimmäisen haistatusviestin, nimettömänä tietenkin!

Miten tällaiseen pitäisi suhtautua? Ei ole kokemusta. Pitäisikö nyt sitten pelätä nyrkkiä tai nyrkkirautaa? Tarvinneeko niin järeitä aseita tällaisen suurisuisen kolmijalkaisen lutikan nitistämiseen, varsinkin kun voi iskeä haistatellen selän takaa? Pari päivää myöhemmin: Olisikohan haistatteluarvoitus ratkeamassa? Savusaunan lattialta löytyi nimittäin talven jäljiltä 'haistattelijan allekirjoitus'!

Huomattavasti suopeampi arviointi: Pauli Vesakas, Savon Sanomat 20110708 504 Seitsemän kurvin suora, Nilsiän HT - 0,0

Pienet miinukset puhvetille: ei kermaa ja suolaisena vaihtoehtona jäinen(!) pasteija, kun 'torilla' olisi ollut tarjolla piirakoitakin. Ja kahvi litkua - ai,ai!

Ei parempaa teatterinautintoa voi enää kuvitella. Pääsin poislähtiessä ohjaajalta kysäisemään, kuinka kauan on harjoiteltu. Kuulemma kuukausi joka päivä. Mutta kuvittelen, että dramatisointi on vienyt vieläkin enemmän aikaa, vaikkei tekstiä tiiliskiven verran olekaan, vain 119 sivua alkuperäisen Eero Järnefeltin kuvittaman painoksen faksimilessa. Mitä ensi vuonna? Arveltiin, mutta en paljasta kuin sen että on satavuotisjuhlavuosi Maarianvaaran teatterissa. Odotukset ovat taivaissa!

Mutta niin vain on. Määriteltyään mahdollisimman yksitoikkoisella äänellä koordinaattinsa ja paikkansa maailmankaikkeudessa Aarne Uosukainen alias Pekka Väänänen alkaa helskytellä korpifilosofin viisauksiaan: valittaa surkeasti akatonta olotilaansa ja yrittää sopivia ylisanoja käyttäen korjata tilannetta. Kymmenkunnan henkilön karuselli pyörii hänen ympärillään. On värikkäitä ja värittömiä ehdokkaita. On mistä valita Ruotsiin karanneen Tertun kumiteräsaappaisiin sopivaa seuraajaa. Kyläyhteisö häntä puuhassa auttaa. Imagoa viilataan näyttävämmäksi erilaisin keinoin.

Ehdokkaiden paraati alkaa pariisittaresta, ei sen vähemmästä. Mutta Pekkahan - ei kun Aarne - ei tätä hätkähdä. Kyllä kävisi [varsinkin kun on tietääkseni oikeasti oma Veera], mutta loppujen lopuksi suuren maailman lintu herättää vain suuret suunnitelmat - urheilukeskus tähän riihen taakse, joista sitten kehittyy puitteet kyläyhteisön apupaketille: arvonimelle ja stipendille. Niistä taas Aarne saa vauhtia jatkoon. Kovanaamapimulle on Aarne liian juntti, tai itse asiassa se on niin päin että pimu ei Aarnea miellytä. Sitten paikallinen pankinjohtaja tekee avuttoman yrityksen elvyttää aikaisempaa tuttavuutta, mutta ei oikein lempi syty puolin eikä toisin.

Lopuksi yritetään lähinnä mummoikäistä viiden eri isän lapsen äitiä. Etu olisi hänessä: ei olisi lapsentekemisen vaivaa. Hääpäiväkin tulee sovituksi: ensi sunnuntaina kello yksi. Tule paikalle jo varttia vaille. Mutta toisin käy. Aarne lankeaa jo vuosia nurkissa pyörineeseen emännöitsijäänsä Elinaan tai paremminkin Elina koukuttaa Aarnen.

No, tämä nyt ei tällaisenaan sen kummemmalta kuullosta, mutta paikan päällä siinä on tulta ja tappuraa ja äsken nähdyn Juhani Ahon ja itse Aleksis Kiven veroista sanavirtaa sopivasti savon kielellä korviimme ripsuteltuna ja rapsuteltuna, huom: ilman ruokottomuuksia ja ilman ämyreitä ihan vain siitä suuta muikautellen ja mukavia kälkätellen. On tässä näytelmässä juhlamenojen ohjaajan tittelillä mainio kertoja ja kitaran soittelija. On kahden miehen orkesteri, mutta ei räminää vaan sulosointuja, jotka värähdyttelevät kuulijan tuntoja. On tuttua iskelmää ja aivan omaa uutta, ihan kuin jotakin tankaa, lyhyttä ja iskevää.

Taas kerran joudutaan pohtimaan, mikä on näiden kolmen voiman: kirjoittajan, ohjaajan ja esittäjien osuus tässä kokonaisuudessa. Ei siitä selvää saada: jokaisella kuitenkin osuutensa on ja lopputulos on luuultavasti jotakin vielä enemmän kuin osatekijöiden summa. Parhaimmillaan esitys, niin kuin nyt tämä, singahtaa lentoon ja tavoittaa katsojan. Painaa tämän mieleen pitkäksi aikaa merkin, panee katsojan mielen liikkeelle, naurattaa, itkettää. Panee taputtamaan ja tömistelemään niinkuin nyt tämä minut, vaikkei siitä mitään yleistä töminää syntynytkään. Mutta puhetta ja purskahtelua koko kotimatkalle, juuston ja viinin ääressä ja lopulta tämän jutun samalta lähes kolmen tunnin istumalta.

Suomalaisia kuoli sodassa 80000. Jos kaikki kaatuneet laitettaisiin poikittain Helsingin ja Pietarin väliselle radalle, olisi ruumis aina 20 metrin välein. Kun tunnetusti 'yksi suomalainen vastaa 10 ryssää', tulee suomalaisten tappamien venäläisten luvuksi 800000. Heitä riittäisi metrin välein Pietarista Moskovaan. Mitään sankaruutta en tässä kanssaihmisten tappamisessa pysty näkemään enkä muussakaan yltiöisänmaallisuudessa. Kun tiedän emännän suhtautuvan päin vastoin, en voinut kuvitellakaan, että väliajalla poistuisimme. Väliajalla poistumisen olen päättänyt automaattisesti nollaa merkitsevän. Jos olisin juonesta etukäteen tiennyt, en olisi lähtenyt katsomaan.

Se miksi en arvosanaksi nollaa anna kuten ensin ajattelin, johtuu siitä, että minulta heltiää ymmärrystä ankaralle ja totiselle yrittämiselle ja kaikkien esiintyjien yhteen hiileen puhaltamiselle. Mutta mielestäni esitys ei syttynyt, ei lähtenyt lentoon. ei noussut viittä senttiä maan pinnan yläpuolelle: teksti ei sinne päinkään, ei ohjaus eikä esitys. Oikein ihmettelen kuinka suuri on taitoero naapurikylien välillä. Tämä ei mielestäni ollut yhtään sen parempi kuin Nilsiän surkea esitys, vaikkei tätä ämyrit pilanneetkaan. Ruokottomuuksissa ylitettiin minun sietorajani ehkä jopa enemmän kuin Nilsiässä. Yleisöä eivät tuntuneet häiritsevän. Juoni oli aivan lopun lähelle saakka minulle vastenmielinen ja samoin esitystapa. Viimeisten kymmenen minuutin aikana ehkä jotakin saatiin aikaan, mutta asiahan ei siitä sittenkään muuksi muuttunut.

PS. Melkein hätkähdin, kun väliajalla kuulin taas kahden katsojan keskustelevan: "Alapitkällä muuten hyvä, mutta se tolkuton kiroilu, kun lapsiakin oli katsomossa...".

Miksi tämä näytelmä on järkyttävä ja dramaattinen?
Teksti tuntuu tulevan suoraan Paavo Ruotsalaisen suusta ja sydämestä. Se tuntuu äärimmäisen pelkistetyltä ja pureutuu väkevästi Paavon kokemaan sieluntuskaan. Alussa Paavo nuorena miehenä lukee neljättä kertaa Raamattuaan, mutta ei löydä kovaa maata jalkojensa alle, vaan on musertumassa syntitaakkansa alle. Hän käy kaikissa mahdollisissa hartauskokouksissa, mutta ei niistä saa tarvitsemaansa hengen ravintoa. Vaeltaa Nilsiästä Laukaaseen seppä Högmanin luo kuultuaan, että tämä osaa auttaa sielunhädässä olevia. Högman ottaa hänet vastaan äärimmäisen kovakouraisesti koetellen hänen sielunhätänsä aitoutta. Paavo on pitkään ja uskottavasti tilassa, jossa hän on menettämässä järkensä. Mitkään ponnistelut eivät tuo hänelle kaipaamaansa varmuutta oikealla tiellä kulkemisesta. Varmuutta ei seppä Högmankaan hänelle lupaa, mutta silti osaa antaa oikean sanan Paavon mielen rauhoittamiseksi. 'Yhtä sinulta puuttuu: Kristuksen sisäinen tuntemus'. Mitä se on? Sitä, että omin avuin et pääse mihinkään. Et pysty mitään omin ponnistuksin ansaitsemaan, et antamaan vaan vain ottamaan vastaan, jos annetaan. Tästä Paavo saa kovan pohjan toiminnalleen.

Tältä pohjalta hän sitten vasta uskaltaa järjestää oman elämänsä raiteilleen. Avioliitto Riitan kanssa. Mutta ei mikään tavallinen avioliitto, sillä Paavo panee kaikessa etusijalle kutsumuksensa Jumalan sanan levittäjänä. Hän lähtee, kun 'lähdettävä on', ottaa evääksi vaikka viimeisen leivän lastensa suusta. Riitta saa huutaa tuuleen Paavon perään huolensa perheen maallisista tarpeista. Siitä Riitalle nimi 'Tuulen koira'.

Tämän kaiken voimakolmikko Antti Heikkinen, Mervi Nousiainen ja Kari Summanen ja järkyttävän ja hienon tekstin tekijä ja ohjaaja Matti Pajula heidän takanaan osaavat täydellisyyttä hipovalla taidolla tuoda katsojan silmään ja korvaan ja selkäytimeen. Samaan joukkooon liittyy Janne Saarelainen Niilo Kustaa Malmbergina ja Mira Koistinen Riitan ja Paavon Anna-tyttärenä. Tätä kappaletta ei näytellä eikä edes esitetä vaan se eletään, katsojat mukaan lukien.

Näytelmän äärimmäisen karua ja dramaattista ja traagista perusjuonta pehmennetään sen hienoksi teatterielämykseksi tekevillä monilla piirteillä. Yksi ja mielestäni ensimmäinen on järkähtämättömän tyylikäs savon murteen käyttö läpi koko tekstin. Tai jos siinä on yleiskieltä, sitä ei edes huomaa. Eikä savon murre kuitenkaan ole itse tarkoitus, vaan aitouden väline. Ihmettelemme, voisiko tätä näytelmää ylipäätään esittää missään muualla kuin täällä Aholansaaressa tai muualla Savossa. Muita hienoja dramaattisia piirteitä ovat Riitan tiivis vuoropuhelu katsomon kanssa, kertojan osuus ja katsomon vaellus kummankin näytöksen alussa ja keskellä toiseen paikkaan ja näytelmään sisältyvät puolen tusinaa körttivirttä alkuperäisine sanoituksineen ja vaikuttavine tauotuksineen.

Paavon repliikkejä (Matti Pajula):
- Elekee minua kahtoko. Kahtokee Kristukseen.
- Minulla ei oo pyhhyyttä, ei oppia, ei pysyvätä rauhoo.
- Minä voin kerskata vain pahhuuvellain.
- Kaikkein murheellisimpana hetkenä sinä et voi rukkoillakkaan. Mutta yhen sinä voit, sinä voit ikävöidä.
- Sinä joudut viipymään pitkään murhehuoneessa. Se on ihmisen osa. Se tarvittee murhetta.
- Armo tulee vilauksina. Kuin pääskylintu se vierestäsi vilahtaa.
- Pidä pääsi pystyssä ja ikävöi. Katso Kristukseen ja oota. Sinulla on lapsen oikeus Kristuksen armoon.

Kaikki ovat Canthin tapaan rankkaa tekstiä, melkein liiankin rankkaa kesäteatteriin. No, eipähän tämä mikään tavallinen kesäteatteri ollutkaan, vaan ikäänkuin Janne Puustisen essee ja ensimmäinen opinnäyte teatterialan aammattiopintojen ensimmäisen vuoden jälkeen - vai joko oli toinen vuosi, kun näytelmääkin esitettiin jo toisena kesänä. Minulle ennestään tuntemattomien esittäjien taustaa jäin ihmettelemään. Lienevätkö hekin Jannen mukana opinahjosta tulleita vai paikkakunnalla asuvia harrastajia. Edellistä veikkaan, kun kaikki niin yhtä nuorilta vaikuttivat.

Esityspaikka on erikoinen ja esityksen koreografia jos mahdollista vielä erikoisempi, mutta juuri ympäristön mukaiseksi ymmärrettävä. On pirttiä ja pihaa. Varsinkin avara piha asetti tiukkoja vaatimuksia sekä esiintyjille että katsojille, ehkä turhankin paljon. Yllättävän paljon tällainen avaruus imee ääntä, niin että melko tiukasti oli katsojien esityksen ympärille ryhmityttävä, vaikka esittäjät tuntuivat ikään kuin ottaneen huomioon äänen häviämisen. Kukaan ei mumissut, vaan ikään kuin 'Demostheneen kivillä' olisi harjoiteltu.

Meikäläisen kampurajalan liikuntakyky oli kovilla, kun keppi tai kävelysauvat ei tulleet mukaan, vaikka pihalla tapahtuvasta esityksestä olikin esitteessä maininta. - Oikeastaan ihmettelen, että tarvitsiko tätä esitystä näin kovin moneen paikkaan sijoittaa kuin se oli tehty. Arvaan, että nimenomaisena tarkoituksena oli saada mahdollisimman monta museon kohdetta taustaksi. Yhteen paikkaan, rakennusten keskelle sijoittaminen ei olisi sitten antanut mahdollisuutta rintamasuuntaa kääntelemällä saada taustoiksi kaikkia rakennuksia, sillä piha on kalteva yhteen suuntaan.

Vaikka on rankkaa tekstiä, on ohjaaja sentään esitysten järjestyksen tietynlaiseksi kiinnittämällä saanut viimeiseksi 'onnellisen lopun'. Jotenkin kuitenkin tuntuu oudolta esitteessä Hetken taiteen lopun tervetulotoivotus: '...toivotan teidät ilolla tervetulleiksi...'. Eipä tietysti 'surulla' olisi sen parempi, niin että pelkkä 'tervetulleeksi' olisi ehkä sopivin. (kuvia esityksestä ja museosta).

Museo. Olipa hyvä, että kaikesta kompuroinnista huolimatta tuli jäätyä esityksen jälkeiselle museokierrokselle. Todella tyylikäs kokonaisuus ja hyvin asiantunteva esittely. Museo on perustettu joskus 1930-luvulla. Vanhimmat esineet ja rakennukset ovat 1700-luvulta. Ehdottomasti näkemisen arvoinen, sopiva kohteeksi erilliselle sunnuntairetkellekin.

Teatterikesän yhteenveto. Tämä oli nyt sitten kesän viimeinen kesäteatteri, yhdestoista - kaikkien aikojen ennätys. Kuitenkin muutamia mielessä olleita jäi näkemättä, mm Rautavaara ja Maaninka. Nilsiäkin olisi pitänyt katsoa uudelleen, kun vaikutelma niin kovin kielteinen oli ja kuitenkin yleisöä riitti. Sää totisesti suosi tämän kesän näytäntöjä.

Merkillisen kaksijakoiseksi tuli nähdyt arvioiduksi: oikein hyviä ja oikein heikkoja esityksiä. Hyvistä paras oli ilman muuta Aholansaaressa nähty Tuulen koira.

Lähetä palautetta!