Teatteripäiväkirja 2009-2010

En tiedä, mutta kiinnostaisi tietää, kuinka paljon ohjaaja voi saada apua, ja kuinka paljon sellaista yleensä käytetään, aikaisemmista sovituksista. Voisin kuvitella, että sitä on mahdollisuus 'googlata'. Mutta jos ei, tai ohjaaja haluaa tehdä kaiken itse, on työ päätä huimaava. Ja jos tässä tapauksessa niin on tehty, Kaisa Korhonen kaiken itse alkuperäisestä tekstistä leikannut, nostan hattua kilometrin korkeuteen.

Kun 700-sivuinen teos laitetaan 'ääneen luettuna' kolmeen tuntiin, on alkuperäisestä tekstistä puheena korkeintaan 10 prosenttia. Panen sen tähän aivan arviolta. Nyt lasken omasta lukunopeudestani. Luen 10 sivua tunnissa, siis 700 sivua tekee 70 tuntia. Eli 3 tuntinen esitys tekee alle 5 prosenttia ja kun otetaan huomioon, että näyttämöesitys ei voi edetä lukemisen nopeudella niin tullaanko johonkin 2 prosenttiin. Kaisa Korhonen osaisi käsikirjoituksen sanamäärän perustella sanoa desimaalin tarkkuudella oikean luvun. On totta, että huomattavia tekstipätkiä sanotaan taitavalla ohjauksella näyttämöasetusta käyttäen ilman sanoja täysin pätevästi.

Olin huomaavinani todella monia tällaisia, varsin kekseliäitä ratkaisuja aina Pavlovskin puistoa myöten. Todella muielenkiintoisia ovat monet pienet asiat, jotka saavat näyttämöesityksessä toisen suhteellisen painoarvon kuin alkutekstissä. Itselleni on ruhtinaan rikkomasta kiinalaisesta maljakosta tullut kovin iso asia. Ja isohan sen symboliarvo onkin, samoin vaikutus juonen kulkuun tekstissä. Tässä se vain maininnalla sivuutetaan, mielestäni täysin perustellusti ja onnistuneesti. (Sitäpaitsi lukiessani aina pysähdyn ihmettelemään tätä rikkoontumista, sillä ainakin nykyiset kiinalaiset maljakot tehdään kuparista eivätkä ne taatusti mene säpäleiksi metrin korkeudelta pudotessaan).

Toinen erittäin tärkeä yksityiskohta on Anastasia Filippovnan 100 000 ruplan setelinipun polttaminen. Siinä mielikuvani vain siten poikkeaa nyt nähdystä, että kamina on ikäänkuin keskipiste ja ihmiset sen ympärillä. Tässä kamina on syrjässä. Sitten on vielä sellainen yksityiskohta, että tekstissä kerrotaan kuinka Anastasia Filippovna ja Rogozhin tulevat hevosvaunuilla huvilalle jalan menossa olevaa seuruetta vastaan. Näyttämösovituksessa ei hevosia ole tässä kohtaa sen enempää kuin muuallakaan niin, että kun tämä kohtaus tulee, niin vie 10 sekuntia ennenkuin pääsen kärryille, että siinä se nyt on. Samoin ovat mielikuvat esim. Rogozhinin valtaisan talon synkistä käytävistä tai paremminkin huoneista toistensa jälkeen kirjassa kovin vaikuttavia, tässä niitä ei oikein synny, vaikka niistä puhutaankin.

Luulen, että on täysin mahdotonta tehdä sellaista sovitusta, että katsoja sen kautta pääsisi sisälle tähän teokseen, jos ei sitä ole lukenut. Luulen, ettei tuon lähemmäksi voida tekstiä tuoda kuin nyt on Kaisa Korhonen onnistunut tuomaan. Katsomossa molemmilla puolillani istuvat henkilöt, jotka eivät ole lukeneet teosta. On täysin ymmärrettävää, että vaimo väliajalla valittelee, ettei oikein pysy kärryillä. Minulle ei ensimmäisessä näytöksessä omasta mielestäni ollut ainoatakaan yksityiskohtaa, josta en olisi ollut selvillä. Ja oli monta näitä edellä kuvattuja kohtia, joissa ikäänkuin ahaa-elämyksenä voin iloita siitä, että teksti oli tuttu.

Yllättäen toinen näytös ei minua yhtä vahvasti inspiroinutkaan kuin ensimmäinen. Vaimo sen sijaan on sitä mieltä, että toinen näytös auttaa loksahduttamaan monia asioita paikoilleen. Minulle tulee mieleen ihmetellä, että voisiko tästä saada vähän lyhyemmän, esim 2½-tuntisen esityksen. Mitä silloin vielä pitäisi jättää pois? Minusta tuntuu, että Ippoliten osuus on sellainen. Ehkä sen voisi jättää pois ilman että varsinainen juoni siitä kärsii, siis Myshkinin, Rogozhinin ja Anastasia Filippovnan kolmiodraama. Tästähän puuttuvat tällaisenaankin kenraali Jepantsin henkilönä, vaikkakin hänestä puhutaan. Samoin puuttuvat kaksi muuta tytärtä paitsi Aglaja. Mielestäni tässä esityksessä Aglaja jää jossakin määrin Anastasia Filippovnan varjoon, kun he kirjassa ovat hyvin eri tavoin mutta tasaveroisesti esillä. Luulenpa, että tämäkin on tässä tapauksessa oikea ratkaisu - aikarajoituksen takia.

Näytelmän kalmanhajuinen loppu on mielestäni sanoin tavoitettu aivan yhtä hyvin kuin kirjassakin, todella melkein nenässä tuntuu. 'Hauska' yksityiskohta on ruumiin peittäminen 'amerikkalaisella' vahakankaalla. Lukiessani (olen lukenut vain venäjäksi) oikein jouduin tätä sanaa selvittämään erikseen, kun se niin oudolta tässä yhteydessä tuntuu. Lieneekö vaivannut Kaisa Korhostakin, kun on sen halunnut mukaan sanana. Olisi ollut hauska nähdä se jotenkin visualisoitunakin. Sittenhän tästä, ihan oikein, puuttuu täysin turhana kirjan epilogi, jossa selitetään vielä miten tästä eteenpäin, kuinka ruhtinas päätyy takaisin Sveitsiin ja niin edelleen.

Muistaen laskelman parista prosentista kirjan tekstiä, tämä esitys on lähes maaginen suoritus. Todistaa Kaisa Korhosen todella perehtyneen tekstiin pitkin ja poikin ja rakastavan Dostojevskia niinkuin minäkin, vieläpä ilmeisesti jotenkin samalla tavallakin, kun niin täydellisesti hänen sovituksensa minuun uppoaa. Kyllä olisi kiinnostavaa kuulla hänen kertomuksensa tämän sovituksen synnystä!

Kuin tilauksesta luen Teatteri-lehdestä ilmoituksen: Kirja kerrallaan ilmoittaa Dostojevskin Idiootin dramatisoinnin Seppo Parkkisen laatimana olevan saatavilla hintaan 9,50 e! Lähettäisivätköhän postissa, kun itse olen jo Nilsiässä. Ilmoituksessa viitataan Kaisa Korhoseen. Epäilen vahvasti, että tämä on JUURI SE!

Olen nähnyt Strindbergin Uninäytelmän ja se teki suuren vaikutuksen. Minulla on sellainen ontto epäilys, ettei nytkään vika ole itse näytelmässä, vaan esityksessä. Olen myös nähnyt Cilla Backin ohjauksia, tämä on neljäs. Edelliset kolme ovat saaneet täydet pisteet. Tästä olisi mieli tehnyt antaa nolla. Olkoon kuitenkin ykkönen. Jääkö siis vastuu näyttelijöille? Ei tekisi mieli sälyttää heidän niskaansakaan. Hehän tekevät, mitä käsketään. On teksti ja on ohjaus.

Niin ja ehkä ennen muuta katsoja. Kaikki esitykset eivät kaikille katsojille sovi. Niin että jos ei minulle nyt sopinut, joudun selittämään miksi ei. Ylimalkaisen selityksen jo annoin toisessa lauseessa. Parilla lauseella ehkä pystyn tarkentamaan, ellei sitten yön yli nukkuminen tuo lisää ajatuksia. Tekstihän on siis klassikko ja jatkuvasti ohjelmistossa. Kyllä silloin väkisinkin ohjaukseen miellyttämättömyys kääntyy. Epäilen, että tässä käytettiin liian ilmeisiä inhottavaksi tekemisen keinoja: räyhäämistä, irstaita asentoja ja eleitä ja tokutonta taustahälyä, jolla ainakin ajattelua häiritään. Näitä, paitsi viimeistä, tietenkin totuusargumenteilla voidaan puolustella, ei tietenkään kauneudella eikä hyvyydellä.

Mutta eikö tällaistakin totuutta voitaisi esittää hienovaraisemmin? Tarvitseeko se sanoa ja näyttää karkein keinoin, kun jo juoni on valmiiksi karkea ja kova. Pehmennystä se kaipaa eikä lisää moukarointia. Enempää en tällä istumalla osaakaan sanoa. Ehkä myöhemmin lisää, kun hälyn häiritsemättä saan ensin ajatella.

Olin tätä esitystä katsomassa toiseen kertaan, koska en ollut uskoa näkemääni ensimmäisellä kerralla kaiken sen hyvän jälkeen, jota Kuopion kaupunginteatterissa olen viime vuosina nähnyt. Arvelin, että jos vaikka katsoja oli epävireessä. Toiseen katsomiskertaan oli toinenkin syy. Pääsin alan ammattilaisen mukaan. Hän oli omassa ohjaajakoulutuksessaan, vuosia, vuosia sitten harjoitustyönä ryhmässä tehnyt ohjauksen juuri Neiti Juliesta. Ei tämä ammattilainen sanonut enää paljoa vuosien takaisesta työstä muistavansa, mutta esitti pitkän ja monipuolisesti perustellun näkemyksen siitä kuinka hän olisi tämän kappaleen ohjannut ja kuinka tämä esitys oli vääriä ratkaisuja pullollaan. Onton kolkoissa tunnelmissa jouduimme siirtämään tämän esityksen huonoimpien teatterimuistojemme joukkoon. Pitääköhän sittenkin paikkansa filosofi-ystäväni Balashovin väite: antikulttuuri on vaarallisempaa kuin atomipommi, koska se tuhoaa ihmisen sisältä päin.

Sikäli jää askarruttamaan, että itse kappaleen täytyy olla Strindbergin laatua, koska se jatkuvasti pyörii. Olen myös itse nähnyt loisteliasta Strindbergiä, Uninäytelmän aikoja sitten. Ja olen nähnyt erinomaisen Cilla Backin ohjauksen Avioliitto italialaisittain, senkin kaksi kertaa täysin pistein. Ja Kuopion kaupunginteatterissa ei viime vuosina juuri ole heikkoja esityksiä tarvinut katsoa. Eipä ole ykkösiäkään kuin tämän näytelmän edellinen esitys ja kutakuinkin tasan vuoden takainen Sillanpään Elokuu, sekin samasta syystä kuin tämä: räyhäämistä lavalla. Sitä palvelua en todellakaan teatterista välitä ostaa, vaan jotakin aivan muuta: sydämen sivistystä, pateettinen ollakseni.

En ole muita Michael Baranin ohjauksia nähnyt. Tämän perusteella asettuu ohjaajalistan viimeiseksi. Missä on ammattiylpeys ja ammattitaito? Entä missä ovat näytelmää esittävien näyttelijöiden ammattiylpeys ja ammattitaito? Ei niin pilkahdustakaan nähdä tässä esityksessä. Tai jos kuitenkin taitoa, se on täydellisesti harhapoluilla. On vaikeata kuvitella, että ammattiylpeydestä tässä yhteydessä edes puolta sanaa voidaan ääneen lausua.

Toukokuussa koin Moskovassa samanlaisen järkytyksen, kun Shakespearen Lear oli murjottu tunnistamattomaksi. Nyt joudun kertomaan silloiselle seuralaiselleni samaa Venäjän suuren näytelmäkirjailijan Tshehovin teoksesta. Olen pitänyt turhan synkkänä hänen maalaamaansa kuvaa antikulttuurin asemasta nyky-yhteiskunnassa. Hän pitää sitä atomipommiakin vaarallisempana, koska se nakertaa ihmistä sisältäpäin. Onko minun sittenkin tunnustettava hänen synkkiä värejään tässä asiassa?

Jos teatteri nyt on laajemmaltikin jotakin tällaista, kaivataan todellakin jonkinlaista ryhtiliikettä. Miten se voitaisiin saada aikaan? Ei ole meillä katsojilla muuta mahdollisuutta kuin äänestää jaloilla. Niin teimme me. Poistuimme väliajalla todella hyvät kahvit juotuamme. Kahvipöytäseuramme, ennestään tuntematon pariskunta teki saman tempun. Tämä on niin masentava kokemus, etten kehtaa tavanomaista linkkiä tähän arviointiin lähettää näitä sivuja seuraaville teatterin ystäville. Vaikka olisi kyllä 'älä mene' varoituksena paikallaankin.

Janne Puustinen: Platonov

Illalla sitten La Traviata, jonka ennätin jo moneen kirjoittamaani korttiin virheellisesti Aidaksi merkitä. En ollut lähettänyt kun huomattiin. Korjasin.

Tässä esityksessä on kolme näytöstä, ensimmäinen vain vähän yli puoli tuntia. En ollenkaan pääse sen aikana mukaan tunnelmaan enkä vauhtiin. Vähän ehkä ärsyttää, etten saa oikein selvää italiankielisestä laulusta, vaikka muka pitäisi. Mutta tilanne korjautuu kaikilta osin toisessa ja kolmannessa näytöksessä. Saan sopivasti selvää sanoista ja musiikki miellyttää yhä enemmän. Oopperan juonihan on sentään tuttu, Alexandre Dumas'n Kamelianainen, vaikka sittenkin jää auki, että mitä oikeastaan tarkoittaa tämä nimi La traviata. Sana sinänsä on tietenkin selvä: 'tieltä eksynyt', mutta missä mielessä? Olen aina ajatellut, että ns. huono nainen, mutta oliko se tosiaan niin? Eihän Violetta käsittääkseni ollut kuin sairas, keuhkotautinen. Mutta oliko se niin että hän oli Alfredolle uskoton? Jos oli, meni sivu korvien. Jäi se käsitys, että Alfredo vain ei syttynyt. Violetta selvin sanoin sanoi aina rakastaneensa Alfredoa.

Netistä tietenkin selviää: se onkin Alfredon perhe, joka ei hyväksy Violettaa, jolla on epäilyttävä maine. Niin joutuvat eroon. Lopussa kuitenkin nimenomaan Alfredon isä tulee toisiin ajatuksiin ja syntyy sydämellinen suhde isän ja Violettan välille. ... ja sitten tulee paikalle myös Alfredo, mutta onni jää lyhyeksi, kun Violetta hyvin näyttävästi heittää taudin kynsissä henkensä.

Kahden ensimmäisen näytöksen ajan näyttämö on täyteen ahdettu 'turhanpäiväistä ylellisyyttä', varmaan ainakin 10 lähes toinen toisissaan kiinni olevaa mahdottoman prameaa kattokruunua. Se jotenkin iskee silmään ja häiritsee. Samaten tupaten täynnä olevalla näyttämöllä 'tumput suorana' esiintyt kuoro. Kun sitten alan päästä tekstiin sisälle, olen havaitsevinani, että Alfredon italiankieli on 'velttoa', konsonantit tuskin kuuluvia. Sen sijaan Alfredon isän ja Violettan artikulaatio on meikäläisen korvassa täysin moitteetonta. Violettana meille täysin tuntematon suomalainen Sirkka Lampimäki suoriutuu osastaan hienosti. Kyllä tämä sitten kuitenkin plussan puolelle kääntyy, vaikka en mikään oopperafani olekaan.

No vihdoin se selvisi! Muistan kun kerran etsin 'Vanhan ruhtinaan rakkaus' nimen käännöksen perusteella tätä kappaletta kahteenkin kertaan lukemastani venäjänkielisestä koottujen teosten laitoksesta. Ei löytynyt, eikä voinutkaan löytyä. Kuitenkin se siellä on ja itse asiassa on sillä kertaakin ehkä lopulta kuitenkin selvinnyt, sillä alkuperäisen nimen ('Djadushkin son' eli 'Setämiehen uni') kohdalle 2. osan sisällysluetteloon olen kirjoittanut tämä suomennoksissa käytetyn nimen. Siinä pituus suorasanaisena on 142 sivua, ja kolme tähteä eli 'täydet pisteet' olen perään merkinnyt molemmilla lukukerroilla. [Missä siinä mahtaa olla sanottu, että on ruhtinas (=prinssi) tämä setämies? - Aika korkea 'viskaali' pikku kaupunkiin. Varmaan kuitenkin on sanottu. Ei kai nyt suomentaja voi mitenkään tällaisessa erehtyä! Käännösvirhe ei tietenkään, mutta jos on laitettu ikäänkuin houkuttelevampi nimi. Tarkistin netistä: englannin-, ranskan-, saksankieliset nimet puhuvat vain sedästä, ei mitään ruhtinaasta.]

Ei tämä minusta kuitenkaan mikään tyypillinen Dostojevski ole. Pikemminkin Molière. Olimmekin seuralaiseni - ei kun minä hänen seuralaisensa - siis päämieheni tod. teatteriguru M. Pajulan kanssa Molièrea sekä tekstissä että ohjauksessa näkevinämme. Minä nyt olen muutama vuosi sitten isomman annoksen Molièrea nautittuani noitunut hornan kattilaan koko Molièren ja hänen menetelmänsä: sanoja, sanoja, sanoja... ja keskellä näyttämöä kulissiseinä, jota näyttelijät eivät muka näe, mutta katsojat kyllä. Kyllä sellainen ennen pitkää kyllästyttää. Mutta ei tänään tässä näytelmässä, missä tätä kulissia nyt ei pahemmin ollutkaan, vaan kaikki näkivät ja kuulivat kaiken. Ja onkin tässä esityksessä sekä nähtävää että kuultavaa. Ennen kaikkea näkyy ja kuuluu, että ohjaaja ja esittäjät ovat paneutuneet asiaansa niinkuin vain tässä mainiossa teatterissa se osataan. Sen aistii heti alusta lähtien - ja täytyy sanoa: huokaisee helpotuksesta kaiken maailman 0-esitysten jälkeen.

Se ettemme tästä kolmosta antaneet, johtuu vain siitä ankarasta vaatimuksesta, että pitää olla jotakin syvältä kouraisevaa sanottavaa. Sitä tästä vauhdikkaasta esityksestä emme oikein kuitenkaan löytäneet. Teatterin oman esitteen mukaan sitä luvataan lauseella 'Tragikomedian teemoja ovat ahneus, kateus, vallanhimo, pinnallisuus ja ikuisen nuoruuden tavoittelu.' Eivät ne kuitenkaan kovin painavina esille tule. Sen sijaan on riemastuttavaa kepeyttä, jota esitteessä luvataan: '”Kaikki mulle heti tänne” -kulttuurimme ilkikurinen peilikuva muotoutuu näyttämöllä tarinaksi, josta ei puutu iloa, intohimoa eikä slaavilaista kaihoa.' Todellakin: tätä saadaan aina slaavilaista kaihoa myöten. Missä näinkään moitiskellun nykyiskelmien ujuttamista tähän mukaan. Minusta sopivat kuin nyrkki silmään. Aivan upeita äänityksiä, juuri sopivina paloina. Ei liian pitkään, mutta riittävästi tunnelman aikaansaamiseksi.

Arvaisiko ja osaisiko tässä yksittäisiä osasuorituksia jotenkin erikseen kiitellä? Ainakin ohjauksen kiinteää otetta ja vauhdin pysymistä reippaana alusta lopppuun. Kuolleita kohtia ei ole. Ja venäläinen tunnelma todella hienosti tavoitetaan. Osasuorituksista merkittävin huomio on niiden tasaisuus. Markku Söderströmiltä nyt ei varmaan kirveelläkään mitään keskentekoista irtoaisi. Rutiini on niin väkevä, että sanoopa mitä hyvänsä tai kiepsahtaa miten päin hyvänsä, se puree yleisöön. Mutta aivan ihania ovat nämä naisetkin, kukin omaa lajiaan. Se pitkäjalkainen on tietysti erityistarkkailussa ja voisi 'munia' osansa, mutta eipä ollenkaan. Pitää pintansa sekä puheessa että eleissä. Joku lavalta ulosjuoksu ehkä on turhan epänaisellinen. Ja miten nämä toistuvat huikat? Ei kai ne niitä noin ota, en ainakaan ole nähnyt, olisinko ollenkaan suoraan pullon suusta. Mutta hienosti sekin menee... Kiitokset ansaitsevat myös asut ja kulissit. Ei ole pihistelty, mutta ei hömppäänkään tuhlattu. Ihana kärrinpyöräkärry ja nojatuoli. Kuka vielä sanoo, että venäläisessä näytelmässä on paikalleen lätsähtänyt tunnelma. - Ei ainakaan tässä.

Omasta puolestani ainoat huomautettavat olivat kaksi venäjän kielen ääntämiseen liittyvää yksityiskohtaa. Korostan, että sekin on todella hyvin hoidettu, ääntämisen opiskelu. Sen todistavat heti esityksen alussa useaan kertaan toistettavat naisten nimet, jotka eivät missään tapauksessa ole helpoimmasta päästä: täyskympin suorituksia.

Mutta ne lipsahdukset, joita en olisi odottanut muuten hyvän suorituksen lopussa: Lauletaan tietenkin 'Kalinka, malinka' - voidaanko ajatella mitään venäläistä ilman tätä? Tässä sana 'kalinka' ei täytä vaatimuksia, malinka sensijaan juuri ja juuri. Venäjän kielessä ei nimittäin ole ollenkaan 'eng' vai sanotaanko nykyään 'äng' äännettä: tarkoittaa, että näissä sanoissa täytyy kuulua erikseen 'n'-kirjain ja 'k'-kirjain. Niitä ei saa yhdistää 'äng'-äänteeksi. Särähtää pahasti venäjää taitavan korvaan, mutta varmaankaan ei vähääkään muiden. Ties vaikka olisin ollut ainoa koko täydessä katsomossa, joka tähän huomiota kiinnitti. Toinen oli vielä hämmästyttävämpi kömmähdys. Sen sanoi lopussa yksi naisista omana nimenään. Nimi varsinaisesti Zinaida. Tässä 'z' on 'soinnillinen s' ja paino on 'i'-kirjaimella (zinaiida; taaskin a ja 'ii' eri tavua kuten n ja k kalinkassa). Ihan oikein koko ajan tämä nimi, mutta sitten Zinaida itse sanoo nimensä diminutiivimuodossa 'Zinotshka' useaankin kertaan ja aina alussa selva Z-kirjain ('ts'), ei siis soinnillinen S, kuten kuuluisi. Kuulostaa pahalta ja ihmeelliseltä, kun varsinainen nimi menee oikein. - 'Naurettavaa snobbailua' saa vapaasti sanoa. Ei mitään merkitystä. - Noh, nyt kuitenkin, kun täällä venäläisiä virtanaan tulvii. (Pitääkin laittaa koko vuodatus arvonsa mukaan vähän pienemmällä)

Kaikenkaikkiaan erinomainen esitys, valmis milloin hyvänsä katsomaan uudelleen.

Kun itse näytelmää katsoin, näin sian liian paljon sikana ja liian vähän miehenä. Olisiko ollut ohjelmalehtisen tekijöillä tämä mahdollisuus mielessä, kun jättivät maestro Antti Heikkisen esittelyssä mainitsematta hänen niittämänsä mahtavat laakerit hevosena. Päivi Laitisen arvion jälkeen nyt sitten sika enemmän mies, mutta ei minusta nyt oikein... ainakin pois se minusta, että samaistuisin, vaikka siihen niin kärkäs olenkin. Jotenkin ehkä yliammuttu sika mieheksi. Sarjakuvaa en ole seurannut, mutta jotakin tässä täytyy olla, kun niin paljon teattereissa esitetään.

Olen täysin samaa mieltä Päivi Laitisen kanssa, että toinen näytös onkin varsin värikästä katsottavaa. Ei niinkään, että sika olisi juoksuaan parantanut, vaan näiden muiden henkilöiden mukaantulon takia. Minä en sitä naisten 'tappelua' ymmärtänyt herkulliseksi noteerata, mutta sen sijaan kyllä mummo Kaija Parviaisen monologit. Juuri sopivasti tuhmien juttujen rajaa hipoen kehtaa päälle nelikymmppisen tyttären seurassa niitä kuunnella. Ehkä paikallaan ohjelmalehtisen varoitus, ettei välttämättä ihan pienimmille porsaille...

Mikä ilmestys tämä Fylli-täti! Aivan ennennäkemättömän mahtava vaatetus, hyvän ja huonon maun kekseliäs sekoitus. Oikein sitä pitää silmät tihrussa tutkiskella. Ja mikä olemus ja hahmo koko täti! Isänsä tapaan vähän karummissa yhteyksissä, nimittäin kansalaisopiston ruumisarkkukurssilla. Hänelle ihmettelen tyttären upeata laulua, johon olin jo kesällä kiinnittänyt huomiota. Tuntuu hyvältä selitykseltä maininta yhteyksistä Karakselaan. Missä onkaan tämä Harmoniakuoro ja sen selkäpiitä karmivan vimmaiset esitykset?

Niin ja sitten tämä Pekka, meidän joulupukki! Ei voi kyllä nauramatta sitä naamaa katsoa. Eikä se naama myöskään itse naurua kaihda. Elämänilo pursuaa koko miehestä. Esityksestä nauttii, pokka ei tahdo pitää. Pekan nousu lattialta täyteen pituuteensa kestää varmaan kaksi sekuntia ja on esitys sinänsä siinä missä Loirin kaatuminen aikanaan tai Antin erilaiset säntäilyt.

Yhtään sen vähempää ylistystä eivät ansaitse touhukas Viivi itse eikä myöskään Julli-setänä toikkaroinut Seppo Keinänen. Ja sama juttu vielä Kuikkaniemetkin.

Kaiken kaikkiaan: muistuupa mieleen elävistä suurimpana teatteriguruna pitämäni Pajulan sana: 'teatteri on näyttelijän taidetta'. Tässä se tuli erityisen selvästi esiin, kun ei varsinkaan teksti ainakaan minua oikein ollenkaan riipaise. Näyttelijäsuoritukset tämän näytelmän tällä kertaa kuiville vetävät. Koska en kuitenkaan uudelleen välittäisi mennä katsomaan eikä sanoma puhutellut, jää arvosanaksi ykkönen.

Teatterissa kävimme lauantai-iltana. Vaikka haukuinkin paljosta örveltämisestä, teos oli hyvä ja toden tuntuinen.Nämä liian pitkiksi venytetyt ohjaukset taitavat olla muotia. Onkohan syynä henkinen laiskuus, ei viitsitä tiivistää ja miettiä, mikä olisi poistettavaa, turhaa painolastia.

Unkarin matkapäiväkirjasta:
... Täysin tyytyväisenä kokemaamme palailemme lähemmäs sadan kilometrin matkan takaisin majapaikkaamme. Jää pakollisen kahvihetken jälkeen aikaa lepäilyynkin. Sitten alkaa omalta osaltani varsinainen seikkailu. Tapani mukaan olen sopinut teatterista unkarilaisten ystävien kanssa. Vaikka useimmat teatterit ovat kansallispäivän takia kiinni, on kuitenkin Vígszínházissa (Komediateatteri) näytös kello 19. Vähän 18 jälkeen lähden läpsyttelemään (vasen jalka todellakin ilkeästi läpsyttää) aikeissa mennä 'isolle kadulle' jalan ja siitä sitten raitiovaunulla tai bussilla teatteriin. Mutta jotenkin sekoilen niin, etten lopulta tiedä missä olen. Hämärässä ei kartasta ole apua, kun ei lasien kanssakaan näe pientä tekstiä. Ei auta muu kuin taksi. Ystävällisesti minulle neuvotaankin lähin paikka, kun on ensin näytetty, että Vígszínház oli täsmälleen päinvastaisessa suunnassa kuin mihin olin menossa.

En näe taksitolppaa, joten asetun kadunkulmaan siten että lennosta saisin ja voisi mukavasti pysähtyä. Ei aikaakaan kun shakkikuvioinen pysähtyy ja minä kompuroin kyytiin. Totean, että mittari on ja läheltä nollaa alkaa, ei siis muka 'pimeä' yrittäjä. Siinä kuitenkin mitä ilmeisemmin erehdyn. Tai no, miten sen ottaa: ehkä ei todellakaan pimeä, mutta moraaliton. Se käy vähitellen, itse asiassa, vasta jälkeenpäin asiaa miettien, selväksi. Heti kohta kuljettaja heittäytyy juttuihin. No minä sitä vain hyvänä asiana pidän. Kerran sain kokonaisen tunnin kurssin nimenomaan unkarin kielessä, kun silloinkin teatteriin olin menossa kauas kaupungin toiselle laidalle. Jospa nytkin. Itse asiassa saankin, mutta onneksi en tuntia, kun teatteri on melkein kivenheiton päässä.

Ensimmäisestä kysymyksestä en vielä mitään aavista: kuinka kauan olin ollut Budapestissä? Rehellisesti vastaan että tämä on ensimmäinen päivä, eilen tulin. Jälestä päin on helppo sanoa, että olisi pitänyt jo kellon kilahtaa. Ajetaan vähän matkaa. Kuljettaja viittaa kaukana edessä seisovaa poliisiautoa ja sanoo: katu suljettu, juhlapäivän takia, kiekkaa syvälle sivusuuntaan pienille sivukaduille. Vähitellen tullaan takaisin pääväylälle, ylitetään ja taas syvälle pikkukaduille. Sielläkin yllättäen: "sulku edessä" (vaikken mitään huomannutkaan). Taas lisää kierrosta. Alkaa kello olla niin paljon, että pitää katsoa, kun oli sovittu tapaamisesta varttia vaille. Kun kaivan puhelimen esiin, kuljettaja melkein hätääntyneenä sanoo: ei kannata soittaa, ihan tuossa paikassa olemme perillä. Perille tullaankin juuri sopivasti viittä vaille, loppuosa ihan tuttua isoa katua. Maksan 3500 forinttia (13,5 e).

Ei tuo nyt miltään tunnu, mutta kun kotimatka teatterin jälkeen maksaa 1300 ft, ei kyllä ihan niin kauan kestä kuin tämä harhailu, mutta melkein. Kohteliaasti vielä kiittelen ilmiselvää huijaria. Juuri selviän ajoissa teatteriin istumaan eturiviin arvon rouvien viereen. Márta heistä onkin jo jättämässä lippuani nimellä varustettuna vahtimestarille, kun hänet ovella tavoitan.

Teatteriesitys onkin hyvin mielenkiintoinen juttu. Olen vuosien mittaan varmaan tusinan verran kertoja käynyt unkarilaisessa teatterissa, jonkun kerran jopa Suomessa, kun on ollut vierailuja. Yleensä joudun pettymään, en tiukasta yrittämisestä huolimatta saa selvää juonesta, vaikka sanoista kyllä. Nyt on toisin, osittain. Ensimmäinen näytös on aivan vesiselvää. Toisesta en nytkään saa paljoa irti. Näytelmän nimi on 'Játék a Kastelyban' eli 'Näytelmä Linnassa'.

Mikä ihmeen linna? Ei missään vaiheessa käynyt selväksi. Aha, ei kasztély olekaan linna vaan (herras)kartano. No eipä paljon asiaa muuta. Minusta tapahtumapaikka oli nimittäin teatterin näyttämö tai harjoitushuone. Jaa, mutta se James, joka aamiaista tarjoili...

No, tämä väärinymmärrys ei koko juttua kaada. Näytelmä oli nimittäin näytelmän tekemisestä, itse asiassa aika suosittu teatterikappaleen aihe. Olisiko itse päämestarillakin (Shakespeare) useitakin sellaisia. Kyllähän se nyt tietysti jossakin määrin kiinnostaa katsojiakin, että miten sitä teatteria tehdään. Mutta kyllä tämä nyt kuitenkin eräänlainen aasinsilta on ja hätävararatkaisu, ei yllä suurten draamojen joukkoon. No sekään ei tässä nyt niin tärkeätä ole kuin että saan hienosti selvää puheesta. Näytelmä alkaa siten, että melkein pimeälle näyttämölle tulee kolme selvästi eri-ikäistä herraa. Hetken hiljaa istuttuaan kaikki tempaavat esiin savukekotelot ja alkavat tupakoida, vähitellen myös keskustella.

Muistuu mieleen, että Unkarissa on mielestäni äärimmäisen yököttävä systeemi, että tupakkatehtaat ilmeisesti ovat teatterin suurimpia sponsoreita. Joka ainoa teatteriesitys alkaa tällä samalla tavalla: kaikki, miehet ja naiset, nuoret ja vanhat vetävät kaikessa rauhassa ainakin yhden sätkän ja sitten myöhemminkin, kun se vain jotenkin sopii tilanteeseen lisää sytyttävät. Voi että vaikuttaa yököttävältä, vaikka minkälaisia renkaita puhaltelevat ja kuinka sirosti holkkia pitelevät. No, eivät sentään lopussa uskalla tätä toistaa. ... ja unkarilaiset hiljaa katselevat ja kuuntelevat. Jo on nöyrää kansaa! Mutta eipä itsellänikään ole otsaa ryhtyä protestoimaan, vaikka aihetta olisi. Mutta tämähän on kaikki ehdollistettua. Kun minä aloitin opiskelun, oli Boston joka ukon ja akan suupielessä, varsinkin kylterin, jonka varakkuus perustuu Amerin kautta nimenomaan tupakkaan.

Näytelmän juoni on itse asiassa varsin nokkela. On hemaiseva nuori olento ja hänellä kaksi kilpailevaa ihailijaa. Toinen ikätoveri ja toinen rumasti sanottuna elähtänyt irstailija. 'Erotuomariksi' asettuu seurueen vanhin herra, isähahmo, ei kuitenkaan kenenkään läsnäolevan sukulainen. Näytelmälle pitäisi käsikirjoitus laatia. Jotakin sovinnaista onkin jo paperilla, jota heilutellaan ja tutkitaan. Mutta asia jää ensimmäisenä iltana kesken. Asetutaan yöpuulle. Vanha herra näyttämön keskiosaan, jonka minä todella tulkitsinkin näyttämöksi, varsinkin kun hän vasta iltapalaansa nöyränä edes takaisin juoksentelevalta jamekselta tilailee, ei tosin syö juuri mitään, kun koko ajan puhuu ja selittää. Sen sijaan viereisen seinän takana alkaa tapahtua ja puhutaan yhtä ja toista. Lemmen asiaa yritetään eikä se miksikään yritykseksi edes jää. En ikinä ennen ole tällaista näytelmää nähnyt, jossa keskeiset puheet ja asiat tapahtuvat seinän takana näkymättömissä, ihan siis tosissaan näkymättömissä mutta ei kuulumattomissa, vaan ihan kuin päin vastoin: ehkä onkin vahvistimet, mutta niitä ei huomaa, vaan luontevasti juttu kulkee. Siinä ilta menee ja koko teerenpeli asiaankuuluvine sanailuineen käydään läpi.

Nyt seuraa yllätys: kun seuraavana päivänä taas kokoonnutaan pohtimaan käsikirjoitusta, vanha pappa iskee pöytään eilisen teerenpelin sellaisenaan samojen henkilöiden esitettäväksi uutena teatterikappaleena 'ensi perjantaina'. Ei muuta kuin harjoittelemaan! Kyllä muutaman kerran nielaisee elähtänyt Romeo. Ei tahdo sanat tulla suusta uudestaan. 'Julia' sen sijaan sopeutuu erikoiseen tilanteeseen hetkessä ja panee homman farssiksi ja kääntää vähitellen mielensä sen nuoremman kilpailijan puoleen. Tämä olikin vanhan papan perimmäinen tarkoitus. Vaikka juoni tulikin omin voimin vesiselväksi, paitsi tämä kartanomomentti, toisen näytöksen (kokka)puheista suuri osa menee minulta harakoille. Kansa puhkeaa röhönauruun (unkariksi röhög!) aina liian aikaisin minun sytytykseen nähden. Vitsit sivu suun. Tuttu juttu jopa venäläisestä teatterista ja venäjää nyt olen muka niin hyvin osaavinani. No mutta kuitenkin täytyy ensimmäisen näytöksen perusteella antaa arvosanaksi 2(/3) näyttelijöiden ja hyvän artikulaation ansiosta.

Tupakka kismittää, mutta ei tietenkään vaikuta arvosanaan. Kolmosen näytelmä ansaitsee syvällisyydellään, sellaisella että se todella kouraisee. Tämä nyt ei kouraise. Kahdenkymmenen vuoden ajan olen teatteripäiväkirjaa pitänyt. Näytelmiä on sinne pian 500 kertynyt, yli 300 on tullut arvioitua omalla aika paljon sanomalehdissä ilmestyvistä poikkeavalla tyylillä. Tämäkin tästä kutakuinkin sellaisenaan menee teatteripäiväkirjaankin. Soma jälkinäytös on se, kun Márta-ystävä esittää yhteenvedon juonesta, kun toisen näytöksen hankaluuksista mainitsen. Useimmiten on hänen selostuksensa vasta avannut koko esityksen. Tällä kertaa oli jo auki.

Jos tästä nyt kuitenkin vihastuksen vastapainoksi jotakin myönteistä yrittäisi sanoa niin sitä on juonessa päähenkilö Leenan ja naapurin tytön asenne, jonka sitten naapurin 'ei ikinä juovuksissa nähty' täti palkitsee sanalla 'duktig flicka'. Uskomaton onkin hänen muun juonen kanssa täysin vastavirtainen kehityksensä nirppanokasta ja näsäviisaasta pikkutytöstä hädässään epätoivoiseksi, mutta kuitenkin jaloillaan pysyväksi, vain vähän isommaksi, kaksitoistavuotiaasta nelitoistavuotiaaksi. Toinen seikka, josta kuitenkin nautin, on mielestäni onnistunut suomen ja ruotsin kielten luonteva sekoitus, jota vielä hyvä tekstitys tukee. - Löytyisiköhän näitä plussia jälkikäteen tarkemmin ajatellen niin paljon, ettei tarvitsisi sittenkään nollaa arvosanaksi antaa.

Emme sitten enää nähneetkään toisiamme, hyvä kuitenkin, että aluksi! Saimme vähän päivitettyä tilannettamme. Tiedän, että olette jo Askon kanssa vaihtaneet mielipiteitä. Luimme myös Savon Sanomien perjantain lehdessä olleen kritiikin.

Minä en sitä juopottelua, rivoa kieltä enkä kiroilua pitänyt niin pahana, vaikka myönnän, että vähempikin olisi riittänyt. Olen itse elänyt Helsingissä kerrostalossa 40-lukua, ja tiedän minkälaista elämä siellä oli. Ymmärrän, että monille miehile viina oli nopein ja helpoin lääke saada edes lyhyt unohdus sodan kauhuista. Kun perheet eivät riehumisen ja väkivallan pelossa uskaltaneet päästää heitä sisälle, makasivat he ovien takana omissa lätäköissään. Kaikenlaista rikollisuutta viinanmyynnistä ryöstöihin oli tietenkin päivittäin. Meidänkin ovikelloa soitettiin, ja vieras mies kysyi "onko mies kotona"? Onneksi äiti älysi heti huutaa isää - en tiedä oliko isä kotona vai ei. Minäkin muistan yhtä jahtaajaa juosseeni pakoon ja päässeeni nipin napin kotiin, ennenkuin hän tavoitti minut. Isän kanssa kävimme sitten häntä portaikosta etsimässä, mutta tietenkin hän oli ehtinyt jo livahtaa. Sodan jälkeen uskon elämän kaupungissa olleen rauhattomampaa kuin maalla, missä oli vanhaa yhteisöllisyyttä.

Minä pidin myös kulisseista ja esillä olleista tavaroista, jotka toivat 1970-luvun elävästi mieleen. Tuo vuosikymmen on suurta muotia nyt. Lasten urheus ja lojaalisuus vanhempia kohtaan, heidän tulevaisuuden uskonsa oli koskettavaa!
Lisätietoja

Lapin kesä - Jaroslav Rudiš – Petr Pýcha
suomennos: Kari Senius
Ensi-ilta 12.11.2009, Studio
Ohjaus Jiri Havelka
Lavastus ja puvut Vladimír Nemecek

Kansainvälinen yhteistyö voi olla kauniita juhlapuheita tai tositoimintaa. Tämä näytelmä on selkeästi viimemainittua, toihan se teatteriimme vieraiksi neljä tšekkitaiteilijaa: kirjailijaduon, ohjaajan ja lavastajan. Työn tuloksena nähdään tuulahdus keskieurooppalaista tyyliä Kuopiossa.

Ilkikurinen tarina tapahtuu Prahassa ja Suomen Lapissa. Mukana ovat äiti joka harrastaa huuhaa-terapioita, isä jolla on muunlaisia pimeitä bisneksiä, ja poika joka rimpuilee irti äidin esiliinannauhoista. Kaiken ylle levittää avaruusterapeutti mystistä sanomaansa, jolle tarinan nuori sankaritar antaa pitkät. Omat omituisuutensa tosin on hänelläkin, saamensieluisella suurkaupunkilaistytöllä.

Jälleen kerran saan syyttää itseäni, kun en tullut edes tuota vähäistä esittelyä lukeneeksi ja tyhjästä aloitan tapahtumaan osallistumisen. Ensimmäinen näytös menee suu ammollaan yrityksessä harsia kokoon teatterinautintoa. Ei ota onnistuakseen. Väliajalla asia korjaantuu kun asiantuntija, jonka seurassa olin esitykseen tullut, hetkessä erittelee puolen tusinaa elementtiä, joista esitys on kokoonpantu. Tässä on kyllä vähän se henki, joka sisältyy määritelmään: kameli on ryhmätyönä suuniteltu hevonen. Kyllä se tehtävän tekee, mutta tyylikkyys puuttuu. Ylenmääräisestä kiroilusta ja huutamisesta en pääse syyttämään kuten nykyään niin usein, valitettavasti myös Kuopion kaupunginteatterin esityksissä, mutta jonkinlaista karheaksi raakkumiseksi luonnehdittavaa sanailua on kyllä tässäkin. Kyllä tästä kuitenkin jonkinasteista huumoriakin tihkuu, mutta ei ollenkaan naurun sytykkeeksi saakka. Naurunäytelmäksihän tätä nyt ei ole tarkoitettukaan.

Olisiko nyt sittenkin loppujen lopuksi liioittelevan selvästikin piirretty henkiöiden sielunmaisemat, kun ne lähinnä sääliä herättävät. Sen takia ei katsojalle synny näytelmään mitään samaistumisen sidettä miellyttävästä teatterielämyksestä puhumattakaan. Toisaalta kuitenkin loppua kohden kaikissa näytelmän henkilöissä pilkahtelee myönteisiä ja 'hyväksyttäviä' inhimillisyyden piirteitä. Nuoret onnistuvat riuhtaisemaan itsensä irti laivatouvin paksuista siteistään menneisyyteen ja jopa hirviömäisin keinoin itsensä elättävä perheenisä saa perheensä toimeentulosta vastuullisesti huolehtivana (ja parilla ehkä vahingossa lipsahtaneella hymyllä) katsojan mielen läikähtämään. Purkan jauhaminen olisi sentään saanut jäädä näyttämättä. Huuhaa terapian kyllä heti alusta saakka meikäläinenkin huuhaaksi ymmärtää, vaikka panee sekin ajatuksen isojen asioiden äärelle, mutta äärelle jää eikä siitä etene. Taisivat muuten nämä huuhaa terapian esittäjät jäädäkin vähemmälle loppupuolella tapahtuneessa sympatiaruiskeiden jakelussa.

Teatteri-illan päällimmäiseksi kokemukseksi jää kuitenkin muikut Sammossa ja sokeriksi pohjalla kaksihenkisen seurueen omat keskustelut teatterista ja muista asioista. Hyvä kuitenkin, että tuli näytelmäkin katsottua.