Teatteripäiväkirja 2007-2008

Kirsikka Moring: "Tällaista Tšehovia maailma haluaa nähdä: klassista, kauniisti kyynelehtivää ja hienostuneen asetelmallista. Suomalaista juhlaviikkoyleisöä on kuitenkin hemmoteltu raastavan puhuttelevilla Tšehov -tulkinnoillla."

KM: "Mutta todelliset ajatukset tai tunteet siirtyivät vain pieninä säikeinä rampin yli. Näytelmä eteni oudon ontoin asetelmin. Tuskailu, rakkaus tai hyytävä ero kulkivat pintaa."

Ei, kyllä  minä nyt olen sitä mieltä, että Kirsikka Moringilla oli huono päivä. Enkä mitenkään voi uskoa, että niin olisi ollut kuten rappusia kiivetessäni pyörähti mielessä: ehkä olivat näyttelijät juhlineet eivätkä jaksaneet paneutua rutiiniksi muodostuneeseen esitykseen. Ei todellakaan siltä nyt ainakaan tuntunut. 

KM: "Kenelle he puhuivat? Toisilleen? Ei. Katsojalle? Ei. "

Tämän takia hieman varautunein mielin menen esitykseen. Mutta eipä siinä mitään isompaa vikaa kuitenkaan ole. Ensimmäisen näytöksen loppuun saakka sentään ikäänkuin tarkkaillen seuraan. Hirveästi askarruttaa tämä äiti ja professori samassa persoonassa. Eikäpä tuo vilkaisemalla selviä näytelmän venäläisestä tekstistäkään. Sen mukaan henkilöitä on yhdeksän. Minusta näyttämöllä on kuusi henkilöä. Jos näin on, sitä nyt jo voidaan amputoinniksikin sanoa.

Mutta muuten tuntuu ihan oikealta Tshehovilta ja hyvin esitetään. Eikä minusta ollenkaan vain Hannu-Pekka Björkmanin varassa ole. Itseäni miellyttää eniten tämä lääkäri Astrov. En voi mitään, mutta näen hänessä Tshehovin itsensä kuten oikeastaan kaikissa Tshehovin näytelmien lääkäreissä. Tshehov oli lääkäri. Ja hyvä ja inhimillinen lääkäri, järkimies vielä lisäksi. Totta, että Astrov näkee elämän turhuuden, mutta sittenkin: realistisesti elämää katselee. Professori, taidekriitikko, joka ei Vanja enon mukaan taiteesta mitään ymmärrä ei niinkään hetkauta mieltä. Enkä oikein uskokaan, ettei taiteesta muka mitään ymmärrä, jos 25 vuotta on siitä kirjoittanut. Mikä on Vanja häntä tuomitsemaan? Katkerutta, aiheellista kylläkin, on tuomion takana. Ei tämä kärttyisä professori kylläkään sympatiaakaan juuri kerää esiintymisellään. Sitä sen sijaan kyllä saa osakseen Sonja, joka pitää pystyssä koko huushollia. 

Kyllä mielestäni näytelmän kulkua ja sisältöä ihan kunnollisesti noudatetaan, kun työntekoa niin aidosti useaan kertaan haikaillaan. Se on aivan keskeinen piirre näissä Tshehovin näytelmissä, siinä missä rohdinpuku Kiven näytelmissä.

Kyllä tästä on pakko antaa kolmonen, kun jälkikeskustelua ja pohdintaakin aiheuttaa. Ehkä juuri ja juuri groteskiksikin voidaan sanoa, mutta kuitenkin oikeata Tshehovia. Omenien potkiminen olisi kuitenkin saanut jäädä pois. Räikeällä tavalla ei puumerkkejä näy. Ihan vaikka menisi uudelleenkin katsomaan.
 

Näidendusesgi polnud kirikuõpetajad, ega usuasjadel polnud midagi osa. Ja surnud mees varsti ka unustati. Terve näidend ongi rohkem värvikas etendus surijade elust, ning ta peatubki pulmasse, hakkab matusest ja peatub pulmasse. Aga pulmaki pole see etenduse pea-asi. Pea-asi on üldine eestlaste elu ja olukord Siberis ja pärast Siberi. Näidenduses on mees kelle neli venda, isa ja ema surisid Siberis, tema ise üksinda jääks ellu. Laval on algusest pärit neli suurt puuriited. Pidukoht ongi terve etenduse aja puuhoov! Ja lohkumiskirves, kakski, on mitte ainult rekvisiitaks aga kolmgi meest näitaks millel moel kirves öötsudab ja puu lõhki mineb. Terve seltsi ainukene joobnudki näitab kui kolm lepast puud lõhkuvad seeriamoel, pam, pam, pam. Peale häälekad apploodid! Ja milline on näidenduses pidulaud? Pole midagi sellist. Väike soomlane pallogrilli sääl suitsetab ja igaühe jaoks on üks kitsanäoline viiner. Ilma sennepit! Jookiks on, nagu õeldud, viina. Sampus oleks olnud kohaline pulma jaoks, aga pulma oli üllatus juba pruutipaari emale ja isale, nii et varustada ei oskanud. Viina on ju ikka, säälgi puuriitas. Pulma polnudki plaanitud, aga kül pulmareis appelsinipuude juurde. Kus kaugel sellisi oleks? Afrikas. Ärge mingu Afrikasse, sääl on ju neegreid ja neegrid söövad praetud kassipäid. Nii ütles keegi meremees, kes oli olnud Brasiilias. Eesti kurk on ka parem kui appelsin. 

Aga tõsisemalt räägites selles näidenduses ilmneb hästi eestlaste tugev töökus ja usinus. Ja minu arvates kõik see väga positiivses möistuses. Töö on mehe au, ja naise ka! Sümpaatse mulje andvad näidenduse kaudu Eesti elust. Agarasti töötavad ja palju ja kiiresti rääkivad. Imetlen kuin nii nobedad köned üldse võiksid tekstitusmasinaga järgneda. Isel polnud aega vaadada ja imetlesin küll, kui hästi vaatesaal reageeris nii nobedasse minekusse. Aga kindlasti oli sääl ka mitmeid eestlasi kohal. Plaksutused näidenduse lõpuks olid pikkad ja südamlikud. Soomlastele meeldis hästi Eesti matus.
 

Ei ollut tässäkään esityksessä mitään isompaa vikaa. Ehkä kuitenkin aavistuksen verran paikoin liian räiskyvä ja vauhdikas Tshehoviksi. Eikä tietenkään olematon rekvisiitta ollut omiaan luomaan tunnelmaa. Plussaa on, että niin valtava teksti tulee takeltelematta. Ei tämä nyt alusta loppuun liian vauhdikaskaan ollut, ja kiusallinen tosiasia oli, että ennen varsinaista loppuhuipennusta oli niin verkkaistakin menoa, että yllätin itseni pohtimassa juuri tekeillään olevaa tietokoneohjelmaa, jolla siirryn vanhasta valokuvatietokannasta uuteen. Kaikki 32000 valokuvaa ovat nyt vanhana ja uutena versiona tietokoneessa, joka on ääriään myöten täynnä. 

Moneksi on Lokin henkilöistä, mutta tässä on todella yllättävä temppu tehty: yksi iso tohtori on halkaistu kahtia ja laitettu näyttämölle kaksi pientä. Onnittelen itseäni, että kutakuinkin heti tämän tajusin. Olisihan se tietysti pitänyt tajuta ohjelmalehtisestäkin, kun siinä sanotaan, että Jevgeni Sergejevits Dorn, lääkäri ja perässä kaksi nimeä: Kristiina Puukko ja Elisa Salo - kaksi hentoa naista pukeutuneina samalla tavalla ja toistellen tohtorin vuorosanoja milloin samaa kahteen kertaan, milloin peräkkäisiä. Aina esiintyvät yhtaikaa näyttämöllä ja liikkuvat parina. Ei muuten hullumpaa vaihtelua, mutta näistä ei nyt oikein yhteensä tullut minun makuni mukaista tohtoria. Juuri edellä kun mieltymystäni Vanja enon tohtoriin mainittelin. Näissä on liikaa markkinapellen elkeitä, pahinta on naureskelu, joka ei tietenkään lainkaan kuulu Tshehovin tohtoriuteen. Eniten kuitenkin taisi askarruttaa Nina Zaretskaja (eihän vain lausuttu väärin, z=ts eikä soinnillinen s kuten kuuluu - ei varmaan, kun venäläiseltä vaikuttaa ohjaajan nimi). En itsekään ymmärrä, mutta häneen ponneton artikulointinsa jostakin syystä ärsyttää, vaikka selkeä lopputulos tulee ja arkipäivän luonnollista puhetta muistuttaa. Ehkä se siis ei teatterissa riitä, kun on muuhun tottunut. Tällaisen pikku teatterin iso plussa on että vuorosanat kuuluvat luonnollisella äänellä. Tässä nyt ehkä melkein joissakin paikoissa puhuttiin turhankin suurilla kirjaimilla - huutoa ilman aihetta. 

Kyllä tässä juuri tarpeellisessa määrässä kaiken melskaamisen välissä tunnelma myös tihentyy ja katsoja lumoutuu Tshehovin värikkääseen maailmaan. Lokki kiertelee ja kaartelee, etsii, etsii, toivoo löytävänsä, mutta ei oikein löydä. Maahan mätkähtää metsästäjän huvikseen ampumasta luodista. Laukaukseenhan myös koko näytelmä päättyy. Viime päivien Jokelan koulun tapahtumien jälkeen tuntuu melkein hurjalta tällainen ratkaisu.

Vielä jää ärsyttämään mieltä, ettei millään muistu mieleen 50 vuoden takaisen venäjän oppikirjan pieni runo Lokki (Tshaika). Kenenkähän oli tekemä, ei ainakaan tästä näytelmästä sitä löydy, mutta tässä mainitut yksityiskohdat siihen sisältyvät. Missä ihmeessä se vahvalla ruskealla paperillä päällystetty pyhäinjäännös, Vuorenjuuren Venäjän oppikirja on? Sen pitäisi tietenkin olla kunniapaikalla kirjahyllyssä, ehkä onkin, mutta ei satu äkkiseltään silmään.
 

Klassinen tapaus on, että näytelmän alussa katsojaa vedätetään ja sitten vähitellen aletaan tarjota murusia. Ja sitten: loppu hyvin, kaikki hyvin. Toinen on se tapaus, jossa on joku hyvä idea, mutta joka on niin tiivis että sen ympärille, ennnen sen esiin tuomista joudutaan esittämään jotakin kokoon keitettyä puuroa. Joissakin tapauksissa koko ensimmäisen  näytöksen ajan katsojaa vedätetään ja sitten juuri ennen näytöksen loppua laukaistaan jotakin sellaista, joka estää katsojan lähtemästä kotiin jo väliajalla. Mutta tämä Virginia Woolf tai siis Kuka pelkäisi Virginia Woolfia - pakko sanoa tämä jälkimmäinen koko nimi, sillä Virginia Woolf ei tässä näytelmässä lainkaan esiinny, ei muuten kuin nimessä ja siinäkin se viittaa vain mieleen iskostuneeseen laulun säkeeseen, joka kuultiin bileissä, joiden puolen yön jälkeistä jatkoa ovat tämän näytelmän tapahtumat. Unkarissa olen nähnyt kekseliään ratkaisun: näytelmän nimeksi on laitettu kylmästi 'Emme pelkää sutta' (Nem félünk a farkastól), siis erisnimi korvattu sitä tarkoittavalla sanalla - vaikkei sekään mitään näytelmästä paljasta. Tässä kyllä esiintyy mainintana erittäin kohtalokkaassa asiassa eläin, mutta ei susi vaan 'piikisika', kuten sana suomennoksessa esiintyy, kuvittelen että alkuperäisessä tekstissä 'racoon' eli 'supi', olikohan venäjäksi 'dikaja svinja', joka taas olisi 'villisika'. Niin, tämä teatterikappale lyö kaikki edelliset katsojanvedätysmallit laudalta kirkkaasti. Tässä kolmen tunnin esityksessä on nimittäin 2 tuntia 50 minuuttia huomattavan vastenmielistä törkeilyä ja mitättömyyttä ja vasta viimeiset 10 minuuttia jotakin sellaista, joka herättää katsojan, tekee ymmärrettäväksi edeltävän törkeilyn ja pitää tämän näytelmän elossa, monen mielestä suorastaan klassikkojen joukkoon kuuluvana.

Pakko on myöntää tämän esityksen ansioita: esittäjien paneutuminen rooleihinsa, esitystaito ja jopa juonen mukaansatempaavuus. Mutta minulle tämä törkypuolen suhteeton pituus verrattuna lopun draamaan on sentään liikaa. Näyttämöllä ollaan alusta loppuun avoimesti juovuksissa ja käyttäydytään sen mukaan. Sellainen pieni epäjohdonmukaisuus tapahtumissa, että jatkuvasti juodaan lisää, mutta juopuneisuus kuitenkin vähenee. Sitä ihan alun juopumusta olisi ollutkin vaikea loppuun saakka kestää. Esittäjät riehuvat ja räyhäävät, on kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Ei mitään yhteistä kenenkään välillä. Eräänlaisissa roolipeleissä paljastetaan vuoron perään kaikkien neljän henkilön luonteiden heikoimmat puolet. Sanasto on sellaista, että kuuntelen suu ammollaan. Ei tunneta Dostojevskissa, ei etenkään Tolstoissa tai Tshehovissa - eikä ihan keskeisiäkään sanoja sisälly 50 vuotta vanhaan sanakirjaani. Enkä niitä välitä edes etsiä. Suomennos aivan huippuluokan tekstityksessä (siis huippuluokan tekstityslaitteessa) ei sekään ole mistään kotoisin, tai siis ehkä suomennos on, mutta ei sanoma. Eikä ongelma ole pelkästään minun, sillä väliajalla kuulen kuinka takanani keskustellaan ja sanotaan: 'Tarkkana saa olla, että pystyy seuraamaan...' 

Väliajan aploodit ovatkin melko vaatimattomat ja olen aistivinani niitä edeltäneen yleisön jonkinlaisen levottomuuden, mutta toisessa näytöksessä yleisö hiljenee loppua kohti ja viimeiset kymmenen minuuttia esitystä seurataan hiiren hiljaa. Niiden aikana selviää se tragiikka, joka tekee ymmärrettäväksi siihenastisen räyhän. Myös kielenkäyttö muuttuu täydellisesti. Nyt selviää hyvin Dostojevskin ja muiden suurten klassikoiden antamalla sanavarastolla. Mutta onko tämä äkkisivistyminen perusteltua näin pitkän edeltäneen räyhän jälkeen? Tai mieluummin päin vastoin: onko tarpeellinen niin pitkä tyhjä räyhä ihmisten töllöteltävksi näin lyhyen ja tiiviin traagisen lopun alustukseksi. Minusta liika on liikaa. Sodexholle kuitenkin 10+ sekä kahvista että lohivoileivästä!
 

Caligulan on kouluhistoriasta pelkästään nimeltään tunnettu Rooman keisari. Nimen lisäksi on korkeintaan jäänyt mieleen sana 'Caligulan kaljaasi'. Mielikuva siitä, mitä se tarkoittaa, on jo vain hämärä häivähdys: jotakin laivaa, joka upposi, kun se oli etukäteen käsitelty niin että se uppoaisi. Tätä tapausta ei näytelmässä lainkaan käsitellä, mutta kylläkin asioita, joiden perusteella kaljaasikin tulee ymmärrettäväksi. Caligula nimittäin kehitti hirmuvallan niin huippuunsa, ettei ole varmaan mahdollista sitä enää ylittää. Hän suri sisarensa kuolemaa ja kehitti loogisesti aukottoman systeemin, johon kuului se että kaikki olivat syyllisiä ja kaikki piti tappaa.

Looginen järjestelmä esitetään ensin monologina selkeästi. Sen jälkeen sitä ryhdytään kohta kohdalta toteuttamaan. Systeemiin kuuluu mm sellaisia kohtia kuin kaiken omaisuuden testamettaus valtiolle, bordellityöntekijöiden vapauttaminen tehtävistään ja korvaaminen senaattoreiden rouvilla, uuden ritarikunnan perustaminen. Tähän ritarikuntaan päästään jäseneksi ansioilla bordellien käytössä. Jos ansioita ei ole, kuolema. Runokilpailussa aikaa minuutti. Jos keisari ennättää ikävystyä, kuolema.

Kuitenkin suunnitelma lopulta romahtaa. Kansa kääntyy keisaria vastaan ja keisari kokee muille suunnittelmansa kohtalon. Epäilen, että tällaisen mielettömyyden tekee siedettäväksi se, ettei ketään suosita eikä sorreta ja onnistutaan ikäänkuin nostattamaan sellainen mieliala, että 'kaikkien meidän on kumminkin joskus kuoltava'. - Näinköhän se on, vai mikä lopulta tämän esityksen väkeväksi tekee. Näyttelijöiden karuja suorituksia ei myöskään sovi väheksyä. Mielessä häivähtää ajatus: mitenkähän tuota jaksaa illasta toiseen esittää.

Vähän sen mukaisin odotuksin tätäkin mennään katsomaan, vaikka on kuultu hyvääkin tästä. Ja helppo on arvatakin, mitä se hyvä on: hyviä näyttelijäsuorituksia, kun pääsevät omaa itseään esittämään. Se tässäkin tapauksessa on parasta. Emme oikein vielä väliaikaan mennessä mitenkään suuresti lämpene. Emäntä vähän nyrpistelee ja minä olen odottavalla kannalla. Mutta teatteri tekee parhaansa. Väliaikakahvitilaukseenkin on kirjoitettu alleviivattuna ja isoilla kirjaimilla: KERMAA. Eivät tilatessa kuitenkaan uskaltaneet taata, eikä se sitä ollutkaan. Varmaan olisivat laittaneet, jos olisi ollut.

Väliajan jälkeen ymmärrettävistä sää- ja vuodenaikasyistä pienen, minun muistini mukaan ennätyspienen yleisön valloitus jatkuu kuitenkin peräänantamattomalla voimalla. Ja kyllähän siinä näillä voimilla myös onnistutaan. Ei puhettakaan, että olisi mitään muuta kuin priimasuoritusta kaikilta näyttelijöiltä. Ei heille kelpaa vaisu katsomo, vaikka olisi pienikin. Esko Salminen on näytelmän näytelmässä pääroolissa eli ei enempää eikä vähempää kuin kaikkien draamojen draaman Kuningas Learina. Esiintyy samalla kertaa rakastettavana ja ryökäleenä, oikein emäryökäleenäkin, varmaan kun tietää siihen olevan hyvin varaa. Ja vielä hokee pitkin näytelmän vihaavansa niitä sikoja. Tarkoittaa tietenkin taustalla pommeja paukuttelevia ja pommikoneita jylisytteleviä saksalaisia, tapahtumat kun ovat sodan aikaisia, kuten tietysti Leariinkin sopii. Uskaltaako tätä nyt edes tähän laitta, mutta mitään en mahda sille, että heti ensimmäisestä 'sika'-sanasta ajatus lipsahtaa siihen mitä silmä näkee. Esko Salminen painaa silmämääräisesti arvioiden ainakin 120 kg. Epäilen vahvasti, että lääkityksellä on osuutensa asiassa. Ei nyt ketteräksi voi liikkumista sanoa, mutta hämmästyttävän hyvin kuitenkin liikkuu - ja charmi on järkähtämätön esittäköön sitten vaikka sikaa.

Luulisi, että pukijan pöksyt tällaisessa asemassa vähän tutisevat, mutta eikä mitä. Ei Eero Aho, minulle täysin uusi tuttavuus, vähääkään näytä pelkäävän pomoaan, muuten kuin sen verran kuin rooliin kuuluu. Loppujen lopuksi hän se pyörittää koko showta, vaikka muut mitä luulevat ja yrittävät pyörittää häntä. Mies osoittaa osaavansa asiansa sekä näytelmässä että näytelmän näytelmässä. Näytelmän näytelmässä hänellä onkin runsain mitoin näyttävää kokemusta sekä elein että sanoin osoitettuna. Luulenpa, että tässä kohdassa on ohjaajallakin aikamoiset näpit pelissä, sekä tapauksessa n että nn.

Learistakin on onnistuttu ottamaan mukaan niin paljon, että katsojan mieleen tulvahtelevat omat Lear-muistot. Muistuu nimenomaan mieleen noin 20 vuoden takainen Lear luultavasti erityisesti siitä syystä, että silloin tuli istuttua ihan eturivissä ja tuulikone todella pani vedon päälle niin että sukat pyörivät jaloissa. Nyt on paikat kakkosrivissä ja siitäkin joutuu niska kenossa katselemaan. Tuulesta ei sentään haittaa ole, kun se vain leikisti synnytetään. - Se oli se aina viime vuoteen saakka listan ykkös-Lear, jossa Learina oli Risto Mäkelä ja näyttämöllä kopisteli oikea hevonen.

Kyllä tästä tyytyväisin mielin kotiudutaan, aika lailla samoissa tunnelmissa kuin edellisen Caligulan jälkeenkin. Molemmat oikeita teatterinautintoja, parempia kuin oli odotettu.

Loppujen lopuksi juoni tulee kyllä selväksi. Se on kerrottu ohjelmalehtisessäkin. Se on hyvin pelkistetty. Ja se on hyvin 'kiinalainen'. Ja sen toteutus on vieläkin 'kiinalaisempi'. Niin että kiinalaisuus ja tietynlainen eksoottisuus kyllä tavoitetaan, mutta jotenkin se tuntuu vähäiseltä, raa'alta ja epäinhimilliseltä.

Maanviljelijän lapsi saa pahoja palovammoja kulotuksessa eikä kukaan voi auttaa, ei edes taivaasta löydy apua. Vain virkamiesten vehkeilyä on tarjolla. Ja vielä lopuksi kaikkivaltias ilmoittaa, että lapsi on kuollut sekunti sitten. - Itse asiassahan tässä on tarina kerrottu varsin mallikelpoisesti. Vain ulkoiset puitteet, esiityjien kovin pelkistetty toiminta ja rekvisiitta jäävät pettymyksiksi. Ei tosin Juha Hurme rekvisiitalla ole ennenkään retostellut. Hänen tähän mennessä parhaassa näkemässäni esityksessä se oli viinapullo, ei mitään muuta. Se oli moukarin tavoin minuun iskenyt monologi Kaaskerin Lundström, matematiikan ylistys, Kustavissa mestarillisesti esitetty, Juha Hurme itse.

Kyllä tästäkin nyt pitäisi ehkä sittenkin antaa korkeampi arvosana.

Seuraavana päivänä

"Mikäli joku toivoi löytävänsä Tampereella toimivan Suomen kiinalaisen teatterin Helsingin vierailuesityksestä jotakin kiinalaisen teatterin visuaalisuudesta ja näyttelijäntekniikan tarkkuudesta, hän pettyi pahan kerran."

Näin sanoo Miettinen. Ja edelleen:

"Tekstuaalisella tasollaan Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama Apinakuningas Sun Vo Kung panee taivasten valtakunnan sekaisin kyllä sivuaa kiinalaista maailmaa. Sen alkuosa vilisee tietoisen latistettuja kiinalaisia sananlaskuja, viisauksia ja hölöpölöä. Teos luottaa tekstiinsä. Se muodostaakin eräänlaisen verbaalin labyrintin, jonka käänteet leikittelevät teatterin keinoilla."

ja vielä:

"Kiinan rakastetuimpiin kuuluva myyttinen hahmo, anarkistinen, jumaliakin uhmaava apinakuningas Sun Vo Kung esiintyy siinä vain lyhyesti."

Tässä rahan voima näkyy paitsi lippujen kalleudessa myös siinä mitä rahalla saadaan aikaan. En tiedä miten oopperaproduktion kustannukset jakautuvat, varmaan henkilökustannukset suurimmat, mutta nehän eivät näy katsojan silmään, paitsi kuoron suuruutena. Sen sijaan mahtavat kulissit näkyvät. Mikä lienee niiden osuus kustannuksista, mutta mihinkään teatteriesitykseen ei näin komeita kulisseja rakenneta. Suomalainen metsä on rakennettu ja sitä myös käytetään todella hienosti. Samoin on isolla rahalla saatu iso kuoro ja erittäin tyylikäs puvustus. Ja vielä pitää ylistää nähtyä koreografiaa. On mielikuvitusta ja suurta linjaa. Punainen viiva saadaan esiin näilläkin keinoilla.

Ihan etsimättä tulee mieleen vertailu: Punainen viiva, kotipitäjän lukkarin Petri Karakselan tekemä kirkko-ooppera Polvesta polveen ja Mozartin oopperat. Ei muka voi verrata? Minä voin ainakin vaivatta. Kullakin on piirteensä ja puolensa. Tämän oopperan, Punaisen viivan vahva piirre on sen tapahtumien väkevä juoni, tunnettu historiallinen asia ja sen tunnettu kirjallinen esitys. Klassisesta oopperakirjallisuudesta saa turhaan hakea sen veroista. Mutta kotipitäjän lukkarin kirkko-ooppera vetää vertoja tällekin. Siinäkin on selkeä juoni, ei tärkeä valtiollinen tapahtuma, mutta erittäin herkullinen tietyn piirin arkielämän käsittely. Punainen viiva on traaginen, liiankin traaginen ainakin minulle. En pysty tällaisesta itsensä viiltelystä nauttimaan. Kirkko-ooppera sen sijaan on tulvillaan lämmintä komiikkaa, joka kohta tempaa katsojan mukaansa. Mozartin opperoissa taas on vahvana puolena musiikki ja heikkona aivan älyttömät juonet, oikein yököttää Taikahuilunkin metafysiikka. Olen äskettäin lukenut Kierkegaardin analyysin, siis puolitoistasataa vuotta vanhan, Mozartin oopperasta Don Giovanni. Ensin aioin jättää kirjan kesken, niin väkevää on Kierkegaardin eksistentialistinen järjen romutus. Mutta vähitellen pääsin imuun mukaan ja nyt haluaisin nähdä Don Giovannin. Niin varmaan on, ettei Mozartia kukaan voi voittaa, ei Sallinen eikä kotipitäjän lukkari, vaikka kumpikin ihan mukiinmenevää musiikkiakin tuottavat.

Pakko tästä rahan voiman ylistyksestä on antaa täydet pisteet. Niin loppun saakka se on hiottu, vain laulajien ajoittainen huuto melodisuuden kustannuksella vetää pisteitä alas. Mutta ohjaus vetää niitä ylös. Ohjaaja on pystynyt sanomaan enemmän kuin sanat edellyttävät eli tukemaan teatterin keinoin sinänsä väkevää, mutta oopperan pakosti pelkistämää tekstiä. Epäilen, että ohjaajan piikkiin menee myös mm erittäin väkevä loppukohtaus. Moni ohjaaja ja vielä harvempi tekstin laatija ei millään tahdo raaskia lopettaa esitystä, vaan vesittää lopun yhä uusilla 'mahdollisilla' loppukohtauksilla. Toisin tässä: kun loppu tulee, se myös tapahtuu, jopa jättäen katsojalle itselleen sen ihan viimeisen tapahtuman kuvittelun. Se on arvokas taideteko.

Tässä on kysymyksessä 200 vuoden takainen Juankosken ruukin patruunan vakain aikein tehty murha. Sitä joutuu katsoja väistämättä pohtimaan. Toisaalta... toisaalta. Eikä näytelmän tekijä tyrkytä valmista ratkaisua, ei tyrkytä eikä mielestäni edes hiuksen hienosti kallistu kummankaan puolelle, vaan suorastaan Dostojevskin tapaan halkaisee katsojan sielun ja jättää halki. Toivu siitä sitten kuten parhaaksi näet. Historiallisten dokumenttien valossa tehdään selväksi paikallisen väestön kokema vääryys: ovela patruuna on saanut kaikki hyväuskoiset paikalliset käpälälautaan: talot ovat menossa alta ja mieron tie tulossa tilalle. Ruotsin kuninkaalta käydään Pohjanlahden ympäri jalkapatikassa hakemassa neuvoa. Hitaita ovat herrojen kiireet. Kolmeen vuoteen ei saada asiasta selvää. Kriisiksi tilanne kehittyy. Päätetään ottaa oikeus omaan käteen. Murha tapahtuu. Tekijätkin tiedetään, ainakin kahden miehen tarkkuudella, mutta syyllisyys otetaan yhteisesti kannettavaksi. Oikeudessa asiaa puidaan. Tutkintavankeudessa istutaan, mutta avoimeksi jää asia.

Mitä tämä nyt yksi murha! Salapoliisiromaanit, kesän kestosuosikit, ovat niitä täynnä ja ihmiset niitä ahmivat. Eikä kenellekään jää tuntoa vaivaamaan. Mutta tämä on eri asia. Ainakin kahdesta syystä eri asia. Toinen on se, että tapahtuma on historiallinen tosiasia ja toinen on se, että näytelmän tekijä niin vakain tuumin perustelee puolesta ja vastaan eikä lopputulokseksi jää tavanomaista rosvot poliisit vastakkain asettelua. Tottumattomampi ja varman päälle työtä tehnyt, nuorempi tekijä, ei ehkä olisi uskaltanut tähän teosta jättää. Tässä ylläpidetään koko ajan paitsi teon oikeutuksen näkökulmaa, myös sen tuomitsevaa näkökulmaa. Älä tapa. Viides käsky. Satuin äskettäin kuulemaan kun rippikoulupastori kertoi rippileirillä kysyneensä mikä on tärkein käsky tarkoittaen rakkauden käskyä. Mutta rippikoululaisetpa tuottivatkin yllätyksen, viides käsky: Älä tapa. Miksi? Koska sen rikkominen on ainoa täysin peruuttamaton teko. Muiden rikkominen on peruutettavissa, tämän ei.

Tässä tämän näkökannan esille nostattamiseen tarjoutuu luonteva historiallinen seikka: Paavo Ruotsalaisen herätysliike. Se onkin läpijuoksevana yllättävän väkeväksi muodostuvana argumenttina koko tapahtumaketjun ajan. Mutta syyllisyys otetaan kuitenkin yhteisesti kannettavaksi. Ja siitä osalliseksi joutuu puoliväkisin myös katsoja. Onko tämä nyt enää mitään kesäteatteria? Ei, se on suurempaa draamaa, joka todella puhuttelee ja jonka tarjoamiseen vain parhaat voimat pystyvät ja rohkeimmat uskaltautuvat.

Vähintään yhtä hyvää kuin näytelmän rehevä teksti, on sen rehevä esittäminen. Ja se kyllä näiltä luistaa. Mukana olleelta kuulin, että on paljon ensi-illan jälkeen parantunut. Ei niin mitään toivomisen varaa esityksessä ole, sekä liike että puhe käyvät suoraan sydämeen. Tässä tärkeä osa on myös laululla. Ohjelmalehtisen mukaan paikalla olikin 'Ainoa oikea tangokuningas' Vesa Ruotsalainen. Kauniisti kyllä laulaakin, mutta vähintään yhtä kauniisti laulaa myös pääosan esittäjä Antti Heikkinen, todellinen monilahjakkuus. Eipä voi hänen kirjoittamiaan runsaita lehtikirjoituksia lukematta sivuuttaa, koskevat sitten mitä asiaa hyvänsä. Jo useampana vuonna on nähty hänen taitojaan myös teatterin lavalla. Jos ihan lyhyesti pitää luonnehtia, niin 'hurjapäinen riehuja' on yksi osuva kuvaus. Epäilenpä etteivät vakuutusyhtiöt tälle miehelle tapaturmavakuutusta ainakaan näissä hommissa antaisi. Kun väliajalla asiaa itselleen ihmettelin, sanoi myöntävänsä, ettei oikein rantakunnossa ole, kun on sinistä vähän joka puolella. Lavalle, karkealle soralle yhtä siekailematta kuin pehmeälle nurmikollekin mies heittäytyy mitä villeimmissä asennoissa. Ja puhe luistaa, varmaan kuuluisi myös ilman näitä 'kanyylimikrofoneja', joita ikäni olen vihannut. Nyt on niiden laatu kuitenkin niin korkea, että tuntuma puhujan ääneen säilyy todella hyvin. Jos on Antilla rooli hanskassa niin on monella muullakin. Kun esiintyjälistaa katson, niin voin vain todeta, että yhtään edes keskinkertaiseksi jäänyttä osasuoritusta ei muistu mieleen. Laulussa sama juttu. Erityisesti miellytää Antin morsiamen, Mirja Korhosen laulu. Myös mukavasti sykähdyttää hirvittävän pitkän Pekka Räsäsen, meidän lasten monivuotisen joulupukin leppoisa asenne, sulava liikunto ja suvereeni laulu.

Tämä esitys on niin lähellä korkeinta arvosanaa kuin se vain voi olla ilman että sen kuitenkaan antaisin. Vain jälkipuintia aiheuttava 'teatterin suuri sanoma' puuttuu ja sitten alaspäin vetää myös tämä tarpeeton lähinnä puberteetti-ikäisille soveltuva sukupuolivalistus, mutta sen kyllä kompensoi loistelias savon murre. En yhtään ihmettelisi, vaikka tulisi mentyä katsomaan toisenkin kerran, ainakin jos joku seurakseen hyväksyy.

Kyllä tässä hyvääkin on. Ihan liikkis tarina ja juuri sellainen juoni ja sellaista toimintaa, josta lapset varmaan pitävät, meilläkin kaksi mukana. Eikä ollut liikaa tuhmia sanoja, jotka tuntuvat olevan varsin yleinen vaiva kesäteattereissa. Kaikkein riemastuttavin on mitätön yksityiskohta: rosvojoukon 'aseistus' ja muukin rekvisiitta puvustusta myöten, samoin yleinen koreografia. Siinähän sitä on katsottavaa. Aikamoinen sade ja lahdella uivat sorsaparvet vain tehostavat luonnon läheisyyttä. Yllättävän rekvisiittailon rinnalla on ehdottomasti mainittava aivan huippuluokan kahvi ja leivonnaiset!

Loppuun pitkä, todella pitkä miinus opastuksesta, jota häpeämättömästi nettisivulla kehutaan. Alapuolella kaiken arvostelun, alkaen siitä, ettei OSOITETTA ole mainittu nettisivulla. Monisanainen selostus nettisivulla ILMAN MAININTAA OSOITTEESTA ei ole mistään kotoisin. Vasta puolen tunnin etsinnän jälkeen saan selville: Kiviniementie. Sen kun syöttää Googlen 'elävään' karttaan, saa heti oikean kartan, jonka mukaan on helppo löytää perille. Voi jopa piirrättää ajoreitin ja saa matka-aika-arvion ja reitin katu kadulta kotiovelta perille saakka, mutta edellytys on OSOITE. Tästä sopii kokeilla. Vaikka ei suunistus niin helppoa sittenkään ole kuin luulen. Tarvitaan selvästi mustaa valkealla kyltit risteyksissä, viitostiellä ainakin 100 metriä ennen risteystä, että osaa kovassa vauhdissa orientoitua. Nyt havaitsen yhden töherryksen jossakin epäoleellisen tuntuisessa paikassa ja pari huomaamatonta nuolta lähiristeyksissä.

Harmistuksen aiheitä liikaa, ykköseen saavat tyytyä. Ja jos en kuule parannuksesta äänentoistossa, en uudelleen tähän sinänsä kivaan paikkaan enää mene.

Tärkeä teos on myös tämä Tukkijoella, mutta ei sitä kuitenkaan voida Seitsemään veljekseen verrata. Loppujen lopuksi tämä on tyypillinen, valmiiksi juuri sopiva harmiton kesäteatterikappale. Sen takia sen esitys ei voi nostattaa samanlaisia väristyksiä kuin Seitsemän veljestä, johon tätä kuitenkin joutuu vertaamaan. Tästähän on tehty varmaan vaikka minkälaisia sovituksia ja Wikipedian mukaan kolmekin elokuvaa. Muistaakseni olen nähnyt sekä teatterissa että elokuvana. Aikaa on kuitenkin niin paljon, ettei ole mitään mielikuvaa vertailun pohjaksi.

Onkohan niin, että tämä on tehty eräänlaisella aivoriihitekniikalla, kun ei ole ohjaajaakaan ilmoitettu. Muistuupa mieleen opiskeluaikana kuultu murjaisu siitä, mitä ryhmätyöllä saadaan aikaan. 'Kameli on ryhmätyönä tehty hevonen'. Siis joissakin tärkeissä suhteissa ihan jees, mutta ei sittenkään niin elegantti. Vähän sellaista makua jää tästä näytelmästä. Esiintyjäthän ovat aivan kivenkovaa ammattilaisluokkaa, suureksi osaksi samoja kuin Seitsemässä veljeksessä.

Tämän teatterin esitykset eivät perustu puhetulvaan vaan pikemminkin napakasti pelkistettyyn tekstiin. Nämä pelkistykset olivat Seitsemässä veljeksessä päätähuimaavia, mutta osuivat kuitenkin naulan kantaan. Nyt ei tällaista tunnetta synny. Oikeastaan päin vastoin nimenomaan erään keskeisen henkilön kohdalla, nimittäin Pölhö-Kustaan, joka tietysti ei mikään pölhö olekaan vaan eräänlainen klassisten näytelmien narri ja hänen puheensa vastaa pelkistettyä eli selkokielistä tekstiä. Tämä Kustaa mielestäni vähän pilasi tätä vaikutelmaa kovin vuolaalla puhetulvalla ja liian suurella osuudella näytelmän kokonaisuudessa. Tolarin osuus sen sijaan on nimenomaan tässä suhteessa kerrassaan mestarillinen ja nautittava: mies ilmaisee itsensä ja asiansa täydellisesti, vaikkei tahdo saada sanaa ulos suustaan. Kun näin merkittävä osa tekstistä tulee yleisölle vähän niinkuin kummajaisena, sitä joutuu itseäänkin pitämään vähän jälkeenjääneenä. Tämä ei liene esittäjien tarkoitus. Ei kylläkään myöskään yleisön kosiskelu helppohintaisuuksilla, kuten aika usein kesäteatterissa saattaa olla. Yleisö eli maksaja tarvitsee kunnioituksensa.

Se mikä tässä esityksessä kolahtaa heti alusta saakka on puvustus ja koreografia. Puvustuksessa on tyyliä. Aluksi kyllä pyörii mielessä, että miten tolkuttomasti on tullut maksamaan tällainen pukuloisto niin valtavalle joukolle. Esitteessä esitellyt henkilöt, niitä on vain tavanomaisen näköinen lista, mutta parhaimmillaan lasken - kunnes sekoan - että näyttämöllä on ainakin 150 loisteliaasti puettua henkilöä. Turhanpäiväinen kustannusajattelu (lippu 100 e!) tosin onneksi vähitellen unohtuu ja pystyn nauttimaan näkemästäni. Keksin myös että kangastahan tässä ei aivan tolkuttomasti ole kulunutkaan, kun niin suuri osa eistyksestä on paljasta pintaa tai sitten pinnan väristä trikoota, en pystynyt erottamaan. Tätä vaatetusta kantavat kauniit nuoret ihmiset ja millä tavoin! Tästä tullaankin koreografiaan. Ei tavoitella mitään ihmeellisyyksia, mutta tavoitetaan eksoottisen egyptiläinen tunnelma, kun pysytään tyylissä. Mikähän se on se egyptiläinen asento, varmaan joku rukousasento: kädet sivulla kämmenet maljana ylöspäin, aivan upeaa! Arvelen, että kapealta, jaa siis syvyydeltään vähäiseltä, vaikuttava näyttämö on leveyssuunnassa ainakin puolitoista kertaa tavanomaisen levyinen ja siis väkisin asettaa lisävaatimuksia koreografialle. Siinä on oltava vauhtia nivelissä. Ja näillä sitä on. Todella vilpittömästi ihailen nuoria, solakoita, loistavasti liikehtiviä tanssijoita, kuorolaisia. Ei yhtään tilannetta, jossa jotenkin olisi syntynyt vaikutelma ajoituksen epäonnistumisesta. Pelkkään nautintoa näyttämöliikunnan seuraaminen.

Ennen puoliaikaa harmittelen, etten ole perehtynyt librettoon etukäteen. Aivan liian usein näin on käynyt. En tietenkään pysty seuraamaan ohjelmalehtisen librettoa. Sen sijaan yllättävän paljon saan irti laulajien italian kielestä, kun vilkaisen silloin tällöin tekstitystä. Sitten sekin unohtuu, kun alan päästä selville juonesta. Kovin traaginen: nuori sotapäällikkö on rakastunut vihollismaan kuninkaan tyttäreen Aidaan. Oman kuninkaan tytär taas on rakastunut tähän sotapäällikköön. Valmis kolmiodraama. Yksilön rakkaus ja isänmaanrakkaus törmäävät, kun sotapäällikkö tulee paljastaneeksi sotasuunnitelman ja säästää siten vihollisen tuholta. (Onkohan se nyt näin?) Minä en pääse yli enkä ympäri tästä yltiöisänmaallisuuden ihannoinnista. Vihollinen ei sen mukaan ole ihminen ja heitä saa ja pitää tappaa niin paljon kuin mahdollista. Omat ovat sankareita, vastustajat hylkiöitä. Vaikka rintaman molemmin puolin on ihminen: isä, poika, sulhanen. Voittajat, vain voittajat ovat oikeassa, hävinneet sotarikollisia. Niinpä tässäkin. Kavaltaja, entinen sankari muurataan elävänä kiviseinään. Yllättäen rakastettu on kätkeytynyt samaan onkaloon ja kohtalo jaetaan. Tämä käänne ikäänkuin pyöristää tarinan uskottavaksi ja kiehtovaksi. Mutta on se karmea tarina.

On iso ilo viettää pieni herkkuhetki perinteisessä paikassa eli ravintola Majakassa. Sattuu naapuripöytään kovin miellyttävää seuraa, jonka kanssa vielä kerrataan nähtyä. (Kommenttia tähän odottelen).

Inkeri Rissanen: Aida oli upea!

Ennen väliaikaa ollut voitonjuhla oli uskomattoman mahtavaa katsottavaa. Minäkin arvelin, että näyttämöllä oli puolisentoista sataa esiintyjää. Hieno peilimäinen geometrinen kuviointi tansseissa oli viehättävä ja rakastin pukujen väriloistoa. Samoin kiinnitin huomiota käsien liikeeseen, joka toi heti mieleen egyptiläiset kuvat. Traagisuus kuuluu oopperan loppuun. Vankityrmäkohtaus oli vaikuttava, utuinen ja satumainen, se antoi heti vaikutelman, että oltiin menossa rajan taa. Minun näkemässäni esityksessä Ryhänen lauloi papin osuuden, muut esiintyjät olivat vieraita nimiä, mutta nautin kaikkien laulusta.Sääkin siunasi kauniin oopperaillan.

Ensi kesän tavoitteena on Madame Bovary.

Tässä näytelmässä on mielestäni kaksi hyvin painavaa kannanottoa: toinen on kansanparantajan toimen oikeutus ja toinen on koululääketieteen suhtautuminen kansanparantajaan. Molemmille on oikeutuksensa ja molemmat tässä tekevät tehtävänsä nöyrästi parhaansa mukaan. Se tarkoittaa, ettei kumpikaan rehvastele vaikka luottaakin omaan taitoonsa. Kumpikin ammentaa tietonsa luonnosta, vaikkakin eri menetelmillä. Havaintoihin ja kokemukseen perustuu kansanparantajan taito, ei poppakonsteihin. Koululääketiede nojaa samaan, mutta käytettävissä on tieteen analyyttiset ja synteettiset menetelmät. Takuutyötä kumpikaan ei pysty tekemään. Näytelmässä esiintyy hauskasti vielä kolmaskin parantaja, nimittäin kuppari. Hänen menetelmänsä on muka pelkästään pahan veren ihmisistä imeskely. Itse asiassa hän on aivan jotakin muuta: psykiatri, samaa kuin yhä nykyäänkin niin monet näennäisesti mukaa vain henkiläkohtaisia fysikaalisia palveluksia tuottavat ammattilaiset: parturit, hierojat, jalkahjoitajat... Parantaa ken taitaa.

Tapani Rautio: Oiva juttu!

Terveisin Jaska, Matti ja Tapsa

Esityksen kantavia tekijöitä ovat edelleen mitä kekseliäimmät pihapiirin pikku tapahtumat ja mehevä savon murre. Rottaa haudataan, kihlajaisia vietetään, näytelmää esitetään, tapella nahistetaan mitä kummallisimmista syistä, aina sopuun kuitenkin päätyen. Pihapiirissä asustaa jos jonkin alan yrittäjää pirtukauppiaasta kelloseppään ja torikauppiaaseen saakka. Talonmies on kunkku ja naapurin kunkun kanssa on valtakahinoita. Ja ennen kaikkea pihapiirissä vaikutta iso ja touhukas akkalauma. Asiat puidaan äänekkäästi tuoreeltaan. Pietari kommunikoi katolla istuen Jumalan välityksellä keuhtotautiin kuolleen äitinsä kanssa. Hän saa näytelmän aikana myös uuden hyvän äidin sekä hänet myös arvoituksellisesti menettää - ainakin toistaiseksi. Mikään muu tässä ei jääkään esityksen jälkeen askarruttamaan kuin se, miksi Karoliina lähti ja lähtikö lopullisesti vai vain käymään. Mahtaako olla kerrottu kirjassa, selviääkö elokuvassa vai jäikö vain minulta tajuamatta. Lisää kuvia

Sääkin tätä esitystä todella suosii, ihan kuin minulle lippua tilatessani vakuutettiin. Ei edes viileydeksi ilta vaihtunut. Kaikessa rauhassa kävelemme melkomoisen laakson, etten sanoisi rotkon kautta parkkipaikalle mukana pussillinen kahvin yhteydessä hyväksi havaittuja mustikkapiirakoita. Serviksessä olisi Kansallisteatterillakin oppimista. Minä ennen näytännön alkua tapani mukaan kerman puutteesta elämöin, perästä päin ihan hävetti, vaikka puolin ja toisin hymyssä suin kermakahvin paremmuutta todisteltiin. Ihan hyvää se lopulta oli maidonkin kanssa. Eikö vain oltu painettu naama mieleen ja väliajalla tyyrättiin kermapänikän viereen. Varta vasten oli kuulemma käyty tällä välin kaupasta hakemassa. Vielä enemmän hävetti, mutta oli hyvää kermakahvi. Kohta kun liikkeelle päästiin, alkoi ilma pimetä kuin huomisessa auringonpimennyksessä. Kallan silloilla tuli vettä kuin aisaa. Tuulilasin pyyhkijä puolittain irtosi. Piti korjata. Sadetta pidettiin varmaan kymmenen minuuttia ennen kuin huonossa näkyvyydessä jatkuvaan autojen virtaan uskaltauduttiin. Tulipa vettä ja jyrinää oikein kunnolla, mutta hätäkö autossa. Todella hyvä maku jäi yllättäen ehkä viimeisestä tämän kauden kesäteatterista, ellei nyt sitten peruutuspaikoille pääse vielä Korpiteatteriin.

Itsepä en mihinkään solmukohtiin tullut kiinnittäneeksi huomiota, vaan laskettelin virran mukana kohti loogista lopputulosta. Vävy sen sijaan kotimatkalla pystyi esittämään parikin terävää huomiota juonen rakenteesta. Hänen mielestään tässä iljettävä tuomari-sisko oli kuitenkin oikeassa ja selvän rikoksen jäljillä. Ja ilmiselvä rikos painettiin villaisella. Herää kysymys: rapauttaako tällainen yleistä oikeustajua? Asiaa ei lievennä se, että ratkaisevan muljautuksen tekee mummo rajan takaa Karjalasta, missä yleisen käsityksen mukaan näin toimitaankin. Toinen vävyä askarruttanut kysymys: Miksi näissä näytelmissä mies esitetään tuollaisena reppanana? Totta, että nainen on pesänrakentaja, mutta on asioita, joissa mieskin on etualalla. Eikö voisi olla tasa-arvoa? Ainako pitää mies esittää äitinsä helmoissa pyörivänä hömelönä tai vaimonsa tossun alla? Tämäkin on vakava kysymys, mutta ei sittenkään hengen päälle käyvän vakava. Oikein sopiva ikuiseksi kiistan aiheeksi. Se nyt vain on niin.

Itse en tiedä yhtään avioparia, jossa mies olisi niskan päällä. Samoin kuin tämä naisten epätasa-arvo työelämässä: naisen euro on 80 senttiä. Tämä täysin perusteeton väite elää ilman että kukaan pystyisi esittämään yhtään ainoata konkreettista esimerkkiä. Muutenkin se on sama kuin sanottaisiin, että kaikki Suomen yrittäjät ovat pähkähulluja. Pähkähulluja kun tekevät vararikkoja ja joutuvat taloudellisiin vaikeuksiin ihan turhaan. Miksi eivät sano irti kaikkia miespuolisia ja palkkaa tilalle naisia, jos kerran saisivat saman työpanoksen 20 prosenttia halvemmalla? Tästä 80 sentistä on turha puhua niin kauan kuin yksikin nainen on työttömänä. Mutta kuten sanottua, se 80 onkin silkkaa pötyä. Jos naisten keskipalkka olisikin 20 prosenttiä alempi kuin miesten, se ei johdu sukupuolesta vaan työtehtävistä. Jos niihin tehtäviimn menee mies, hänkin saa sen saman alemman palkan.

Tällä kertaa kiinnitän ihan erityistä huomiota pääosan esittäjän suoritukseen. Onko se tosiaan niin hyvä tämä Tenho-Antti kuin miltä se edellisellä kerralla näytti? Kyllä se on! Taaskin loistelias suoritus miehen, heinän ja ravan lentoa ja ihmeellistä modernin baletin veroista sätkyttelyä sisältäneessä koreografiassa. Ja sitten laulu: paikalla oikea tangokuningas, ansaitsee kaiken kunnioituksen sekä sympaattisella ja lämpimällä esityksellään että vielä sen takia, että on kanttia asettua vertailtavaksi amatöörin kanssa. Mitään ei mahda, että amatööri vetää pitemmän korren. Sävykkäämpää on Antin laulu muusta esitystaidosta puhumattakaan. Miehen laulu on yksinkertaisesti kaunista. Pakko on julistaa koko kesäteatterikauden parhaaksi näyttelijäksi, vaikka paljon on hyviä, täysin ammattilaisiin verrattavia esittäjiä jo omallakin näyttämöllä, mutta myös lähes jokaisella nähdyllä kesäteatteriestraadilla. (Onpa hyvä - niin ja samalla paha, etten joutunut vertailemaan Antti Heikkisen ja kesäteatterin grand old manin Kari Summasen suorituksia. Summanen ei äkkiä unohdu. Lieneekö kuitenkin siis lopettanut.)