Teatteripäiväkirja 2006-2007

Kirjaa en ole lukenut, mutta ilmeisesti teksti on sellaisenaan luontevasti myös näyttämölle soveltuvaa, sillä mitään liian teennäistä kikkailua tähän esitykseen ei sisälly. Ansioksi luetaan tietenkin myös käsikirjoituksen tekijälle Annina Enckellille ja dramaattisesti pari päivää sitten kuolleelle ohjaajalle Reko Lundánille, jonka poismeno näytelmän päätyttyä kauniisti huomioitiin. Näyttelijäsuoritukset erinomaisia. Onpa mukava, että myös ruotsinkielinen teatteri näin virkeästi jatkaa perinteitään. Silmiäni en kylläkään ollut uskoa, kun olin näyttämöllä tunnistavinani Göran Shaumanin. Täytyy ikää olla yli 80. Nyt netistä totean vahvistuksen: mukana on ja aivan täydellä panoksella. Gerda Ryselin nyt sentään oli vain kuvana aulan seinällä. Mitä sanoo Inkeri tästä näytelmästä?
 

Inkeri Rissanen: Vasta kotiin päästyä...

Oli ihan pakko kotiin tultua surfailla netissä ja lukea lisätietoa Uuno Cygnaeuksesta. Mikä olikaan tämä vilkas, nautiskeleva ja ilotteleva velikulta; mitä piti hoksata rivien välistä. Kipsipatsaaseen valettu Cygnaeus näyttää varsin ankaralta hengenmieheltä, eivätkä tietoteokset kerro hänen ongelmistaan ja mielipide-eroistaan ylempiensä kanssa tai siitä, mikä oli hänen vapaaehtoisen karkotuksensa syy, kun hän lähti juuri Alaskaan, sehän oli 1800-luvun puolivälissä kaukainen, hyinen paikka, matkaankin kului yli puoli vuotta. 

Näytelmä tuntui osittain hauskalta veijaritarinalta, väliin vaikealta tajuta, sillä kerronnassa oli näitä sivujuonia mukana, tarinoita, jotka tuovat esiin sen, miten lasten ja naisten asema oli tuohon aikaan vielä hyvin heikko, heitä ei otettu tosissaan. Ehkäpä Uuno omassa lapsuudessaan sai kokea koulua käydessään ja myöhemmin, riitaannuttuaan piispojen kanssa, sellaista kohtelua, joka sai hänet kehittämään ihan uusia, siihen aikaan sensaatiomaisia ajatuksia koko kansan sivistämiseksi: ei oppiminen ole pelkää latinaa, kirjojen pänttäämistä, siihen kuuluu liikkuminen ja käden taito ja se on yhtä hyvin poikien kuin tyttöjenkin mahdollisuus.

Elämän vastakohdat, hyvyys ja synti tai pahuus, kulttuurien erot ja niiden ymmärtäminen tai soveltaminen, lapsen ja naisen ymmärtäminen ja kehittäminen – ei ihme, että Cygnaeuksen teesit kaikuivat aluksi kuuroille korville. 

Cygnaeuksen ajan sivistyneistön kieli oli ruotsi, siksi näytelmä tuntui niin aidolta ja nautiskelin nasevasta, väliin kaksimielisestä sanojen käytöstä, sanat olivat kuin kotonatehdyt makeiset, jotka saivat Uunon hullautumaan – ja yleisön naurahtamaan, jos vain ehti, sillä tilanteet etenivät kuin tanssi, energisesti ja vauhdilla. Kuten mainitsit, näytelmä oli rento ja viihteellinen. Puvustus oli myös mainitsemisen arvoinen, alkaen heti episodista, jossa yleisön mielenkiinto herätettiin yllättävällä vaatemuinaismuistolla…

En juuri tunne suomenruotsalaisia teatterilaisia, elleivät he ole mukana TV-tuotannossa. Olin kuitenkin utelias tunnistamaan näyttämöltä Mikael Anderssonin, koska hänestä on opettamassani ruotsin oppikirjassa kappale ”En riktig hurri”. Näytelmässä hänellä oli pari pientä sivuroolia, joista selvisi myös, että hän soittaa hyvin. Ja kappale kertoo, kuinka hän on esiintynyt sadoissa Suomen kouluissa ja kertonut suomenruotsalaisista käyttäen huumoria ja osoittaen, että kieli ei ole mikään ihmisiä erottava raja-aita, mikään kieli ei ole paras kieli, mutta on tärkeää oppia kieliä. Tunsin suurta sympatiaa tätä näyttelijää kohtaan, hänessä on paljon samaa kuin Uuno Cygnaeuksessa, hän pystyy rikkomaan ennakkoluuloja.
 

Asko Korpela: Miller on Miller

Hirmuisen karua elämää. Jokainen sentti on myymällä tienattava. Autolla on ajettava hullun lailla ristiin rastiin, aina naama hymyn irvistyksessä. Vasta näin jäljestä päin tulen ajatelleeksi, että sanallakaan ei sanota, mitä tämä kauppamatkustaja,  myyntimies Willy Loman myy. Joka tapauksessa hän ostaa amerikkalaista unelmaa, dollareita ja kovaa tulotasoa omin ponnistuksin. Mutta hän väsyy juuri ennen kuin saavuttaa unelmansa. Vaimo maksaa kiinnelainan viimeisen erän Willyn kuoleman jälkeen. 

Pojat ovat Willylle tärkeä asia. Mutta pojat eivät ole saaneet eivätkä saa ilmaa siipiensä alle. Toinen on vain elostelija, mitään muuta ei edes yritä. Toinen ei millään pääse riman yli missään, mitä yrittää. Vaimo pitää perhettä koossa kaikin voimin, mutta häneltä ikäänkuin puuttuvat työkalut ja joutuu koko ajan raatamaan tyhjin käsin. Näytelmään kuuluu annos Willyn kaksoiselämää. Syntyy mielikuva, että se ikäänkuin kuuluu ammattiin. Ei käy ilmi, että Willy sen takia lipsuisi sen enempää perhe-elämässään kuin taloudessaankaan. Itse asiassa se tuntuu ikäänkuin turhalta piirteeltä, joka olisi voitu jättää poiskin. Sitten on vielä annos naapuruutta. Siihen kuuluu ripaus kateutta ja ainakin yhtä paljon todellista arkipäivän ystävyyttä. Mutta sekään ei Willyä pelasta. Eikä hänen oma nikkarointinsa ja puutarhanhoitonsakaan. 

Willyn ponnistelut vihreälle oksalle eivät missään vaiheessa oikein tuota tulosta ja hän on looseri katkeraan loppuun saakka. - Siinä on Millerin näkemys amerikkalaisesta unelmasta. Ei ihme, että Millerillä itsellään oli vastatuulta elämässään. Tällainen näkemys ei sopinut kuvaan suurten mahdollisuuksien maasta, jossa kullan vuoleminen oli kaikkien unelma. Tässä näytelmässä on melko niukasti aineksia näyttämölliseen dramatiikkaan. Puhetta on paljon, erityisesti pääosan esittäjällä. On siinä jaksamista, mutta mielestäni kaikki suoriutuivat erinomaisesti. 

Vasta seuraavana päivänä tulin ajatelleeksi erästä seikkaa, joka tekee tästä näytelmästä vähintään 'piiloajankohtaisen'. Tämän päivän Suomessa työsuhteet muistuttavat yhä enemmän Willy Lomanin työsuhdetta. Pätkätöitä tehdään, työpaikka on taattu täsmälleen niin kauan kuin tuottavuutesi on vähintään sinusta koituvan palkkakustannuksen suuruinen. Lähtö koittaa heti kun tuottavuutesi jää tämän rajan alle. Ilmankos Suomi komeilee kilpailukykylistan kärjessä. Mikä mahtaa olla sijoitus hyvinvointilistalla ja mikä työtyytyväisyyden listalla?
 

Inkeri Rissanen: Kauppamatkustajan kuolema

Vastapainona tyhjälle työlle, kauniille kulisseille on unelma, kupla, joka suurenee ja kovenee. Kuinka usein onkaan niin, että isä odottaa poikansa toteuttavan ne unelmat, jotka häneltä jäivät saavuttamatta. Omakin kunnia kasvaa lapsen maineen myötä, voisi kehaista naapurille, että näin meidän pojalla menee. Jotain näkyvää pitäisi jäädä omasta itsestä, jotain työn tulosta. Mutta kauppamatkustajan työ ei näy missään, pomo ei tunne armoa, jos tulosta ei synny, muulla ei ole arvoa. 

Jääkaappi näyttämöllä on juuri sellainen tietynlaisen elintason symboli, iso ja pullea kuin amerikkalainen unelma – mutta tyhjä, niin tyhjä!

Näytelmän Willy Loman on pieni mies, jo vähän kaljuuntunut, väsähtänyt ja kulunut. Vaimo Linda, perheensä parasta ajatteleva, hyssyttelee, tyynnyttelee, yrittää aina kääntää kaiken parhain päin, ”oi Willy, eikö niin kultaseni, kyllä kultaseni, tätä pojat tarkoittivat kun sanoivat noin, usko nyt Willy kultaseni. Ollaan nyt hiljaa, mennään nyt nukkumaan, huomenna on kaikki paremmin, aivan varmasti”. Tuntuu tutulta nykyaikanakin. Suomen kielessä ei vain käytetä etunimeä sillä tiheydellä kuin amerikkalaisessa puheessa saatikka sitten ”kultaseni” aikuisille miehille.

Willy Loman haaveilee ja unelmoi, mutta putoaa rähmälleen. Haaveissaan mies ottaa puhelimen käteensä, soittaa innostuneille asiakkaille, tekee hyvät kaupat ja palaa kotiin tukku rahaa kädessä. Hän on tärkeä, hän elättää perheen, vaimo hoitaa kodin, pojat löytävät paikkansa, pian talon laina on loppuun maksettu, koittaa vapaus. Mutta Willy ei ymmärrä poikiaan, eikä pojat isäänsä. Eivät edes tunnusta häntä isäkseen kauniiden treffihaluisten tyttöjen nähden.  Mistä ongelmat alkoivat, Willy ei tajua. Amerikkalaisen unelman kulissit on pidettävä pystyssä hinnalla millä hyvänsä, mutta missä ovat oikeat tunteet, aidot kyyneleet? Kun saisi edes siemenet kasvamaan, kunpa näkisi tuloksen työstään! Kaikilta se ei onnistu, ei onnistu Willyltä.

Lindakaan ei osaa itkeä Willyn haudalla. Miksi, miksi?

Janne Puustinen: Kauppamatkustajan kuolema

Mielenkiintoista kyllä oli lukea näkemyksesi tästäkin Rakkaudesta minuun -näytelmästä sekä molemmista Kauppamatkustajan kuolemista. Kuopion esityksestä olin tuon arvioisi jo aiemminkin lukenut, mutta nyt itse esityksen nähneenä siitä sai tottakai enemmän irti.

Minua Kauppamatkustajan kuolemassa kiehtoi lavasteiden vaikutus. Ennen väliaikaa lavastus oli yksityiskohtaisempaa ja realistisempaa kuin väliajan jälkeen, jolloin lavastus muuttui hyvin pelkistetyksi ja viitteelliseksi. Toisen puoliajan koin muutenkin hyvin erilaisena. Ensimmäisessä kun kuvattiin tapahtumia vain muutaman iltayön tunnin ajalta Lomanien talossa, toisessa taas siirryttiin paikasta toiseen ja aikaakin kului enemmän. (Aikaa kului enemmän myös katsojan maailmassa, sillä toinen puolisko oli yllättävästi minuuttimäärältään ensimmäistä pidempi) Lavastus korosti tätä näytelmän puoliskojen eroa entisestään. Jännittävä ratkaisu. Siirtymät Willyn muistoihin oli mielestäny toteutettu mallikaasti: riittävän selkeästi, muttei liian osoittelevasti. Kuitenkin niin, että yksinkertaisempikin katsoja varmasti ymmärsi, milloin liikuttiin tässä hetkessä, milloin miehen pään sisässä.

Oli hauska huomata Rakkaudesta minuun -tekstistäsi tuo loppuviittaus väliajalle. Oli tosiaan yllättävä sattuma! Tuli vielä puheeksi, olisihan voinut käydä niin, että olisimme puhuneet niitä näitä sen kummemmin "henkilöllisyyksien selviämättä".

T: Janne Puustinen, 045 639 8229
 

Laskuri: 20070104 253-116=137

Kertomuksen ydin on varsin viaton: rippikoulu. Sitä aihetta on ennenkin käsitelty. Muistuupa mieleen Jukolan veljesten varsin värikäs rippikoulu. Tässä on ihan toisenlainen, mutta taatusti vähintään yhtä värikäs aiheen käsittely. Vai mitä sanotaan, kun rosoinen ja pipopäinen lauma mesoaa ja viisastelee kirkossa alttarin edessä, rippikoulupojat hyppivät parvelta saarnatuolin kaiteen kautta alas kirkkosaliin. Ellei olisi nähnyt ja kokenut, voisi ajatella, että jumalanpilkkaa lähentelee. Mutta ei, tämä puoli on täydellisesti tekijän hanskassa. Tässä ei ole sijaa rienauksella sen enempää kuin ei kyllä tekohurskaudellakaan. Onpahan uskottava ja siloittelematon kuva rippikouluporukasta. Ainoa uskottavuutta horjuttava seikka on, että minä olin näkevinäni vain vähintään kolmekymppisiä, ettei olisi olleet peräti nelikymppisiä rippilapsia. Yksikin liuhupartainen lääkäri siellä kyhnytti yhden nuoren näköisen tytön kyljessä (sattui olemaan tyttäreni, 40) huomautuksia aiheuttavalla [muuten 'liikkis' yksityiskohta: tämän morsmaikon 6-vuotias tytär ilmaisi huolestumisensa sen johdosta, että äitiä moitittiin] tavalla - ja tämän 'pariskunnan' todellinen esikuva istui urkuparvella välittömästi edessäni (askarrutti kysymys: mahtoivatko tietää - ilmeisesti). Mutta itse asiassa tämä rippikoululaisten joukko eli samalla kuoro (omassa asiassaan voidaan kuvata vain yhdellä sanalla: vimmainen) on vain toinen puoli asiasta. Toinen puoli on seurakunnan työntekijät. 

Musiikki. Niin ja koko esityksessä myös tietysti tämän tarinan vastapainona toinen puoli itse musiikki, jota en tunne olevani ollenkaan pätevä edes yrittämään arvoida, muuten kuin toteamalla, että ilmeisesti siinäkin tyylilajien kirjo tyrmää täysin ennakkoluulottomimmatkin arviointiyritykset. Itse olen sattumalta muutaman viime päivän aikana hiulannut yhtä Bachin urku-CD levyä ja jotakin Mozartin vastaavaa. Tässä oli paikoin samoja tuntumia. Erityisesti kuoron huikkaisu loppupuolella toi mieleen saman kuoron parin vuoden takaisen samassa paikassa selkäpiitä vieläkin karmivan, nimenomaan vimmaisen esityksen, oliko se Händelin Messias? joka sinä vuonna taidenautintona ilman muuta nokitti teatterin parhaan eli juuri Learin. Tässä pitäisi nyt osata jotakin sanoa myös musiikista ja solisteista, mutta ei onnistu minun kyvyilläni. Kyllä kuitenkin oli heilläkin selkeät paikkansa ja todella mahtavasti kiekaisivat, taivaita tavoitteli nuorisonohjaaja äänelläänkin, kun pastorin morsiamet yrittivät toisensa laulaen suohon upottaa. Pastori vastaavasti huomattavan osan uskottavuuttaan laulullaan rakensi.
 

Rakkautta. Niin, mutta tämä seurakunnan työntekijöiden osuus. Esiintyi pastori, kanttori, suntio ja nuorisonohjaaja. En tiedä onko tositapahtuma taustalla. Ainakin on tähän sommiteltu kerta kaikkiaan riemastuttava tapahtumien ketju, äärimmäisen epätodennäköinen mutta kuitenkin ehkä mahdollinen. Siinä pastori joutuu saarnatuolissa kuulutuksia lukiessaan valitsemaan kahdesta ehdokkaasta vaimon itselleen! Tämä tilanne on huipentuma mestarilliselle, parhaisiin salapoliisitarinoihin verrattavalle juonen kehittelylle. Katsoja saadaan epätietoisena jännittämään, että kumpi. Ja valinnan jälkeen tuntemaan, että niin tietysti. Tässä nimittäin käy niin, että pastori kosii nuorisonohjaajaa. On varmuuden vuoksi täyttänyt esteettömyystodistuksen - ei kun mikä se nyt oli se virallinen nimi - niin että on vain morsiamen allekirjoitusta vaille. Morsian antaa tässä vaiheessa rukkaset, mutta myöhemmin muuttaakin mielensä ja onnekseen löytää pastorilta pudonneen paperin, allekirjoittaa ja vie valmiiksi saarnatuoliin [niin, loppujen lopuksi sen vie muka omanaan kilpaileva morsian eli suntio!]. Mutta ei tässä kaikki, vaan suntio puolestaan kosii pastoria, joka suostuu äsken rukkaset saatuaan. Suntiokin on varannut paperin, joka allekirjoitetaan. Tätä sitten pastori seuraavana aamuna luulee kirkollisissa ilmoituksissa lukevansa, mutta löytääkin myös toisen ja joutuu tiukkaan paikkaan: päättämään kumman hyväksyy. Toivottavasti tätä nyt ei lue sellainen, joka ei vielä ole nähnyt tätä mainiota näytelmää - ja mitä vaikka lukisikin, minäkin tiesin eikä haitannut.
 

Mitä katsoja saa? Ihan olisi täydelliset ainekset kallistua jopa mauttomaksi farssiksi, mutta niin ei missään tapauksessa käy. Varmaan on ansionsa mestarillisella ohjauksella, mutta kuitenkin pakko olla jo tekstissä. Tässä ei missään vaiheessa synny helppohintaisuuden vaikutelmaa. Esittäjät ovat osissaan tosissaan ja tilanne on kaikessa koomisuudessaankin koko ajan toden tuntuinen. Noin voisi todellisuudessakin olla, vaikka ei ehkä sitten kuitenkaan. Se ei ratkaisekaan, että miten todella voisi todellisuudessa olla, vaan se, mikä vaikutelma syntyy katsojalle. Ihan sama kuin useampaan kertaan käyttämäni esimerkki siitä kuinka lukija joutuu tähän tilanteeseen Jules Vernen kirjoissa. Etelän tähdessä: Voiko strutsilla ratsastaa? Nemon sukellusvene - voisiko sellainen olla. Tekijä saa lukijan uskomaan, että voisi. Niin saa Karakselakin (ja Pajula ja myös näyttelijä) katsojan uskomaan. Ja katsojan mielikuvitus alkaa lentää. Ja se on tarkoituskin. Irti arjesta... mutta ei vain hupiviihdykkeeksi, vaan vielä pohtimaan elämän syvimpiä mysteerejä.

Sanomaa ja dramatiikkaa. Ja niitä tässä mainiossa esityksessä edustaa sen varsinainen sanoma ja julistus ja tavoite, kuten tekijä karonkassa sanoo: että saisi edes yhden lisäkävijän kirkkoon - jo on nöyrästi toivottu! Ei voi piinkova pakanasydänkään olla värähtämättä. Tätä julistusta tässä näytelmässä esittää erittäin uskottavasti seurakunnan eläkkeellä oleva kanttori, joka sitten kaatuu saappaat jalassa. Tavataan kuolleena urkujensa ääressä. Kyllä on mahtavaa dramatiikkaa tällaisessakin pienessä yksityiskohdassa! Kuolinilmoituksen lukee pastori asianmukaisinen rituaaleineen ennen ryhtymistään käsittelemään omaa tapaustaan.

Tämä esitys on täydellisesti vapaa kaikesta hymistelystä, joka voisi kaiken pilata. Mutta ei myöskään tekijä ujostele esittää asiaansa sellaisena kuin hän sen näkee. Vaikka olen libreton taittaneena sen useampaan kertaan tullut lukeneeksi, en ole tarpeekseni saanut, vaan ilman muuta lähden katsomaan vielä toisen esityksen. Ja kenties vielä pääsiäisen aikaan lisää... 

Kuvia Polvesta polveen esitykseen liittyen o Lisäesitykset pääsiäisen aikaan
 

Ei totisesti voi muuta kuin päivitellä tämän teatterinautinnon monessa mielessä yllätyksellisyyttä ja erinomaisuutta.
 

Mutta sitten on Mattilan arviossa kappale, johon en lainkaan voi yhtyä:
"Musiikki kieltämättä kärsii draamavajeesta - nousujen ja laskujen puutteesta. Tekstiä olisi myös ollut syytä hivenen tiivistää. Muutamat välissä olleet gospelsirpaleet saattaisivat toimia paremmin, jos niiden esittämisen tyylinmukaisuuteen olisi perehdytty voimakkaammin."
Tai sitten jos tässä draamavaje tarkoittaa musiikin musiikillista draamavajetta, niin sitten nostan kädet pystyyn; en sano mitään. Itse juonessa ei draamavajetta ole, kuten useissa varsin suurissa ja pidetyissäkin oopperoissa. Monia sellaisia kuunnellessa, jos vähänkin tekstiin kiinnittää huomiota, sääliksi käy laulajia: sellaista soopaa joutuvat laulamaan. Kuultuani etukäteen, että kesto on kolme tuntia, ajattelin, että 'tekstiä olisi syytä tiivistää', mutta itse esitystä seuratessani en havainnut kuollutta kohtaa enkä keksi miten voitaisiin tiivistää. Gospel asiassa en halua ruveta kiivailemaan suuhtaan enkä toiseen.

Mattilan arvioinnin viimeinen kappale on paras:
"Karaksela on tehnyt oopperallaan sen, mitä kirkko musiikiltaan odottaakin. Musiikki julistaa Suomen luterilaisen kirkon oppia voimakkaammin kuin missään kuulemassani hengellisessä teoksessa. Oopperayleisö päätyy oppitunnille."
Näin on minunkin mielestäni ja pidän tätä kovin hyvänä asiana.
Linkki Savon Sanomien arkistoon o ... ja syvän paheksunnan ilmaisuun tällaista sanakauppaa vastaan
 

PS. Oikeastaan täytyy itse asiassa onnitella teatteria rohkeasta valinnasta, sillä katsomo oli lähes täynnä. Ja ihmiset tuntuivat varsin vilkkaasti keskustelevan ja ihmettelevän, että miten tähän pitäisi suhtautua. Minulle kuitenkin päivänselvä tapaus: 'keisarin uudet vatteet' enkä mitenkään voi kuvitella että tällaisen varaan kannattaisi teatteria pitemmän päälle rakentaa. Jotenkin kiusallisen aneemiselta vaikuttaa tällä hetkellä Helsingin teatterielämä. Millään teatterilla ei ole oikein mitään kunnollista tarjolla. Ihan niinkuin politiikassa. puolueita ei toisistaan erota. Ideologiat ja keskustelut elämää suuremmista kysymyksistä ja arvoista ovat kadonneet 'formaattien' taakse.
 

Sanoja, sanoja eli pitkäveteisiä ovat viimeksi nähdyt Molièret olleet. Tässä ei puhettakaan pitkäveteisyydestä, vaikka samoja sanoja ladotaan kiivaaseen tahtiin, Molièrea sellaisenaan. Don Juan on tähän sijoitettu ikäänkuin ravunsyötiksi. Katseet häneen kiinnittyvät, kun on raakaa lihaa hyvännäköisessä muodossa. Olemukseltaan on itse Itsevarmuus, mutta sitäkin sillä tavoin tyylikkäästi, ettei päättömästi riehu, vaan antaa muiden eli naisten riehua, itse latoo esiin rautaisella logiikalla epikuurolaista etiikkaa. Sitten esiintyy viimeisen päälle luulosairas, mies terve kuin pukki. Lähes kuvottavan groteski on kuva lääketieteen uhrista, niin yliampuvan groteski, ettei sille voi muuta kuin nauraa, niin potilas kuin varmaan lääkärikin. Sitten on porvari aatelismiehenä ja Saituri tosi saitana ja vielä Tartuffe, joka suu vaahdossa riisuu tosi hyvän näköistä naista. Sillä kerrospukeutumisella olisi varmaan Pohjoisnavallakin pärjännyt. Tietysti sitten kuitenkin nolosti käy selibaattimiehelle: ulosheitto. 

Tällaisia näytelmiä mainostetaan ajankohtaisina. Tietysti niin onkin, että nämä tässä esitetyt 'paheet' ovat ikuisia, eivät kuitenkaan sillä tavoin, että olisivat sitä olleet näytelmän syntyaikoina ja sitten yllättäen taas tänään niin että antavat aihetta johonkin erityiseen juuri nyt ajankohtaiseen pohdiskeluun ja että teatteri ja ohjaaja ansaitsisivat kehut, kun ovat huomanneet. Minullahan on kolmosen ehtona, että näytelmän pitää kyllä jotenkin kouraista. Tämä nyt ei yhtään kouraissut sielua, pelkkää buffoa alusta loppuun, mutta niin mahdottoman hyvin kokoon keitetty ja esitetty, että on pakko antaa kolmonen. Kyllä Kuopion kaupunginteatteriin voi näköjään mennä katsomaan mitä hyvänsä kappaletta ja aina saa täyttä tavaraa. 
 

Karu oli Kuopion esitys, mutta kuitenkin jotakin rekvisiittaa oli annettu katsojan ajatusten tueksi. Tässä ei mitään, ei yhtään mitään ellei nyt sitten nyrkkeilyharjoitteluun tarkoitettu hiekkasäkki ole jotain. Sitäkään ei missään vaiheessa käytetty, joten sekään ei mitään. Tämä esitys oli muutenkin niin rutikuiviin pelkistetty, ettei enää enempää voida. Vain pari mitään asiaankuuluvaa valaisematonta vilahdusta valkokankaalla ja hutsulla hutsun asu. Siinä kaikki. Sanan mahtiin sai katsoja luottaa. TT totesikin, että ihan kuin olisi radiokuunnelma ollut: silmät ummessa tämän olisi voinut katsoa. 

Teksti sinänsä on väkevää tavaraa ja väkevästi se esitetäänkin, ei hempeilyä, ei mitään muuta kuin huutomerkkiä, toista toisen perään. Ja valhe on melkein jokaisen huutomerkin vieressä. Sitä lajia tulee niin paljon, ettei sitä enää lopulta jaksa sulattaa. Siihen sitten kuivuukin kokoon tämän näytelmän anti. Näin luulisin. Rajansa kaikella. Ei jaksa painaa tässä perheen äiti elämää kannattavien tunteiden vaakakuppia lähellekään kolmen miehen raskaasti alaspäin painaman vaakakupin tasoa. Isä Willy Loman on kyllä koko ikänsä pinnistellyt ja joten kuten pysynyt pinnalla, mutta nyt hänkin on väsähtänyt. Pojat ovat pahasti upoksissa alusta loppuun. 

Tällainen meno ei katsojaa innosta eikä tyydytä. On selvää, että kärpäset kuolevat, jos tykillä niitä ammutaan. Pitäisi problematisoida enemmän. Uskon että tässäkin näytelmässä se pystyttäisiin tekemään, jos asiaksi otettaisiin. Kun näin ei tehty, tuntuu näytelmän loppu lähes irvokkaalta. Aasi kuoli juuri kun se oli oppinut olemaan syömättä. Niin kuoli Willy Lomankin, juuri kun hän vapautui kaikista veloistaan ja sai jalat oman päytänsä alle. Arvosanan juuri ja juuri kakkoseksi muljautti näyttelijöiden väkevä panos. 
 

Mitä on olla lapsi, jolla on ulkoisesti kaikki hyvin mutta joka ei tule kotonaan nähdyksi eikä kuulluksi? Sylvia on tällainen lapsi. Hän rakastaa vanhempiaan niin kuin vain lapsi voi, ja vanhemmatkin rakastavat häntä - milloin ehtivät. Isä Lauri on menestyvä työhönsä uppoutunut tv-psykologi, äiti Tea keikkoja kaipaava sisustustaiteilija. Eiväthän he toki tytärtään vasiten laiminlyö. Koko ajan vain on niin paljon muuta, itselle tärkeää, meneillään. 
Eräänä päivänä perheen ovikelloa soittaa naapuriin muuttanut Saana. Satunnaisella kohtaamisella on merkittävät seuraukset. Saanalla on koira, jonka ulkoiluttajaksi Sylvia pääsee. Koira on tärkeä, sillä sen avulla voisi ehkä tehdä vaikutuksen poikaan, johon on ihastunut.
Näytelmässä todellisuus tulee niin lähelle, että kurkkua kuristaa. Vakavaa aihetta ei kuitenkaan käsitellä 
raskaasti eikä ahdistavasti, vaan luottaen ihmisen kykyyn nähdä virheensä ja korjata niitä. Muutos on mahdollinen.
Anna Krogerus sai tästä näytelmästään vuoden 2006 Kritiikin kannukset -palkinnon." 
 

Haluan ehdottomasti rekisteröidä tähän sen, että väliajalla tapasin henkilön, minulle ennestään tuntemattoman, joka varsin vähäisestä vihjeestä tunnisti minut ja kertoi seuraavansa tätä teatterisivustoani. Taitaa olla ensimmäinen kautta aikojen. Huomenna esiintyy Siilinjärven teatterissa Fedja-setänä.

P.S. Tämän Fedja-setä, kissa ja koira -näytelmää esittävän teatterin nimi muuten on yksinkertaisuudessaan "Siilinjärven teatteri" ("Siilinjärven harrastajateatteri"-nimi hylätty virallisesti 90-luvun alussa), mutta ei virhe paha ole, koska harrastajiahan me olemme kaikki tyynni. (Janne Puustinen)
 

Inkeri Rissanen: Rakkaudesta minuun

Mietin teatterista lähtiessäni, miten eri ikäiset ihmiset kokevat tämän näytelmän sisällön. On jo yli 20 vuotta siitä, kun omat lapset olivat aikuistumassa ja nautin terävistä repliikeistä, tunnekuohun piikeistä. Tunsin melkein haikeutta siitä, että tuo kaikki on niin kaukana. Miltähän näytelmä tuntuu niistä, jotka juuri nyt yrittävät ohjailla jälkikasvuaan ja ohjata tulevaisuuteen, jonka uhat pelottavat yhtä lailla meitä kaikkia?

Mutta kyllä minun korvassani sanalla on tässä kuitenkin päärooli. Ja sitä moneltakin kantilta katsottuna. Vaikka itse kirkon kannalta paremminkin pakanaksi joudun julistautumaan, olen kuitenkin valmis myöntämään, että sananjulistus on tässä hyvä ja väkevä asia enkä vain myöntämään vaan suuresti kiittelemään tämän näytelmän julistusta. Sitä pitäisinkin tämän kirkko-oopperan parhaana osana. Väkevästi, keskitetysti, rönsyilemättä julistetaan rakkauden sanomaa. Ja ehkä vieläkin enemmän nöyryyden. Lukkarin suusta se tulvii. Hän tasoittelee vastakohdat ja kyykyttää kaikki samanlaisiksi syntisiksi. Eikä ole kirkon piirissä sen parempaa väkeä kuin sen ulkopuolellakaan. Ja kaikille on luvassa rajaton armo. Tästä synnistä ja synnintunnolla ruoskimisesta voitaisiin kyllä peistäkin taittaa. Se on varsin merkittävässä osassa juuri täkäläisen körttiläisyyden piirissä. Sillä lähes pröystäillään, etten sanoisi hekumoidaan. Ettei vain käytettäisi ruoskana ihmisten alistamisessa ja ihmisarvon mitättömäksi tekemisessä. ...ettei vain kääntyisi asia päälaelleen, Luojan työn halveksinnaksi: ... omaksi kuvakseen hän loi hänet... No, mielestäni ei tässä synnin suuruudesta tehdä kuitenkaan pääasiaa, vaan sitä on ihmisten samanarvoisuus Suuren Luojan edessä. 

Pääasia on siis Sanan Mahti julistuksen välineenä. Mutta kyllä tässä myös Sana tapahtumien juonen säikeenä on kaiken kunnioituksen arvoinen. Tätä puolta jo edellisillä kerroilla kiittelin. Vieläkin se kiitoksen kestää. Aivan mainiolla tavalla rakentuu punos meidän kaikkien tavisten ja seurakunnan työntekijöiden välillä. On vain niin että meidän harvinaiset, kerran elämässä (ja kuollessa) juhlahetkemme ovat seurakunnon työntekijöiden arkipäivää, voidaan jopa sanoa: heidän jokapäiväistä leipäänsä. Aitoa komiikkaa syntyy sitten siitä, että pastori joutuu yhtäkkiä yhdistämään sekä 'kerran elämässä' että arkirutiinin ja vielä perin epätodennäköisessä tilanteessa. Ilmankos pyörtyy kohta saatuaan kakaistua kurkustaan ratkaisevan sanan. Tässä ei Salomonin tuomio ole mahdollinen. Valittava on toinen tai toinen. Vieläkin ihastelen tätä juonen punontaa. Ihan väkisin siinä jännitys pintaan nousee, vaikka sattuisi loppuratkaisun tietämäänkin tai .. muistamaan. Kummallakin kahdesta mahdollisesta on puolensa, hyvät ja huonot. Omasta mielestään ja valitsijan mielestä. Ja katsojakin saadaan ainakin pohtimaan kysymystä, ehkä ottamaan kantaakin. Lopulta se tässä vaiheessa tietenkin onkin se ja sama kumpi on ratkaisu, varsinkin muiden kuin heidän itsensä kannalta. 

Tässä nyt siis on kehyskertomuksena rippikoulu, kirkon ehkä tärkein ote seurakunnastaan. Ihan saumattomasti se liittyykin sekä sanan julistukseen että juonen kehitykseen. Mutta sittenkin se taitaa jäädä tämän esityksen heikoimmaksi lenkiksi. Näytelmän alun tapahtumat ennen lukkarin sananjulistusta jäävät jotenkin heikommalle sidonnalle näytelmän varsinaiseen juoneen. Eihän sitä rippikoulua siinä kovin paljon ole, mutta jotenkin se voisi ehkä olla jämerämpi. Ei kylläkään ole mitenkään tavatonta, että koko ensimmäinen näytös uhrataan mitättömyyksille ja yleisöä kyykytetään perin pohjin kunnes sitten toisessa näytöksessä räväytetään. Tässäkin teatteripäiväkirjassa on pari esimerkkiä sellaisesta. Erityisesti muistuu mieleen eräs venäläinen nuoren ohjaajan tapaus: Ornitologiaa, mutta on niitä muitakin. Johtuvat tavallisesti siitä, että se varsinainen pihvi ja makupala on niin lyhyt, että pitää panna pettua jatkeeksi ja tietysti jatke pannaan alkupäähän, että saadaa loppu hyvin kaikki hyvin. Tässä ei siitä ole kysymys. Täyttä tavaraa on tarpeeksi koko esitykseen. Ei tässä kuitenkaan mitenkään voida ajatella kehyskertomuksen pois listimistä. Sekin on oleellinen osa asiaa. Mene nyt tässä mestaria neuvomaan...
 

Joka tapauksessa tähän mennessä vuoden ja tämän sivun teatteritapaus tämä ooppera. Eikä tässä nyt enää paljon ole jäljelläkään, joitakin Unkarissa ja sitten kesäteattereita. Vaikka kyllä niissäkin saattaa ...
 

eli

Evankelisen jumalanpalveluksen jälkeen mentiin Evankeliseen teatteriin aivan kuten puolitoista vuotta sitten. En ennättänyt välillä levätä. Se oli virhe. Jouduin taistelemaan nukahtamista vastaan, tuntui että kuolen väsymyksestä. Tuntui ikäänkuin, että aineenvaihdunta jotenkin pysähtyi, aivotoiminta erityisesti. En ymmärtänyt näytelmää, aivoni eivät ottanet vastaan. Tunsin itseni hyvin onnettomaksi. Jenõ ('Jänö' - siinäkö taas todiste kielten sukulaisuudesta?) Heltain näytelmä 'Filleri[n kolikko]' kertoo runoilijan kohtalosta. Mutta mikä on pääajatus, sitä en ymmärtänyt.

Runoilija on hyvin sairas, kuolema lähenee. Koko elämänsä ajan on tehnyt paljon töitä, on kuuluisa, mutta hänellä ei ole aikaa puolisolleen eikä ystävilleen. Hän ansaitsee paljon rahaa, mutta ei osaa siitä nauttia. Näkee unta, että joutuu helvettiin ja kiinalainen noita ilmestyy ja kysyy runoilijalta hänen arvoaan. Runoilija pystyy kyllä saatanan ja hänen apulaisensa kanssa neuvottelemaan sielunsa arvosta, mutta tuloksetta. Fillerin maksaisi mahdollisuus, että hän saisi elää edelleen ja jatkaa uraansa. 'Lintu laulaa ilmaiseksi' on pirun pääargumentti alhaiselle arvolle. Vasta viimeisessä näytöksessä tulee täysin selväksi, mitä itse asiassa nähtiin. 'Jumala korvaa vaivat' sanoo rakkautta vaille jäänyt runoilijan puoliso toisen näytöksen lopussa. Näyttää siis siltä, että tämä on näytelmän lopputulos. Lyhyiden suosionosoitusten jälkeen yleisö jää paikoilleen odottamaan näyttelijöiden esiintuloa ja suosionosoitusten vastaanottamista, mutta esiin tuleekin vain näyttämömies ja ilmoittaa, että seuraa vielä kolmas näytös. Yleisö on hämmennyksen vallassa luultuaan, että näytelmä päättyi tähän.

Kolmas näytös on kyllä ohjelmalehtisessä mainittu. Mainitaan myös että näytelmä on uninäytelmä. Minä tätä asiaa ensimmäisen näytöksen aikana vähän ihmettelen ja ydinajatuksen puuttumista myös. Vasta nyt juolahtaa mieleeni, että koko näytelmä on uni ja että unessa ei välttämättä ole päätarkoitusta. Heti tulee piru ja hänen apulaisensa paljon ymmärrettävämmäksi. Mutta todellista lopputulosta joudutaan odottamaan aivan viimeiseen kohtauksen saakka. Runoilijan todellisen ystävän pitää nostaa filleri tulikuuman öljkattilan pohjalta. Monet haluavat sen tehdä, mutta eivät sitten kuitenkaan tee. Sitten hento käsi ojentuui verhon takaa ja nostaa kolikon öljystä. Kuka on tämä, joka niin paljon runoilijaa rakastaa? Hän on ainoa, jota myös runoilija koko elämänsä ajan eniten rakastaa, hänen oma muusansa! - Lopultakin täysin selvä uninäytelmä, vaikka niin suuresta osasta näytelmätekstiä en yksittäisiä sanoja ymmärtänytkään. 
 

Tämän jälkeen viimeiset teatteriliput. Ensimmäien teatteri, mikä olikaan nimi, loppuunmyyty, merkki siitä, että näytelmä oli hyvä. Toinen onnistuu: Morus. Osoittautui, että teatteri olikin aivan lähellä hotellia. Menin hotelliin, muutaman tunnin luin, ohjelmoin, lepäsin. Sitten teatteriin. 'Morus' tarkoittaa kuuluisaa Thomas Morea (1478-1535), joka on kirjoittanut 'Utopia' teoksen. Kuten tunnettua, hän menetti päänsä. Tämä tarina ja siihen liittyvä juonittelu olivat tämän näytelmän sisältönä. Mutta täytyy sanoa, että tämä oli minulle liian vaikeata tekstiä. En tiedä miksi, mutta en ymmärtänyt näytelmän pääjuonta. Wikipedia sanoo:
 

He is chiefly remembered for his principled refusal to accept King Henry VIII's claim to be supreme head of the Church of England, a decision which ended his political career and led to his execution as a traitor.

Väliajalla minut oli istutettu samaan pöytään kahden kypsähkömmässä, kypsähkömmässä, muttei ylikypsässä, iässä olevan aivan ihastuttavan tyttölapsen kanssa. Toinen piti näytelmästä ja toinen ei. Ei ollut saanut makua. Kertoi laajemminkin teatterimieltymyksistään. Eivät olleet kovin kaukana omistani. Tulin ajatelleeksi, että ehkä olisin itsekin voinut olla 'sillä tuulella', etten olisi tempautunut mukaan. Ehkä iski yllättäen tämä tyylipuhdas savon murre ja meininki. Sitä en osannut odottaa täällä näin kaukana Kuopiosta. Jos siinä olisi pienikin lipsahdus ollut, olisin ehkä tuominnut koko jutun toisin. Farssi ja komedia ovat tosi herkkiä asioita ja ohjaaja ottaa ison riskin lähtiessään tekemään 'kaikki tai ei mitään' hengessä kuten tässä Reinikainen, nimestään päättäen siis syntyperäinen savolainen. Onnistui sataprosenttisesti. Ehkä se video-osuus, teknisesti aivan mahdottoman hyvä, vähän turhan pitkä ja jämerä oli, siis se osa, joka oli aitoa amerikkalaista. Sitä jo melkein luuli, että mihin tässä nyt jouduttiin kokonaan sivuraiteelle. Mutta viime hetkellä tuli tämä hauska joukko uudelleen mukaan peliin ja Savoon palattiin. 

Väliajan tytöt olivat sitä mieltä, että juuri tuollaista on maaseudun meininki. Joku pääsee 'kuningattaren' asemaan ja kaikki sitten pyörii sen mukaan. Helsingissä ei sellaista pääse syntymään, kun ympyrät ovat isommat. Voisihan sitä kuvitella, mutta omat muutaman vuoden kokemukset eivät kyllä tue tätä käsitystä. Varmaan toistakymmentä EU-hanketta lueteltiin, osa ihan kirjaimellisesti tuttuja osa pikemminkin kuvitteellisia. Olen itsekin jo aikoja sitten ollut huomaavinani, että EUlla on vakava pyrkimys saada ote laajoista kansanjoukoista. Sitä palvelee maataloustuki, jolla maatalous on saatu talutusnuoraan. Ja sitä palvelevat mitä moninaisimmat projektihankkeet, kuten juuri lintutornit (satun kaksi tietämään), yhdessäolopaikat, liikuntalaitokset, mitä niitä nyt lueteltiin.

Kyllä tästä juuri ja juuri kolmonen täytyy antaa. Sittenkin taidan kuitenkin vuosia sitten nähdyn Kaupunginteatterin version parempana pitää. Tässäpähän sitä nyt sitten nähtiin Pekka Autiovuori, jota silloin mahdollisena mestarina tähän näytelmään uumoilin. Tässä nyt ei koreografialla ollut ihan yhtä väkevää osaa kuin siinä toisessa, mutta kyllä Autiovuoren osuus hyvin vastasi mielikuvaani. Kaikkiaan aivan mainiota näyttämötyötä. Jo etukäteen arvasin, että Sveholmilta herkullinen kunnanjohtaja syntyy. Ihan oikein arvasin. Kuka se nyt sitten oli tämä huijarireviisori? Aivan mainio esitys häneltäkin. 

Oikeaan iskee:
"Inte på länge har man sett något så postmodernt ultraparodiskt, festligt distanserande, groteskt, komiskt, absurt farsartat och kritiskt ironiskt som Janne Reinikainens uppsättning av Revisorn."
HBL, Nordgren 18.3.2007.
 

- Näytelmän piti olla humoristinen, eipä paljon naurua katsomossa kuulunut, olikohan ohjaaja aliarvioinut raskaasti yleisön. Näytelmän nimi oli Manillaköysi, köysi oli Meren alkuperäisessä tekstissä ihan oikeasti pääosassa, siihen liittyvää pohdiskelua oli paljon, näytelmässä se sivuutettiin melkei mariginaalissa.

Ykköset annamme, kun emme poiskaan lähteneet, toisella puoliajalla oli kyllä katsomo harventunut.-
 

Uskon toisen hädän hyväksikäyttöön, ahneuteen ja vallahimoon kaikissa yhteiskuntaluokissa ja kaikkina aikoina, mutta ei sitä tarvitsisi huutaa kimeällä, kovalla äänellä tyhjältä näyttämöltä. Uskon, että laulajiksi valitut oikeasti osaavat laulaa, mutta äänimies onnistuu kyllä pilaamaan kuunteluelämyksen. 

Kapellimestarin ilmestyminen keskelle näytelmää oli samanlainen tyhmä kikka kuin Manillaköydessä kirjailijan toilaileminen näytelmässään.

Ja se rivosuinen totuudentorvena esiintynyt "kovishuora" ja hänen yleisön kanssa touhuamisensa olisi saanut jäädä pois.-

Hyvä silti, että nähtiin, eipä tarvitse luulla, kun tietää.
 

"Onni saapuu Pietarista on komedia, vaikkakin näytelmän aihepiiri "venäläis-mielikuvista" on ajankohtainen ja tärkeä. Samalla kun esitys naurattaa, se toivottavasti antaa myös ajattelemisen aihetta. Teatteri on suvaitsevaisuus-työtä parhaimmillaan, kun eri-ikäiset, -kokoiset, -rotuiset ja -näköiset ihmiset kirmaavat näyttämöllä itsensä likoon pistäen ja samanlainen sortinsakki katsomossa seuraa heidän aikaansaannoksiaan. Se on teatterin voim tässä ja nyt.

Lauri Jänis, teatteriohjaaja"

Lähden ilman muuta katsomaan uudelleen, jos tavanomainen teatteriseurueeni lähtee, nyt kun ei ollut.
 

"Onni-isännän Pietarin tuliainen - muun muassa oppii lähes ummikosta muutamassa viikossa puhumaan sujuvaa suomea ja niin oleskelu- kuin työluvatkin järjestyvät paikallispoliisin avustuksella muutamassa päivässä. Niin on, kun juonen kehittely sitä vaatii. " 

"teksti on jäänyt raakileeksi ja sen uskottavuus on monin paikoin koetteella"

Tällaista jälkeä ei hutaisten tehdä. Kun tällainen teos alle kahteen tuntiin puristetaan, on selvää, että paljon joudutaan jättämään pois ja siinä sitä taitoa tarvitaankin, että silti saadaan ehjä kokonaisuus. Ja sitä tämä esitys ehdottomasti on. Ja se viedään läpi seitsemällä esittäjällä, vaikka mukana on sekä Rajamäen rykmentti, Toukolan pojat, lukkari että vallesmanni ja liekö ollut vielä muitakin. Mitään ei kuitenkaan tunnu puuttuvan puhumattakaan että olisi jotakin turhaa. Ja kuitenkin on mukana vielä omaakin tekstiä, useita erittäin hienosti tekstiin ympättyjä lauluja. 

Tässä se nähdään: ei tarvita ruokottomuuksia, kiroilua tai alapään huumoria, ei niin mitään kummallisuuksia, ihan vain valikoitua Kiven tekstiä ja lopputulos on loistelias. Muistuu mieleen  viimeksi näkemäni versio Lahden mainiossa teatterissa, niinkin maineikkaan ohjaajan kuin Kari Heiskasen tekemä. Ei huono, mutta ei kyllä tämän esityksen tasolle yltänyt. Kaikki, joka ainoa esittäjä ansaitsee täydet pisteet. Jokainen esiintyy vuorollaan myös kertojana ja vie juonta eteenpäin. Mihinkään kohtaan ei jämähdetä märehtimään, vaan se on yhtä rientoa. Venlaa käydään kosimassa, lukkarin luona ollaan lukuopissa, Rajamäen rykmentti kohdataan, Toukolan poikien kanssa tapellaan kahteenkin otteeseen. Karhu kaadetaan, härkiä juostaan pakoon ja Hiidenkivellä kyhjötetään, huudetaan ja riehutaan, lukemaan opetellaan, pirttiä rakennetaan, joulua ja sovintojuhlaa vietetään. Eikä ole rekvisiittana muuta kuin kolme tyhjää bensatynnyriä, yksi urkuharmooni ja seitsemän puupyssyä ja joitakin halkoja ja astaloita. Vaatteet on rohtimiset, ne ainoat oikeat. Mitään ei kuitenkaan puutu, ei yhtään mitään. 

Minä tässä arvioin molempia rinnakkain ja samalla skaalalla. Eikä ero arvosanoissa ole suinkaan selvä. Täytyisikin laskea keskiarvot laitosteatteri/kesäteatteri. Joku voi sanoa, että eivät paini samassa sarjassa. Minulle painivat. Herääkin kysymys, mikä on lopulta ero. Tietysti laitosteatterin esiintyjillä on kysymyksessä ammatti ja leivän hankkiminen, kun taas kesäteatteritoimitaan osallistutaan harrastuksesta. Mutta leipähommissa on vaara leipääntymisessä, kun taas kesäteatterissa saattaa olla puutetta teknisessä ammattitaidossa. Eipä kyllä aina ole. Eilistä esitystä katsoessani tuli mieleen, että siinä missä ammattilainen seisoo tai istuu jämerästi paikoillaan amatööri vaihtaa jalkaa ja 'kävelee' paikoillaan. Ilmiö on kyllä esitelmänpitäjälle - siis minullekin - tuttu. Jos asia ei ole riittävän tuttu ja selkeä, ulosanti on vaikeaa ja voimaa sanoille pitää hakea jalkojen liikkeistä saakka. Eilistä esitystä oli mieluisaa seurata ammattilaisen vieressä istuen. Heltiäisikö havaintoja tai mielipiteistä tällaisesta erosta? Viime kädessä siis kysymys siitä kuinka kauan on tätä työtä tehty a) kaikkiaan, b) tämän esityksen harjoittelussa.

Tämä esitys on siis juuri sitä mitä kesäteatterilta voidaan ja pitääkin odottaa ja missä kesäteatteri antaa aidon panoksensa yhteiskuntaelämään. Mitä silloin merkitsevät pikku erot, tai isommatkin joissakin teknisissä seikoissa?

Sitä toista laitaa edustaa sitten 'rohkea' seksin käyttö varsinkin näytelmän alkupäässä. Tässä iässä sitä nyt on tässäkin asiassa kaiken kokenut ja kaiken kuullut, että siinä mielessä mikään ei hätkähdytä, mutta eipä tuo maistukaan, ei miltään. Saattaa olla, että erityisen kielteisesti suhtaudun senkin takia että koko klaanini 11 henkeä, joista 6 alle murrosikäistä lapsenlasta istuu katsomossa. Väkisin tulee mieleen, että minä mahtavat ymmärtää ja mitä ajatella eräistä 'koreografioista' ja joistakin vuorosanoista. Kuulenpahan ehkä äideiltä, mitä on asioista puhuttu. Minun mielestäni kuitenkin aivan hyvin olisi voitu jättää turhat köyristelyt, käpälöinnit ja häntäilyt sun muut pois. Kyllä kesäteatteri saisi olla sellaista, että sitä voidaan ilman muuta pienten lastenkin kanssa katsoa. Kovin monissa tapauksissa kuitenkin tuntuu olevan ikäänkuin jonkinlainen rohkeusleikki ja kisa siitä, mitä uskalletaan näyttämöllä tehdä ja sanoa. 

Esitystaito on täälläkin, tietääkseni ilman ainoatakaan sala-ammattilaista, aivan huippuluokkaa. Näin on vaikka paikkakunnan todellinen mestari, Kari Summanen, ei edes ole mukana. Onkin ilmestynyt uusi mestari, Antti Heikkinen. Hänen mestarillista kynänkäyttöään saamme lukea jatkuvasti paikallislehdestä. Näyttelemistaitokin on jo nähty useampaan kertaan. Lasten keskuudessa tosin suurimmat laakerit Antti Heikkinen tuntuu niittäneen viime vuotisen näytelmän ruuna-hevosena. Tällä kertaa ainakin minuun puraisi Antti Heikkisen esitystaito iskelmälaulajana: todella tyylikkäästi päästelee vanhoja hittejä.

Kaikista ristiriidoista huolimatta enpä kuitenkaan epäröisi lähtea katsomaan vaikka uudelleen, jos sikseen sattuisi eli joku seurakseen kaipaisi tai hyväksyisi eikä olisi joku toinen kesäteatteri ohjelmassa. Sää oli huono, aluksi satoi lähes kaatamalla, sitten oli vain harmaata, mutta eipä ollut mitään haittaa, kun on katettu katsomo ja tarpeeksi vaatetta päällä.
 

Ohjaaja Erkki Saarela on todellinen Dario Fo II, mutta ei hän ole onnistunut lainkaan siirtämään tätä 'Buffon kuninkaan' ominaisuutta sen enempää ohjaamaansa näytelmään kuin ohjaamiinsa henkilöihinkään. Mikä kyllä onkin täysin ymmärrettävä asia. Epäilen että tähän lajiin täytyy olla synnynnäiset taipumukset. Niitä ei ulkoa pystytä antamaan eikä oppimaan. Tässä on jopa ihan hyvää näyttelijätyötä, mutta se menee ikään kuin hukkaan, kun tyhjää paahdetaan. Ahti Kuoppala on todellinen esiintyjä ja kyllä tässä esiintyvä Larissa (Kirsti Väänänen) asiansa myös hyvin hallitsee. Samaten itse asiassa kaikki muutkin, kunhan vain olisi jotakin sanottavaa. Sanottavan mielestäni pilasi kaksi asiaa: ensinnäkin täysin yhteyteen kuulumaton täyteteksti ja musiikkinumerot ja toisekseen tekniikka eli äänentoisto. Tässä erinomaisessa ympäristössä 'kanyylimikrofonit' ovat täysin turha investointi. Näiden esiintyjien luonnollinen ääni riittää aivan varmasti. Nytkin ikään kuin eivät luottaisi tekniikkaan, vaan huutavat kuin mummo puhelimeen.

On nimittäin viimeisen päälle hieno kesäteatterirakennus. Siinä onkin yksi suuri ristiriita, joka ehkä saa selityksensä netistä saatavista lisätiedoista. Kahtena edellisenä vuonna on ilmeisesti ollut todella hyvä menestys ja on ansaittu kunnolla. Ei olekaan syöty kaikkea, vaan kunnostettu paikkoja. Itse teatteri on erinomainen ja samoin kahvila. On pantu lipunhinnat tuplaksi normaaliin verrattuna ja taaskin tienataan hyvin. Nytkin on katsomo lähes täynnä. Hyvä maine ja todella priima ympäristö vetää väkeä korkeallakin lipun hinnalla. On siis onnistuttu ratkaisemaan ongelma: Kumpi on ensin: muna vai kana? Menestysnäytelmä tuo rahaa, voidaan laittaa paikat kuntoon. Kun on kunnon paikat, voidaan nostaa lipun hintoja ja saadaan kunnon korvaus, jolla edelleen voidaan kunnostaa paikkoja ja maksaa myös kunnon palkkiot. Lopulta kuitenkin kostautuu, ellei myös esityksen tasoa pystytä ylläpitämään korkeana. Eikä siihen riitä pelkästään vetävä nimi ja hyvät esittäjät, vaan tarvitaan myös sanottavaa ja tyyliä esitykseen. Tällä kertaa tässä jälkimmäisessä suhteessa jää paljon toivomisen varaa. Kuinka sitten käynee jatkossa? Ainakin itse toivon, että sisältö jämerämmin vastaa nimeä, ettei tule tyhjän takia kauas matkustettua. Nyt matkaan onneksi liittyi riittävästi muita arvoja.

Rautio Tapani: Kommentit 

Kiitokset viestistä ja miellyttävästä seurasta Juvalla.  Jaska lähti klo 13.50 pendolinolla Helsinkiin.  Totesimme äsken, että onneksi meitä oli näin monta jakamassa sitä surullista tarinaa.  Sururyhmä kun kokoontui, niin tukemalla toisiamme teimme siitä lopulta mukavan illan.  Yksin sieltä olisi poistunut kuin turpiin saaneena masentuneena ja alakuloisena.

Jaska varoitti jo Mannerheim-tutkija Paavo Suonista, ettei missään tapauksessa mene sinne.  Minä joudun myös perumaan ennakkosuosituksen ja antamaan ystävälle varoituksen kiertää Juvan teatteri kaukaa.

1950-luvulla Härkälän kylä sai sähkönsä Rapiosta.  Rapionjoki oli vilkas uittoväylä 1950-luvun lopulla.  Mylly rakennettiin tullijauhatus myllyksi, jolloin jauhettiin vain asiakkaiden viljaa.  Jauhatuspalkkio otettiin viljana.  Vasta 1940-luvulla maksuna alettiin käyttää rahaa.  Tullijauhatus säilyi päätoimialana aina 1970-luvulle saakka.  Mukava levähdyspaikka kesäpäivänä.

Meillä oli Jaskan kanssa pieni pelko esityksen aikana, että milloin Korpela nousee ylös ja lähtee ulos teatterista.  Kestimme sen kuin MIES ja Jaskan kanssa päädyimme siihen, että käsikirjoittaja Osku Valveelta loppui eväät.  Oli ollut pakko hommata Eero Ojanen tekemään lauluja.  Saarelan äkkiliikkeet ja hirveä huuto kun lisätään edelliseen, niin Jaska antoi 1 -  arvosanaksi.  Anneli-vaimo hirnahti muutaman kerran ja antoi 1 +.  Huomasin, että Salli nauroi muutaman kerran makeasti ja olen siitä iloinen.  Paljonko Salli antoi asteikolla 1 -  ….3  ? (ks alussa: 1)

"Mannerheimin sänky" sopii masokisteille kauniina aurinkoisena päivänä erinomaisesti.  Hyviä näyttelijöitä kävi sääliksi eikä heitä voinut syyttää, sillä käsikirjoituksen puuttuminen oli suurin syy siihen, että siitä tuli pannukakku.  Lipun hinta oli myös ryöstämistä ja siihen olisi pitänyt kuulua pari buranaa.  Erkki Saarela höyrytköön monologeja esittämässä, sillä niissä hän on aivan mahtavan hyvä, mutta äkkiliikkeet ja huudot eivät jaksa pitemmän päälle huvittaa."

2008 mennän Juankoskelle ja taas raati kasaan. 

Mukava nähdä ensi viikolla^*) ja nautitaan silloin.  Ja skåålataan eilisellä tyylillä^**)! 

Salonoja Jaakko:  EX NIHILO NIHIL! 

Ankeasta elämästä tulee sitten tietysti myös ankea ooppera. Se on selvä. Mutta että sitä saadaan ihmiset vielä katsomaan, sitä täytyy ihmetellä. Nytkin kuitenkin lähes täysi tupa, vain siellä täällä tyhjää. Ja katsomoon mahtuu muistaakseni 1800. Hiiren hiljaa tämä valtava joukko seuraa verkkaisesti ja kovin kovin niukkailmeisesti etenevää esitystä vain vaisuihin taputuksiin asianmukaisissa kohdissa yltäen. Esitystä seuratessani mietiskelen tätä puolentoista vuosisadan takaista ilmiötä. Oopperan paljon aikaa vievät ilmaisukeinot sallivat esittää vain vähäisiä paloja sinänsä dramaattisesta asiasta, ja nekin kovin pelkistetysti. Aivan toisella tavalla johdattavat asiaan esim Matti Pajulan kirjoittamat näytelmät Kallis hunajan pisara, Tuulen koira, Kalajoen käräjät ja oliko vielä joku - Armon vilaus. Niissä ei ilmiö ehkä niin pelkistetyn synkkänä synnin - ei voi sanoa: ylistyksenä - vaan ehkä synnin tunnon korostuksena - näykään, vaan on elävämmin elämään sidottu ja monin verroin helpommin ymmärrettävässä muodossa. Tässä oopperaesityksessä ainoa minua sykähdyttänyt kohta on taaskin se erikoinen Paavon virren esitys. ... ja senkin esittää vähintään yhtä vaikuttavasti seurakunta Nilsiän kirkossa suurempina juhlapyhinä - ihan ilmaiseksi. Vain leivän kiitoksessa pääsee mielestäni Satu Vihavaisen kaunis ääni oikeuksiinsa. Hauskasti sattuu: seuraavana aamuna tästä todistaa Ylen ykkönen, missä Satu Vihavainen laulaa jonkun tunnetun oopperan aarian. Samoin todistus kyvyistä oli viime kesän(?) gaala-konsetin Dvorakin Laulu kuulle.

Mielestäni lavastus on paras, mitä tähän mennessä täällä on ollut. Suuressa paikassa pitää olla suuria ja pelkistettyjä pintoja eikä mitään risukasoja kuten Taikahuilussa oli. Yllätykseni onkin sitten suuri, kun tytär esityksen jälkeen moittii juuri lavastuksen aivan lyttyyn.  Joutuuko tästä nyt kuitenkin kakkosen antamaan. Sen takana on kuitenkin pikemminkin itse esityspaikka ja aiheen dramaattisuus kuin esityksen laatu, joka ei siis mielestäni anna edes mahdollisuuksia esittäjille.

Merkitsenpä tähän muistiin, että oopperaan mennessä Nilsiän keskustassa jouduimme täysin sivullisina pahan näköiseen moottoripyörän ja auton törmäykseen, jossa törmäyksessä mukana ollut auto törmäyksen voimasta muutti suuntaa ja ruhjoi meidän automme käyttökelvottomaan kuntoon. Meille ei käynyt kuinkaan. Hengissä taisi selvitä moottoripyöräilijäkin vaikka komeassa kaaressa lensi törmäysauton yli. .. että niinkin vähäisillä nopeuksilla (me olimme täysin pysähdyksissä odottaen risteykseen pääsyä) voi tulla niin rumaa jälkeä.
 

Lähetä palautetta!