Teatteripäiväkirja 2005-2006

Ensimmäinen näytös on pelkkää riutumisen kuvausta. Alan epäillä, että Kirsikka Moringin 'puhtaaksi pesty' ehkä sittenkin on hänen hienovarainen vihjauksensa esityksen tason suhteen, kissan kynnet samettitassujen sisällä. Näyttää piippuhyllyltä väkikin vähenevän väliajalla. Hiiskumatta kuitenkin seurataan. Siinä missä ensimmäisen näytöksen ajan pelkästään puretaan eli 'pestään puhtaaksi', toisessa näytöksessä ryhdytään rakentamaan ja tavoittelemaan syvempiä kaikuja katsojan sielussa. Aivan loppuun sijoitetaan voimakkaalla toistolla lohdutuksen sana: kyllä kaikki vielä hyväksi kääntyy. Tulkitsen, että juuri tästä yleisö kiittää todella pitkin ja hartain taputuksin. Meteli puuttuu, mutta hartaus on selvästi aistittavissa.

Parissa paikassa ohjaaja mielestäni sen verran hairahtuu, etten ihan täyttä kymppiä voi antaa. Intohimoisen kohtauksen annetaan jatkua aivan liian pitkään sen jälkeen kun sivullisia, jopa useita, on tullut huoneeseen. Vai onko tässä jotakin sellaista, mikä vain ei minulle valkene? Minusta 'näkymättömien sermien' asettelustakaan ei tässä ole kysymys. Sellaisiahan Molieren näytelmät ovat pullollaan. Eivät lainkaan viehätä minua eivätkä ainakaan kuulu Tshehoviin.
 

Mutta se on siinä, miten asia esitetään. Ja esittämisessä on kolme komponenttia: käsikirjoitus, ohjaus ja ulospano eli näyttelijätyö. Tässä tapauksessa on kaksi onnistujaa käsikirjoittaja ja ohjaaja Ismo Sajakorpi ja pääosan esittäjä (ja teatterinjohtaja) Kari Arffman. Kolmonen eli kouluarvosanana täysi kymppi kummallekin. Eikä se ole vain näistä kahdesta kiinni. Hämmästyttää esityksen tasaisuus ja laulujen sointi, jota mielikseen kuuntelee. Itse asiassa odotin, että koko esitys tulisi olemaan jonkinlainen tuttujen laulujen kavalkaadi: Rosvo Roope jne, Tauno Palon bravuureja. Sellainen mielikuva tuli enakkomainoksestakin. Mutta eihän se ollut ollenkaan sitä. Melkein pettynyt olin, kun niitä oli niin vähän - tai sitten on tuntemukseni niin heiveröinen. 

Eräs tämän esityksen häkellyttävistä piirteistä on tällaisen meikäläisen ikäisen osalta se, että kaikki näytelmän henkilöt ovat todella olleet olemassa ja juuri sellaisina kuin ne tässä esitetäänkin. Tai niin no, eihän tästä 'maisteri Särkästä' ihan näin paljon ole yleisessä tietoisuudessa kuin mitä tässä tuli esiin. Todella värikäs persoona ja esittäjä Pasi Luukkonen onnistuu sen myös tuomaan esiin. Mutta itse Tauno Palo, Sylvi Palo, Kirsti Ortola ja Mika Waltari, he ovat tuttuakin tutumpia, eikä tässä oikeastaan mitään uutta tule esiin heistä. Eikä sitä kaipaakaan. Jos olisi jotakin uutta tai skandaalimaista esitetty, se olisi mennyt suoraan käsikirjoittajan, ohjaajan ja esittäjän piikkiin miinuspuolelle. Nämä aikalaiset sitä on itse kukin meistä tuntevinaan niin tarkoin. Jäikö ehkä kaipaamaan Tauno Palolla muhkeampia kulmakarvoja, Kirsti Ortolalla suurempaa suuta, siis fyysisesti - kyllä ääntä ja temperamenttia on ihan sopivasti - ja Waltaria ujompana kuin mitä hän tässä esiintyy, muuta ei ainakaan. 

Oman lisänsä esityksen onnistumiseen tuo se, että teatterinjohtaja ja pääosan esittäjä Kari Arffman esittelee teatterin ja esityksen bussiporukallemme kahvipöydän ääressä. Ovat nimittäin Ketut Kotkassa, kysymyksessä Yleisradion Eläkeläisten, Vanhojen Kettujen tavanomainen kulttuurimatka. Varmaan täytyy jo oma sivusto perustaa (Tulikin perustetuksi: Ketut maailmalla), niin monesti on liikkeellä yhdessä oltu, minäkin puolison siipiveikkona kuten monet muutkin. Kotkassakin  ollaan jo toista kertaa. Mutta mitä kertoo Kari Arffman, nuori mies ainakin näin eläkeläisnäkökulmasta katsoen? Muutaman sanan omasta urastaan ja tiestään Kotkan kaupunginteatteriin, jonka mainitsee sillä tavoin erikoiseksi kaupunginteatteriksi, että se on osakeyhtiö. Antaa tiettyä väljyyttä päätöksentekoon. Teatteri on juuri ollut täysremontissa ja se kyllä näkyykin. Vaikka samaan aikaan remontoidun Kansallisteatterin ylellinen loistokkuus puuttuu, on kaunista ja viihtyisää lämpiöitä myöten.

Näytelmää on Sajakorpi pitkään valmistellut eikä ole ensimmäinen paikka Kotkan kaupunginteatteri, johon sitä on tarjonnut. Ei Kotkassakaan arvattu, mikä menestys olisi tulossa. Kultamunaksi mainitaan selluloosan tuotannon takia muutenkin rahalta haisevassa kaupungissa, näytökset on loppuunmyyty pitkälle kevääseen. Utelias joukkomme kysyy vaikka mitä. Arffman kertoo, ettei ole katsonut kaikkia Tauno Palon elokuvia eikä lukenut läheskään kaikkea mitä sankarista on kirjoitettu, mutta epäilee että Sajakorpi on sen tehnyt. Joku kysyy, onko Tauno Palo ikinä saanut kielteistä kritiikkiä. Ei ole muuta tiedossa kuin että Särkkä olisi jossakin tilanteessa lihavaksi ja veltoksi ensirakastajaksi moittinut. Tämä sitten on näytelmäänkin sovitettu, mutta mitään painoarvoa sille ei tietenkään tule.

 Harjoitusten ja esitysten aikana näytelmä on koko ajan elänyt ja muuttanut muotoaan saadun ja syntyneen palautteen innoittamana. Arffman painottaa, ettei hän ole millään tavoin edes pyrkinyt 'matkimaan' esikuvaansa. On vakuuttunut, että sillä tavoin siitä ei olisi tullut mitään. Hän vain esittää tämän roolin niinkuin minkä hyvänsä muunkin, omista lähtökohdistaan. Ja niin se varmaan onkin: ei naamassa mitään vikaa ole, mutta Taunoa siitä ei varmaan paraskaan maskeeraaja saisi. Ainakin minua kuitenkin huvittaa, kun katson esitettä: totta vie, siinä on Taunon katsetta sekä tavoiteltu että siinä myös jossain määrin onnistuttu, vai mitä naiset sanovat? Kyllä jotakin 'näköisyyttä' joissakin muissakin asioissa mielestäni on. Ehkä eniten esikuvansa näköinen on Ansa Ikonen, joka sinänsä on hyvin vähäisessä osassa. Niin ja sitten Kirsti Ortolan puku ja sen iso kaula-aukko antimineen, siinä on jotakin mallin mukaista. Vaivoin pääsee Arffman kynsistämme rooliinsa paneutumaan. Me hörpimme odotuksessa kahviamme ja matineanäytelmän jälkeen myöhäisen lounaan nautittuamme harmaan sateisesta syyspäivästä huolimatta hyvin tyytyväisinä huristelemme kotiin. (Näpäytä kuvaa, saat suurempana.)

Mielestäni tällainn dramatisointi on hyvin tehokas tapa esittää raamatunhistoraa. Jossakin mainitaan, että näytelmä on tänäänkin ajankohtainen. Itse en sen ajankohtaisuutta käsittänyt, mikäli ei niin ajatella, että vallan käyttö ja sen kuvaaminen on aina ajankohtasta. Sen sijaan syntyy vaikutelma, että kaikessa sovituksessa näyttämön kalustusta ja esiintyjien vaatetusta myöten on pyritty epookkiin. Tällaisina olemme tottuneet sen ajan ihmiset kuvittelemaan. Myös vallankäyttäjien vallan olemme tottuneet kuvittelemaan selvästi rajattomampana kuin tämän päivän vallankäyttäjien valta on. Nykyään ei kenenkään vallanpitäjän valta ole niin rajaton, että yhden ihmisen oikusta kenenkään pää vadille joutuisi. Pahimmatkin kansamurhaajat saavat tuomionsa oikeuskäsittelyssä. Eivätkä ehkä heidän hirmutekonsakaan tapahdu näin pelkistetyllä tavalla mielen oikusta kuin tässä kuvattu Johannes Kastajan teloitus.
 

Juonen seuraaminen kyllä vangitsee katsojan mielenkiinnon niin kauan kuin näytelmä jatkuu, mutta mitään  jälkipohdintaa tästä ei jää. 
 

Näyttelijät ovat todella hyviä, herkullisia, persoonalisen näköisiä tyyppejä, ihan niinkuin Gogolin näytelmiin kuuluukin, mutta melkein sääliksi käy, kun valtavan harjoitusprässin jälkeen sana ja ajatus sotkeutuu tanssiin. Pakko on kuitenkin moitteetonta ammattitaitoa todistavasta pinnistyksestä kakkonen antaa. Raija-Sinikka Rantalan Reviisorin (ja Heidi Heralan Hlestakovin) katsoisin kovin mielelläni uudelleen, tätä en välittäisi uudelleen katsoa.
 

Tätä jo odotinkin

Kirsikka Moring: Reviisorit vaihtuvat vallan pyöröovissa 

Pauli Karasvaara: Reviisorin kriitikit 

Näytelmässä parasta on Kilven herkullisen kielen tinkimättömän uskollinen käyttö. Tästä on myös saatu elävä pienoisnäytelmä, kun on lisätty Härkäniemen pohdntoihin asianomaistn laivaisäntien pasteerailu näyttämöllä. Välissä on myös pienet palat musiikkia. Kaikkia tuttuja elementtejä on Hurme käyttänyt. Vain naiset tästä näytelmästä puuttuvat kokonaan.

Juha Hurmeen maine kasvaa vuosi vuodelta, niin että tällä kertaa katsomo oli jo ääriään myöten täynnä. Koko näytelmän ajan yleisö eläytyy esitykseen välittömästi. Lopuksi esiintyjät saavat hyvin ansaitsemansa raikuvat aploodit. Tämä on mielestämme hyvin lähellä kolmosta. Vain jonkin suuren yleisinhimillisen jälkipohdintoja vaativan ajatuksen puuttuminen estää täyden kolmosen - juuri ja juuri.
 

Aihe on kyllä pohjimmiltaan aina ajankohtainen, mutta tomuisen tuntuinen näytelmä oli. Kunnon nuorennusleikkaus olisi tehnyt katsomisen miellyttävämmäksi, olisivat vähän raikkaammat tuulet saaneet puhaltaa.

Esitteessä sanotaan, että "katsomo saa seurata tapahtumia sydän syrjällään toivoen parasta ja peläten pahinta". Tämä on mielestäni hyvä luonnehdinta tunnelmista katsomossa, ainakin minun kohdallani. Jännitystä riittää, mutta se ei ole jännitystä jännityksen vuoksi eikä kikkapelillä luotua, vaan asioista syntynyttä ja perusteltua. Tässäkin veistä heilutetaan ja jopa ammuskellaan, mutta ei niistä todellinen jännitys synny, vaan siitä, että miten pojille käy? Selviääkö isä ihanteineen? Mihin äiti päätyy? Ja niinkuin esitteessä sanotaan: "Steinbeck ei kuitenkaan jätä yleisöään pimeään: yritysten ja erehdysten tunnelin päässä pilkottaa valoa." Harhailevien henkien joukossa on myös tukipylväitä. Kiinalainen Lee ja naapurin tyttö Abra ovat sellaisia, tasapainoisia ja inhimillisä ystäviä, joiden tuki auttaa ainakin osan harhailijoista kuiville. 

Olisin kuvitellut, että tällaisesta klassikkoromaanista olisi syntynyt joku niin auktoritatiivinen näyttämöversio, että sitä kaikkialla näytettäisiin. Ehkä sellainen onkin, mutta nyt nähtiin ohjaajan oma käännös ja oma sovitus, siis kantaesitys! Näin tyylikäs ja vakuuttava. Eikö tätä jo kulttuuriteoksi pidä nimittää? Näyttelijätyö laidasta laitaan jo jämeräksi todettua Kuopion kaupunginteatterin vakaata laatua. Mitä mieluisin katsottava kaihileikkauksella uudistetulle silmälle jo useamman vuoden hämäryyden jälkeen.
 

Toinen näytös tapahtuu Helsingissä nuorten asunnolla. Sen kestäessä mieleni muuttuu: ohjaaja onnistuu luomaan vanhan näytelmän aineksista puolen tusinaa 'emotionaalista piikkiä' pääasiassa nuoren sukupolven ja isän hahmossa esiintyvän vanhemman sukupolven välisen liennytyksen tiimoilta. Perhetason ja yksilötason tunteet ja menestys hautaavat alleen kirkolliset ja yhteiskunnalliset trendit. Vaikka kyllä niistäkin omat kohokohtansa syntyvät: yleisön suhtautuminen teatteriin ja ylioppilaiden isänmaalissävyinen serenaadi. 

On ymmärrettävää, että näinkin vanhassa teoksessa on jo kohtalaista painetta esityksen modernisointiin ja sillä tavalla sen tuomiseen nykykatsojan lähelle. Sitä tehdään kieltä muokkaamalla ja puvustuksen ja rekvisiitan avulla. Sillä tavalla teoksen sanomakin tulee muka ajankohtaisemmaksi. Suhtaudun tähän aika epäluuloisesti. Kyllä se on katsojankin kannalta ihan mielenkiintoista, että näytetään epookkia, kun asiakin on historiaa. Tässä tapauksessa on ehkä otettu varovainen kanta. Mahdottoman komean pastorin (Veikko Honkanen) liperi on korvattu nykyaikaisella sokeripalalla, vaikka mielipiteet ovatkin kaukaisen äkkijyrkät. Vaimon kanssa eri mieltä ollaan pastorin puvusta. Minusta se näyttää arvokkaan vanhalta, vaimon mielestä takissa olisi kuulunut olla jotkin liplakkeet selän jatkeena. Nuorten vaatteissa on vähän sitä sekä tätä, ei mitään räikeätä. Myös kalustus on laitettu niin vähäiseksi, ettei siinä päästä näyttävästi hairahtumaan mihinkään suuntaan. On kuitenkin kiusallisesti silmään pistävä yksityiskohta. Toisen näytöksen pöytä on Ikeasta ostettu, täsmälleen samanlainen kuin minkä ääressä tätä juttua tietokoneeseen naputtelen. Metallijalat kyllä pilaavat tunnelman eivätkä mielestäni sovi yhteen puvustuksen kanssa. Täytyypä mainita vielä yksi lavastuksellinen herkkupala, varsinkin kun niin usein äänitehosteista ja melukoneista olen marissut. Tässä sateen ja ukkosen ääntä käytetään prikulleen oikein mitoitettuina juonen kulkua säestämässä. Ihan hymyilemään pistää ukkosen ja pastorin sopusointuinen jyrinä.

Joka tapauksessa monin verroin paremmin onnistunut kokonaisuus kuin samojen tekijöiden Nummisuutarit pari vuotta sitten. 'Emotionaalisten piikkien' ansiosta sittenkin täydet kolmoset. Kansalliseatterin ohjelmistossa tuntuu nyt olevan puolen tusinaa kiinnostavaa tapausta. Täytyypä terästyä. Nyt kun lipun hankkiminenkin on tehty mukavaksi (printtilippu). Learkin täytyy vielä nähdä nyt kaihileikkauksen jälkeen aivan uusin silmin.
 

Tällä kertaa tuli erityisesti huomio kiinnitetyksi siihen kuinka paljon tässä tulee ruumiita. Learin vävy kuolee, Gloucesterin poika kuolee, Cordelia kuolee, lopulta myös Lear kuolee. Eikö ne sisaretkin molemmat kuole?  Eikö sitä nyt vähemmällä selviäisi? Niin että ei mitään uutta auringon alla. Jos on nykyajan televisiosarjoissa väkivaltaa ja ruumiita, niin on niitä siis ollut ennenkin. Eikä se sen siistimpää näiden draamojen syntymisen aikaan, 400 vuotta sitten, muutenkaan ollut. Dokumenttien mukaan eläinten verta ja suolia heiteltiin lavalle. Sen nyt kuitenkin tietää tai ymärtää, etei veri tänään ole oikeata, ei edes eläinten verta, vaikka niin oikealta näyttää. Ihan kuin olisi verta nyt ollutkin vielä enemmän kuin kahdessa edellisessä näkemässäni esityksessä (20050409 o 20050507). Vai oliko kaihilla tässäkin osuutensa? 

Pitkä on esitys, yli 3½ tuntia, mutta mitään siitä ei poiskaan antaisi. Ei ainakaan ajallisesti. Korkeintaan ne tyhjänpäiväiset modernisoinnit. Vaikka raatsisiko niitäkään? Taisi vaivihkaa tulla hymykin suupieleen, kun kännykkää viestinä hypisteltiin. Ehkä ne salibandy- vai sählymailat (vai onko sama asia?) olisivat pois joutaneet. Kuten jo edellisten esitysten yhteydessä oli puhe, ei myöskään heavy rock - vai mitä se meteli nyt oli - mitään asiallista kontribuutiota vanhaan hienoon näytelmään anna, jos ei paljon siitä poiskaan ota. 

Väliajalla koen aivan mahdottoman sympaattisen asian Morkussa. Ei tullut etukäteen tarjoilua tilattua, kun suoraan päivällispöydästä jälkiruokakahvitkin juoneena tuli lähdettyä. Rupesi sitten kuitenkin kahvia tekemään mieli. Morkussa ei ollut niin kovaa tungosta, etteikö olisi ennättänyt. Sitten taas huomaan että vain yksi kahvinvalkaisuaine on tarjolla. Valittelen kerman puuttumista. Eikö vain iloinen edeskäypä sano, että kyllä täältä sitäkin löytyy ja tempaisee litran tölkin esiin. 'Pannaanko paljon vai vähän?' Ai, että tuli hyvä mieli! Ihan kuin olisi edellisten kertojen valitukset menneet perille. Ties vaikka olisivatkin! Vähän siihen viittasi hymysuun maininta: 'Kyllä se netti tehokas väline on', kun kerroin että nettisivuillani kerman puuttumista olen valitellut. Joka tapauksessa: Kiitos, rakas Kansallisteatteri!
 

Tavallisesti tällaisessa tapauksessa teatteria tarkastellaan pelkästään sen tekijöiden kannalta, mutta tässä näytelmässä on myös yleisö tavallista enemmän mukana, ei me näytelmää todellisuudessa katseleva yleisö, vaan näyttämön takaosassa sopivin ääniefektein varsin hauskasti esiin loihdittu fiktiivinen yleisö. No tietysti myös osa lavalla esiintyvistä näyttelijöistä on yleisöä. Tällä kertaa myös näytelmäkirjailija, jopa kolme hauskasti yhtenä miehenä esiintyvää näytelmäkirjailijaa on osapuolena parodiassa. 

Kaikkea vauhdikasta ja hauskaa hullutusta keksivät. Sanaton pantomiimikko on ikäänkin pääosassa. Aika suuren osan katsojan silmässä varastavat myös muutamat muut vuorosanattomat, nimittäin uskomattoman notkeat ja taitavat akrobaatit. Herättävät lähes kauhunsekaista kunnioitusta, kun melkein solmuun kiertyvät. Ja meikäläinen kun ei tahdo sukkaakaan jalkaan taipua laittamaan! Aikamoinen kirjo kaikenlaisia huvittavia ja selvästi piirtyviä hahmoja tässä sen takaa, ettei meno pysähdy eikä tarvitse syventyä syntyjä syviä pohtimaan. Vanhimpia ammattikuntia komeljanttarien ohella ovat hirveän näköinen homekorva taskuvaras (Heikki Nousiainen), isokorvainen palkkamurhaaja (Juka-Pekka Palo), parittaja, kirjuri ym henkilökohtaisten palveluiden tuottajat. Ihan erityinen tyyppi on sataprosenttinen kyynikko, hänkin oman toimensa ohella näytelmäkirjailija (Markku Maalismaa). Kaiken kaikkiaan todella värikäs joukko, myös puvustukseltaan, eikä vain puheiltaan. 

Samoin on värikäs nähtävyys aikamoisista rakennelmista muodostuva näyttämö. Se pyörii jatkuvasti, lavaa nousee ja lavaa laskee. Oikealla edessä kuuluu huomattavan voimakas varmaankin tahaton narahdus (näin kuvittelen, kun ei mitenkään vuorosanaksi satu ja koska elävästi muistuttaa 100-kertaiseksi voimistettua vapautuvan ilmavaivan ääntä) juuri kun nouseva taso saavuttaa lattian tason. 

Kaiken tämän sitten sekoittaa jumalaisen kaunis ja hyvä nainen (Katariina Kaitue). Häneen vähän yksi jos toinenkin on rakastunut. Pyssyjäkin hänen vuokseen paukutellaan. Se mielikuva jää, että pantomiimikko tämän päävoiton sitten sieppaa, joskaan ei ihan siististi, kun oma perhe siinä rytäkässä särkyy. Ei siis ihan pelkkää harmitonta komiikka ole, vaikka kuitenkin huvin puolelle kallistuu.

Väliaikakahvin tilasin ennen näytännön alkua, kysyen varmuuden vuoksi: pystyttekö takaamaan kerman kahviin. Kyllä pystymme. Näin olikin. Silmissä vilahti tiskillä litran kermapänikkä. Jaha siitä siis oli kotoisin. Mutta voi kauhistus: väärän laista tavaraa! Oikeata kunnon kermaa, jota harvan vatsa sietää. Pitäisi ehdottomasti olla hyla- eli kevytkermaa. Jos olisikin pelkkiä narahduksia, mutta kun on ne kauheat vatsan väänteet. Pitääköhän sittenkin ruveta kiikuttamaan mukana sitä omaa kermapurkkia.
 

Oikeastaan en usko, että tässä tapauksessa tekijä/ohjaaja pelkästään väliaikakeskusteluun tähtää. Eikä se siihen jäänytkään. Ensimmäisen näytöksen mittaan esitys vaikutti tavanomaiselta oman oksan sahaamiselta eli yritysmaailman mollaamiselta heppaisin perustein. Eikä oikein näyttelijätyökään vakuuttanut. Ihmeellistä hihkumista ja vuorosanoja ikäänkuin puppusanageneraattorista tai kuten nykymuoti on pika-assiosiaatioina haastattelijan antamiin ärsykesanoihin. Oma huvinsa siinäkin, mutta liika on liikaa. Sitten alkoi esityksessä hahmottua johtamisen ongelma. Minua on jo melko pitkään askarruttanut asiantuntijaorganisaation johtamisen ongelma - täysin vain spekulatiivisessa mielessä. Miten voidaan sellainen yritys saada pysymään kasassa, jonka koko pääomakanta on työntekijöiden päässä. Kun sellaisen yrityksen työntekijä lähtee, lähtee myös toinen tuotannontekijä eli pääoma - toisin kuin perinteisessä tehtaassa. Johtajalle on iso haaste saada työvoima viihtymään ja pysymään ja vielä toimimaan niin, että se puhaltaa yhteen hiileen. Tätä näytelmää seuratessani havahdun toteamaan, että sama on ongelma idean- tai mielikuvantuotantolaitoksessa. Vaikka ei tavallaan asiantuntijasta voida puhua, on kuitenkin kysymyksessä ihmisen päässä asuva kapitaali. Kulkee pään mukana. Ettei vain olisi vieläkin vaikeammin hallittavissa kuin asiantuntemus? Mielikuvat ovat äkillisiä ja oikukkaasti vaihtelevia. Asiantuntemus luonteeltaan kumuloituvaa. Siinä ero. 

Miten Venäjä valloitetaan? Tässä tapauksessa on kysymys potentiaalisesti suurten markkinoiden eli Venäjän valloittamisesta. Millaisilla mielikuvilla se voisi tapahtua? Järjestetään lopulta jopa kilpailu. Vastakkain ovat tavallaan meneisyys ja tulevaisuus. Menneisyyttä edustaa uudelleen vahvassa nousussa oleva ortodoksinen uskonto ja tulevaisuutta nuorison unelmat. Tässä vaiheessa mukaan kytketään vielä eettiset näkökohdatkin. Mikään ei ole pyhää. Vanha perinne sotketaan markkinahumuun. Eroaako lainkaan siitä, kun edellisen yhteiskuntajärjestyksen aikana ateismin avulla kirkko maahan lyötiin. Vähän epäilen, ettei Venäjällä ihan näin rajuun pilakuvahommaan taivuta. Kunhan ei vain syntyisi samaa liikettä kuin pilakuvista muhamettilaisissa maissa. No niinhän näytelmässäkin käy, että nuorison unelmiin tukeutuvat mielikuvat voittavat ja vastaava cola-mainos palkitaan. Entä jos kysymys olisi ollut votkasta eikä limonaatista? Kumpi tausta olisi silloin ollut luontevampi? No, voisi kuvitella, että tekijä on tätäkin vaihtoehtoa ajatellut, mutta sen viisaasti väistänyt.

Oma osansa siihen, etten väliajalla poistunut, oli kahden veteraaninäyttelijän esiintymisellä. Seela Sella ja Kyllikki Forssell antavat ensimmäiseen näytökseenkin sen verran ytyä, että sitä juuri jaksaa katsella. Itse asiassa osa ennakoluuloista kohdistui kyllä juuri siihen, että olisiko koko teos jotenkin näille henkilöille yleisön kosiskelemiseksi kirjoitettu. Siksi en ole mennyt enkä aio vastaisuudessakaan mennä katsomaan Kvartettia, niin hyviä kuin sen jäsenet ovatkin. Pitkin matkaa on nimenomaan näiden hienojen näyttelijäiden suuhun sovitettu ainakin puolen tusinaa varsin nasevaa repliikkiä. Minua myös miellyttää amerikkalaisen agentin sanailu, vaikka siinä aika paljon mitä banaaleimpia suomalaisuusklisheitä onkin. On myös asiallista ja järkevää yrityselämän filosofiaa. Tässä näytelmässä ei varsinaisesti tavoitella viihtyisyyttä tai kauneutta, mitkä myös hyvin tärkeitä teatterin elementtejä ovat, mutta minulle kyllä pari yksityiskohtaa tuottaa esteettistäkin nautintoa. Kuinka se nyt oli, ensimmäisen näytöksen lopulla vai toisen alussa on erittäin kaunista ortodoksista kirkkomusiikkia, se hiljainen, ei se rämisevä, jota varsinaisessa actionissa käytetään. Samoin minua viehättää suuresti se komea tauluseinä. Ei ole niinkään tärkeätä, mitä tauluja siinä on. Eihän niitä nyt tule edes sillä tavoin katsoneeksi, mutta itse idea. Oikein hieno. Edelleen pidän venäläisestä puvustuksesta. Viitat, jopa se selvästi keinokuituinen ovat upeita. Ja miten kaunis tuleekaan morsiamesta, vaikka ensin ei melkein kehtaa katsoa sinne päinkään niinkuin ei muutenkaan nuorisoa asujensa ruman tyköistuvuuden vuoksi. 

Vielä tulin pysähtyneeksi pieneen yksityiskohtaan: vieraskielisten sanojen ääntämiseen. Pitäisikö koko esityksessä noudattaa jotakin tiettyä linjaa? Ensi ajatus on, että pitäisi. Ohjaajan kuuluu huolehtia, että kaikki ääntävät samalla tavalla. Mutta ehkä ei sittenkään tarpeen. Hyvä esimerkki Pisa (on puhe kallellisesta tornista). Oikeastaan on kutakuinkin yhdentekevää äännetäänkö italialaisittain (soinnillinen s) vai suomalaisittain (soinniton). Luulen, että harva huomaa. En tullut panneeksi merkille oliko horjuvuutta saman henkilön ääntämisessä. Kyllikki Forssell kuitenkin johdonmukaisesti ääntää selkeän (mutta ei briljeeravan korostetusti) italialaisittain, myös 1½-pituinen i - ei pitkä eikä lyhyt vaan 1½ - varma merkki kielen taidosta. Ehdottomasti täydet pisteet. Sen sijaan nimen Aivazovski ääntämisessä todella törkeältä kuulostaa Aivatsovski. On sentään niin tunnettu nimi. Tässä z (kuten yleensä slaavilaisissa kielissä) tarkoittaa soinnillista s-äännettä. - Sattuu niin somasti, että juuri tänään (20060320) joku arkkitehti pohtii Hesarissa mielestäni erittäin ansiokkaasti suomen kielen pehmeyttä, siinä sivussa myös s-äännettä. Tässä näytelmässä olen havaitsevinani samojen  henkilöiden ääntävän Aivatsovski ja Aivasovski (tavallinen s). Jälkimmäinen meneekin ihan täydestä. Mahtoiko kukaan soinnillisella s-llä ääntääkään?

Kaiken kaikkiaan sittenkin ehdottomasti katsomisen arvoinen kappale. Voisi ehkä parantua, jos vaikka sen kolmen tunnin ylityksen verran saisi pois. Mutta mitä? Enpä osaa sanoa. Loppujen lopuksi se alun meluisa mielikuvatanssikin, kyllä sekin asiaa palvelee. Vai olisiko se huutokauppa? Aika karmea juttu. Eihän silläkään varsinaisesti pääasian eli mielikuvien tuotannon kanssa ole tekemistä. Niinkuin ei ehkä pikkujoulujuhlillakaan. Ne tietenkin korostavat tekijän kannanottoa yritysetiikkaan. Sitä taas nykyään pidetään trendikkäänä.
 

Inkeri Rissanen: déjà vu

Näytelmän alku oli modernin tempova, viittasikohan se nyt siihen, miten liike-elämässä tarvitaan innovaatiota, terävää älyä ja huomiokykyä, herkkyyttä tiimityöhön, mutta se vain jatkui ja jatkui ja välillä oli pakko painaa silmät kiinni ja antaa aivoille pieni lepohetki, kukaan ei huomannut, ei, reilun tunnin paikallaan olo aiheuttaa varmaan saman reaktion useimmille. Ja tuskinpa mitään tähdellistä jäi näkemättä, oli niin paljon koottavaa palapeliä, että joku pala jäi varmaan löytymättä. Totesin, että Seela Sella ja Kyllikki Forssell pystyvät täyttämään näyttämön omalla vaalealla pienuudellaan, jollakin harkitulla pikku liikkeellä. Ihan kuin muut olisivat hämärtyneet tai hävinneet pois. Ja se pramea tauluseinä vain korosti tätä suuruuden ja pienuuden asetelmaa.

déjà vu, tunne, että on nähnyt tämän joskus jossain muualla tuli mieleen useamman kerran, Haavoittunut enkeli, maalaus, jossa kaksi vakavannäköistä poikaa kantaa enkeliparkaa riukujen päällä, se muistui mieleen kun yhtä kuljetettiin kapealla sängyllä, vai miten se nyt tapahtuikaan… 

Se joka lähtee kesken näytelmän pois, menettää varmasti sen paremman jälkimmäisen osan, jossa alun hapuilevat juonen pätkät saavat kiinteämmän jalansijan, jossa déjà vu voimistuu, jossa katsoja palkitaan vaivannäöstä. Tämä näytelmä vaatii katsojalta paljon, melkein samaa kuin liike-elämä tekijöiltään. Siksi en suosittelisi sitä kovinkaan monelle, sanoisin, että mene omalla vastuulla, hyvin levänneenä ja juo väliajalla vielä kunnon kahvit!
 

Tämä on todellakin tragikonedia, kokonaan tekemällä tehty traagisten  ja koomisten kuvitteellisten taphtumien varaan. Mahdotonta kuvitella, että todellisessa elämässä tragiikka ja komiikka näin selvästi ja vahvasti yhteen lyöttäytyisivät. Äiti kuolee, mutta näyttäytyy jatkuvasti ja mitä vähimmässä määrin kuolleen oloisena. Tyttäret valmistautuvat hautajaisiin, mutta mitä vähimmässä määrin hautajaistunelmissa. Yksi tytär pitää ohjaksia käsissään ja hoitelee käytännön asioita. Toinen on lääkäri ja näkee vakavat asiat huomattavan arkisina biologisina tapahtumina. Kolmas on pahimman luokan hysteerikko ja narkomaani. Kaksi kunnollisen oloista miestä kuuluu myös kuvaan. Toinen on lääkärin poikaystävä, toinen toisen tyttären aviomies. 

Kyllä verevä äiti lopulta arkkuunkin joutuu, kannetaan viimeiseksi yöksi arkkuinen päivineen omalle sängylleen. Vävyt sitten kahdestaan raahaavat anopin ulos, joutuvat eteiseen mennessä nostamaan arkun sisältöineen melkein pystyyn, että saisivat ulos ovesta, eteisessä pudottavat arkun kolisten lattialle. Tätä ja kaikenlaista muutakin tapahtuu. Komiikka ei missään vaiheessa käy ylikevyeksi eikä hersytä naurua sen enempää katsojissa kuin esittäjissäkään. Ei synny farssia, mutta ei liioin tragiikkakaan haudanvakavaksi vedä. Jos on äiti upea näky haamuna näyttämöllä liikkuessaan, niin ovat sitä myös tyttäret hautajaisasuissaan. Hysteerikolla tosin hame juuri ja juuri vesirajan alapuolelle ulotuu ja verkkosukat sopisivat myös punaisten lyhtyjen kadulle, mutta pakko myöntää, että itse asiassa sopivat myös tähän tilanteeseen tällaiselle tyttärelle. Ensin suhtaudun erikoislaatuiseen menoon ja meininkiin varsin pidättyvästi, mutta loppujen lopuksi joudun hyväksyvästi hymähtämään. Mitään syvällisempää jälkipohdintaa ei aiheuta.
 

Sääli antaa ykkköset, mutta ei se muuta ansaitse. Ykköset annamme, vaikka näyttelijät olivat erinomaisia, varsinkin Outinen ja Virtanen.
 

Niin että Evitan voitoksi ja erityisesti Petjan voitoksi tämä kääntyi. Viis korkeasta lipun hinnasta .
 

Kuvittelen kyllä, että osa tämän näytelmän huumorista valuu kuin vesi hanhen selästä, ellei katsoja ole lähes meikäläisen ikäinen. Niin paljon siitä liittyy lähes 50 vuoden takaiseen maailmaan. Tätä siis ehkä myöhemmin uhkaa sama museoituminen kuin minkä edellä Siltalan pehtoori on jo kokenut, se kun kertoo 100 vuoden takaisesta elämästä. Ei ole enää sen muistajia katsomossa. Mutta tämän on. 

Jo ennen näytelmän alkua, vai oliko sittenkin väliajalla, piti käydä selvittämässä kulisseissa rekvisiittana olevien kahden ison maitotonkan kokoa, kun minusta ne näyttivät 'kuusikymmppisiltä', mutta mukana olleista maidontuottajista vain 'nelikymppisiltä'. Itse en ole kumpiakaan nostellut, mutta he maidontuottajina ovat. Minä vain kouluun aina maitoauton lavalla matkustin ja sillä tavoin tuntumaa tonkkiin sain. Ei selvinnyt, kun leima oli takapuolella enkä kehdannut koskea. Toinen ihme oli Lada, joka käynnistettiin ruuvimeisselillä. Siinä ei todellakaan ollut avainta. Jäljestäpäin kuulinkin ohjaajalta, että oli ollut, mutta oli katkennut ja jäänyt pätkä lukon sisään. 

Ei saanut Kätkäläinen Ladaansa katsastetuksi, vaikka se hyvin liikkuikin ja katsomosta katsoen kuin ihmeen kautta osui portin kohdalle eikä törmännyt pieliin. Kätkäläinen, vaikka aikamoisena machona esiintyykin, jää toiseksi, kun ylen tomera katsastajaneiti tekee tehtävänsä. Kilvet repäistään irti ja Kätkäläisestä tulee jalkamies. No ei hätää, sattuu liukaskielinen liikemies paikalle ja vetää Kätkäläisen imuunsa. Isot marjapisnekset ovat mielessä. 

Lakkoja ei tule koko valtakuntaan, nyt niistä maksetaan mitä vain. Ja Kätkäläisellähän sitä tavaraa on kokonaista kaksi hehtaaria eli 20 000 neliötä. Ja kun joka neliöltä saadaan 10 litraa vai oliko se nyt kiloa ja joka kilolta saadaan 10 markkaa, niin Kätkäläinen suorittaa nopean laskutoimituksen: se tekee 2 miljoonaa. Viis Ladasta, Mersu ostetaan... ja emännällekin, hänelläkin loistava roolisuoritus kuten niin monella muullakin, uudet lääväsaappaat! Alue täytyy vain suojata kunnolla. Ei muuta kuin laitetaan räjäytystyömaaksi. 

Alkuun tämä peli käykin ja aina tärähtää, kun Kätkäläinen painaa kytkimestä. Mutta ei ole tämä laillista meininkiä. Ja taas joutuu ystävällinen mutta tiukka poliisi keskeyttämään Kätkäläisen puuhat. Tytär tulee kuitenkin apuun: pannaan leimikoksi. Leimikossa liikkuminen on asiattomilta kielletty. Miten siinä nyt kävikään, mutta puihin kuitenin meni koko miljoonapisnes. Eikä se suokaan itse asiassa ollut enää Kätkäläisen suo, vaan naapurin, Hurskaisen, jolle Kätkäläinen oli sen luovuttanut, mutta nyt uudestaan itselleen oveluudella hankki. 

Vauhdikkaaseen ja monipolviseen juoneen kuuluu myös nuoremman sukupolven esiintyminen. Naapuruksilla on vallan viehättävät tyttäret, Kätkäläisen tytär vähän vanhempi ja paljon kokeneempi, itse asiassa kaiken kokenut. Päättävät lähteä tansseihin. Hurskaisen tytär on kasvanut tynnyrissä, mutta tullut isäänsä ja vamppaa kerralla tuholaistorjuntalentäjän, joka ehkä on saman luokan tekijä, ainakin heti tulee mieleen, kuin se Pylvänäinen siinä TV-näytelmässä, jossa tuhkamunamiehen vaimo järjesti pariskunnalle perillisen. Pylvänäinen toimitti asian, toi kotiin ja esitti laskun: huolto ja kotiinkuljetus 562 markkaa ja 24 penniä. 

En nyt tähän onnistu ainuttakaan näytelmän loputtomista huumorin kukkasista toistamaan, mutta sen voin vakuuttaa, että niitä riittää ja ne eivät ole halpahintaisia, vaan todella teräviä ja tyylikkäitä. Osansa tämän loistavan esityksen ansaitsemista kiitoksista saakoot niin tekijä, ohjaaja kuin esittäjätkin. Ihme tapaus on oltava, jos tämän vielä ylittää. 
 

Ensin esitellään täydellisen äkkiväärä pastori Jussilainen ja hänen hempeän alistuvainen puolisonsa sekä tämän tomera äiti. Taantumus tihkuu oven pielistä, permannolta, pöydiltä ja pastorin suusta. Yksioikoisen yksinkertainen, jos mahdollista vieläkin äkkiväärempi enkelitrio säestää. Sitten tomera anoppi panee pastorin matkoilla ollessa toimeen suursiivouksen. Karu pappila muuttuu viihtyisäksi kodiksi. Ja pastori Jussilainen kotiin palattuaan aivan toiseksi mieheksi, siirtyy jarrumiehen virasta edistyksen eturintamaan. Muutoksen nielemistä suuresti edistää haavekuva ihmeellisestä Lillistä, joka on tulossa käymään. Mutta sitten Lilli ilmoittaakin, ettei voi tulla ja niin tupsahtaa pastori pilvistä omalle permannolleen ja tyytyy siihen mitä hänellä oikeasti on.

Erityisesti pääosan esittäjä Antti Saarelainen tekee loistosuorituksen. Huutaa ja riehuu niin että ihmetellä täytyy, että ääni kestää. Kyllä siinä varmaan litra hikeä valuu. Anopilla on myös kovin mehevät sanakäänteet, jotka tuntuvat istuvan Eini Tirkkosen suuhun kuin tilauksesta. Ihan tämän näytelmän luonteen mukaisesti selviävät osistaan kaikki muutkin. 

Mielikseen tuon vaikka uudelleenkin katsoisi. Jos vain sattuisi jossakin ammattiteatterissakin menemään, myös vertailun vuoksi katsomaan menisin. Tätä mielikseen katselee nimenomaan sadan vuoden takaisena ajankuvana. Sitä aikaa ei itse ole elänyt niinkuin juuri ja juuri 50 vuoden takaisen, jota Kätkäläinen kuvaa. Sen vuoksi se myös syvemmältä mieltä raapaisee.

Ymmärrämme, että itse teatterirakennuksessa olisi sitten viime näkemän järjestetty ilmastointi. Eipä ainakaan tukahduttavaa oloa tullut, kuten joskus aikaisemmin, vaikka nytkin aivan viimeistä sijaa myöten täynnä oli katsomo.

Lähetä palautetta!