Teatteripäiväkirja 2002-2003

Yksi hyvin pitkä ja hoikka tyttö sai yhteiseen kännykkään jatkuvasti viestejä ulkopuolelta, taisi olla jopa monelta maailman kantilta, lentokentiltä ymmärtääkseni. Ne aiheuttivat suurta huolestumista. Joku ehkä oli jonkinlaisessa vaarassa, vaikka en pystynytkään selvittämään, millaisessa. Tämä tyttö taisi olla se esitteessä luvattu anorektikko, ainakin oli pituuteensa nähden hoikin. Eikä tainnut esityksen aikana syödä, vai maisteliko sittenkin jotakin muutakin kuin punaista juomaa ja tupakkaa. Toinen oli kahden lapsen äiti, vaikka lapsia ei näytettykään. Ihmetyttää vähän asumismuoto. Hän tuli ja meni sovinnaisesti pukeutuneena pahvisalkku kainalossa. Päättelin opettajaksi, esitteessä mainitaan kuvaamataiteen ammattilaiseksi. Kolmas oli todellinen kotikissa, kääntäjä ammatiltaan, harjoitti ammattiaan kotona niinkuin varmaan kaikki sen ammatin harjoittajat. Ainakin alkuun hän oli hyvin väritön hyypiö, miten sitten menikään jatkossa? Sitten oli vielä maailman vanhimman ammatin harjoittaja. Hän oli kaikkein kilteimmän näköinen, esiintyi tosin työasuaan vaihtaessaan aika vähissä vaatteissa tai sitten turkissa, joita hänellä oli useita. 

Ihan tuntuu kuin tässä olisi ollut vielä viideskin tyttö: sellainen, joka aluksi joogaa opetteli ja vaikutti jonkinlaiselta rumalta ankanpoikaselta, epäilen, että todellisuudessa on pikajuoksija tai pituushyppääjä tai jotakin muuta vastaavaa. Oli siinä treenattua pohjetta ja reittä. Ihan ei jalka pään yli taipunut, mutta ei paljon puuttunutkaan. Mutta hän taisikin olla se kääntäjä, niin että tyttöjen luku sittenkin jää neljään. Välillä esittivät jotakin ideologiaakin, oikein paperista lukien yleisölle sanansa suuntasivat: Karl Marx taidettiin nimeltä mainita. Mutta ei siitäkään sitten sen enempää, samoin kuin ei ainakaan minun ymmärrykseni mukaan naisasiastakaan. Anorektikko oli alusta loppuun hyvin hermostunut, opettaja hermostui puolivälissä ja hermostuneisuus aina vain kasvoi kunnes lopuksi päräytti itsemurhan. Motiivit eivät käyneet selville. Rauhallisin ja tasapainoisin oli ammatinharjoittaja, joka ilmoittikin huolehtivansa nelikon taloudellisesta toimeentulosta. Muuten toimeentulo olisikin jäänyt arvoitukseksi, sillä joutilaan makeata, joskin köyhän sisältöistä elämää vain tuntuivat päivästä päivään viettävän. Kaikkia vuorollaan taidettiin sydänkäpyseksi nimittää. Siitä näytelmän nimi, joka on monikkomuotoinen.

Sitten oli näytelmässä vielä yksi asia, joka jäi kovasti askarruttamaan nuorten kauniiden naisten ollessa kysymyksessä. Kaikki polttivat tupakkaa. Savuke röyhysi koko ajan jonkun suussa. Siitä ei puhuttu, mutta se kulki välillä suusta suuhun, välillä vedettiin henkeen ja sitten puhallettiin, renkaita ei sentään osattu tehdä. Lähempänä loppua ylenmääräinen tupakointi meni siihen, että kaikilla neljällä savusi yhtaikaa. Sitten se loppui kokonaan. Viimeisen viiden minuutin aikana ei kukaan polttanut. Tästä en voinut tulla mihinkään muuhun johtopäätökseen kuin että tämän näytelmän, ehkä tämän teatterin, takana on tupakkateollisuus ja vahvasti. Niin oli tarkkaan harkitun piilomainonnan maku koko hommassa. Ihan tuli formulat mieleen. Mutta mielestäni tässä ammuttiin yli ja nuorten kauniiden naisten yletön tupakointi kääntyi varmaan monen muunkin katsojan mielessä inhoksi. - Olisipa mukava tietää, mikä on totuus tässä asiassa!

Teatteri rapsuttelee napaansa 

Menneisyyden herkkupaloja ovat mm teatterin keksiminen kohta pyörän jälkeen ja Savon rääväsuiden suunsoitto, jolla panevat jauhot suuhun tai oikeammin teipin nenän ja suun päälle Shakespearelle. Annetaan ymmärtää, että Shake on alunperin paikkakuntalainen, mutta päättää lähteä Englantiin ja perustaa Globe-porukkansa, kun jää täällä toiseksi. Harmi, ettei ollut paikalla eräs hänen arvatenkin monista reinkarnaatioistaan, tämä meidän oma Keyrityn Shake, arvioimassa ja luomassa läsnäolollaan lisäjännitettä. Sota-ajan tuotannosta on näytteenä Sam Sihvon 'Jääkärin morsiamesta' reipas lauluduetto ja 'potshelui menja'. Nähdään myös Auli Poutiaisen synty 1956 punaisella kirjoitetusta munauksesta Sirkusprinsessaksi. Ihan on sileä poski eläkeläisellä ja upeasti sointuu laulu. Tosin vihaamani 'kanyylimikrofonit' sitä arvaamattomalla tavalla vääristävät. Joku sattuma saattoi mennä tietämättömyyttäni sivu suunkin, kun nyt vasta pari vuotta olen tämän perin juurin mainion teatterin edesottamuksia seurannut. Epäilen, että tästä syystä jäi epäselväksi myös Johan af Grannin sujahtelu näyttömöllä. Vai vain aikakoneko oli hänen osuuttaan? 

Lopuksi koko ensemble esittää tuntemattoman savolaisen sanoittajan mainion version Marseljeesista ja koko yleisö eli 'johtokunta' - mainio oivallus! - pannaan mekaanisten turhanpäiväisten, mutta arvattavasti paljon maksaneiden hurlumhei-tehosteiden saattelemana murisemaan ja prätsähtämään aikakone sadan vuoden päähän tulevaisuuteen. Mitä siellä sitten tapahtuu, jää nähtäväksi. 

Tekijän ansioksi tulee mielestäni lukea myös jotakin, mitä hän ei ole tehnyt: ei ole tuottanut kuolleita kohtia eikä pilannut hyviä pointteja turhalla venyttelyllä, vaan on raatsinut luopua heti kun sanottava on sanottu. 
 

Myytti maanpinnan tasalle!

Aleksis Kivi kirjoitti 23-vuotiaana tämän ylipäätään ensimmäisen varteenotettavan suomenkielisen näytelmän Suomalaisen Kirjallisuusseuran näytelmäkilpailuun vuonna 1860. Hän voitti palkinnon, mutta sai raadilta niin paljon evästyksiä tekstin parantamiseen, että se valmistui vasta 1864. Tässä näytelmässä on siis aineksia tavallaan kolmesta lähteestä: Kalevalasta, 'Kiven päästä' ja 'raadin päästä'. Neljäs on vielä sovittaja ja ohjaaja Juha Luukkonen. Kalevalan siitä ehkä voisi erottaa, suurella vaivalla senkin. Mutta mikä on 'raadin' osuus? Olisi mukava tietää. Varmaan olisi tieto saatavissa eli vertaamalla ihan alkuperäistä ja tätä versiota. Joka tapauksessa: Kiven upea kieli ja omaperäinen sanonta rehottaa täydessä loistossaan muuten paitsi suorissa Kalevalan sitaateissa. 

Suu loksahtaa auki, kun teksti alkaa vyöryä. Sieltä tulee Kullervo Kiven sanoin. Monin verroin maanläheisempänä kuin Kalevalassa. Kalevalassa tarina on perin juurin synkkä ja karu, lähes vastenmielinen. Kivi pitää tiukasti kiinni juonen yleisestä kulusta. Hän on motivoinut synkät tapahtumat paremmin kuin mitä ne on motivoitu alkuperäisessä tekstissä. Maanläheistäminen on tekstiä kirjoitettaessa aivan ilmeisesti ollut tärkein päämäärä. Mutta että hän pistää sekaan vielä mehevän huumorin, sen on täytynyt olla hurjapäinen teko. Kivi on selvästikin toiminut 'kaikki tai ei mitään' -hengessä. Hänellä on vaistonvarainen draaman lahja ja hän käyttää sen laidasta laitaan. Tavallaan tuntuu, että homma on taitajalle ollut helppokin. Juoni ja punainen lanka valmiina, ei muuta kuin kertoo saman 'omin sanoin'. Ja sen hän totisesti on tehnyt, niin omin sanoin, että varmaan sivun Seitsemää veljestä luettuaan sen tunnistaa. Kivi sotkee taikinaansa kaiken maailman svetisismit, 'kielioppivirheet', käyttää vähän väliä kummallisia murreperäisiä sanoja ja sanontoja. Mutta lopputulos voittaa puolelleen kaikki (paitsi August Ahlqvist-Oksasen).

Minun mielestäni myös ohjaaja vetää kotiin koko potin. Ei yhtään mitään hössötystä. Aivan loistava idea, että laittaa meidät katsojat tapahtumien keskelle, keskelle metsää. Seurueessa mukana oleva ohjauksen ammattimies (MP) tosin murisee sitä ja tätä: häiritsee muka näyttelijöiden juoksentelu katsomon ympärillä. Eivät ole aina oikeissa paikoissa, mumisevat väärään suuntaan ja mitä niitä nyt oli. Täydet pisteet kuitenkin antaa ja vakuuttaa moneen kertaan, että vähäisiä ovat huomautettavat. Hievahtamatta ukko katsoo ja tipan kertoo tulleen silmään kaikkein vaikuttavimmissa kohdissa Seurueen naiset ovat paljon kriittisempiä. Ei muka ole Kullervo sisäistänyt rooliaan tarpeeksi. Minä en huomannut mitään vikaa. Esitystä puidaan pitkään näytännön jälkeen, itse asiassa koko kotimatkan, lähes 50 kilometria. Niin että tämä arviointi on karkea verrattuna kaikkeen siihen, mitä sanottiin. Oikeastaan joudun joissakin kohdissa myöntämään, että voi sitä asiat noinkin nähdä. Joskus epäilen itsekin, että olenkohan niin perusteellisesti hurahtanut teatterille, että olen menettänyt arvostelukykyni. Mutta olenhan arvioinneissani jatkuvasti käyttänyt koko skaalaa. En aio vastaisuudessakaan vähääkään ujostella, kun aihetta kehumiseen on. Ja sitä on, jos hievahtamatta väristyksiä tuntien joutuu näytelmän alusta loppuun korvat hörössä seuraamaan kuten nyt. 'Olisi sitä taputtanut enemmänkin, jos olisi jaksanut' sanoo Shake vieressä. Näin on. 

Pari sanaa Kullervosta 

Marita Jama 
 

Kiitos palautteesta

Sitten vielä tämä loppu: Ihmettelen, kuinka tarpeellinen tämä 'onnellinen käänne' itse asiassa on, kun 'maanläheistys' tekee sen suuren tehtävän eli tuo tragedian niin hienona eteemme. Sinänsä tämän kaiken voittavan äidin rakkauden sanoma on todella upeasti läpi koko esityksen toteutettu ja hieno 'Eskon puumerkki' jos se on ohjaajan päästä kotoisin. Aika vahva käänne kuitenkin on, niin että taisi naapurin niskakarvat nousta pystyyn. Itsekin olisin koko esityksen lopettanut äidin monologiin, mutta sittenhän yksi väkevimmistä alkuperäisaineksista, Kullervon kirous, olisi jäänyt käyttämättä. Mutta siinähän taisi vielä senkin jälkeen olla jotakin, jolla toivoa herättävä loppupyöristys vielä varmistettiin... 

Tervetuloa, Hannu Kivioja! 

Minua askattuttaa äskeisen arvoituksen, miksi Kuopio? ja miten löytyi Hannu Kivioja? lisäksi kysymys: Tekeekö Pyöveli tehtävänsä? Eli onko sopiva näytelmä Hannu Kiviojan esittelemiseksi kuopiolaisyleisölle? Toisen näytöksen kestäessä tulen täysin vakuuttuneeksi. On alusta pitäen selvää, että mikään hupihössötys ei olisi sopiva. Mutta mikä karmea juttu on tämä Pyöveli? Eikö sentään ammu yli? Tekijäkin ennestään täysin tuntematon. Esitteen maininnat kuitenkin tuntuvat vakuuttavilta. Merkillinen näytelmä. Vahvan käden jälkeä. Koko valtava ensemble (laskimme 36 esiintyjää), kookkaat lavasteet, mahdottoman iso puvusto, kaikki on pantu palvelemaan yhtä tarkoitusta: taustaksi yhdelle tavalliselle ihmiselle, joka osaa vain yhden ammatin. Hän on kunnollinen, tavallinen perheenisä, hairahduksineen tosin, mutta vain perheensä toimeentuloa ajattelee. Joutuu vallankumouksen melskeissä pois kotikonnultaan Pariisin myllerrysten keskelle. Vaatimatonta ja hyväuskoista maalaismiestä petetään ja riistetään joka puolelta. Hän joutuu kiipeliin, kun jää rahatta. Ajaa kyllä omia asioitaan parhaansa mukaan, mutta vastassa on EUtakin konstikkaampi byrokratia. Lopulta ei ole muuta keinoa kuin lähteä ilmapallolla kotiin. Myrsky yllättää ja pallo halkeaa, miehet menehtyvät. Kunnon pyöveliä ei edes löydetä. Surkea loppu.

Mutta ennen sitä esittäytyy kaikin puolin kunnon mies, ei missään nimessä mikään hölmö. Joutuu vain kohtalon riepoteltavaksi. Eräs tämän taideteoksen hienoimpia puolia mielestäni onkin se, että meille esitellään suuren joukon voimin ihan tavallinen mies, joka kuitenkin jää päähenkilöksi. Vaikka hän on tavallinen, ei kukaan muu kuitenkaan missään suhteessa aja hänen ohitseen eikä ylitseen. On keplottelijaa, on virkamiestä, on nyrkkiväkivaltaa, on naisviekoittelijaa, mutta suhteissa keneenkään näistä ei kunnon Pyöveli jää mitenkään heittopussiksi, vaan pitää pintansa arvokkuutensa säilyttäen. 

Pääsee totisesti oikeuksiinsa Hannu Kiviojan vähäeleinen, herkän väkevä olemus. Se ettei pisteiden jaossa heru enempää johtuu vain siitä, että kappaleella ei ole suurta ylevää sanomaa, joka olisi katsojalle selväksi ylösrakennukseksi. Jokamiehen pinnalla kellutus pyövelin kautta tuntuu vähän liian kornilta, jotta siihen voisi samaistua tai siitä hitusen littää sieluunsa. 
 

Pyöveli 

Päiväkirjaanne on mukava seurata. Hyvää alkanutta talvea! 

Jani Soini
 

Täällä Helsingissäkin on aika komea ja vaivalla tehty lavastus: komea veneen kaaristo. Mahtoiko tarkoittaa rakenteilla olevaa vai haaksirikkoutunutta? Ehkä ei kumpaakaan erityisesti. Ei ainakaan juoni sitä edellytä - niin tai Kullervohan tavallaan elämässään haaksirikkoutuu. Kuopion lavastus osuu mielestäni paremmin asiaan, kun siellä lavastuksena on metsä ja ihan erityisen kiva idea on, että myös katsojat ovat samassa metsässä. Ja metsästähän Kullervossa on kysymys: paimen hoitaa tointaan metsässä ja metsän keskelle ovat kätkeytyneet Kullervon vanhemmat ja sisaret.

Alkuun ihmettelen myös sitä, että onko tosiaan sama teksti. Ei tulvahtanut Kivi sillä tavoin esiin kuin Kuopiossa. Ihmettelenkin kuinka paljon tällaista tekstiä sovitetaan. Kyllä sen ilman muuta samaksi tuntee, mutta kuinka sama se on? Esityksessä kun on niin paljon muuta kuin teksti. Ja Kiven teksti on aika erikoista, sitä ei käy kieltäminen. Yhden kohdan olisi ohjaaja saanut sovittaa nykykieleksi, vaikka epäilenkin, että ihan tahallaan on jättänyt kiveksi. Ensimmäisessä näytöksessä nimittäin oliko se Nyyrikki useampaan kertaan uhotessaan sanoo: "Panen häntä selkään." Kivellä se tietenkin tarkoittaa: Annan hänelle selkään (kuritan). Mutta eikö täällä ollut nuorisoa, joka ymmärsi sen ihan toisin ja pari tyttöä takanani joka ainoa kerta äityvät kikattamaan ja hihittelemään, kun tämä vuorosana sanotaan. Tuskin on ollut ohjaajankaan tarkoitus kikatukseen saakka tällä erikoisella sanonnalla yleisöä hauskuttaa. 

Tämä Helsingin Kullervo on selvästi synkempi kuin Kuopion. Siinä mielessä osuu mielestäni lähemmäksi alkuperäistä Kalevalan perin juurin synkkää Kullervoa. Ja vastaavasti jää kauemmas Kiven valoisammasta. Jopa Kullervon äiti jää kylmemmäksi poikaansa kohtaan kuin Kuopion esityksessä, jossa yksi painavimpia viestejä on äidinrakkauden ehdottomuus. Sellainen mielikuva myös on, että Helsingin Kullervon esitäjä on tarpeettomalla tavalla levottomampi, siis esityksessä turhaan huojuu ja riehuu ja sanat ja sanoma jäävät vähemmälle huomiolle. Heti pitääkin muistaa kiittää sitä, että vihaamani 'kanyylimikrofonit' on jätetty pois - tai jos niitä käytetään, niin minä en huomaa ja sitten ne ovat kehittyneet ja voinkin ne hyväksyä. Eipä taideta käyttää. Niinpä sitten pääseekin ihmisääni oikeuksiinsa. 

Ja huomio kiintyy siihen, kuinka Elli Castrén, pieni ja hento, kuuluu selkeästi tarkariviin, ei ainoatakaan tavua mene ohi korvien. Eikä hän huuda, vaan puhuu luontevasti, vaivattomasti ja selkeästi. Sopisi monen ottaa oppia. Tässä suhteessa moitteetta selviää myös Heikki Nousiainen Seppo Ilmarisena. Hän kyllä sössöttää, mutta se kuuluu hänen karaktääriinsä ja sössötyksestä huolimatta vuorosanat kuuluvat selvästi. Sen sijaan muuten on mielestäni todella iso virhe panna Heikki Nousiainen Seppo Ilmariseksi. Siinä pitää olla ihan toisenlainen hahmo: mustapartainen, karvainen ja leveäharteinen, iso kylläkin, mutta tanakka ukon köriläs. Ei missään tapauksessa ole Heikki Nousiaisen rooli. Heikki on kyllä köriläs, mutta ei riittävän tanakka sepäksi. Kerran aikaisemminkin muistan kummastelleeni henkilöä kalevalaisessa roolissa: Pekka Autiovuori Väinämöisenä! Oli siinä kanssa keksintö! Mutta Autiovuori ainakin sillä kertaa veti pisteet kotiin. Nousiainen ei kyllä vedä, monessa muussa roolissa vetäisi. 

Tässä pitää vielä mainita kahdesta erikoisesta seikasta. Toinen on se, että minulle ja vävypoika Mikalle myytiin olemattomat paikat, viimeisessä rivissä vasemmassa reunassa. Tulemme kohta ensimmäisellä soitolla paikkojamme etsimään. Rivin päässä onkin tuke: valojen ohjaus. No, yritämme oikealta. Pyytelemme anteeksi, onneksi ei vielä koko riviltä. Numerot pienenevät vasenta laitaa lähestyessämme, mutta eivät tarpeeksi. Ne valaistusmestarin paikat ovatkin juuri ne meidän paikkamme. Ei auta muu kuin perääntyä ja selitellä anteeksi pyydellen. Kerromme huolemme vahtimestarille. Hän sanoo: ei varmaan tule ihan täyteen, menkää odottamaan ja katsomaan, mihin jää tyhjää. Täyttyy, täyttyy, mutta sittenkin jää kaksi parasta paikkaa ihan keskelle katsomoa. Me tyytyväisinä sinne, kuitenkin kertoen ohi kulkiessamme, että saatamme joutua perääntymään. Ei mitään, ei tule ketään. 

Mutta väliajan jälkeen paikkamme ovatkin menneet. Arvaamme tietenkin, että oikeat omistajat. Takaisin ja vahtimestari ohjaa meidät irtotuoleille oikealla ylhäällä. Ihme, että teatterin tietämät muuhun tarkoitukseen käytetyt paikat on myyty. Luulisi, että ne merkitään ensimmäiseksi varatuiksi. Mutta toisaalta, ehkä olisimme jääneet kokonaan ilman, jos olisi varattu. Loppujen lopuksi voitimme koko jupakassa, sillä tuoleista näimme ja kuulimme aivan moitteettomasti ja säästyimme siltä takaa kuuluneelta kikatukselta ja tirskumiselta ja muulta keskustelulta, jota jouduimme sietämään ensimmäisen näytöksen aikana. Tämä onkin se toinen erikoinen seikka. Kyllä katsojien kilpailu näyttelijöiden kanssa on enemmän häiriöksi kuin huviksi, varsinkin, jos se on kokonaan asian vierestä. On kyllä mehevääkin osallistumista seurattu: mummot Varkauden teatterin Käärmennahkatakissa.
 

En oikein tiedä saako ja kuinka paljon 'dramaturgia' kuten asia on esitteessä ilmaistu, muuttaa kieltä ja tekstiä, tai mitä yleensä koko dramaturgia tarkoittaa. Mutta Kiveä on teksti, upeaa, ihanaa, täyttä tavaraa alusta loppuun tämänkin dramaturgian jälkeen. Ilo korvalle ja mielelle. Myös äänellinen esitys ja näyttelijätyö on mielestäni moitteetonta. Mutta kaikesta muusta voidaankin sitten olla muuta mieltä. 

Mikä on tämä lavastus? Ja mikä on tämä puvustus? Ja mitä ovat nämä laulun renkutukset? Nekö nuorison paikalle haalivat? Nekö tämän tuovat tähän päivään? Kalustus on aivan kuin kirpparilta haettu, mitä sattuu olemaan. Sirouttako keppoisuudella tavoitellaan? Ihmeellinen kuvatus on metsä taustalla, ainakin toiselta parvelta nähtynä. Mitä tekee näyttämöllä kaksi, kolme sikin sokin heitettyä kenkää katsojan silmää vangitsemassa, odottamassa, että joku ohimennen korjaisi pois? Mikä on tämä ihmeellinen lava, joka ei sitten kuitenkaan riitä esiintymisalustaksi? Täkeitäkin repliikkejä esitetään puulavan etupuolelta likaisen näköiseltä, varmaan petsatulta lentokonevanerialustalta.

Jos nämä asiat haluaisi parhain päin ymmärtää, voisi ehkä ajatella, että arvovaltaiset tekijät, pääohjaaja ja pääjohtaja kantavat suurta huolta nuorison ja keski-ikäisen yleison tavoittamisesta. Kivi ei ehkä sellaisenaan tai perinteisesti tarjottuna heitä tavoita. Pitää tuoda jotenkin lähemmäksi, sijoittaa arkielämästä tuttuun ympäristöön. On tietysti kyllä aihetta. Ja ihan kuin olisivat osittain onnistuneetkin. 

Edellisessä Kullervo-esityksessä yleisö, nuorehko osa, oli levotonta. Takanamme tirskuttiin ja kikatettiin, osittain sen takia että teksti meni yli ymmärryksen. Siis nuorisoa oli paikalla. Tässä tämäniltaisessa oli siinä suhteessa tultu vastaan ja pantu [esityksen luonteen mukaisesti sekasotkuiseen, mutta hyvän tekstin sisältävään] esitteeseen sanastoa, onneton raapaisu vaikealukuiseksi ripoteltuna. Myös tässä esityksessä meidän osaksemme tuli takana  istuva 6-8 hengen nuorisoseurue, joka ensimmäisen näytöksen ajan jatkuvasti supatteli keskenään, potki edessä olevien istuimien selkämystä. Helpotuksekseni kuulin väliajalle lähtiessä, että ehkä vähän katsovat toista näytöstä ja sitten lähtevät. Onneksi eivät katsoneet ollenkaan toista. Niin että osittain on onnistuttu saamaan uutta yleisöä: rahat saatu, mutta ei sydäntä. Ja vanhojen sydän kyllä tällä pelillä menetetään. Ei ole helppoa teatterintekijöillä! 

Ohjauksen puumerkki näyttelijätyön osalta miellyttää muuta ylöspanoa enemmän. Voidaan hyvin yhtyä Kirsikka Moringin arviointiin Eskosta Hesarissa: "Tulkintaa ei hallitse uho vaan keveys, kirkasteinen lapsenmielisyys, loputon luottamus lähimmäiseen ja usko ihmisen hyvyyteen." Riehunta menee helposti överiksi. Kun ei mielettömästi riehuta vältetään tämä sudenkuoppa. Näin kävi tässä. Martta (Terhi Panula) on kyllä kipakka emäntä, mutta pysyy kipakkuudessaan uskottavuuden rajoissa. Topiashan (Jukka-Pekka Palo) varsinkin loppukohtauksessa on suorastaan isäntä talossa. Juha Muje Sepeteuksena tekee kuten aina hyvää, tasapainoista, osaavan helppoa työtä. 

Mutta kyllä on teatteri nätisti siistitty! Jätetty puumerkit sikseen ja noudatettu entistä linjaa. Upean hillityt lämminvoittoiset värisävyt. Valoa on lisätty hämäriin paikkoihin. Ihan sääliksi kävi hienoja mattoja, kun joutuvat ottamaan niskaansa tällaisen, pahimman mahdollisen kurakelin annin. Kaikki on laitettu niin hyvin kuin se on mahdollista, mutta Kaupunginteatterin kanssa ei paikkana mitenkään pysty kilpailemaan. Onneksi pitää kunnon ohjelmistoa, mitä taas Kaupunginteatterilta lienee turha odottaa muuta kuin satunnaisesti. Hömppää kyllä piisaa. Hyvä Reko Lundán (kirjoitus Teatteri-lehdessä)!
 

Mutta mitä heillä on sanottavaa? Ei yhtään mitään. Yleisöä vedetään huulesta. Esittämisen hampaattomuudesta olkoon esimerkkinä vielä se, että meluisan joukon - jokaisella jokin rooli kuin koulun kuusijuhlassa - jatkona hyöriskelee näyttämöllä koko ajan mies varsiluudan kanssa. Syksyn lehtiä heitellään kömpelön näköisesti suuret määrät näyttämölle, mutta luutamies vain hiukan luutaa heilauttaa. Vähäisemmältä näyttää teho kuin viime aikojen turhimmaksi työkaluksi mainitulla lehdenpuhaltajalla.Vai ehkä onkin tämä koko esitys tarkoitettu vain asiantuntijoille? Nyt on ympärilläni hiiskumaton nuorisojoukko - toisin kuin kahdessa edellisessä esityksessä. Aluksi nämäkin naureskelevat esittäjien tempuille, mutta sitten kokonaan hiljenevät. Ymmärrän, että ovat ruotsinkielisiä teatteriopiskelijoita. 

Näyttämöllä kerrotaan Oscar Wilden satu Onnellinen prinssi. On tässä prinssin roolikin ja on rakastetunkin rooli, mutta he eivät edes esiinny prinssinä ja rakastettuna, vaan hekin kolmannessa persoonassa kertovat satua. Varmaan on Wilde koko tarinan - näytelmähän se ei alun perin ollutkaan - rahapulassa huitaissut. Kuka hyvänsä muu olisi pystynyt samaan. Joukko rakkautta koskevia klisheitä. Niin tai ei oikeastaan edes sitä. Kun Wilde on kysymyksessä, rakastavaiset ovat samaa sukupuolta. Tässä - yllätys, yllätys: naisia, prinssikin siis. Jos tätä ei olisi esitetty teatterin keinoin, tämä homo/lesbo aspekti olisikin jäänyt hämäräksi, sillä rakastavaiset olivat onnellisen prinssin patsas ja pääskynen. (Wilden oma elämäntarina on muuten pari vuotta sitten nähty kappaleessa Juudaksen suudelma.) 

Eipä nyt valjennut muutenkaan tämän kalsean rakkauden ydin. Eikä varmaan varsinkaan venäjää taitamattomalle yleisön osalle, niin pelkistetty oli valotaulun käännös. Vaikea uskoa, että olisi saman henkilön tekemä, joka tänä aamuman aamutelevisiossa tulkitsi Ginkasin haastattelussa. Siinä sanakaan ei mennyt ohi. Tässä oli korkeintaan 65 prosenttia tekstistä. Olikohan jouduttu tekemään vasta sen jälkeen, kun seurue on tullut Suomeen pari päivää sitten. Roso tämä on Ginkasin upeassa tuotannossa. Epäilen suorastaan, ettei ole mestarilla itsellään ollut aikaa paneutua, vaan on antanut jonkun apupojan tehdä. On bravootakin Ginkasille huudettu. Nyt ei ollut aihetta edes taputuksiin. Tulikin mieleen, että mitä jos muutkin olisivat tällä tavoin mieltään osoittaneet! Arvaakohan Oidipustakaan mennä katsomaan! 
 

Onpa kiinnostavaa nähdä, mitä ammattiarvostelijat näkevät tässä esityksessä. Saattaa minullekin aueta lisää. Ainakin Kajava oli paikalla. - No, eipä ole paljoa saanut irti Kajavakaan asian ytimestä.
 

Vaikka tämä nyt taas Kuopion versiolle jääkin toiseksi, on tämäkin mieluisaa seurattavaa. Näyttämöä totisesti käytetään hyväksi: välillä ainakin kahdessa kohtaa esitetään samanaikaisesti kahta kohtausta, toista Katariinan hovissa ja toista Kustaan tai sitten jossakin maailmalla: Italiassa, Ranskassa, oliko joku Suomessakin - Suomi joka tapauksessa on melkein pääosassa. Puvustus on upeata, ilo silmälle, näyttelijät jaksavat yhä vielä, lähes kaksi vuotta ensi-illan jälkeen, innostua osiinsa: Näyttelijät mm. Santeri Kinnunen (Kustaa Mauri Armfelt), Oskari Katajisto (Kustaa III), Pekka Laiho, Eeva-Liisa Haimelin, Matti Rasila, Kristiina Elstelä (Katariina II), Jyrki Kovaleff, yhtään väsähtänyttä ei ole mukana. Kuningas Kustaa kurnuttaa ranskalaista ärräänsä ihan kuin Lasse Pöysti ennen muinoin - ei tosin johdonmukaisesti alusta loppuun, vaan välillä ihan tavallisestikin. Ehkä olisikin väsyttäävää kuunneltavaa, niin paljon on vuorosanaa Kustaalla. Kyllä on Katariinassakin karismaa. Itsevaltiaita ovat molemmat Kustaa sekä Katariina, mutta on kummallakin inhimillisiä piirteitä ja ihan oikeita ystäviä. Tästä Armfeltista nyt ei oikein pääse perille, että onko lintu vai kala, niin vinhaa on meno. Naisten mies tuntuu kuitenkin olevan. Kolmeen tuntiin on pantu paljon asiaa, ehkä liikaakin - tai sitten olisi voitu jotenkin korostella tai painotella. Nyt jäi vähän tasapaksun vaikutelma, kunnon teatteria joka tapauksessa. - Mutta on hintaa lipuillakin: 26 €, eikä eläkeläisalennuksesta puhettakaan - luantai-iltana. 
 

Näytelmän esittää kolme nuorehkoa henkilöä. Äiti, isä ja Oidipus. Samat henkilöt toimivat jonkun kerran myös kreikkalaiseen näytelmään kuuluvana kuorona. Luulen, että myös tämän tarinan alkuydin Oidipuksen syntymä ja karkoitus näyteltiin aluksi, vaikka se ei jäänytkään selvänä mieleen. Taisi mieli sotkeutua letkun muotoiseen jättiläispenikseen, jota alussa heiluteltiin ja jolla tehtiin asiaankuuluvia manöövereitä. Kaikki on hyvin kuvaannollista. Sen vuoksi ei ehkä ymmärrys aina pysy mukana. Se että näytelmä on venäjänkielinen, ei merkitse juuri mitään. Se mitä esitetään käy selville ilman sanoja. Näytelmään kuuluu  erittäin voimakasta ääntä: nykyaikaista jytää, jolla arvelen olevan tarkoitus sitoa tapahtumat myös nykyaikaan tai oikeammin tuoda esille niiden ajasta ja paikasta riippumattomuus. Näin voisi tapahtua milloin vain ja missä vain. Ehkä voisikin, mutta nykyisen viestinnän aikakautena se on aika epätodennäköistä kuitenkin. 

Se että tapahtumat sijoittuvat muinaiseen Kreikkaan, käy ilmi näyttämörekvisiitasta. Permantona on kivinen maasto. Mutta aika lailla häkellyttävää on, että kiviä on myös ilmassa. Kiven näköisiä isoja möhkäleitä on verkkopusseissa riippumassa pitkästä narusta. Kun suuria asioita tapahtuu, kivetkin jytkähtelevät, nousevat ja laskevat naruissaan. Yleensä pysyvät kuitenkin selvästi näyttelijöiden päiden yläpuolella eivätkä estä liikkumista, jota tässä näytelmässä on paljon ja se on rajua: juoksua, säntäilyä, raahaamista, tanssia. 

Esitys on niin raju, että mieleen tulee: miten näyttelijät jaksavat ja miten he toipuvat tällaisesta esityksestä. Ainakaan katsoa tätä ei ihan pian toista kertaa jaksaisi. Ei oikein kiinnostaisikaan. Kerralla tulee selväksi eikä pohdinnan varaa oikeastaan jää. Ei jää ilmaan leijumaan kysymystä: Tehtiinkö oikein? Tuomittiinko oikein? Mikä on hyvän ja pahan raja? Vaikka tämä on traaginen tapaus, ei siitä jää tällaisia veteen piirretyn viivan ongelmia, jotka vaatisivat lisäpohtimista. 

Pohdituttaa kuitenkin: Miten tätä vertaisi tavanomaisiin esityksiin ja minkä pistemäärän antaisi. Kolmonen on järeästä näyttämölle panosta ja suuren klassisen aiheen pelkistetystä käsittelystä siis tavallaan minun kannaltani ulkopuolisista asioista ei niinkään saamastani sieluun saakka ulottuvasta teatterinautinnosta. 
Lauri Meren arvio Hesarissa kannattaa lukea!
 

Aitoa Juha Hurmetta ovat kaikki tyyni. Hurmeen itsenäisyyspäivän vastaanotto. Melkein hävettää maksaa vain kolme euroa kolmesta esityksestä yhteensä. Varsinkin, kun ottaa huomioon esitysten laadun. Rekvisiitta ei tosin näissä esityksissä paljoa maksa, mutta aivan nimensä mukaisille palkoille jäävät väkisinkin tämän teatterin työntekijät. Katsomo tosin on täynnä, mutta ehkä juuri ja juuri 100 henkeä kuitenkin. Tämä onkin ensimmäinen käyntini Ylioppilasteatterissa sitten 1960-luvun, jolloin näin täällä Huovisen Havukka-ahon ajattelijan. Muistuu mieleen, vaikka ensin olen sitä mieltä, etten ikinä ole tässä teatterisalissa ollut.

Kihlaus. Ei ole kovin pitkää aikaa siitä, kun olen Kihlauksen edellisen kerran nähnyt. - Jaa, eipä löydy tilastoistani, mutta aivan varma on, että olen nähnyt Nilsiässä harrastajateatterin esityksenä. Merkintä teatteripäiväkirjaan on unohtunut. Hurmeen versiota en kuitenkaan missään tapauksessa ole ennen nähnyt. Aivan upea, ratkiriemukas esitys: Hurme itse Herrojen Eevana, jo on turski mimmi, muuta ei voi sanoa! Ihan erityisesti ilahduttaa myös tinkimätön Kiven tekstin noudattaminen. Ja niin hyvin on myös harjoiteltu, että jokaiselta neljältä sujuvat vuorosanat aivan kuin olisivat heidän luonnollista puhettaan tai paikalla improvisoitua. Kaikin puolin muutenkin esitys etenee niin luontevasti, että voisi olla omin sanoin paikalla tehtyä. Mutta sitä se ei ole, vaan luultavasti pienimpiä yksityiskohtia myöten tarkoin harkittua Hurmeen ohjausta. No, ehkä villin alkumusiikin yhteydessä irronnut ja lattialle lentänyt xylofonin 'kieli' ei sittenkään ohjattu juttu ole, mutta kyllä kaikki muu. Tässä on raivokas määrä aitoa Kiven komiikkaa Hurmeen välittämänä, sanataide Kiven, toteutus ja temput Hurmeen. Herrojen Eevan arvokas sokeritoosa on kilon pakkaus palasokeria. Leviää valkeaksi 'soraksi' ympäri näyttämöä. Mahtaa tuntua ilkeältä sokeripalojen päällä tanssiminen näyttelijöiden paljaissa jaloissa! Toinen esimerkki komiikasta on, kun miehet kiipeävät seinälle, asettuvat murkinoimaan hyllylle, lähdössä olevan raivottaren ulottumattomiin. 

Tässä käy niinkuin pitääkin: kihlaus menee myttyyn - ei kuulu Eeva kraatari Aapelin murjuun, eikä ansaitse ristikseen kunnon mies Aapeli sellaista huithapelia kuin Eeva. Eeva riehuu ja miehet ovat hätää kärsimässä, mutta lopulta kuitenkin pystyvät säilyttämään arvokkuutensa ja häätämään Eevan pellolle omilla ehdoillaan, siis Aapelin ehdoilla. Vaikka kyllä pahanpäiväisesti ennättää Aapeli Eevaan rakastuakin. Onneksi on Eenokki järjissään ja Aapelin pelastaa. Ei saa Eeva hevoskyytiä eikä maksa Aapeli muitakaan korvauksia, sokerituusa jää korvaukseksi tulokyydistä. Mutta 'arvokkuutensa' uskoo Eevakin säilyttävänsä. 'Ensin vähän pilkkaa herroilta, jota minä vastaan muutamalla kyyneleellä, ja ennen iltaa on yhteinen sydämmellinen ilomme korkealla katossa. Siinä se temppu.' - Tätä Kiven ja Hurmeen menoa katsellessa riittää yleisöllä riemua!

Jäällävaeltaja. Mutta sitten vetää täysin hiljaiseksi. Näyttämölle tulee todellinen luuseri, Volter Kilven Jäällävaeltaja viimeisillä voimillaan. Kalastaja, joka kulkee omaa rataansa, omilla ehdoillaan, muista välittämättä, muita vaivaamatta. Ruumisarkkukin on itse aikoja sitten tehty. Kaksikin niitä oli, mutta vuosi sitten kuoli Serafiia. Nyt on Taavetillakin tarkoitus viimeisen hetken tullessa asettua valmiiksi arkkuun, ettei ole muilla vaivaa. Parikymmentä askelta vajaaksi jää tämän tavoitteen saavuttaminen. Rantakalliolle tuupertuu, muut saavat arkkuun nostaa. Mutta sitä ennen käydään läpi koko elämä. Iloisesti se oli nuorikon kanssa alkanut, mutta vuodet olivat vääjäämättä kaiken synkistäneet. Päivät toisiaan seuranneet kuin ykköstä pienemmällä kertoimella edellisestä syntyen. Voimat vähenevät, mieli mustenee, lapset jättävät, meri käy kitsaammaksi. Sitä se on Jäällävaeltajan elämä. Mikään ei naurata jäällävaeltaja Taavettia, eikä mikään naurata myöskään katsojia. Esitys etenee monologina, jonka vain pari kolme tarkoin harkittua tilanteen dramatisointia keskeyttää: aluksi on hehkeä puoliso, sitten esikoispoika, jonka kanssa välit rikkoontuvat. Yrittää poika niitä useampaankin otteeseen parannella, mutta Taavetin tiukkoihin periaatteisiin kaikki kilpistyy. Kilpistyy, kilpistyy... tätäkin on Volter Kilpi. 

Lundström ja Pukkila. Mutta on muutakin, paljonkin muuta. Niinkuin nyt taas ihan oman sorttisensa Kaaskerin Lundström, vaikka eräässä mielessä luuseri hänkin. Ei kuitenkaan ihan yhtä täydellinen kuin Taavetti edellä. Taavetti on kaikin puolin täysin omavarainen ruumisarkkua myöten. Lundström kehittää itselleen elinkeinon ja luo itselleen arvostuksen yhteiskunnassa, tosin kovin kapea-alaisen.  Hän on 'käytännön matemaatikko' ja elää sillä. Opettaa navigointia, sitä ihan oikeata, jolla rannattoman meren yli mennään suoraan määräsatamaan. Ja se ei ihan vähäinen taito olekaan, mikä tässä tarvitaan. Mutta Lundström sen hallitsee, viimeistä piirua myöten. Paikalla tapaamani vanha tuttu, Kilven tekstien ystävä Veli-Pekka Lifländer sanookin, että voisi ihan hyvin Hurme ryhtyä Lundströmeineen kiertämään kouluja ja matematiikan tunneilla esiintyä. Olen samaa mieltä.

Paitsi että kerran mokaa, ei osaamattomuuttaan, vaan 'ryyppää fataalinsa' kuten juristit sanovat, nukahtaa juovuspäissään ja ajaa ensi matkallaan Gotlannin nokkaan, päin rantakalliota, niin että kolme mastoa katkesi kuin tikut ja vain Lundström ja kokkipoika hengissä säilyvät. Siitä pitäen ei mestarisunnistaja enää pestiä ole saanut. Asettuu Kaaskeriin ja alkaa opettaa taitoa muille. Kappa viljaa ja kortteli viinaa on viikkopalkka vuoden tai kahden opetuksesta. Ja voidaankin sanoa, että seudun vauraus ja purjehdusten ulottuminen Saksan, Englannin, Hollannin jopa Espanjan satamiin on nimenomaan Lundströmin jakaman opin ansiota. Sen tietävät muut ja sen tietää Lundström itsekin. Ei siis mikä hyvänsä täydellinen luuseri. 

Aivan loistelias monologi ja matematiikan ylistys Lundströmin (Juha Hurmeen) suusta Kustavissa kesällä 2000. Tällä kertaa toinen näkökulma Lundströmin elämään, sekin kuitenkin kokonaan Kilven tekstiä. Lundström ei nimittäin kuvia kumartele, vaan jakaa tunnustusta täsmälleen ansioiden mukaan. Niinpä joutuu nöyryytettyyn asemaan Pukkilan poika Evald. Istuu pöydän takana, kun Jata-Fiinan poika Janne sen sijaan saa istua opettajan vieressä pöydän päässä. Tästä Pukkilan kauna Lundströmiä kohtaan. Malja vierii yli äyräiden, kun Lundström laittaa pojan mittailemaan kyynäräkepillä suorakaiteen muotoisen pihapellon halkaisijaa umpihangessa. Se on Pukkilalle ehdottomasti liikaa. Poika otetaan pois Lundströmin opista ja pannaan Turun kouluun. Jää viikottainen viljakappa ja viinatuoppi Lundströmiltä saamatta - vai jääkö. Ei, muut saavat tuoda vastaavasti enemmän. 

Tässä tarinassa kuitenkin mielenkiintoista on tämä Pukkilan näkökulma: pikkusieluinen kateus ja pöyhkeys ja Lundströmin jääminen ikäänkuin sivuosaan, vaikka hänen kaikki ansiot ovatkin. Vähitelleen paljastuu myös aivan muu tarina: Pukkilan kateuden kohde Jata-Fiinan Janne muuttuukin hissukseen ylpeyden aiheeksi. Sillä onhan hän yhtä lailla Pukkilan lihaa ja verta kuin Evaldkin. Fiina nimittäin oli ollut Pukkilassa piikana ja... - Aivan erinomainen esitys, jossa Hurme tyytyy tyylikkäästi sivuosaan ja antaa pääosan esittäjän loistaa. Mutta hän kuka onkaan? Ja keitä ovat muut tässä matineassa esiintyneet? Kyllä lipun kanssa teatterin ulkoisen imagon tason mukainen esitekin käteen työnnettiin, mutta mihin se joutuikaan? Eikä siitä oikein selvää saanutkaan. Ansaitsisivat saada nimensä esiin nämä mainiot ja tunnolliesti osansa harjoitelleet nuoret voimat. Voiko Heikki Herva auttaa? 

Voin kyllä auttaa tässä asiassa. Kihlauksessa näyttelevät Juha Hurmeen lisäksi Marc Gassot Aapelina, Tuomas Vierula Eenokkina ja Vando Suvanto Jooseppina. Jäällävaeltajana on Markku Partanen ja muissa rooleissa Paula Koivunen ja Seppo Merviä. Torvea soitti Perttu Suominen. Esityksessä Pukkila vastaan Lundström Pukkilaa esittää Ville Härkönen.

Terveisin 

Heikki Herva
 

Veljekset on totuttu näkemään univormussa rohdinpukuisina. Tällä kertaa ohjaaja on rohdinpuvut hylännyt ja pukenut veljekset sekalaisiin ryysyihin. Mielestäni ei ensinkään onnistunut ratkaisu näytelmässä, joka on kansallislauluun verrattavissa. Ja jos ryysyihin, niin niissäkin pitää olla joku linja siitäkin huolimatta, että voidaan aina väittää, ettei 1800-luvun puolivälin Nurmijärvellä mitään linjaa kansan vaatetuksessa ollut. Rohdinpuvuista on ennättänyt tulla niin vahva myytti, ettei sen rikkomisella kannata ärsyttää. Rohdinpukujen asemesta vanhana asiana on otettu tantereeksi oljet. Ensin näyttää ihan kamalalta valtaisa näyttämö olkien peitossa ja ihan alussa ei veljesparvi oikein näytä pystyvän ottamaan koko näyttämöä haltuunsa, vaan vain vasemman etuneljänneksen, mutta loppua kohden asia tuntuu korjautuvan ja tähän olkipermantoon tottuu. 

Aitoa Kiveä, kuten tuli sanotuksi, mutta mieltä askarruttaa, että miksi pitää mennä järjestystä muuttamaan ja kytkemään tekstinkohtia toisiin yhteyksiin kuin ne ovat alkuperäisessä. Tällaisia pukinsorkkia olen havaitsevinani vähän väliä. Aivan keskeinen 'Talo ilman aitanpolulla astelevaa emäntää...' on jotenkin väärässä paikassa, Kanttoorin puhe 'Perkele... jne' on katkaistu kahtia: osa pantu Teerimäen harjalle ja osa tuliaisjuhlaan, jonka kohokohdaksi se kuuluu. Ja osa puheesta pantu jopa vallesmannin suuhun, vallesmannin, joka ei ollut alkuperäistekstin tulojuhlassa edes läsnä. Tällainen on täysin tarpeetonta sorkastelua. Siinä on vielä sekin salakavala törkeys, että se osa yleisöstä, joka ei vähään aikaan ole kirjaa lukenut, ei niitä edes ohjaajan pukinsorkiksi huomaa ja siten viesti Eskon puumerkistä menee harakoille siitä puhumattakaan, että se on väkivaltaa Kiven tekstille. Mikähän olikaan se kohta, jossa tähän esitykseen on tuotu lause Kihlauksesta - Kiven tekstiä kylläkin, mutta ei Seitsemästä veljeksestä? 

Veljesten marssittamisen hankeen olisi myös voinut jättää pois, varsinkin huudot 'Hankeen, hankeen!' No, tietysti ilman huutoja olisi menty ilkosillaan olkiin. Sellaisia ei tekstiin kuulu eivätkä veljekset Kiven versiossa hangessa saunomisen yhteydessä käy. Muutenkin: onko jonkinlainen pakko näyttää taiteilijoita aataminpuvussa? Siitä syystä, että luontevasti näytettäisiin pitkin pituuttaan, kai koko hankihomma. Kiven veljeksethän viettävät iltaansa rohdinpaidoissaan. Ne ovat päällä myös silloin kun joutuvat hankeen paljon dramaattisemmin saunomisen jälkeen. Väärässä paikassa on myös Seitsemän veljeksen viimeinen lause: '... monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.' Ja vielä Seunalan Annan Sydämeni laulukin esitetään johonkin joukkokohtauksen tapaiseen liitettynä. Ja mitä olivat naisten kimeät kirkaisut tanssikohtauksissa? Venäjältäkö vai Unkaristako, eivät ainakaan suomalaista kansanperinnettä. Nämä ja valitettavan monet muut näiden kaltaiset ohjaajan ja sovittajan ottamat vapaudet häiritsevät loppujen lopuksi aika pahasti kokonaisuutta.

Hämmentävää on se, että samalla joutuu pitämään hyvinä monia ohjaajan muita omia ratkaisuja. Joku muuhan voi tietenkin pitää näitä minun moittimiani hyvinä ja nerokkaina ratkaisuina. Ihan sellaisenaanhan Kiven tekstiä ei kuitenkaan voida esittää. Ainakin on lyhennettävä. Tuleekin mieleen, että varmaan Kari Heiskanen pystyisi tekemään aika lailla erilaisen version, vaikkakin yhtä aidon kuin tämäkin. Hiidenkivi, 'Aapeesee', Impivaaran pirtti ja paluu Jukolaan, niitä ei varmaan kuitenkaan voitiaisi sivuuttaa. 

Lyhyenä yhteenvetona: Ei ollut minun mieleni mukainen Seitsemän veljestä.

PS: Vasta tuon kirjoitettuani tulen lukeneeksi Hannu Harjun arvion Hesarissa. Enpä voi yhtyä ylistykseensä enkä näe hänen näkemiään ansioita, yhteiskunnallisia en tajunnut ollenkaan. Seuraavaan kuitenkin voin mielelläni liittyä:

"Vajaat kolme tuntia kestävässä tulkinnassa ei ole minuuttiakaan liikaa. Esitys ei jää ihailemaan synnyttämiään runollisia näkyjä, vaan etenee vauhdikkaasti kohtauksesta toiseen, usein pois menevää ja näyttämölle tulevaa tapahtumaa lomittaen. 
    Vaikka romaanin keskeiset kohdat ovat muodossa tai toisessa mukana, kaikkia tuiki tuttuja tapahtumia esitys ei edes kuvaa, vain viittaa niihin. Se riittää, sillä niiden merkitys kokonaisuudessa kuitenkin hahmottuu. 
    Esimerkiksi tappeluilla ei hekumoida, muutama kepin kolistelu asentojen ottamisen ohella riittää."

Ei kuitenkaan ole epäilystä, etteikö Hannu Harju olisi havainnut mistä on kysymys. Sanoo: Heiskanen on pannut Kiven tehosekoittimeen ja ... [Kolumbus on nurin, joten en saa tarkkaa sanamuotoa; koetan muistaa korjata, kun saan esiin.] Siitä juuri on kysymys. Sekoitustuloksen tulkinta vain on toisenlainen kuin omani. Jos olisin etukäteen tullut lukeneeksi, olisin ehkä itsekin toisin silmin katsonut. Kiitikot tekevät mielestäni arvokkaita palveluksia katsojalle. Auttavat näkemään enemmän kuin omin silmin näkee.

Tällainen perimmäisten kysymysten pohtiminen on oma teatterin lajinsa. Tällaisen tekstin voisi hyvin lukea itsekseenkin, mutta kyllä siitä varmaan enemmän saa irti hyvien näyttelijöiden esittämänä dialogina. Tässä Hannu Lauri on iäkkäämpi Bohr ja Mika Nuojua puolen sukupolven verran nuorempi Heisenberg, Bohrin oppilas. Leena Uotila esittää Bohrin puolisoa Margarethea, näytelmässä yhtä tärkeä henkilö kuin ovat Bohr ja Heisenbergkin. 

Tämä näytelmä on hieno esimerkki siitä, miten tieteen eturintaman kysymyksetkin voidaan tarjota suuren yleisön pohdittavaksi. Tässä onnistutaan havainnollistamaan itse asia sekä sen teoreettinen että käytännöllinen puoli aivan kenen hyvänsä ymmärrettäväksi. Ehkä nyt ei kvanttimekaniikan kaksijakoisuus: kappaleen samanaikainen hiukkasluonne ja aaltoluonne pitkäksi aikaa mieleen jää, mutta ehkä räjähdyksen olemus kuitenkin. Se että kysymyksessä on hiukkasen jakautuminen kahtia ja näiden kahden edelleen jakautuminen kahtia ja taas neljän jakautuminen kahdeksaksi jne. Se että tämä ketjureaktio tapahtuu erittäin nopeasti tekee ilmiöstä räjähdyksen. 

Tämä näytelmä sisältää suuren määrän jännitteitä ja ristiriitoja ja ne tarjotaan niin taitavasti, ettei katsoja voi väistää joutumistaan itse pohtimaan niitä. Päällimmäisenä on tiedemiehen vastuu tekemisistään viime kädessä koko ihmiskunnalle. Maallikon on vaikea erottaa, mikä tieteessä on vakavaa ja kohtalokasta, mikä arvoltaan 'sittiäisen takajalkojen' tutkistelua. Tässä tehdään heti selväksi, että satojen tuhansien kohtaloista, vieläkin enemmästä on kysymys. Vastakkain ovat fasistinen Saksa ja 'vapaa' maailma. Kumpi kehittää ensin atomipommin, se ratkaisee sodan voiton. Tiimien työskentely pommin kehittämiseksi on tässä kärjistetty kahteen tutkijaan: Heisenberg johtaa tutkimusta Saksassa, Bohr lännessä. Hitler on painanut teoreettisen fysiikan taka-alalle, vaatii käytännön tuloksia. Niitä ei saavuteta ilman teoriaa. Tarvitaan laskelma siitä, kuinka paljon kiloissa tarvitaan U235 uraania, että syntyisi räjähdys. 

Heisenberg ei tätä laskelmaa tule tehneeksi, tai laskeekin, mutta väärin. Lopputulos 1000 kg merkitsisi, ettei U235 uraania pystyttäisi tuottamaan riittävästi. Oikea tulos 50 kg on tuotannossa mahdollinen. Ristiriitaista on se, että Heisenberg on Bohrin ystävä, mutta Saksa on miehittänyt Tanskan, Heisenberg on kunnianhimoinen ja tieteelleen täysin antautunut 'pahan palveluksessa', Bohr inhimillinen, ei kärpäsellekään pahaa halua. Kuitenkin Hiroshimaan pudotettu atomipommi jää tietyssä mielessä Bohrin tunnolle. Heisenbergin tunnolle ei jää mitään. Katsojan 'edusmiehenä' tässä näytelmässä on rouva Bohr, joka kirjoittaa kaiken puhtaaksi, mitä Niels Bohr julkaisee. Rouva on niin älykäs, että pystyy täysin seuraamaan, mistä on kysymys, kysymyksillään ja kommenteillaan välittämään asiat myös katsojien ymmärrettäviksi. Hän pystyy toimimaan myös Heisenbergin ja Bohrin välimiehenä ja vaatimaan heitä teoistaan tilille.

Yksi näytelmän ydinkysymyksistä on: Miksi Heisenberg sodan aikana tulee Kööpenhaminaan? Tuleeko kehuskelemaan laskelmallaan? Tuleeko taivuttelemaan Bohria mukaan? Tuleeko vain vanhaa ystävää tapaamaan? Tämä kysymys ei saa valmiiksi pureskeltua vastausta, vaan katsoja pakotetaan pohtimaan sitä samoin kuin tieteen vastuutakin annettujen tosiseikkojen pohjalta. 

Hannu Harjun ja etenkin Jukka Kajavan arvioinnit kannattaa ehdottomasti lukea. 

Tähän  verrattavia hienoja pohdintanäytelmiä ovat ainakin Brechtin Galilei (nähty ennen päiväkirjan aloittamista) ja Rezan Taide. 
 

Mikä on Falstaffin sanoma? Teatterin sivulla esittelyssä sanotaan: "Aika on loppumassa.
Prinssi Henrikillä on kiire valita vapauden ja vallan välillä. Falstaffilla on kiire pysyä Henrikin mukana ja kuninkaalla kiire saada varmuus valtaistuimensa perijästä ennen kuolemaansa. 
Shakespearen komedia juoppolallista ketkusta, oppipoikaprinssistä ja huijareita huijaavista huijareista vääntyy tragediaksi ja päätyy kysymään, mitä meidän kaikkien elämällämme oikein pitäisi tehdä?" 
Osuu kyllä mielestäni kohdalleen. Jälkimmäinen luonnehdinta voitaisiin toisinkin sanoa: kyse on ystävyydestä, falskista ja todellisesta. Tosin ei Shake oikein selvästi hyvät ja pahat erottaen henkilöitä osoita. Falstaff itsekin alussa esittelee itsensä roistona ja pahimman luokan varkaana, mutta tarinan edetessä käy ilmi, että hän on hyväsydäminen ja lämmin ystävä läheisilleen. Hänestä pidetään. Juoppolalli, sanoisiko lievemmin, hulivili Walesin prinssilläkin on yksi oikea ystävä. Sen sijaan prinssin ja Falstaffin ystävyys on hyllyvällä pohjalla ja osoittautuu lopulta falskiksi. Kun prinssistä tulee kuningas, Falstaff saa lähestymiskiellon: ei kymmentä mailia lähemmäs tai pää poikki. ...ja kun Falstaff kuvitteli komentajaksi pääsevänsä ja rikkaaksi tulevansa! 

Kyllä ajatukset ystävyydestäkin tietysti suuria asioita ovat, mutta tässä näytelmässä kieli, esitys ja ohjaus nousevat vähintään yhtä tärkeiksi teatterinautinnon tekijöiksi. Tässä kohdassa luen vasta Kirsikka Moringin herkullisen arvioinnin.  Ei kovin suopea, mutta silti osuva. Tulee esiin yllättävä tieto, ettei Falstaff olekaan Falstaff, vaan sillisalaattia, yhdistelmä useammasta Shakespearen tekstistä. Ei häiritse lainkaan, kuten ei ole ennenkään häirinnyt, vaan tätä useammassa näytelmässä esiintyvää hahmoa on yhä uudelleen vaadittu lavalle. Minuakin peruukit sikäli häiritsivät, etten millään saanut mieleen Marjukka Halttusen ja Martti Järvisen nimiä, esitettäkään kun en tullut ostaneeksi. Martti Järvisen mainio teatterihahmo on mieleeni jäänyt lähtemättömästi Nikolai Erdmanin 'Eläköön itsemurhaaja' näytelmän ensimmäisesestä repliikistä (SKT 1989), mies yöpaita päällä vuoteessa vaimonsa vieressä avaa näytelmän sanoin: Onko meillä vielä sitä maksamakkaraa jääkaapissa?. Myös seurueen muut jäsenet muistavat hyvin tämän kuolemattoman lauseen. Minua Shaken (vai kenen ne nyt sitten ovat?) rehevät fraasit viihdyttävät suuresti tänään kuten aina. Olin nimenomaan panevinani merkille, ettei törkeätä alatyyliä käytetty, mutta jos 'paska' yms oli, en sitä hyväksy. Kyllä Shake muutenkin saa sanasta ilon irti. Kulisseista kyllä pidin, ehkä nyt juuri puut pois lukien. Ovat kulissit ja puvustus tässä nyt ihan toista kuin tämän teatterin Nummisuutareissa tai Lahden Seitsemässä veljeksessä. Nummisuutareiden kengät ympäri lattioita jäivät ihan turhaakin vaivaamaan kunnes keksin, miksi eivät sovi lojumaan lattialla: niissä on suutarin leipä, ne ovat asiakkaan ja ne ovat nätisti pareittain hyllyssä. 

Kaiken kaikkiaan Arto af Hällström tekee taas kerran hyvää työtä tiiminsä kanssa. Se tähtää katsojan viihdyttämiseen eikä ohjaajan puumerkkien tyrkyttämiseen, kuten niin valitettavan usein tapahtuu, varsinkin suurten klassikoiden ollessa esillä.
 

Kirjan olen lukenut 15 vuotta sitten, kaikki kolme [hauskasti O-kirjaimella alkavaa] Gontsharovin 10 vuoden välein ilmestynyttä romaania. Yksi Venäjän suurista. Ehkä heikossa lukuvireessä luin. En edes päätapahtumia enää muistanut. Muutenkaan ei sykähdyttänyt tämä Gontsharovin pääteos, sen sijaan kylläkin ne kaksi muuta: Tavallinen tarina ja Jyrkänne [suom nimistä en ole varma, venäjäksi luin]. Aivan ihania rakkaus- ym kertomuksia. Mutta nyt sykähdytti. Kenenkähän piikkiin menee? tekijä Gontsharov, suomentaja Hollo, sovittaja Helminen, ohjaaja Helminen vai mainiot esittäjät Oiva Lohtander, Eija Ahvo, Tapio Liinoja, Jorma Koho, Risto Tuorila. Osansa nyppäävät varmaan vielä muutkin tuotantoprosesssiin osallistuneet. Taitaa Jussi Helminen tavoitella mielessäni kunniamainintaa 'Vuoden teatteriteko'. Eikä ole turhassa seurassa joulunalustan venäläisvierailujen (Onnellinen prinssi, Oidipus), HKTn Kööpenhaminan, Kuopion Kullervon ja Kansallisteatterin remonttiarkkitehdin suorituksen rinnalla.

Kerrassaan mestarillinen esitys. Ei yli- eikä alinäyttelemistä, vaan justiinsa kohdalleen. Vauhdikas - siis huom veltostelun vauhdikas - ja monivivahteinen esitys. Minun venäläisessä alkuteoksessani on 500 sivua. Tässä esityksessä oli sen ydin. En muista mitään muuta näin upeata tiivistelmää kuin Anna Karenina toista kymmentä vuotta sitten Svenska Teaternissa - olikohan se peräti kokonaan ilman vuorosanoja? Suurten romaanien näyttämöversioita olen todella monia nähnyt. Parhaitakin vaivaa rönsyily tai liika vetkuttelu: Ryhmäteatterin Karamazovin veljekset 5 tuntia, kyllä olisi karsimista ollut Tallinnan ja Helsingin Rikos ja rangaistus esityksissäkin, mitenkähän olikaan Viiruksen Karamazov ja Shveik - en muista enää? Täydet pisteet tuli kuitenkin annetuksi. Nyt ne ansaitsee Jussi Helminen siitäkin, ettei sano enempää kuin on tarpeen.

Tapani mukaan luen vasta tässä vaiheessa muiden arviointeja. Hesarin Hannu Harjua kiittelen paljoista lisätiedoista, mutta en tällä kertaa ollenkaan voi yhtyä hänen mielipiteisiinsä esityksen heikkouksista. Minä, toisin kuin Harju, jopa lämpenin 'naivistisesti kepin päässä liikkuville pilville ja auringolle'. 
 

Olen lukenut kirjan joskus nuorena noin 40 vuotta sitten ja pitänyt silloin siitä. Olen ostanut sen, mutta kun rupesin lukemaan sitä, totesin, että se on mahdoton tehtävä. En pystynyt lukemaan sitä, koska olen tottunut nopeaan toimintaan. Yksinkertaisesti en pystynyt kastämään jahkailuja kovinkiaan pitkälle. En ole myöskään ole pystynyt lukemaan Maiju Lassilan "Tulitikkuja lainaamassa" sen savolaisen viäntelyn ja kiäntelyn takia. Murre ei haittaa, vaan se , ettei päästä eteenpäin. Tämä ei johdu "sivistymättömyydestäni", vaan että se on vierasta täysin luonteelleni.

Työnikin on varmaan lisännyt tätä kärsimättömyyttäni. Tosin rauhaton en ole, elän yksin, luen paljon, en kaipaa viihdykkeitä. Oma seura on hyvää seuraa. Välillä on kuitenkin saatava virikkeitä muualtakin kuin erityisopettajana yläasteen erityisluokasta, jossa toimin työssäni. 

Esitys oli hyvä. Olen liikaakin nähnyt huonoa teatteria jopa Kansallisteatterissa. Koominen ja traaginen. Hauska ja vakava. Aina ajankohtainen, koskettava kertomus saamattomuudesta ja velttoudesta, hyväntahtoisuudesta ja ahneudesta, rakkaudesta ja rakkauden tuskien väistämisestä epäitsekkyyteen pukeutuneena. Totta tänäkin päivänä.

Näyttelijät, varsinkin Oiva Lohtander, tekivät hienoa työtä. Naurattaa se vatsatanssi Tapio Liinojan kanssa. Muitakin hyviä kohtia oli, kai esitys oli koominen tragedia. Tai ei kai nyt sentään tragedia. Tällaista elämää on monen ihmisen elämä,  vailla mitään sen suurempia huippuja. Mutta, että antaa kaiken luisua...Sekin on totta, sitä ei vain tule ajatelleeksi.
 

No, mutta tämä ohjaus? Mitä siitä sanoisin? Mielipuolisen omaperäinen. Kuka on Cezaris? Ei aavistustakaan, miksi itse itsensä kuvittelee? Keisariksi? Venäjällä näitä on. Tulee mieleen kaksi muuta 'keisaria': Kama Ginkas, hänkin latvialainen - kuten olen ymmärtänyt Cezarisin olevan - ja sitten tämä Aleksandr Stroganov, joka Ornitologian ohjasi. Ginkas on silmissäni 'pitkän linjan' keisari, todellinen. Cezaris itse itsensä nimittää ja Stroganov selvästi pyrkii valtaistuimelle. Kaikki nämä omaperäisiä ja tyylinsä hallitsevia. Cezaris on tässä esityksessä ehkä vielä pidemmälle kuin nämä kaksi tai kuin kukaan silmieni eteen tullut, ehkä Dario Fo poislukien, vienyt omalaatuisen äänenkäytön, omalaatuisen mimiikan, omalaatuisen 'gestikuliikan', omalaatuisen koreografian, omalaatuisen puvustuksen. Tällaista ei ole nähty. Tai toisaalta tuntuu, että on tutustunut kaikkeen mitä teatterihistoriassa on näistä asioista kerrottu ja itse pannut vielä paremmaksi liioittelun suuntaan. Ruhtinaan ja naisten liikehdintää ja äänenkäyttöä alkuun katsellessani ajattelin, että tälläkö nyt katsojat herätetään ja sitten siirrytään 'asiallisempaan' tyyliin, että tekstikin pääsee oikeuksiinsa. Mutta ei - ei siirrytä, enkä kuitenkaan ainoatakaan lipsahdusta havaitse. Siinä pysytään, millä aloitettiin: falsettia, hurjapäisiä liikkeitä, omituisia asentoja - ja tekstiä tulee kuin turkin hihasta. Mitenkähän näyttelijät tätä jaksavat illasta toiseen? Ehkä on mukava välillä todella pinnistelläkin ja nauttia taidoistaan. Ei onnistuisi kokemattomilta. Nyt ei yhtään sellaista ole mukana. - Miksi kuitenkin 'vain' kakkonen arvioinniksi? Se suuri ja/tai koskettava sanoma puuttuu. Ohjaaja ikäänkuin näyttää taitonsa maksajille, ei niinkään ihmiselle yleisön joukossa.

Taas on pakko puuttua esitteeseen. Kallis ja kalliisti tehty, täysi susi. Esittäjät ja henkilökunta nyt sentään selviää, mutta Cezaris ja esityksen juoni jäävät arvoituksiksi. Useita painovirheitä tekstissä. Dostojevskista ei ole sanaakaan. Sen sijaan on sivutolkulla epäteräviä kuvia puvustuksesta. Mitä ne palvelevat? Ei yhtään mitään. Tietysti on ymmärrettävää, että tällainen puvusto kiehtoo mieltä siihen aikaan kun esite joudutaan tekemään, ennen kuin esitykset alkavat, mutta puvuthan nähdään sitten näyttämöllä. Perustiedot ensin, sitten mässäilyä joillakin erikoisuuksilla, jos on varaa. Ei luulisi Lillanilla olevan.
 

Kaksi hyvää kuitenkin on tässäkin. Toisen sanoo Marjatta loppulauseenaan, kiittää tekijöitä puvustuksesta. Se on todella hyvä, ehkä parempi kuin koskaan ennen. Toinen hyvä on loistava esite. Sopisi 'oikeiden' teattereiden ottaa oppia. Varmaan on kyllä niin kalliskin, ettei tavanomaisiin teatteriesityksiin niin kallista voida ehkä ajatella.

Luen Kajavan arvioinnin. Osuu naulan kantaan:

"Samalla se tarkoittaa yllättämättömyyttä, riskittömyyttä, sisällön laupeutta, vuosi vuodelta lisääntyvää lammasmaisuutta. UIT elää keskellä suurta paradoksia. Mitä enemmän he osaavat, sitä vähemmän heillä on sanottavaa." 

Olisi ollut mukava lukea Hesarin mainioiden kriitikoiden näkemyskin, mutta miten sen löytäisi? Aivan umpipöhkösti on Hesarin teatterisivu muotoiltu. Lennokkaita otsikoita on ja päivämäärä, kun pitäisi olla edes joku viite esityksen nimeen ja/tai teatteriin. Vai mitä mieltä on tämän lukija? Pane palautetta, mieluiten myös Hesarin kulttuuritoimitukseen HS-kulttuuri. Lukijoita kai on tarkoitus palvella?

Harvoin on esitetty niin elämän todellisia syövereitä, mutta myös rehellisyyttä, rakkautta ja kumppanin ymmärtämistä yhtä hyvin, ajatuksia herättävästi, mutta sormella osoittamatta. Kyllä oli kiva katsoa nappiin mennyttä näytelmää.

Joskus olen ajatellut huonon fiiliksen johtuvan henkilökohtaisesta väsymyksestä, tällä kertaa olin varmasti enemmän puhki kuin koskaan lapsenlasten hoidon ja kaikkinaisen säntäilyn jälkeen, ja silti jaksoin innostua ja ihastua.

Mistä tämä ojaaja, helmi kaltaistensa joukossa, on Kansalliseen poimittu. Kumma, ettei hänestä ole enempää mediassa metelöity, vai enkö vain ole tullut huomanneeksi.
 

Näytelmä alkaa niin keinotekoisesti ja sekopäisesti, etten siitä mitään edes muista. Epäilen, että tahallaan katsoja sohaistaan hereille ja ärsytetään valppaaksi. Niinhän ne usein tekevät. Meidän mielestämme olisivat saaneet irrallisest alkupalat jättää vaikka kokonaan pois ja mennä suoraan asiaan. Aikamoinen suoritus sekä tekijältä että ohjaajalta, että onnistuu katsojille yhdeksän toisistaan poikkeavaa henkilöhahmoa uskottavan tuntuisiksi henkilöiksi piirtämään. Menikö sivu korvien, mutta tyttökoulun luokkatapaamiseksi, kahdeksikin kuuden vuoden välein, tämän ymmärsin. Enimmäkseen ovat omilla jaloillaan seisovia uranaisia. Kellokkaana toimii Exxon öljy-yhtiön rahoitusjohtaja Riitta. Niin on tiukka mimmi ja business vie ajan niin tarkkaan, että äidin ja vaimon rooli kärsivät, mutta eivät suinkaan kokonaan mene tunkiolle. Hän yrittää nekin hoitaa, varsinkin kun vakava sairaus pysähdyttää. Senkin kestää kuin mies, sanoisin. Vielä nämä kekkeritkin hoitelee. Kunnioitusta herättää. On huipputaiteilija Anna, hänen ansiostaan välillä aivan upeata musiikkia. "Minun levytys" on kuitenkin melkein ainoa anti häneltä. Sitten on lääkäri Virve, joka toteaa Riitan syövän, mutta ei sitten hoida häntä muuten. Lilja on venäläisen kirjallisuuden lehtori yliopistossa. Sipaisee lähimmäksi, kun voin kuvitella, että itse voisin olla samassa hommassa. Virven mies on Liljan entinen. Liljan kanssa kaksi lasta, mutta ei Virven. Liljan nykyinen mies on työtoveri, ovat naimisissa mutta asuvat erillään. Vielä on muotiliikkeen omistaja, luostarinoviisi, opettaja, tytär-äiti, valokuvaaja ja sivuosissa vielä muitakin, mutta kaikki naisia. 

Kaikki ovat omalla tavallaan sympaattisia ja kovin luontevan tuntuisia. En voi välttää ajatusta, että mitenkähän tuollaisten kanssa pärjäisi. Kyllä sitä on pärjäämistä varmaan itse kullakin, mutta lopputulos on kyllä selvästi, etten osaani vaihtaisi. Olenkin sitä mieltä, että tämän näytelmän pitäisi kiinnostaa ennen kaikkea miehiä ja mahdollisimman moni mies saisi sen katsoa. Se on niin toden tuntuinen, että väkisin joutuu omaa oloaan ja elämäänsä miettimään. Aikamoisia hyppäyksiä vaatisi, jos tuollaisiin vaihtoehtoihin vaihtaisi. Joudun suorastaan hakemaan perusteluita sille, etten anna kolmosta. En oikein keksi muuta kuin usein siteeraamani 'Teatterin tarkoitus' määritelmän tämän päiväkirjan alkutaipaleelta. 

Lopuksi luen Kirsikka Moringin arvion: Voisiko omani enää enempää siitä poiketa? Jään ihmettelemään. Onko tämä siis vain näytelmä miehille. Eivät nämä oman seurueen naisetkaan kovin ihastuneita olleet.
 

Pekka Pihlanto: Luin molemmat arvostelut. 

Yksi feministien väkevimmistä argumenteista on, että naisten palkkataso on 20 prosenttia alhaisempi kuin miesten. Muistan tämän argumentin koko ekonomisti-ikäni, noin 40 vuotta. Kertaakaan en ole yhtään esimerkkiä nähnyt. Jokainen tajunnee, että esim virkamiespalkoissa se on täysin mahdoton ajatus. Pitäisin myös yritysjohtajaa, joka maksaa naiselle 20 prosenttia alempaa palkkaa, mutta kuitenkin palkkaa yhdenkin miehen, täysin pähkähulluna. Minä ainakin palkkaisin pelkästään naisia enkä yhtään miestä. Myymistäni tuotteista saisin saman hinnan kuin miehiä työvoimana käyttäen tuotetuistakin, mutta palkkakustannukset olisivat 20m prosenttia pienemmät, siis saisin voittona, jonka ilman muuta panisin firman laajentamiseen ja lisänaistyövoiman palkkaamiseen. 

"Raadollisia..." - Minusta tässä nyt ei oikein ollut raadollisuuttakaan siinä mielessä, että naiset olisivat joutuneet huonoon valoon [ja siis miehet poissaolevina siltä säästyneet]. Enemmänkin näytettiin elämän mukanaan tuomia koukeroita, hyviä ja huonoja, mutta yleissävynä oli niistä selviäminen. Kunniaksi naisille, [olisivat sitä myös myös miehille] Eivätkä tässä huonot koukerot ole mielestäni mitenkään pelkästään miesten aikaansaannoksia, eivät hyvätkään; elämä niitä vain eteen heittelee.] 

Olen edelleenkin todella hämmentynyt KMn reaktiosta. Yleensä omani käy hyvin yksiin hänen arviointinsa kanssa, ainakin minun mielestäni. Hän vain ammatti-ihmisenä näkee enemmän ja joissakin suhteissa syvemmälle. Ehkä siis hyvinkin nämä feministinäytelmäodotukset ovat selitys... Eivät onneksi tavallisesti näy eivätkä häiritse hänen arvioitaan, joita suuresti arvostan. 
 

Marja Taanila: Menisinkö sittenkin katsomaan...

Enkä mennyt. Luulen että minäkin olisin tuntenut itseni tyhmäksi naisena kuten Kirsikka Moring. Ja sitähän ei kovin usein tapahdu (enää!)...

Olisipa aika hauskaa tehdä seuraava testi: tietty määrä koehenkilöitä (joukossa yhtä paljon miehiä ja naisia) katsoisi näytelmän ja kirjoittaisi siitä oman arvionsa. Tuloksissa saattaisi olla mielenkiintoinen sukupuolijakauma. Tai sitten ei. Yksi tykkäisi, toinen ei, riippumatta siitä kumpaa sukupuolta edustaisi. Vaikea sanoa.

Seksin ylitarjonnasta puheen ollen: tulin äskettäin katsoneeksi videolta Afrikan kuningatar-leffan (Humphrey Bogart, Kathrine Hepburn) ja täytyy sanoa, että se oli kunnon nautittava vanhanaikainen seikkailu- ja rakkauselokuva. Ja täynnä eroottista latausta ilman ainoatakaan seksikohtausta. Sellaisia ei osata enää tehdä. Tai ei haluta. 

Eräässä (etälukion!) kirjallisuusohjelmassa oli hiljan puhe siitä, kuinka eroottinen kirjallisuus, niin kuin elokuvakin, on jo niin loppuun kaluttua (tuo verbi tuossa yhteydessä hihitytti minua suuresti), ettei  se enää
jaksa lajityyppinä  kiinnostaa. Kari Hotakainen totesi, että ehkä eroottisin kirja, minkä voisi kirjoittaa, kertoisi tukevasti ja lämpimästi pukeutuneista ihmisistä, jotka ovat estyneitä. Sen kirjan lukisin/sen leffan katsoisin!

PS. Luettuani Pekka Pihlannon palautteen ja sinun vastauksesi siihen rupesi kummasti tuntumaan siltä, että pitäisikö minun sittenkin nähdä näytelmä! Seuraava mahdollisuus olisi 3.9. Saatan siis palata asiaan.

Lähetä palautetta!