Teatteripäiväkirja 2001-2002

Tämän kirjoitin eräänä iltana. Seuraavana aamuna luin Draaman teoriasta Aristoteleen mukaan. Tässä pienoisnäytelmässä on pajon mitat täyttävää.

Havukka-ahon ajattelijan olin nähnyt varmaan melkein 40 vuotta sitten tuoreena Ylioppilasteatterissa. Luulin muistavani, että sen esitti monologina Leevi Kuuranne. Kohta esityksen alettua muistui sitten mieleen, että oli siinä muitakin, taisi olla sama versio kuin tänäänkin. Oli vain jäänyt mieleen Leevi Kuuranteen jäljittelemätön naurun hihitys-kiherrys-käkätys Mooses Pessinä. Tässäkin 'Konstan Pylkkerö' lähes nenä Mooseksen poskella tämän naurun salaisuutta tutki, vaikka se paljon vaatimattomampi olikin kuin aikoinaan Kuuranteen. Mutta tämä oli sympaattisempi, kun Kuuranteen melkein yökötti. Sympattista naurua ja sympaattisia mietteitä herättää tämä näytelmä muutenkin. 'Huovisen teksti uhmaa aikaa' vai mitenkä Matti Pajula sitä luonnehtikaan. Taivaankannen korkeutta ajatuksella mitataan, riistaa tutkitaan, tiedolle ja viisaudelle ylistystä suitsutetaan ja saman tien sille myös irvistellään. Lopuksi pyöräytetään esiin metsopyy ja unelma kuuluisuudesta, josta osa Konstallekin kuuluu. Konsta antaa mielikuvituksensa laukata ja laukka sen kuin kiihtyy, kun hän huomaa kuinka jutut lankeavat hyvän maaperään, muka yksinkertaisempien tosissaan tai kummajaisina ihmeteltäviksi. On niissä jotakin yleisinhimillistä, mutta olisiko sittenkin 40 vuoden töllöttimen tuijotus jonkin verran kalventanut ihmeellisyyksien hohtoa? Ilman muuta kumminkin täysin kelvollinen teatterielämys. 

En nyt vieläkään tunne nimeltä näyttelijöitä, mutta sen sanon, että hyvin työnsä taaskin tekivät. Suorastaan innostuneesti. Oikein ihmettelen, mikä on tämän innostuksen takana. Ei ole vieläkään unohtunut Kolme sisarta sen enempää kuin Teräs ja kuninkaan miekkakaan. Onpa hieno juttu, että on tämän tason teatteri tällä kakkosasunnon tuntumassakin. 

Suuret asiat: perhe, omistaminen ja terveys ovat tämän näytelmän rakennuspalikaat. On kaksi nuorta pariaä ja yksi vanha. Ja onni ei ole tasan heidän kesken jakautunut. Toisella nuorella parilla on lapsia, mutta suhteet omistajiin eli vanhaan pariskuntaan tai paremminkin Big Dadiin eli isoisään eivät ole kunnossa. Terveys on kunnossa. Toisella nuorella parilla taas ei ole lapsia ja terveys horjuu alkoholismin muodossa. Myös parisuhde on kovin huonolla mallilla, toispuolinen. Suhteet omistavaan patriarkkaan ovat sen sijaan kunnossa. Vanhan pariskunnan ja koko näytelmän napa on Big Dad. Hän on todella rikas, tuhansia hehtaareja parasta viljelysmaata. Mutta terveys horjuu pahasti. Eikä testamenttia ole tehty. Isolapsinen, epäsuosiossa oleva perhe yrittää kaikin keinoin saada papapn pään kääntymään puoleensa, mutta pappa on perin juurin kyllästynyt kaikkeen teennäisyyteen ja liehittelyyn ja antaa piupaut kaikelle hienostelulle. Hän on suopea lapsettomalle pariskunnalle. Mutta että se poika pilaa elämänsä juopottelulla! Se on saatava loppumaan. Syyksi paljastuu papan ja pojan tuiman ottelun jälkeen kipeä asia, pojan taipumus homoseksuaalisuuteen. Mitään siirappimaisen onnellista loppua ei näytelmässä ole, mutta iso ongelma tulee selvitetyksi. Big Dad kuolee. Kuinka käy omaisuuden? Selviääkö poika alkoholismistaan? Nämä olisivat sitten jo toinen tarina.

En voi muuta kuin ihmetellä sitä energiaa, joka löytyy Ismo Kalliosta (Big Dad) - ja monesta muustakin jo eläkkeellä olevasta näyttelijästä. Tässäkin touhotti Ritva Valkama varmaan tyyliinsä. Mutta Ismon osuus ei jäänyt pelkäksi touhottamiseksi. Hyppikö sohvalla vai oliko se vain poika jalka paketissa, joka huonekaluja kaatoi? Joka tapauksessa meno ja meteli oli kovaa. - Ja se saatiin aikaan ihmisvoimin, ilman melukoneita ja ilman 'kanyylimikrofoneja'. Tästä ohjaajalle ja teatterille ihan erikoiskiitos! Saisivat kokonaan heittää roskikseen nämä helvetinkoneet, niin olemme niihin kyllästyneet. Eikä silti tarvitse toiseen äärimmäisyyteen mennä eli Demostheneen menetelmään kiviä suuhun. Kyllä tässä muutkin näyttelijäsuoritukset täysiä pisteitä vetävät. Erityisesti Katariina Kaitue joutuu lujille ja pääsee näyttämään aikamoiset taitonsa. Yksi suurimmista suosikeistani Markku Maalismaa sen sijaan on sillä tavoin vaatimattomammassa roolissa, etteivät hänen kykynsä pääse täysimittaisina esiin. Ennestään täysin tuntematon kyky Timo Tuominen esiintyi myös erittäin vakuuttavasti.

Kun olen viime aikoina erityisesti kesäteattereihin ja amatööriteattereihin hurahtanut, niin täytyy nyt todeta, että nämä Williamsin näytelmät eivät niihin sopisi. Muutenkin ovat niin rajua tavaraa, ettei näitä montaa vuodessa kestäisi. Eivät kyllä vuodessa myöskään unohdu. Vieläkin puistattaa keväinen Käärmeennahkatakki, joka tuli kahteen kertaan katsotuksi. Kumpi parempi: Kissa vai Käärmeennahka? Taidan Käärmeennahan valita. Siinä ei ole tätä jahkaavaa dialogia, vaan tapahtuu koko ajan. Jotenkin on juoni värikkäämpi ja juonen sommittelu kiehtovampi. Se pakottaa katsojan mukaan vielä voimallisemmin kuin tämä. Tässäkin kyllä ensimmäisen näytöksen dialogi jossakin vaiheessa nostaa peiliä nenän eteen, mutta sitten kääntyy sellaiseen suuntaan, ettei enää tunnu omien asioideni penkomiselta. Helpotuksesta huokaisen. Vauhdikas toinen näytös liikkuu sitten jo sen verran yleisemmällä tasolla, että peilivertaukset voidaan kokonaan unohtaa. 
 

Ennakkokäsityksissäni - mistä lienevätkään muodostuneet? - HG oli eräänlaisen eroottisen hirviön maineessa. Esitys ei minun mielestäni tätä mielikuvaa vastannut. Näyttämön taustalle sellainen oli kyllä maalattu, mutta se olikin sitten melkein ainoa särö koko hienossa kokonaisuudessa.

Mikä sitten on Hedda Gabler? Minun mielestäni traaginen persoona, jonka kosketus muuttaa asiat pahalle mallille. Hän on laskelmoiva, mutta onko paha, jos laskelmoi vaihtoehtoja tavoitellakseen omaa etua? Se sinänsä ei tietenkään, mutta pahan saastuttamia voivat olla keinot, joilla omaa etua ajetaan. Niin on tapauksessa Hedda Gabler. Ei ole epäilystäkään, etteikö HG ylitä pahan rajaa. Kyllä Lövborgin käsikirjoituksen polttaminen on selvä rikos. Mutta tekee mieli myös ymmärtää Heddaa. Hän on kunnianhimoinen ja ylelliseen elämään tottunut, joutuu valitsemaan miehen, joka täyttää ehdon 'vähiten huono'. Nahjukselta vaikuttaa, täteihinsä ja kirjoihinsa on kiintynyt. Mahtaako pystyä toimeentulon turvaamaan? Täytyy auttaa. Taitavasti Ibsen tarjoilee Heddalle täydellisen rikoksen mahdollisuuden, ansan, johon tämä tietenkin lankeaa. Ihan yhtä roistomainen on oikeuden palvelija, asessori Brack, joka puolestaan yrittää orjuuttaa Heddan tiedoillaan asioiden oikeasta laidasta. Hedda tekee johtopäätökset ja rankaisee itse itsensä.

Väliajalla syntyy seurueessamme, johon ammattimies MP kuuluu, mielenkiintoinen keskustelu näytelmän ohjauksen vaihtoehdoista. Mihin epookkiin tämä ohjaus on ollut tarkoitus sijoittaa ja miksi? On selvää, että erotiikka ja omanvoiton tavoittelu kuuluvat mihin hyvänsä epookkiin. Sen puolesta voitaisiin hyvin nykyaikaankin laittaa. On julkisuudessa ollut pari esimerkkiä myös tieteellisten käsikirjoitusten huijauksesta. Jos tämä viimeisin (ministerei Vilenin gradu) olisi ollut esillä ohjaajan tehdessä valintojaan, olisi ehkä tämä päivä tullut epookiksi valittuakin, vai sitooko teksti niin paljon, ettei ole mahdollista? Teksti rouvitteluineen, herroitteluineen pitää nimittäin kiinni alkuperäisestä, 110 vuoden takaisesta. Olisi iso asia - olisiko jopa luvatontakin? - ruveta sitä muuttamaan. MP katsoo, että ohjaaja on tehnyt kompromissin alkuperäisen ja nykyajan välillä, kun on musiikilla (Zarah Leander: Lili Marlene) viitannut 1930-40 lukuihin. Herättää [jopa eroottisia] tunteita vanhemmassa väessä ja nuoremmassakin ainakin mielikuvan vanhasta ja klassisesta. Samaa todettiin puvustuksesta. 

Minusta kuitenkin päällimmäiseksi jäävät nämä ajattomat inhimilliset näkökohdat, joiden varassa luulen näytelmän edelleen jatkavan voittokulkuaan. 

Mielelläni kommentoisin myös näyttelijöiden suorituksia, mutta en oikein muuta osaa sanoa kuin, että tosissaan ja vakavasti työhönsä suhtautuvat. Tämä näytelmä ei temppuja kaipaa eikä edes siedä. Melkein oli liikaa sekin ainoa eroottinen huohotus, joka yhdessä vaiheessa esitettiin. Ammattimies näki suoritukset tietenkin vivahteikkaampina kuin meikäläinen. Hän pohdiskeli pääosan esittäjänkin heikkouksia ja vahvuuksia. Itse en oikein osannut erottaa parempaa huonommasta.

Hieno teatterinautinto ensimmäisillä euroilla. Samaa tasoa myös Sampon muikut.

Mitä mahdoit ajatella kirjoituksestani? Jäikö jotakin oleellista pois? Menikö joku vikaan? Muistan kyllä, että haluat toistaiseksi pidättyä mahdollisesta dialogista tällä palstalla, mutta voisithan ehkä jonkun huomautuksen kuitenkin tyrkätä ja minä sitten korjaisin tekstiäni, jos aihetta on. Melkein arastelen - sinun mukana olleena - luettavaksesi kirjoittaa, kun sinä ammattimiehenä kuitenkin näen niin paljon enemmän. Katso alla! Mihin mahtavat Kuopion teatterissa käyttää?

Asko Korpela

Luin arviosi uudelleen - se hehkuu rakkautta ja rehellisyyttä. Ja hyvä. Ainut pieni särö: Ei MP välttämättä enempää näe, voi olla jopa niin, että minun "liika" näkemäni vain häiritsee elämyksellistä kokemistani, ammatin kirousta. Ja jokaisella on oma näkökulmansa, oma elämyksensä, ja jokaiselta meiltä jää suurista klassikoista näkemättä paljon,  aina löytää jotain uutta. Siksi niitä pitää toistamiseen esittää.. ja katsoa... Omakin elämys vaihtelee. Kaikki tulkinnat ovat aina oikeita - Subjektina meidän pitää teatterissa istua... niin kuin elämässäkin...

terveisin Matti

Kiitos viestistä.
Voin jotenkin tietysti kuvitella, että ammattikosketus häiritsee eläytymistä. Mutta näin meikäläisen kannalta on aivan tavattoman antoisaa kuunnella väliaikapohdintojasi erilaisista ratkaisuvaihtoehdoista. Ei pelkällä katsojakokemuksella osaa kuvitellakaan niin monipuolisesti. Sama koskee hyviä arvosteluita. Suosikkejani ovat Kirsikka Moring ja Jukka Kajava. He myös osaavat aukoa silmiä ja auttavat näkemään enemmän kuin muuten näkisin. Sinun seurassasi näyttää myös vaimo Salli saavan sanoiksi paljon enemmän kuin yleensä. Minun juttuni kypsyy tavallisesti pari päivää ja sitten vasta osaan sanoa, mitä näin.

[Jos et pane pahaksesi laittaisin tämän meidän viestinvaihtomme arvointini perään. Juuri tällaista dialogia kaipaan. Varmaan muutkin sivuja lukevat pitäisivät tällaisesta. Odotan nimenomaista lupaasi]

http://hkkk.fi/~korpela/harraste/teatteri/2000/VirtualMoring-20000523.htm

Tämä oli myös niitä esityksiä, joissa joutui ihmettelemään, että mille nauretaan. Minusta yleisö nauroi väärissä paikoissa. Hitaasta sytytyksestä tai väärinymmärtämisestä kieli sekin, että silloin tällöin kuului yksittäisiä pyrskähdyksiä. Väliaikaa odottelin aivan liian pitkään, tuomio oli jo siihen mennessä valmis. Puolisolle kuitenkin mainitsin, että ehkä se sittenkin saa jonkun myönteisen käänteen. Tätä odotusta vahvisti se, että erikseen kuulutettiin toivomus yleisön siirtymisestä aulaan väliajalla. Kuvittelin, että näyttämöllä tehtäisiin joku radikaali muutos ja että sellainen tapahtuisi myös itse näytelmässä. Petyin pahasti: ei mitään muutosta kummassakaan, toisin kuin edellisessä yleisön vikaan nauramassa tapauksessa (Ornitologiaa, SKT 2000). Eikä toisessakaan näytöksessä nähty itse Virginia Woolfia, vaan edelleen sama rääväsuinen nainen, mutta ei nimeltään Virginia vaan Martha ja VW osoittautui lauluksi (onko siis suomeksi 'Pahaa sutta ken pelkäisi.')?, jota oli renkutettu kampuksen juomingeissa. - Niin, että edelleen: sääli kun hieno ja viihtyisä teatteri pilataan huonolla ohjelmistolla! Kahvi oli sentään hyvää ja esite tyylikäs, tosin kallis, 3 €.

Lopuksi luen Moringin: Pirullisen, kohteliaan viisas. Kettua ei petetä! 

Näytelmä tapahtuu karussa keittiössä todella kovan luokan ammattilaisten esittämänä. Esittäjät taputettiin esiin ainakin kymmenen kertaa. Siinä vaiheessa Pappakin hymyili leveästi, mutta esityksessä oli kuin myrskyn merkki, melkein pelottava. KOMin [vuokrattu?] tulkkaustaulu on ylivoimaisesti paras tähän asti näkemistäni. Siitä todella näki. Käännös oli hyvä, mutta paljon meni epätahdissa tai jäi kääntämättäkin. Siitä huolimatta mikään ei tuntunut menevän ohi korvien, vaikka välillä kiivaastikin päästeltiin. Kertakaikkiaan erinomainen unkarin oppitunti!

Tätä näytelmää voi varauksetta antautua seuraamaan. Esa Leskisellä ja tiimillä on homma täydellisesti hanskassa. Vähän tuo Raskolnikov tuossa surkeilee ja älämölöilee, mutta onpa aihettakin mennä sekaisin. On ottanut omat teoriansa aivan liian tosissaan, mennyt ja murhannut ihmisen, olkoonkin että koronkiskurin. Tilanteessa sitten vielä täysin viattoman toisenkin. Kaikki tämä sen vuoksi, että tämän nuoren älykön mielestä kehitystä voi viedä eteenpäin vain ihminen joka rikkoo tavanomaisen rajat, entiset mallit. Ja jos rikkoo, niin kuinka paljon? Ihanko vain vähän pysyen säädettyjen lakien asettamissa rajoissa, vai oikein kunnolla, kävelee veristen kenttien yli kuten kaikki maailman suuret johtajat. Raskolnikov on vakuuttunut, että näille kehitystä eteenpäin vieville ihmisille kaikki on luvallista. Ehkä tuli toimituksi hätiköidystikin, tai ei oikeastaan: koko draaman ajan Raskolnikov ikäänkuin todistelee itselleen, että näin pitikin käydä. 

Tehty mikä tehty. Tehdyn selvittelyyn syvennytään. Tutkintotuomari Porfiri Petrovitsh selvittää rikoksen yhteiskunnan kannalta loogiseen loppuun unohtamatta inhimillisiä näkökohtia, lupaapa rikoksen tekijälle  vielä tulevaisuudenkin. Rodion Raskolnikovin äiti on täydellinen äiti. ajattelee vain lastensa parasta, on valmis uhraamaan kaiken lastensa hyväksi. Sisar Dunja, veljelle rakas, ei jää paljon äitiä huonommaksi. On myös todellinen ystävä, järkevä Razumihin. Perhetausta on siis suurenmoinen, vain rahaa puuttuu. Sitäkin on tosin tarjolla, mutta erittäin iljettävin ehdoin. Sisaren reittä pitkin sitä erinäisin ehdoin virtaisi kahdeltakin taholta. 

Ensin on Luzhin, sisaren sulhanen, mutta hän osoittautuu lurjuksen sorttiseksi tyhjäksi mieheksi. Veljen terävä silmä paljastaa. Luzhin käsittää asemansa ja vetäytyy muka kunniasyihin vedoten taka-alalle. Yrittää sitten vielä likaista temppua Raskolnikovin suistamiseksi tämän mielitietyn Sonjan kautta. Sonjan taskusta löytyy kadonnut, tämän taskuun pantu sadan ruplan seteli. Mutta sekin juoni paljastuu silminnäkijän toimesta. Toinen täysin tunteeton sulhaskandidaatti on oikeasti rikas tilanomistaja, eräs Dostojevskin keskustelluimmista pahan ihmisen arkkityypeistä Svidrigailov. Nämä roistot esitetään ikäänkuin todellisina, vielä suurempina roistoina kuin Raskolnikov, jota ei oikeastaan roistona voida pitääkään. Kuitenkin hänen rikoksensa on arvelematta rikos ja tuomittava. Sen sijaan nämä häntä selvästi iljettävämmät roistot sen kuin porskuttavat, toinen tosin ajautuu niin ahtaaseen umpikujaan, että itse tekee johtopäätöksensä. 

Sitten on naispuolinen Kristus, Sonja, jonka moraalinen ja siveellinen lähtökohta on täydellinen madonna, jolle hyvän ja pahan rajassa ei ole mitään epäselvää. Hän kuitenkin joutuu erittäin pakottavien taloudellisten syiden takia itse ottamaan askeleet pahan valtakunnan rajan yli. Mutta mikään ei hänen moraaliaan pysty järkyttämään. Hän olemuksellaan tarjoaa Raskolnikoville kainalosauvan, joka kestää loppuun saakka. Voidaan vain kysyä kumpi enemmän auttoi Raskolnikovia nielemään kalkkinsa: Sonja vai Porfiri Petrovitsh, yksilö vai yhteiskunta. Molemmat tekevät niin  hyvää työtä, että kelpaavat tai ainakin kelpaisivat tänäkin päivänä kriminaalikeskustelun aineksiksi. Dostojevski ei osoittele sormella, vaan levittää eteemme henkilöidensä sisikunnan. Ei hän mielestäni kuitenkaan sälytä taakkaa meidänkään kannettavaksemme. Tämä[kin] Dostojevskin teos on kuin ukonilma, rajuilma. Säiden haltija ei sillä rankaise ketään meistä henkilökohtaisesti erikseen vaan muistuttaa meitä kaikkia itseämme suuremmista voimista, joiden armoille ja uhreiksi kuka hyvänsä meistä saattaa onnettomissa olosuhteissa joutua. 

Näyttelijäsuoritukset ovat kauttaaltaan suurenmoisia. On helppo nähdä, että työtä tehdään ilolla ja hartaudella, kaikki peliin asenteella. Nuoret rehkivät raskaimmat tehtävät Raskolnikovin, Sonjan, Dunjan ja Razumihinin. Sataprosenttisen looginen, vaikkakin vereslihalle raastava teksti työtä tietenkin tukee. Janne Reinikainen varmaan kauan muistaa tämän roolinsa. Ison kukkapuskan ansaitsisi joka ilta. Sanon vain, että ei ihme että Svidrigailov Dunjan edessä menettää päänsä täydellisesti. Nämäkin kaksi esitetään aivan viimeisen päälle. Ajoittain tekee melkein mieli tuntea myötätuntoa Svidrigailovia kohtaan. Eikä mikään paha olekaan niin täydellisesti paha, ettei sitä voisi jotenkin myös ymmärtää. 

Tämä onkin yksi Dostojevskin suuruuden särmä: hyvä ei ole täydellisesti hyvä eikä paha täydellisesti paha. Ehkä siis tästä näkökulmasta joudutaan hyväksymään ohjaajan ratkaisu näyttää koko ajan hyvä Sonja ilotytön riettaassa asussa. Omissa silmissäni hänellä on päällä kaiken peittävä karkea kauhtana. En mitenkään voi moittia myöskään Jukka-Pekka Palon aika ronskisti yliampuvaa hehkutusta. Tekisi mieli sanoa, että takavuosina televisiosta tuttu poliisitarkastaja Colombo kolmanteen tai ainakin toiseen potenssiin, mutta asiahan on tietysti päin vastoin. Colombon esikuva on aivan ilmeisesti ollut juuri Dostojevskin Porfiri Petrovitsh, mies joka saa rikoksentekijän antautumaan, tunnustamaan, vaatimaan omaa pidättämistään ja mies jolla on varaa heittää erehtyneen haavoihin palsamia, lääkettä ja lohtua. Kyllä Dostojevskin Rikos ja rangaistus on kaikkien salapoliisiromaanien äiti ja isä myös. Jo toista vuotta olen kytännyt tilaisuutta päästä näkemään Tallinnan Linnateaterin Rikos ja rangaistus (Kuritöö ja karistus). Nyt kyttään entistä kiihkeämmin. - (Ja heti onnistuukin: Liput ja matka valmiina 20020207 näytökseen!)

Dostojevski: Näyttämösovituksia o Kirjallinen tuotanto

Poikansa toimesta Elisabeth Järnefeltistä piirtyy erittäin sympaattinen kuva. Alunperin pietarilainen seurapiirineiti oikeastaan lapsi, sillä hän kohtasi tulevan miehensä omilla 15-vuotissyntymäpäiväkutsuillaan, antautuu kokonaan suomalaisuuden asialle. Kulttuurin keskushenkilö hänestä tulee siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen lapsensa ovat taiteilijoita, kirjailijoita, tai sellaisten puolisoita: Aino Sibelius yksi heistä.

Odotukset ovat tietenkin hyvin korkealla, niin korkealla, että ensiksi alahuuli hiukan venähtää. Ei muka oikein lähde menemään niinkuin pitäisi. Mutta esityksen vanhetessa tuntuu yhä paremmalta. Loppu hyvin, kaikki hyvin. 

Esitys tosiaan vanhenee, sillä se kestää peräti 4 tuntia, siis tunnin kauemmin kuin viikon takainen Kansallisteatterin esitys. Saako Dostojevskia koskaan liikaa? Sekin on nähty. Ryhmäteatterin 5-tuntisessa Karamazovissa oli tunti liikaa. Katsojat väsyivät, esittäjät väsyivät, ilma lopui. Tällä kertaa ei näin käy, huolimatta siitä, että teatteritila on syvällä maan alla ikkunattomassa tilassa. Ilmatila on riittävä ja ilmanvaihto on moitteeton. Sille, etteivät näyttelijät väsy, tulee selitys loppuaploodien yhteydessä. Seurue on melkein kokonaan alle 30-vuotiaita! En siihen esityksen aikana kiinnittänyt huomiota.  Siinä iässä jaksaa. Ehkä vähän liikaakin, sillä alussa on mielestäni liikaa fyysistä kohellusta, kun pitäisi hienoon tekstiin heti syventyä. Vaikka tekstiä on paljon, ei se Leskisen tekstivalintaa voita, sillä Nügasen versiossa on loppujen lopuksi asian ytimen kannalta aika paljon turhaa rönsyä. Kyllä kirjassakin Marmeladovin hautajaiset on rehevä tapaus, mutta näyttämöllä se tuntuu turhalta, varsinkin kun tässä esityksessä siinä oikein perusteellisesti elämöidään, ihan kuin lastenkamarissa riehutaan puhti pois ennen nukkumaanmenoa. Juoni ei tämän riehunnan aikana edisty juuri ollenkaan.

Tallinnan lavastus miellyttää enemmän. Siinäkin on pystysuoraa elementtiä, mutta ei niin raskasta kuin Leskisellä. Tilaa muunnellaan irrallisilla leveillä laudoilla, joita hetkessä siirretään porukalla paikasta toiseen, saadaan aikaan ahtaan kopperon tunnelma tai avaran 'maisemakonttorin' miljöö. Paljas puu on merkillisen lämmin materiaali. Mielestäni sekä Nüganen että Leskinen ovat tehneet sen hyvän ratkaisun, etteivät ollenkaan tavoittelekaan mitään venäläisyyttä. Näytelmähän on yleisinhimillinen ja suorastaan vaatii yleisinhimilliset ja ajattomat kulissit. 

Myös Nügasen puvustus voittaa ilman muuta Leskisen puvustuksen paradoksaalisesti kyllä ihan pelkällä mitäänsanomattomuudellaan. Tässä ei pukujen viestiä tarvita, ei ainakaan viestiä joka on ristiriidassa esityksen syvimmän olemuksen kanssa. Sonja ei ole syvimmältä olemukseltaan ilotyttö, vaan madonna. Siksi ilotytön asu ei sovi. 

Nügasen Raskolnikov riehuu mielestäni liikaa. Kyllä hän eräässä mielessä hullu on, mutta sittenkin enemmän älykkö ja ajattelija. Ajattelijat eivät riehu. Tutkintotuomari Porfiri Petrovitsh saattaa ehkä olla ohjaajan kannalta vaikeampi tapaus kuin päähenkilö Raskolnikov. Tässä henkilössä Leskinen nappaa selvästi isommat pisteet kuin Nüganen. Leskisen Petrovitshkin ylinäyttelee, mutta sittenkin johdonmukaisesti. Nügasen Porfiri ei häilää läheskään niin paljon kuin Leskisen, mutta hänen naurunsa on väkinäistä. Se pilaa paljon, sillä Porfiri on todella kokenut ammattimies ja ehdottomasti kaikin puolin sinut itsensä kanssa. Silloin maneeritkin ovat luontevia. 

Kärjen takana Pulherija äiti ja Dunja sisar eivät Tallinnassa yllä siihen täydelliseen antautumiseen Rodjan asialle kuin on asian laita Helsingissä. Myöskään roistot Luzhin ja Svidrigailov eivät mielestäni yllä helsinkiläisten kolleegojensa tasolle. Ei myöskään Razumihin ole Tallinnassa yhtä hyvin nimensä [=järkevä] veroinen kuin Helsingissä. Järkevä mies jättää pikajuoksun lähtöjä muistuttavan syöksähtelyn hieman vähemmälle.

Mikä sitten lopussa nostaa Tallinnan esityksen arvoa? Se on esim Porfiri Petrovitshin rauhoittuminen ja antautuminen Raskolnikovin asialle. Teennäinen nauru jää lopussa pois. Parantaa omaan alkupuolen esitykseensä verrattuna, mutta ei mitenkään Jukka-Pekka Paloa ohita. Lopussa Nüganen nykäisee pisteet laittamalla äidin lukemaan kauniisti kirjan lopun selityksen sille, mitä sitten ja sen jälkeen tapahtuu. Jotakin tällaista jäin Leskiseltä kaipaamaan.

Vaikka molemmat esitykset, Helsinki ja Tallinna, saavat arvelematta täydet pisteet, ovat Leskisen pisteet silti selvästi 'täydemmät' kuin Nügasen, ehkä jopa suhteessa 3:2 tai ainakin 4:3. 

Syntyy ajatus: Tämä on nähtävä Pietarissa! Tai sitten: tässä olisi loistava vierailukappale pietarilaisille esitettäväksi täällä Helsingissä! - Meneekö nyt Muhametti vuoren luo vai tuleeko vuori Muhametin luo? - Se nähdään ehkä parin vuoden sihdillä.

Ensin se vähän siltä näyttikin, mutta taitava ja (vielä viimeisessäkin näytöksessä) innostunut esittäjäjoukko otti vähitellen työvoiton. Eikä moitteita voida loppujen lopuksi tekijälle sen enempää kuin ohjaajallekaan osoittaa. Lopulta selvisi myös, mitä näytelmän nimi tarkoittaa. Se on samaan tapaan mitään sanomaton kuin Virginia Woolf. Jälkimmäinen viittaa renkutukseen 'Pahaa sutta ken pelkäisi' eikä suinkaan keneenkään henkilöön niinkuin voisi luulla. Samoin 'Pitkä, pitkä, lyhyt, lyhyt' on loppujen lopuksi kuvaus tango-tanssin askelista. Näytelmään liittyy siten, että päähenkilön melkein ainoa harrastus on tango. Ja tangon kautta näytelmä saakin sitten loogisen ja asiallisen loppupyöristyksen: ihan oikean ja mutkattoman onnellisen lopun.

Muuten juoni painottuu neljän nykynaisen edesottamusten kuvaukseen. Kaksi äitiä ja kaksi sinkkua. Sinkut elävät kahta täysin erilaista, mutta uskottavan tuntuista elämää. Toisen elämään kuuluu miessuhteita liukuhihnalta. Aluksi aivan taivaallinen ihastus, mutta sitten lopahtaminen. Pysyvää ei synny mistään. Toinen sinkku on taas sidottu dementikkoäitiinsä. Velvollisuudentuntoinen huolehtiminen äidistä estää kaikki ulkopuoliset suhteet. Onneksi on sopiva ammatti, jota voi harjoittaa kotona: käännöstyö. Ihan pientä yritystä on luoda suhdetta vastakkaiseen sukupuoleenkin, mutta huono onni estää pitkään vakavan suhteen syntymisen ja todellakin muuttaa menon komediaksi. Myös dementikkoäidin dementian valikoivuus antaa koomisia aineksia muuten vakavassa asiassa.

Äidit ovat todellisia pupu-äiteja sanan varsinaisessa merkityksessä. Toinen on jalat maassa tai sitten koivet pystyssä tyyppiä, toinen taas kokonaan irti maasta tyyppiä. Heitä täydentävät miehet, toinen harmaa lapatossu, toinen moderni unionistin ihanne. Melkein kehtaisin esittää ajatuksen, että jompi kumpi pari olisi voitu kokonaan pudottaa pois. Railakkaasti esittivät osansa kaikki. Hirveitä juopottelukohtauksia oli ties vaikka liikaakin. Näköjään naisetkin osaavat.

Sitten vaatimaton kioskin pitäjä korjaa potin, tai voiko nyt niinkään sanoa, kun naisista värittömin hänelle lankeaa. Pari tulee sellaisista, joilla on sydäntä myös ikääntyvälle äidille eikä vain omille menoilleen. Nämä käänteet ovat erittäin onnistuneesti perusteltuja ja katsoja vastaanottaa ne mielellään ylenmääräisen tyhjänpäiväisen kohelluksen vastapainoksi.

Kyllä Jeppe monta huvittavaa temppua tekee, varmaan on esitysperinteeseen niitä kertynyt enemmän kuin tekijä alunperin keksikään. Ja huulenheitto on vailla vertaa. Brosyyrissä sanotaan: 'Alkuperäissuomennos: Viljo Tarkiainen'. Tulin tästä kohta ajatukseen, että tämä esitys olisi alkuperäissuomennoksen mukainen. Ei voi mitenkään olla näin. Tämän esityksen teksti sisältää kymmeniä sellaisia ilmaisuja, joita Tarkiainen ei ikinä ole voinut kuullakaan, saati sitten keksiä. Sovitus ja ohjaus: Antti Raivio, ehkä oli alkuperäissuomennoksen pohjalta, mutta epätavallisen ansiokas päivitys. Herättää mielenkiinnon: Mistä löytäisin Tarkiaisen alkuperäisen, että lukisin? Aleksis Kiven elämänkerran perusteella voisin kyllä odottaa erittäin tyylikästä kielenkäyttöä, mutta kaukana tästä Raivion tyylistä.

Molière on ollut Holbergin esikuva [ja Holberg taas eräs Aleksis Kiven esikuvista]. Sen huomaa heti. Mutta, kuten esitteessä sanotaan, 'Holbergin asenne oli lempeämpi, tanskalaisen suurpiirteinen ja ymmärtävä.' Itse lisäisin, että useimmat Molièren näytelmistä ovat niin täyteen tupattu tekstiä, että melkein katsojakin hengästyy, esittäjistä puhumattakaan. Holbergin näytelmäkin on täynnä Molièresta tuttuja nokkeluuksia, mutta ei puhettakaan mistään 'tykityksestä', ja parempi niin. 

Ensin Jeppe kyllä vaikuttaa ressukalta ja tossukalta, sääliksi käy. Mutta herättyään paroonina äijä terästyy aivan toisenlaiseen meininkiin: jakaa hirttotuomioita kuin paraskin tyranni. Herrojen metkut on painettu mieleen. Ne nyt tyrkätään kerralla ulos korkojen kanssa. Ja yleisöllä on hauskaa. Tässä ihan äskettäin olen viisastellut väärässä paikassa nauramisesta. En mitenkään pyri muita viisaampana näin sanomaan, mutta ainakaan tällä kertaa minua ei naurattanut yhtään ja monesti tuntui, että muut nauroivat väärässä paikassa. Ensin minua Jeppe säälitti, enkä oikein sen takia osannut nauraa hänen tempuilleen enkä sutkauksilleen, vaikka kovasti niistä pidinkin. Sitten nauru jäi syntymättä, kun tulin ajatelleeksi, että ohjaaja ehkä onkin tähdännyt johonkin vakavampaan kuin mitä 'ulkoasu' viittaa. Alkoholi on aika ilkeä juttu, jos se saa ylivallan niinkuin tässä Jepen tapauksessa. 

[Muistuupa mieleen tapaus 40 vuoden takaa: Olin Ranskassa hallituksen stipendiaattina. Tutustuin kaveriin, jota aloin hänen itsensä luvalla nimittää 'Jeppe paa bjerget' kuten Holbergin näytelmän tanskankielinen nimi on. Tämä siksi, että ystäväni oli tanskalainen ja tutustuessamme hurjan näköinen, koska  oli juovuspäissään pudonnut tai kierinyt alas vuorenrinnettä. Tosi sympaattinen kaveri, toimi autonkuljettajana häämatkallamme kolme vuotta myöhemmin. Jo vuosia sitten kontakti häneen kuitenkin katkesi. Nyttemmin olen pohtinut pääni puhki miten löytäisin hänet uudelleen. Tanskassa on varmaan [kymmeniä] tuhansia, joiden nimi on Jörgen Sörensen. Nettihaku tukehtuu nimien paljouteen.]

Mutta vastaukset niihin kolmeen kysymykseen? Ensimmäiseen jo vastasinkin: ei ihan yksiselitteisesti käy selville miksi Jeppe juo. Ankara on emäntä, eikä vain ankara, vaan vielä nolaa ja nöyryyttää Jeppeä sen kuin kerkeää. Vähiin rutistaa miesparan itsetunnon. Siinä jo kyllin syytä juomiseen, mutta ei Jeppe varsinaisesti epätoivoon sittenkään juo. Kyllä siinä on jotakin muutakin, olisiko vain sen sorttinen, olisiko kohtalo, jota ei noin sympaattiselle vekkulille soisi. Onko Jeppe simppeli vai salaviisas? Ensin näyttää simppeliltä, mutta sitten osoittautuu, että on kaikkea muuta kuin simppeli. Mutta ehkei niin kovin salaviisaskaan: ei pysty kääntämään elämäntilannetta edukseen, vaikka ehkä tietääkin miten se tehtäisiin. Siinä on aimo annos dramatiikkaa ja se on yllättäväkin loppuratkaisu. Näin asia varmaan useimmiten todellisuudessakin on. Miksi siis tarjota teatterikatsojallekaan sen parempaa kiiltokuvaratkaisua? Voiko ja saako Jepelle siis nauraa? Omasta puolestani vastasin jo. Ainakaan tällä kertaa ei naurattanut.

Joka tapauksessa taaskin täysipainoinen esitys Kuopion kaupunginteatterilta. Yhtä hyvin voisi kolmosenkin antaa.

Viinan ilot ja kirot

Marita Jama 
(Kuopion teatterin dramaturgi)

Elämä on suuri paradoksi ja siksi se, joka luulee tietävänsä vastaukset, on aina väärässä. 

Arvostelusi innoittamana jouduin kaivamaan esiin  Torsti Lehtisen esseekokoelmasta "Inter Cityn Väinämöinen" erään kohdan:

"Rähjäisimmässäkään valepuvussa Kristus ei tahdo alistua pelkäksi
hyväntekeväisyytemme kohteeksi. Fjodor Dostojevski, joka oli hankkinut ammattitaitonsa Siperian kurimuksissa, ymmärsi tämän paremmin kuin moni muu. Hänen romaaneissaan syvällisimmät totuudet kuullaan usein porttojen, juopporetkujen ja rangaistusvankien suusta. Kristus verhoutuu valepukuun, jossa häntä on vaikea tunnistaa, mutta hänen sanansa ovat todet."

Mutta mehän kaikki kuvittelemme olevamme parempia kuin nuo portot, juopot ja rikolliset.

Marja Taanila

Itse en ymmärtänyt ohjaajan esille nostamaa filosofiaa, lavastus oli hyvä, siitä pisteet, puvustus oli epäonnistunut, varsinkin naisnäyttelijöille henkilökohtaisesti sopimaton, ja näyttelijät- huh-armotonta  ylinäyttelemistä ja syljen pirskottamista eturivin katsojien päälle-eikö siitä turkkalaisuudesta ikinä päästä eroon. Jos olisin venäläinen, loukkaantuisin tuollaisesta maamiehieni kuvauksesta-kauttaaltaan epänormaaleja.Ykkösen annan.

Sivistyneesti... 

HEIKKI HERVA 
 

Tässä esityksessä tarkastellaan saapastelun kautta isokenkäisten EU-osallistumista, Kalupahkan koulun kautta koululaitoksen ydinkysymyksiä, Tee-se-itse valtiaissa päivänpolitiikan tekemistä ja Rokkikerhon täysistunnossa sitä samaa. Välillä hersytellään muistoja taatuilla emotionalisaattoreilla kuten Puhelinlankojen syntymäpäivillä, Briljanssiriihellä tai Jorin jäljillä. 'TV:stä tuttu' numerot tuntuvat myös olevan vakiokamaa kuten tällä kertaa Yksinhaukuskelu ja Sohvanvaltaajat. Ihan sitten vielä erikseen on se taattu osa musiikista, joka varmasti puree: Sateenkaaren tuolla puolen, Siitä vaan! Sano Tsaikovski - Ohjelma siis sisällöltään asiallisesti tasapainotettu. 

Ihmeen hyvin jaksavat myös esiityjät pitää tasonsa. Kun näytöksen jälkeen Jaakko Saloon törmäsimme ja hänen aina vain jaksamistaan ihmettelin, oli vastaus: "Kun se on niin hauskaa!" Kasvojen ilme todisti, että sanoi mitä tarkoitti. Ohjelma kestää puolitoista tuntia, kai päällekin. Kova meno on keskeytyksettä päällä. Ja kaksi esitystä illassa. Miten sellainen rieha on ylipäätään mahdollista? Vaikea uskoa, vaikka muistaisikin, että tiimissä on kymmenkunta henkilöä ja että keskimäärin kaksi on kerrallaan lavalla. Sekin tekee 20 minuuttia täyttä ravia per henkilö per esitys eli 40 per ilta. Ilmankos tarvitaan joka ilta pari tuntia palautumiseen. Tämän kertoo ikuisesti mukana ollut, jo syystä esitteessä isoäidiksi ja matriarkaksi luonnehdittu Marjatta Leppänen. Mitään ei tämänkään matriarkan pirtsakkuudesta ole pois pudonnut, ihan kuin olisi päin vastoin käynyt, kun ymmärtää kaikkein hurjimmista ryntäilyistä pidättäytyä ja laskee yhä viehättävän äänensä ja luontevan replikointinsa varaan. 

Miellyttävä kesän alkutahti. Kiva, kun kuitenkin toteutui, vaikka ankara bronkitis ensi-iltanautinnon estikin.

Tavallisesta kesäteatterista tämä esitys eroaa siten, että siinä on alusta loppuun täysin ammattimainen ote, ammattilaisia kun esittäjät ovatkin. Ei onnistuisi tämän esittäminen tavanomaiselta amatöörikesäteatterilta sen paremmin kuin mikään muukaan Shakespearen näytelmä. Ne ovat kaikki ammattilaisten esitettäviksi tarkoitettuja. 

Väliajalla käyn tuttua miestä Ismo Kalliota, pääosan esittäjää, morjestamassa ja ihastelemassa miehen reipasta menoa. Vähättelee ja väittää aamuisin herättyään ihmettelevänsä, että onko sitä selkärankaa missään. Ei meikäläisestä oikein tunnu uskottavalta, kun ukko pistelee täyttä ravia ainakin kymmenen metriä oikein sievän näköinen, mutta varmasti verenluovutuskelpoinen eli yli 50 kiloa painava nymfi harteillaan. Muutenkin on askel todella ketterä. Ja se ääni! Sitä kyllä mielikseen kuuntelee. Oikeastaan joudun ihmettelemään myös äänentoistolaitteita. Ovatko ne vihdoin oppineet piilottamaan 'kanyylimikrofonit' ja saamaan niihin todellisen hifin, high fidelityn. Akustiikka Suomenlinnan kesäteatterissa on kaikin puolin todella huippuluokkaa, niin että joudun kyselemään, että puhuvatko sittenkin vain omalla äänellään. Ihan jää vaivaamaan. Ei kai nyt sentään? 

Hyvää [ja kovaa] työtä tekevät Ismon lisäksi muutkin. Juha Kukkonen 'epämuotoisena alkuasukkaana' ja Jari Pehkonen juopottelevana juomanlaskijana riehuvat hullun lailla. Varmaan motin kokoista halkosouvia vastaa illan ponnistus. Yli 40 esitystä kesän mittaan, joten kova kunto on tarpeen. Riehuminen sekä vaatii että nostattaa kuntoa. Mikä lienee lopputulos? En ihmettelisi, vaikka urheilijoiden hyvin tuntema ylikuntokin uhkaisi. Valkoharsoasuiset nymfit ovat ilo silmälle. Jo heitä katsomaan kannattaa miesten mennä - ja naisten Ismon upeata merikarhupartaa. Kun joissakin hommissa ainakin ennen vanhaan maksettiin pukurahaa, niin maksaakohan teatteri parrankasvatusrahaa? Ihan hyvin voisi, säästyyhän perukkikustannuksia ja muutenkin ...

Pelkistettynä kuitenkin tuntuu, että koko esitys on Ismo Kallion vahvan persoonan ja ammattitaidon varassa eli kuten Kajavakin sanoo: "kasvun ja muutoksen tulkkina hän kantaa Myrskyn perusaiheet kuninkaallisesti kotiin".
 

Lavastus - kuten kuvasta näkyy - ansaitsee erikoismaininnan, samoin esitepääsylippu - ja puhvetin sähäkkyyttä ei voi muuta kuin ihmetellä.

Olisipa mielenkiintoita kuulla, mitä tästä näytelmästä sanoo joku kunnallisvirkamies. Ja mitä sanoisi Anneli Valta-Lisitzin. Hän on onnistunut 'Tupatirektiivitarkastus' miniatyyrinäytelmässään häivyttämään kapulakieliongelman taka-alalle tai oikeastaan kääntämään sen suorastaan voitokseen.

Silti tätäkin on arvostettava hyvänä yrityksenä pureutua ajankohtaiseen ja tärkeään aiheeseen.
 

Kaikki osasuoritukset ovat taattua laatua, perustuvat 20 vuoden perinteeseen. Looginen, luonteva ja vauhdikas teksti tietenkin helpottaa esittäjiä. Ihan erityisen kiitoksen ansaitsee Kari Summanen, jonka tuplaresurssit saivat myös tuplakäytön, kaksi täysin erilaista tyyppiä: Valpon raivokas kuulustelija ja Emmyn säyseä ja ujo kolmas ja viimeinen, pitkän tikun vetänyt sulho. Molemmat osat täyskympin suoritus. Myös puhemies Konsta on kerrassaan mainio. Hän joutuu samassa persoonassa näyttelemään kahta roolia: hän on toisaalta uuden järjestyksen suuntaan kallellaan oleva vasemmistolainen ja toisaalta kylän järjen mukainen asiainhoitaja. Kylän järki siis lopulta voittaa, molemmat nyanssit Jorma Pursiainen hallitsee herkullisesti. Ei ole Anttikaan, Antti Saarelainen, ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Erinomainen johdattelija ja seremoniamestari. Hyvin esiintyvät kaikki naisetkin. Minä tykkäsin kovasti ihanasta Emmystä, Mervi Vänninen, mutta emäntä väitti hänen ylinäytelleen. Ymmärtäähän sen! - Kesäteatteria paremmasta päästä.

Heinäväki talkoorokalla	Sade yllätti	Loppunäytös sisätiloissa

Näytelmä 25 vuoden takaa ei ole ensinkään hullumpi valinta vertailukohdaksi EU-aiheisille. Esitys taivasalla teki paitsi ukkossadetepposen, myös sen tepposen, että esittäjien koulitsemattomat äänivarat eivät oikein riittäneet. Topakan emännän ja touhukkaan tyttären kovaääninen puhe meni häiritseväksi huudoksi. Samoin kaikki laulunumerot kärsivät kaikupohjan puutteesta. Esittäjät ovat selvästi mainioita kotilaulajia, mutta avoimella pihalla äänet jäivät auttamattomasti ympäristökohinan peittoon, vaikka edessä istuinkin. Loppujen lopuksi tässä ei ollut yhtään todella vetävää esiintyjää eikä juonen suunta oikein kaikin paikoin selvinnyt. Mutta sympaattinen yleisote ja luonteva sopeutumien luonnonvoimien ehtoihin nostavat esityksen nipin napin kakkostasolle.

Lähetä palautetta!