990917 HKTp :3:3: : :
| ALK | Aloitimme teatterisyksyn kaupunginteatterin pienellä ja Closerilla.
Päästelivät suustaan hulvattoman hauskasti räävittömiä
rivouksia. Näytelmä käsitteli ihmiselon vaikeimpia kuvioita,
pettämistä,eroja, uskottomuutta, elämantuntuisella tavalla,
ei villesaunamaisesti huokaillen ja ahdistusta alleviivaten. Luottivat
katsojan kykyyn huomata, että tässä on elämän
raadollisuudesta kysymys, eikä ollut porvariston hillittyä charmia.
Silti ei piereksitty, ei pissitty peltisankoon eikä pantu ketään
kuljeskelemaan vanhat läskit hyllyen (ei nuoretkaan) alasti näyttämöllä.Kolmosen
arvoinen aloitus. Timo antaa myös kolmosen, kun se ei ollut pitkästyttävä
eikä räyhäävä..
Ehkä on päästy Turkan opettamista rääväsuisista räyhääjistä ja tehdään taas taidolla teatteria. |
991002 Lahden kt :3:3: : :
| ALK | Nuorekas ja pirteä hyvin tehty esitys. Suomentanut Sami Parkkinen, ohjaus Markus Packalen, pääosissa erinomainen uusi löytö Pauliina Kiuru ja Petri Liski. Fantastinen 12 hengen tanssiryhmä. Kevyttä, iloista teatterinautintoa parhaimmillaan. Ja illan kruunasi Annie, laulava suihkulähde - Vesijärven rannassa teatterin jälkeen nähty valoshow - väriä ja muotoa musiikin tahdissa vaihtavat vesisuihkut Kolmoset ilman muuta |
991010 zu-Eesti Draamateater (Vanemuine) : : :3:3: (Lisätietoja)
20001212 Kaapelitehtaan valssaamo (Jukka Kajavan arviointi)
| AJK | (Käärmeen tie kalliolla) Ei ollut mikään
huvinäytelmä, vaan karmea kertomus Dostojevskin tapaan: ei ollut
mitään, mikä ei olisi voinut olla totta. Nimi tarkoittaa
jotakin sellaista mitä on mahdoton ymmärtää. Kolme
sellaista on: Miehen tie naisen sydämeen. Laivan kulku merellä.
Käärmeen tie sileällä kalliolla.
Oikeastaan näistä yli ymmärryksen käyvistä vain ensimmäisestä oli kysymys. Ja senkin selittävät vietit, harva asutus ja karut olosuhteet. Karut olosuhteet tarkoittavat tässä pulavuosia, jolloin vähäosaiset joutuivat puille paljaille ja parempiosaisten armoille. Niinpä oli tässäkin nainen, joka joutui 'maksamaan luonnossa' kauppavelkansa. Syntyi poika ja kolme tytärtä, joilla kaikilla oli eri isä ja jotka osittain olivat keskenään äitipuolia ja tytärpuolia. Ensimmäinen ja kolmas mies olivat äidille jopa mieluisia, mutta ensimmäinen kuoli ja toinen tuli hulluksi ja tappoi itsensä. Loppujen lopuksi maanjäristys tai oikeammin maanvyörymä peitti sananmukaisesti kaiken sotkun armollisesti alleen. Näytelmässä ei ollut ihmisten välillä mitään hyviä tunteita, vaan taistelu leivästä ja olemassaolosta oli sen jännite. Oli kuitenkin yksi muu asia: äiti ja joku tyttäristä olivat erittäin musikaalisia ja jopa osittain ansaitsivat harmoonin ja viulun soitolla elantonsa. Mutta ei edes musiikki ainoatakaan kertaa pehmentänyt äidin kivikasvoilmettä. Oikein pahaa teki katsella. Vasta aploodeissa paljastui hymyilevä ihminen. Sallin kertoman mukaan erinomaiset tulkintalaitteet välittivät sanoman englanniksi ja venäjäksi. En niitä tullut kokeilleeksi, kun puhuivat selvästi vaikkakin nopeasti. Tämä näytelmä sai erikoismaininnan lavastuksesta. Oli aihettakin. Suurta, ehkä 5x3 metrin kangasta käytettiin moneen asiaan: lapset syntyivät kankaan laskoksista. Sen jälkeen kangas pyöritettiin mytyksi ja vietiin pois. Lopuksi maanvyöry eli suuri kangas peitti rauniot alleen. Näytelmä kuului Tarton teatterifestivaalien esityksiin. Siitä
huolimatta sekä näyttämö että katsomo olivat kokonaan
Vanemuine teatterin suuren salin näyttämöllä! Jury
istui takapenkissä. Juryn ulkomaiset jäsenet asuivat samassa
hotellissa kuin me. Keskustelin hetken venäläisten kanssa ja
kyselin mitä pitivät. Kyllä pitivät. Yhdessä ihmettelimme
kulttuurin kutistumista, kun näyttämölle sekä näyttelijät
että yleisö mahtuivat. Lippuja lunastettaessa kävi ilmi,
että paikkamme olisivat näyttämöllä. Luulimme
ensin, että kuului jotenkin esitykseen, että joitakin yleisön
edustajia laitettiin näyttämölle osallistumaan. Petyimme,
kun huomasimme, että koko yleisö istui näyttämöllä.
|
991016 zs-SYK :3:2: : :
| ALK | Lauantaina 16.10. olimme katsomassa SYK:n abinäytelmää Elina. Sen oli Gustav von Numersin Elinan surman pohjalta sovittanut ja ohjannut Liisa Lampi. Amatööreiksi koululaisiksi esittäjät suoriutuivat mainiosti, ja ilman mikrofoneja. Vaikka ei kouluttamattomuutta otettaisikaan lukuun, arvosana voisi olla 3, Päätimme vähän verottaa harrastajia niin, että Timo antaa 2 ja minä 3. Erityisesti osajako oli nappiin. Erityisesti täytyy mainita vielä Tuula Wariksen upea suoritus Kirsti Fleminginä tässä SYK:n abinäytelmässä. |
991022 SKTw :3: :3:3:
| AJK | Vihdoinkin päästiin tämä näkemään
- ja ihan erikoisella tavalla: pääjohtajan kutsuvieraina. Tällä
elvistellään lopun ikäämme. (Näpäytä
kuvaa, saat suuren)
Itse näytelmä oli yhtä älyn räiskettä alusta loppuun. Hädin tuskin, monesti suu auki, pysyi perässä. Mutta kyllä sittenkin pysyi. Yksinkertaisesta perusasiasta on kysymys: ystävyydestä, ei vain yhdestä vaan kolmesta ystävyyssuhteesta - tai oikeastaan neljästä: kolmesta kahdenkeskisestä + yhdestä porukan keskisestä. Taide on vain välikappale, mutta niin tehokas, että varmaan sekin asiana puree jokaiseen katsojaan. On mahdotonta olla olematta jotakin mieltä nykytaiteesta, joka tässä on yhden taulun kautta pelkistetty pöyristyttävään yksinkertaisuuteen saakka: neljä ystävyyssuhdetta pannaan koetukselle vitivalkean taulun avulla. Tuli mieleen, että mahtoiko Maria-Liisa Nevala ihan vakain tuumin valita meille nimenomaan tämän kappaleen, vaikka motiiviksi ilmoittikin vain, että huomasi 'juhlajulkaisustamme', ettemme vielä tätä olleet nähneet. Tuli mieleen, koska se jotenkin muka kuului hänen äänestään ja näkyi hänen ilmeestään, kun ilmoitin, että Timon kanssa olemme ystäviä jo 55 vuoden takaa alakoulun ensimmäiseltä luokalta, siis jotakin jämerämpää kuin vain teatteriseurueystävyys. Kyllä taide, teatteri tai muu, sopisi tietysti meidänkin ystävyytemme koetinkiveksi. Pääjohtajakin oli noteerannut juhlakirjamme sivuilta, ettemme aina suinkaan ole samaa mieltä olleet. Mutta ei kyllä näin tiukalle ole mennyt kuin tässä mainiossa näytelmässä. Panokset eivät ole myöskään olleet näin suuria [vaikka kyllä teatteritaiteen harrastuksemme rahallinen arvo kymmeniin tuhansiin markkoihin jo nousee, ei sentään satoihin tuhansiin, kuten tässä näytelmässä] En nyt enää ihmettele, miksi Taidetta jo kolmatta vuotta näytetään täysille saleille. Tällaiset mielenkirvoittajat ovat ihan sitä keskeistä teatterin tehtävää. Edellisenä yönä tuli nukuttua tavallista vähemmän, joten nyt pyrkivät silmät lupsahtelemaan, mitättömämmässä esityksessä olisi varmaan kuorsaukseksi kääntynyt, mutta nyt ei ollut mitään mahdollisuutta. Seurueen naiset olivat sitä mieltä, etteivät miehet ikinä todellisuudessa pysty noin syvällisesti pohtimaan ja pukemaan sanoiksi ystävyyssuhdettaan. Nyökyttelivät ymmärätäväisesti päätään, kun arvelin, että nimestä päättäen kirjoittaja olisi nainen. Minä kyllä jättäisin sukupuolispekuloinnin tässä tapauksessa omaan arvoonsa. Kyllä onkin mahtava verbaalikko tämä tekijä Yazmina Reza. Ystävyyden puki sanoiksi, taiteen ja taulun puki sanoiksi, ja lopuksi ratkaisi koko homman aivan yllättävällä piirustus- ja pesuoperaatiolla ja senkin puki sanoiksi jotenkin valosta ikuisuuteen häipyvän Esko Salmisen suuhun. Ei pystynyt tässä tapauksessa taidekaan lyömään kiilaa tosi ystävien väliin. Loistavat olivat esittäjät: Esko Salminen, Tapani Perttu ja Jukka-Pekka Palo (Ohjelmalehtisestä käy ilmi, että Reza itse valitsee näyttelijät: vain parhaat kelpaavat. Ovatkohan siis nämäkin saaneet tekijän nimenomaisen siunauksen rooleihinsa? - Oikeat miehet on valittu, ei epäilystäkään.) Ei näkynyt vähäisintäkään väsymystä, vaikka näin kauan ovat esittäneet. Esko Salminen oli eilen Pirua esittäessään hypännyt sinkkiämpärin päälle ja saanut niin ison palkeenkielen jalkaansa, että oli pakko kutsua lääkäri ompelemaan, kun ei sisupussi keskenkään halunnut jättää. Lääkäri oli kysellyt, missä potilas. Piru nostaa sarvensa puskan takaa ja vähitellen myös karmean naamansa: lääkärikin hätkähtää. Salminen sanoo. Ei ole ehkä tullut ennen pirua ommelluksikaan. - Aivan selvät verilammikon jäljet olivat vieläkin kulissien takana. Huonosti siivottu, vai ovatko jättäneet pyhäinjäännöksenä, jälkenä teatterin verisestä dramatiikasta - kuka näistä teatteri-ihmisistä selon ottaa? Juhlajulkaisu? - Kesällä julkaistiin 60-sivuisena vihkona, '10-vuotisjuhlajulkaisuna' suunnilleen se mitä saadaan kohdasta Omat mielipiteet. Julkaisua on lähetetty teattereille ja ystäville. |
991127 SKTw :0:0: : :
| ALK: | Oltiinpa Villensaunassa katsomassa Godot, on varmasti kauden pohjanoteeraus.
Huonompi ei voisi olla, aivan tyhjä, ei edes hauska. Hyvien
näyttelijöiden väärinkäyttöä. Jos sais antaa 0, vaikka katsottiinkin loppuun, nyt sitten tiedetään, että ei loppu ollut alkua kummempi, samaa ikävystyttävää hölmöilyä. Erikoinen maku briteillä. Ks myös 1999 kevään esitys (eri katsojat). En kyllä vuodatuksesi jälkeenkään suostu mitättömästä
mitään antamaan.
Ei ollutkaan tarkoitus 'käännyttää', varsinkaan,
kun ette vielä olleet
|
991208 SKTs : : :3:3:
| AJK: | Minun osaltani Tshehov on 'varma tapaus'. Olen lukenut hänen novellinsa,
pienoisromaaninsa,
kirjeitä ja perehtynyt hänen elämänkertaansa
(Troyat), käynyt huvilalla Melihovossa. Aina kun törmään
Brechtin kuuluisan näytelmän nimeen 'Sezuanin hyvä ihminen',
jota muuten en kai ole koskaan nähnyt, muistuu mieleen Tshehov. Hän
oli mielestäni hyvän ihmisen perikuva.
Miksi ei Tshehov? Teatteriin mennessäni havahduin miettimästä syytä siihen, miksi seurueemme toinen puoli ei halua nähdä mitään venäläistä, ei ainakaan Tshehovin neljää kuuluisaa. Syyksi ilmoittavat: niissä ei tapahdu mitään. Tätä syytä on vaikea hyväksyä. Ensinnäkään en tapahtumattomuudessa näe isoa eroa keskivertonäytelmiin. Myönnän nähneeni muutamia Tsehovin versioita, joissa jossakin mielessä ei tapahtunut mitään, istuttiin ja riuduttiin. Mutta tarvitseeko edes tapahtua? Ei Galileissakaan mitään tapahdu. Eikä Strindbergin Uninäytelmänkään ydin ole, että siinä tapahtuisi jotakin. Todellisen syyn täytyy siis olla jokin muu. Voisi olla perinnäinen ryssäviha, mistä en tietenkään historian opetukset huomioon ottaen arvaa moittia. Toinen mahdollinen on se sama, joka hallitsee kaikkea muukalaisvastaisuutta: kun ei tunneta, ollaan epäluuloisia. Tätä taakkaa ei minulla itselläni ole, kun olen koko Dostojevskin, suurimman osan Tolstoita ja Tshehovia ja vielä paljon muuta alkukielellä lukenut. Venäläinen kulttuuri miellyttää, mutta eipä ole itsestänikään ollut maahan menijää nykysysteemin aikana. Heidän talouttaan en ole ikinä edes pyrkinyt ymmärtämään enkä kannata heidän politiikkaansa. Kulttuuri ja ihmissuhteet ovat eri asia. Esitys alkoi hyvin iloisesti, etten sanoisi riehakkaasti, aivan vastoin käsitettä 'mitään ei tapahdu'. Oli teekutsuja, toimintaa ja hyörinää. Niin että väliajalla ihastelimme: onpa repäisevää meininkiä. Jäi ehkä huomaamatta jo alkanut vakavoituminen ja hajoaminen. Valkeat puvut olivat jo muuttuneet punaisiksi väliaikaan mennessä. Ohi kiitävä juna oli jo muutaman kerran viheltänyt. Työnteon perään oli haikailtu. Tämä trendi jatkui väliajan jälkeen kiihtyvällä vauhdilla. Puvut muuttuivat mustiksi ja tuli alkoi tuhota ympäristöä ja yhteiskunta ja ihmissuhteet hajota. Lopulta jäljelle jäivät vain kolme sisarta toinen toisiinsa takertuneina ja aivan omaan pintaan saakka ulottuvan ympäröivän maailman tyhjyyttä hytisten. Sallin kommentti oli kuin kaukainen kaiku: 'sisarukset kuitenkin pitivät yhtä loppuun saakka.' - Pani kyllä miettimään. Muistui mieleen Kirsikka Moringin lause: 'Junat tulevat ja viuhuvat kolisten, viheltävät kolkosti mennessään, sillä ne eivät pysähdy tällä pysäkillä.' Koko lopun iltaa joutui miettimään näkemäänsä. Mutta vasta seuraavana aamuna ohjaajan osuus tuntui asettuvan paikalleen ja esityksen karmea dramatiikka kouraisi, kun tulin ajatelleeksi koko esitystä Venäjän nykypäivän kannalta. Iloista ja huoletonta elämää vietettiin tsaarinajan Venäjällä. Kaikilla oli paikkansa. Tällaisena elämä näkyy suurten venäläisten klassikoiden tuotannossa. Ainakin osa kansasta eli todella sivistynyttä elämää, olkoon että maaorjuudessa kyti vallankumouksen siemen. Näytelmän punaisten pukujen osuus vastaa hyvin sitä mitä tapahtui Neuvostovenäjällä. Asioita johdettiin tiukalla kädellä kuten miniä, sisarten käly nyt tässä näyttämöllä. Mustien pukujen osuus vastaa hyvin Venäjän viimeaikaista tilannetta: koko yhteiskunta on täydellisesti hajonnut pirstaleiksi, kuten näytelmässä: dokumentit jäävät allekirjoittamatta. Mikä vielä pahempaa, junan mieletön pauhu herättää kauhua. Mitä tapahtuu pienelle ihmiselle ja mitä tapahtuu pienille naapureille, kun Venäjän yhteiskunta alkaa uudelleen kiteytyä ja tuntee tarvetta näyttää voimansa unohtamatta yhtäkään heikkouden tilassa kokemaansa nöyryytystä? Kylmät väreet kulkevat selkäpiissä. Siinä junan kolinassa ei sittenkään ollut liikaa desibelejä! Thsetshenia voi olla vain esimakua. Vapise Baltia, vapise Suomi! Voisiko vanhan klassikon ohjaus enää väkevämmin peilata aikaa ja yhteiskuntaa? Fokinille mahtavat pisteet! Yhdestä asiasta tässä esityksessä en pitänyt: lavastus. Pitikö senkin olla näin tolkuttoman kolkko? Ainakaan ensimmäisen näytöksen venäläiseen tunnelmaan ei sopinut. Ja mihin tähtäsi tämä 'taivas auki ja lamput näkyvissä' tilankäyttö? Olimme toisessa rivissä. Ehkä ei peremmältä niin pahalta sitten näyttänytkään, en tiedä, ihmettelen. |
000108 SKTs :2:2:2:2:
| AJK: | Toiseen kertaan nähtynäkin:
tasan ja yksimielisesti 2. Oikein koko skaala voidaan sen mukaan kalibroida.
Näyttelijätyö ja ohjaus vetävät ylöspäin,
käsikirjoitus roikottaa piemminkin alapuolella.
Miten tätä muuten arvioisi? Säveltämättä jäänyt kasarmipainotteinen operetti ilman isompia ajatuksia. Ainoa elävän elämän hahmo on karjalaismurteinen taloudenhoitaja. Tapani Perttu esitti osansa loistavasti: voiko enää näköisempää Mannerheimia olla? Ansiona on pidettävä myös sitä, ettei henkilökuva liioitellut mihinkään suuntaan ylinäyttelemisellä, mihin helposti voitaisiin sortua. Suurmiehistä kun on kansan mielessä niin selvät stereotypiat. Tässä mainittiin Mannerheim seurapiirileijonana ja samalla hänen yksinäisyytensä ja kyvyttömyytensä tune-elämässä sekä vanhan miehen kärttyisyys. Tämä jälkimmäinen on kovin helppohintainen piirre, jonka ylikorostamiseen kokematon ohjaaja helposti voisi sortua, mutta ei Antti Einari Halonen. Hämmästyin, kun jossakin repliikissä vähäteltiin Mannerheimia lukumiehenä eikä puhuttu mitään hänen panoksestaan tutkijana (vakoilijana) idässä. Käväisy kai vieläkin avoinna olevassa Mannerheimin keräämän materiaalin näyttelyssä on suorastaan mykistävä ja kirja Till häst genom Asien on huippuluokan matkakirja. Näiden perusteella on helppo todeta, että perusteellisuudessa ja tarkkuudessa on tiedemiehen ote. Moni ammattilainen jää toiseksi. Ei tämä näytelmä tarkoittanutkaan antaa muuta kuin
kuvan Mannerheimin nuoruusvuosilta. Yleisö kuitenkin tällaisen
henkilön ollessa kysymyksessä automaattisesti odottaa enemmän,
pikemminkin kokonaiskuvaa.
|
| ALK | Käsikirjoitus todella vaikutti haittaavan ja teki näytelmästä
keppoisen ja jotenkin pintapuolisen. Olisi ajatellut niinkin tuoreesta
persoonasta (siis melko hiljattain vielä eläneestä) löytyneen
tietoa persoonallisemman kuvan luomiseen. M. vaikuttaa paljon monisärmäiselmältä
persoonalta kuin näytelmän kadetti tai kärttyisä vanhus.
Itse en emännöitsijää kovin hyvänä hahmona
pitänyt, minusta vaikutti kovin tekemällä tehdyltä.
Eivät kai kaikki suurmiehet ja hallitsijat
tarvitse hovinarria? Mutta vankka näyttelijätyö ja kelpo ohjaus pelasti näytelmän. Eikä tarvittu poskissa mirofoneja häiritsemässä! Vain yksi herrasmies puhui niin epäselvästi, että selvää en saanut, vaikka istuttiin 4. rivillä. |
000128 HKTp :3:3:::
| ALK: | Oli kolmosen arvoinen perjantai-illan hauskuutus. Tyypillistä Hardtwickiä. Mitä muuta ihminen työviikon jälkeen tarvitsee kuin hyvää naurua! Näyttelijätyö oli nappiin, tyypit tosi hyvin osiinsa sopivia. Jos intoa riitti ihmiskohtaloiden pohtimiseen, siihenkin oli toki paljonkin ainesta, mutta sitä ei missään mielessä nostettu esiin katsojaa rasittamaan. Annamme molemmat kolmoset. |
000203 TampTyT :::3::
| STK: | Hyvin näytelty täysiverinen farssi. Täynnä osuvaa tilannekomiikkaa. |
000205 zs-EspoonT :1:1:1:1:
| AJK: | Kovin avuton ja amatöörimäinen tekele, vaikka mukana oli useita ammattilaisiakin. Taitaa mennä ohjaajan piikkiin. Ehkä hiukan parani loppua kohti. |
| ALK: | Tarkiainen - Kauppinen Suomalaisen kirjallisuuden historia lausuu Anusta ja Mikosta, että se on melkein ilman juonta ja ilman luonteita, mutta naiivi kansanomainen sävy on tavattu sen kielessä ja tyylissä. Mitä mahtaa tarkoittaa, ettäkö kansanomainen on aina naiivia vai vain tässä ja siihen tarkoituksella istutettu. En usko, että tästä tekstistä mitään irtoaisi kenenkään ohjauksessa tai näyttelijöiden kovallakaan ammattitaidolla, vähän on sama vaiva kuin Hietamiehen Mannerheimissä. |
000212 SKTp :1:1:2:2:
| AJK: | Ihmettelen itsekseni, mikä on ollut tämän näytelmän
tekemisen perimmäinen motiivi: Onko tekijälle tarttunut jokin
sopiva kohta mukana olevien kulttuuripersoonien Minna Canthin, Juhani Ahon
ja Elisabeth Järnefeltin tuotannosta vai onko ensimmäiseksi ollut
mielessä halu tehdä näytelmä tuosta ajasta vai suomalaisen
sivistyksen juurista vai mikä on ollut mielessä.
Ensimmäinen näytös tuntui ihan vain kokoelmalta repliikkejä, jotkut hyvänpuoleisia, ikäänkuin Ahon tai Canthin - kolmatta, Järnefeltiä, en entuudestaan tunnekaan - suuhun sopivia, ehkä todella heidän suustaan (=kynästään) lähteneitä. Joten kuten Canthin 'feminismiin' - epäilyttävän nykyaikaiselle tuoksahtavaan - ja Ahon minulle ennestään tuntemattomaan shovinismiin sopivia. Mutta muuta ydintä ei niihin sitten tuntunut liittyvänkään. Ilmankos väliaikakahvilla ja oikeastaan heti valojen sytyttyä seurueestamme kuului yksivakainen lausahdus: 'pitkäveteistä' ja naiset puhkesivat niin äänekkääseen, mielestäni tosin ylimalkaiseen moiteryöppyyn, että pälyilin ympärilleni ja teki mieli toppuutella - mitä nyt ihmisetkin ajattelevat! Kahvinkin joutui hörppimään kitkeränä ja hämmentyneenä, itselläni ylimpänä ajatuksena: En ymmärrä mistä loppujen lopuksi on kysymys. Toisessa näytöksessä vilpittöminä ystävyksinä aloittaneet henkilöt riitaantuivat keskenään: Canth heitettiin ulos tästäkin pienestä piiristä kuten häntä oli koko ajan sysitty ulos vallanpitäjien kamareista. Mutta sitten kuitenkin vuosien kuluttua naiset sulivat sovintoon, kun Elisabeth Järnefelt oli veljensä perässä kääntynyt tolstoilaisuuteen. Rakkauden ajatus ja sanoma pystyi yhdistämään. Järnefelt rakastui Ahoon, kun tämä ensin oli rakastunut Järnefeltiin. Mutta tämä rakkaus ei ollut sittenkään sitä oikeata, eikä suurinta. Aho nimittäin kyllästyi itseään paljon vanhempaan naiseen ja sen sijaan rakastui tämän tyttäreen, jota kuitenkaan ei meille katsojille esitelty. Se ettei näin tehty jätti suhteen abstraktiksi ja heitti varjon lopulta Ahon päälle, hänen harteilleen jätettiin tarkoituksella shovinistin viitta. - Ehkä oli ja on historiallinen totuus, mutta ei maistunut hyvältä tänä yksipuolisen kimeä-äänisen tasa-arvotutkimuksen, siis 'tutkimuksen' aikana. Näyttelijäsuoritukset moitteettomia. Petri Manniselle ihan erityiset sympatiat. Mykän näyttelijän rooli ei oikein valjennut: oliko se jotenkin orastava sosialismi vai mikä? Ainoa repliikki: 'olen sosialisti' jotenkin siihen viittasi. Yksi mykkä - vai oliko tässäkin viesti: 'mykistetty' - neljästä on aika paljon, ehkä liikaa. Joka tapauksessa näkemisen arvoinen näytelmä. Tällaista
teatterin pitää olla, pitää penkoa todellisia asioita,
vaikkei sitten aina niin miellyttäisikään, saati sitten
että naurattaisi. Naapurit tulivat samalla ratikalla toisesta teatterista
ja sanoivat nauraneensa itsensä kipeiksi.
|
| ALK | Väittivät Väliverhossa tätä syvälliseksi, ettei nyt olisi tullut sekoitettua syvällisyyttä ankeuteen. Minnaa olen aina pitänyt paljon verevämpänä hahmona, nyt en edes kuullut kaikkia repliikkejä, eikä Villensauna niin iso tila ole. Juhani Aho on vieraampi eikä tutuksi tullut tälläkään yrittämällä. Kun ajattelee kaikkia niitä ihmisiä ja heidän elämänsä käänteitä, olisi odottanut enemmän elämäntuntuista teatteia, jäivät keinotekoisiksi. Saa vakavia asioita huumorilla höystää, ei siinä uskottavuus mene. Jos joku haluaa "syvällistellä", kyllä se käy hauskankin jutun pohjalta. Olisikohan mahdollista tehdä teatteria, joka tuntuisi oikealta, nauraa ja riemuita oikeasti ja huutaa ja vaikka kirota, kun sapettaa. Niinhän elävässä elämässäkin tehdään, ei kuitenkaan samaa koko ajan (niin kuin esim. Kinkku pahana). Mitenkähän saisi keveyttä raskasmielisyyden tilalle, ei se pinnallisuutta aina ole, eikä raskasmielisyys syvällisyyttä! Täytyy yrittää olla selkokielinen, ettei tule väärinymmärretyksi niin kuin tässä Tsehov-asiassa, rasisti, joka on kuusi vuotta täysillä taistellut mamujen oikeudesta omaan kieleen, omaan kulttuuriin Suomessa ja kunnolliseen uuden kotimaan kielen opetukseen. |
000402 zs-Aleks ::::2: Ostrovski lyhyt elämänkerta
| AJK: | Olipa näytelmä! Teatteri-ihmiset aina puhuvat Ostrovskista.
Alkaa vähitellen kiinnostaa. Mitä on lopulta ostrovskilaisuus?
Tämä nyt sitä sitten ainakin oli, kun kirjoittaja on Ostrovski.
Mutta mikä siitä teki ostrovskilaisen? Oliko se perin juurin
ostrovskilainen? On seikkoja, jotka panevat epäilemään.
Koska esitys oli venäläinen eikä tekstitystulkintaa ollut,
oli yleisökin venäläinen. Venäjää vai kuului
katsomossakin. Tunnelma oli todella hieman erilainen kuin meikäläisessä,
välittömämpi ja lörpöttelevämpi. Venäläisyys
on ehkä palannut takaisin kohti vanhaa venäläisyyttä.
Minulle on tuttua vain koppalakkivenäläisyys, tovarishtsh-venäläisyys,
johon ei välitön lörpöttely kuulunut.
Esitys alkoi aivan mainiolla alkupuheella, jossa esiteltiin juuri 120 vuotta täyttävä Aleksanterin teatteri. Ettei vain olisi ollut vanha tuttavani ja opiskelutoverini ja kai oppilaanikin, Kirill Glushkoff, jota en vuosikymmeniin ole nähnyt. Näin teatteriin tullessani ala-aulassa ja morjestinkin, mutta varma en ole, oliko hän myös lavalla. Seitsemän minuutin puheesta sai joka tapauksessa monessa kohdassa hyväksyvät naurunremahdukset ja lopussa myrskyisät aploodit eli 'burnye aplodismenty' kuten Pravdassa ennen sanottiin. Tämän piti olla teatteria teatterista. Tunnettu diiva palaa sattumalta kotikaupunkiinsa ja kotiteatteriinsa. Hänelle valmistellaan arvonsa mukaista vastaanottoa. Komeljanttarit puhua pulputtavat ja esittävät ikäänkuin ajan kuluksi erilaisia näyttämölle kuuluvia temppuja. Juttu kiertyy vähitellen tämän näyttelijättären 17 vuoden takaiseen lähtöön. Kun hän lähti hän jätti jälkeensä miehen ja lapsen, joka joutui jonnekin, kukaan ei oikein tiennyt minne, kasvatiksi. Itse asiassa poika pyöri tämän samaisen teatterin näyttämöllä. Isä varakkaana pyöritti teatteria. Isä ja äiti siis kohtasivat. Isä yritti hieroa sovintoa, mutta äiti ei suostunut mihinkään ennenkuin isä selvittäisi pojan olinpaikan, sillä äiti oli luullut häntä jo lapsena kuolleeksi, mutta sai nyt palattuaan tietää pojan olevan elossa. Oikeastaan epäselväksi jäi, tiesikö isä asioiden todellisen laidan vai ei. Joka tapauksessa hiippaili koko ajan taustalla. Ensimmäinen näytös alkoi jo vaikuttaa vähän pitkäveteiseltä. Osansa ehkä silläkin, että kärsin selvästi jonkinlaisesta sokeritasapainohäiriöstä. Väliajalla kiireesti kahvia ja leivos. Tuntui, että häipyi sokerihäiriö. Ja lopullisesti häipyi, kun tapasin entisen venäjän opettajani 40 vuoden takaa, sittemmin työtoverini. Sukeutui äärettömän vilkas keskustelu, tietenkin venäjäksi. Oikeastaan vasta nyt minulle paljastui, että hänen äidinkielensä oli todella venäjä. Olin luullut, että se on saksa, sillä olin kuullut hänen puhuvan omaistensa kanssa saksaa. Tutkintonsa hän on suorittanut tietääkseni vain englannin kielessä. Sanoi ihan äskettäin muistaneensa meidän vuosia, vuoskymmeniä sitten väitelleen aiheesta: menettääkö kirja käännöksessä jotakin. Olin väittänyt, ettei välttämättä juuri mitään. Sain livautettua väliin, että edelleen olen sitä mieltä. Hän oli silloin eri mieltä, mutta sanoi vanhemmiten, parikymmentä vuotta eläkkeellä oltuaan, tulleensa toisiin ajatuksiin, kun oli lukenut jonkun Shakespearen näytelmän venäläisen käännöksen. Kääntäjä oli Boris Pasternak. Väliaika loppui kyllä ihan kesken ja 'suu jäi makiaksi' tosi mukavasta keskustelusta. Väliajan jälkeen olin kuin toinen mies: pirteä kuin peipponen. Niin oli näytelmäkin. Muutenkin oli näyttämöllä rekvisiittaa ja katsottavaa, mm upeasti katettu venäläinen ruokapöytä, joka ei sitten missään vaiheessa tullut käyttöön.Tämäkö on ostrovskilaisuutta: katsoja odottaa vesi kielellä venäläisiä pitoja, joita ei sitten tulekaan. Vieläkin tärisyttävämpi oli valkoisista krysanteemeista rakennettu valtava kukkameri, joka täytti puolet koko näyttämöstä. Sitä siinä sitten pällisteltiin ja ihmeteltiin, että mikä on tarkoitus. Ja jotain aivan pöyristyttävää tapahtui: päähenkilöt kukin vuorollaan, hyvä etteivät peräjälkeen, toikkaroivat kukkameren läpi ja mennessään potkivat ruukkuja niin että terälehdet senkuin lentelivät. Ihan muistui mieleen amerikkalainen kermakakun heittely. Ei kunnoitetan ruokaa eikä kunnoiteta kauniita kukkia. Tämäkö on ostrovskilaisuutta? Arvelinkin, että ehkä on alun perin ollut tarkoitus kulkea taitavasti kukkien keskellä, mutta kun ei ole onnistuttu, onkin pantu hösseliksi koko homma ja tarkoituksella potkittu. Tarkoituksella tai taitamattomuutta, vaikutti tosi pahalta, ainakin täysin motivoimattomalta. Myös itse juonessa oli yllättävä käänne, vai tapahtuiko se sittenkin vähitellen. Se seikka, että se mitä tapahtui, tapahtui teatterilaisten keskuudessa, menetti kokonaan merkityksensä. Kysymyksessä oli yleisinhimillinen draama: lapsen hylkääminen ja uudelleen löytyminen, tapahtuma, jonka henkilöt olisivat voineet olla ketä hyvänsä. Omalaatuinen oli Syyttömästi syyllisten loppuratkaisukin. Äiti ja poika löysivät kyllä toisensa, mutta isä jätettiin kokonaan lehdellä soittelemaan. Ei näytelmän kulku mielestäni mitenkään tätä edellyttänyt, vaan kaikki olivat samalla tavalla syyttömästi syyllisiä. Olisi ollut reilua päästää isäkin jälleennäkemisen onnesta osalliseksi, varsinkin kun hän koko lystin maksoi. No ei nyt tästä syystä osingoille, vaan ihan yleisinhimillisistä. Oliko tämäkin karkea epäsymmetrisyys jotenkin ostrovskilaisuutta? - Alan tulla todella uteliaaksi. Eikö teatterilaitos järjestäisi Studia generalia luentosarjaa? Olisi paljon asioita, joihin olisi mukava saada asiantuntevaa selvitystä. |
000408 SKTs :1:1:::
| ALK: | Kyllä se niin on, että vain tosi klassikot kestävät
vuosikymmenet ja
-sadat sellaisinaan. Nämä vähemmät yritykset pitäisi jotenkin ohjata tai muokata, muistanpa vain Lahden Kun on tunteet, oli ihan katsottava, tästä annamme ykköset. |
000502 UIT :::2:2:
| AJK: | Monissa kohdissa joudun tai voin yhtyä Hannu Harjun Hesarissa
(HS 20000504) esittämään kuvaukseen, mutta johtopäätökset
ovat yhtä monessa kohdassa toiset.
Nimenomaan kiinnitin itsekin huomiota esityksen viime vuotista selvästi pehmeämpään linjaan, mutta pidin siitä - toisin kuin Harju. Tietysti on niinkin, että revyyn pitää olla pureva kuin hammas, mutta näissä purevuuksissa joudutaan kovin helposti räävittömyyksiin. Minulle mieluummin mutustelua kuin räävittämyyksiä. En myöskään pidä pahana poliitikkojen ja talousmogulien puuttumista, vaikka sillä tavoin kyllä tietystä jää osa revyyn ydintä Mitä-Missä-Milloin otetta pois, mutta kun ne niin usein kääntyvät räävittömyyksiksi, niin olkoot ainakin tällä kertaa. Mitä tästä nyt sitten jää käteen, kun Harjun mainitsemasta musiikistakin olen täydellisesti pihalla enkä ollenkaan katso televisiota? Sanoisin, että mielikseni katselin vauhdikasta menoa ja vapautunutta esiintymistä. Viime vuonna taisi olla jotenkin väkisin yrittämistä, joka vei osan nautinnosta. Nyt sitä ei ollut. Tällä kertaa myös puvustus oli ilo silmälle. Viime vuonna muodissa olleet minihameet eivät totisesti pukeneet juuri ketään kantajaansa. Nytkin parasta olivat Tiina Brännaren ohjaamat tanssit. On se ihme, kun en lainkaan nauti baletista, klassisesta (harvoin poikkeuksin) juuri sen enempää kuin varsinkaan modernista, mutta tämä Brännaren koreografia miellyttää luontevuudellaan ja vauhdikkuudellaan. Harjun selostuksen mukaan ensembleen kuului Marjatta Väänänen, mutta ei muka Marjatta Leppästä. Minusta ainakin näytti Leppäseltä ja esiintyi hienosti niinkuin aina. Hämmästyttävä suoritus myös jo 70-vuotispäivänsä viettäneeltä Jaakko Salolta. |
000517 zs-Aleks ::::3: [po-russki]
'Virtuaalikeskustelu' Kirsikka Moring - AJK
| AJK: | Kuka uskaltaisikan tai kuka edes pystyisikään pilaamaan Dostojevskin!
Näin ei nytkään käynyt. Ei ollut edes lähellä.
Vaikka oikeastaan jotenkin tasapaksulta esitys vaikutti. Ikäänkuin
olisi päätetty, että luetaanpa hyvä
kirja ääneen niin että siitä saa myös selvän
ja lauseet ja tapahtumat alkavat elää. Varsinainen näyttämödramatiikka,
temppu-, entrée- ja exitdramatiikka oli tässä esityksessä
varsin vähäistä.
Näyttämölle pannut ihmiset eivät aina vastaa kirjasta syntyneitä mielikuvia. Näin saa ollakin. Siten tulee kirjallekin enemmän syvyyttä. Tällä kertaa eniten poikkesi kirjasta syntyneestä mielikuvasta Myshkinin sukulainen kenraalitar 'generalsha' Jepantshin. Minulle oli jäänyt se mielikuva, että hän oli täydellinen hysteerikko, ei ymmärtänyt mistään mitään, ei pystynyt hahmottamaan ympäristöään. Nyt roolissa oli rehevä ja jämerä mummo, joka piti ohjakset käsissään, tyttäret kurissa ja hyvissä tavoissa ja pään kylmänä ihmeparantuneen ja äkkirikastuneen sukulaispoika-Jeesuksenkin suhteen. Voiko idiotismista siis muka parantua? Sukulaispoika-Jeesuksesta oli todellakin tehty Kristuksen kanoonisen ulkomuodon mukainen, orjantappurakruunu vain puuttui. Naaman väri oli ylikorostetun kalmankalpea, siinä ja siinä ettei vaikuttanut niljakkaalta tyypiltä. Alkoi vähän tuntua, että ollaan menettämässä Myshkinin missio: olla 'tavalliselle' ihmiselle peili, jota katsomalla näkee ylimääräiset ja turhat piirteet itsessään. Itse asiassa tämä Myshkin alkoi todella tuntua idiootilta, mitä kirjan Myshkin ei tee vaan on lähempänä ikäänkuin 'pyhää yksinkertaisuutta'. Tämäkin Myshkin osasi sanoissaan asettua vastapuolen sisälle itseäänkin vastaan - inhimillisesti ajatellen [kilpakosijan puolelle rakkausasioissa jne.], mutta ulkoisen olemuksen sävyt eivät mielestäni olleet täysin sopusoinnussa sanotun sanan kanssa. Muista henkilöistä tekivät vakuuttavan vaikutuksen Jepantshinin tyttäret, ehkä ensi vaikutelma oli ratkaiseva: varmasti olivat molemmat päälle 180-senttisiä, todella komeita ja eläväisiä ilmestyksiä, harvoin näkee. Mieltä jäi askarruttamaan eräs yksityiskohta: muistini mukaan tyttäriä oli kolme, tässä heitä oli kaksi. Kuka oli jätetty pois? - Kotona tarkistin, aivan oikein: vanhin tytär Aleksandra ei ollut mukana. - Tarkoitus kai on, että Nastasja Filippovna jää ikäänkuin kypsyytensä ansiosta voitolle Jepantshinin hepsankeikoista, mutta nyt en ollut ihan varma. Rogozhinin piti ottaa tilanne loppua kohden kokonaan haltuunsa, mutta rahapaketin pöytään tai paremminkin lattialle paiskaamisen jälkeen hän jäi enemmänkin sivustakatsojaksi. Pitkin näytelmän kulkua annettiin ainakin minulle hämäriksi tarkoitukseltaan jääneitä savumerkkejä. Niillä ehkä muistutettiin mieleen, että kohta poltetaan rahaa. Tarkoitukseen sopivaa uunia vaan ei näyttämöllä näkynyt ja asia ratkaistiin mielestäni varsin pätevästi muuten. Rahat heitettiin uuniin takahuoneessa. Näköhavainto jäi pois, mutta polttamisen jälkeen tuli mitä selvin palaneen paperin käry nenään. Aloin tämän perusteella pelätä, että mitähän tapahtuu lopussa. Kirjasta jää nimittäin nenään voimakas kalman haju, mitenkähän tuossa nyt kävisi? - Jäi tulematta ja kiinnitinkin huomiota siihen, että Rogozhin kertoi peittäneensä ruumiin huolellisesti kallilla vahakankaalla. Olisikohan tässä nyt sitten ollut se ohjaajan puumerkki, jota en muualla huomannut. Kuka hänen tietää, vaikka olisi ohjaaja nimenomaan tehnyt tekstiin pikku lisäyksen juuri siinä tarkoituksessa, ettei tarvitse pois lähtevälle yleisölle mätänevän ruumiin hajua kotievääksi löyhäyttää. Pitäisi vissiin tuo vahakangas-asia alkulähteestä tarkistaa. - Aivan oikein "hyvällä amerikkalaisella vahakankaalla [kleenkoj]". Eikä kalman hajusta ole kirjassa sanaakaan! Venäläisen tekstin käännös oli taulussa, mutta sen kerran kun sitä vilkaisin vahvistusta kuulemalleni saadakseni, siellä oli joitakin ihan tavallisia latteuksia, siltä ainakin tuntui. Pääasiahan tulikin sanotuksi jo ensimmäisessä lauseessa: Kunnon ammattityötä kuitenkin. Siitä jonkin verran yläkanttiin olevat pisteet. |
000518 zs-Aleks ::::2: [po-russki] Oblomov Espoon Teatteri 2003
'Virtuaalikeskustelu' Kirsikka Moring - AJK
| AJK: | Nyt tein kuten aina pitäisi tehdä: tutustuin tekstiin ennen
näytäntöä. Luin 1992 lukemani kirjan esipuheen ja olin
sen perusteella selvillä juonesta, kun menin katsomaan. Tässä
tapauksessa siitä ei ehkä ollut kovin paljon hyötyä,
juonessa ei ollut mitään vaikeasti ymmärrettäviä
käänteitä. Näytelmän [ja kirjan]
nimi on mielestäni kyllä hieman harhaan johtava. Jos tällaisen
kirjan tai näytelmän nimen kuulee, ajattelee ilman muuta, että
se on siis joku lemmentarina. Sellaistakin tähän sisältyy,
mutta se ei ole pääasia. Pääasia on yleisemmällä
tasolla: nuori mies joutuu, 'ajautuu' oppimaan itsenäisen elämän
meiningin kantapään kautta, vaikka oppi olisi tarjolla ennen
koettuna sedän kädestä. Parin, kolmen muodonmuutoksen ja
naisen jälkeen nuori mies asettuu uralleen. Selvänä merkkinä
tästä on - kipu ristiselässä! Jostakin muistilokerosta
palautuu mieleen, että tavallisessa tarinassa kaikki kiteytyy 'neljänteen
nikamaan'. 'Neljäs nikama' on Neuvostoliitossa kovin suositun Martti
Larnin kirjan nimi. Ei ole tullut luetuksi. Saattaisi aivan hyvin olla
yhteys tähän Gontsharovin 'Tavalliseen tarinaan'.
Toisin kuin edellisessä, tässä oli minulle puutteellisine kielitaitoineni vähän liikaakin vauhtia. Yleisö tuntui nauravan aivan mitättömille pikku sutkauksille. Todellakin yleisö eli mukana tässä näytelmässä paljon vilkkaammin kuin eilisessä. Ehkä se kuuluu kappaleen luonteeseenkin. Kun katson kirjasta, sekin muodostuu jatkuvasta lyhyin lausein käydystä dialogista, joka ilman muuta vilkastuttaa näyttämöllä toteutettuna esitystä. Samat nuoret näyttelijät olivat mukana tässä kuin eilisessäkin, äiti Jepantshin ei ollut, eikä ollut isäkään. Tässä oli sen sijaan nuoren miehen kaiken kokeneena setänä seurueen johtaja Oleg Tabakov, Venäjän Tauno Paloksi mainostettu arvokas herra. Hänen, sen enempää kuin muidenkaan suorituksissa ei ollut valittamista, mutta ei esitys mitenkään varsinaisesti sykähdyttänytkään. Kirjasta olin antanut arvosanan 3, tästä annan 2. Gontsharovin kuuluisimmasta 'Oblomovista' olen antanut 2, en siis oikein sen makuun päässyt. Gontsharovin kolmannesta kirjasta, 'Obryv' [Jyrkänne], jonka luin ensimmäisenä, annoin 3 ja muistan hyvin kuinka pidin siitä kovasti [luullen sitä joksikin vähemmän tunnetun kirjailijan tuntemattomaksi teokseksi]. |
000518 SKTp :::3::
| AJK: |
000519 HKTs :3::::
| ALK: | Forsell ja Salminen pääosissa. Tällä arsenaalilla kyllä syntyy kolmosen arvoista tulosta. Silti ihmettelen, miksi näitä raskaita pohdiskeluja niin kovin suositaan. Välillä jo ajattelin, että kaupunginteatteri vähän keventäisi, mutta ei. Olen edelleenkin sitä mieltä, että suomalaista teatterimaailmaa vaivaa hysteerinen pelko tulla leimatuksi pinnalliseksi, jos tekee kevyttä ja iloista, sitä mitä työn raskaan raatajat eniten tarvitsevat. Olkoon Kauppamatkustaja niin hyvä kuin tahtoo, eipä ole esim. työttömälle mikään mieltä ylentävä elämys. Vähän vanhanaikaiseksikin luokittelisin. Rakastava ja hyvään uskova vaimo, lasten menestyksellä (kuvitellullakin) pöyhistelevä isä, kaiken hinnalla menestykseen pyrkivä poika... miten amerikkalaista. Ainut särö on Biff, ei tahdo menestyä, ei sitten millään ja hänen kilpeään on kaikkien yritettävä kirkastaa. Ja kliseenomainen kauppamatkustajan sukilla ostettu rakkauskin kuuluu asiaan, se vaimolle kuuluva, niin kuin ne sukatkin. Ettei olisi kuvitteellisella epäonnella mässäilyä, vaikka onkin hyvin tehtyä, käsikirjoitus nimittäin, ohjauksen ei olisi aina tarvinnut olla niin alleviivaavaa. |
000705 zs-Nilsiä kt :::2:2:
| AJK: | Tämä on ymmärtääkseni ns. kansannäytelmien kestosuosikkeja. Eikä ihme. Ei ole suuria elämänkysymyksiä, mutta pieniä jokapäiväisiä ja kaikenlaista tilannekomiikkaa. Mimmi Paavaliina on touhukas nainen ja kasvattaa puolitusinaista 'isättömien' lasten laumaa. Pääsee tilanteeseen, jossa on vara valita mies: juoppo leski tai heikkomielinen hyväluontoinen aikamiespoika kengitettynä kohtalaisella perinnöllä. Tällainen näytelmä tietenkin seisoo ja kaatuu myös esittäjien mukana. Tässä oli erinomainen pääosan esittäjä, luonnonlahjakkuus, jolla oli sekä ääni että eleet luontevasti hallussa. |
000716 zs-Nilsiä kt :3:3:3:3:
| AJK: | En alunperin kovin paljoa odottanut tältä esitykseltä.
Arvelin, että merkittävin seikka tulisi olemaan, että se
esitetään aidossa ympäristössä. Kuinka nyt voitaisiin
saada aikaan jotakin täysipainoista 2 viikon harjoittelulla? Tavallaan
olin ehkä oikeassakin, mutta myös erehdyin. En ottanut huomioon,
että useimmat esiintyjät olivat esittäneet osansa useita,
jopa kymmeniä kertoja aikaisemminkin. Näin esim. pääosan
esittäjä Martti Wallén, joka onkin jo roolinsakin puolesta
hallitseva hahmo. Alun perin pääosa, ties vaikka koko ooppera,
on kirjoitetu Martti Talvelalle, mutta Wallénkin on ollut alusta
saakka mukana. Tämän takia suoritus hipoi ilmeisesti täydellisyyttä.
Ei ainakaan parhailta eturivin paikoista minkäänlaista huomauttamista
keksinyt, ei tosin edellytyksiä olekaan muun kuin näyttelemisen
arvosteluun. Marja
Taanila näkee toisin...
Tässä oopperassa - toisin kuin monessa, etten sanoisi useimmissa muissa - on selvä jämerästi elävään elämään sidottu juoni ja pääajatus, joita katsoja pystyy vaivatta seuraamaan. Juoni kylläkin muodostuu pelkistä episodeista Paavo Ruotsalaisen elämässä, mutta niiden historiallinen toden tuntuisuus takaa katsojan mielenkiinnon. Naiskatsojat tuntuvat ahneesti tarttuvan tämän kansanjohtajan shovinistisiin piirteisiin ja ankarin sanakääntein tuomitsevat koko miehen perhepinnariksi muutaman varomattoman sanan ja teon perusteella. Viimeisen leivän ottaa evääksi konttiinsa ja nälkäistä perhettä lohduttaa: 'kyllä Herra omistaan huolen pitää'. Kirveskin lentää kiukkuisen emännän kädestä. Tekstin mukaan Paavon ahdistus ja elämäntuska kumpuaa yhdestä ainoasta seppä Högmanilta jo nuorena kuullusta lauseesta: 'Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisäinen tuntemus'. Sitä Paavo etsi koko elämänsä ja kielsi kaiken teennäisen ja koreuden ja valheellisuuden niin että hyvin ansaitsee epiteetin fanaatikko - ainakin tämän teoksen perusteella. Ei saanut rauhaa eikä sitä antanut muillekaan, vaan kiersi kahden hiippakunnan alueella, puhuipa Helsingin Yliopiston 200-vuotisjuhlissakin. En ole tottunut oopperoita arvioimaan, mutta mielestäni Martti Wallén oli loistava ja seppä Högmanin esittäjä Ilkka Vihavainen oli erinomainen. Kunnialla selvisivät kaikki muutkin. Naisista tärkein rooli oli Paavon ensimmäisellä vaimolla Riitalla. Satu Vihavainen, koko esityksen organisaattori ei tunnu olevan mikään suuri näyttelijä, mutta laulaa kauniisti. Koko esityksen vahva puoli on sen autenttisuus
paikkaa myöten. Heikkous on sen sijaan se, että koko yleisö
on kuljetettava saareen. Nyt oli käytössä kaksi pienempää
ja yksi isompi alus. Vaikka matka kestää vain kymmenkunta minuuttia,
jouduimme jonon puolivälissäkin odottelemaan paluukuljetusta
pitkälti toista tuntia. Sehän kävi mukavasti, kun sää
oli suotuisa, mutta entä kaatosateessa? Spekuloin mahdollisuudella,
että teltta olisi pystytetty 'melkein oikeaan' paikkaan eli mantereen
puolelle. Kaikki mukana olleet tyrmäsivät ajatuksen suoralta
kädeltä.
|
000720 zs-Yövieraat :::3:3: o Alastalon salissa
| AJK: | Tämä Alastalon salin luvussa 13 esitetty mainio tarina sai
arvoisensa dramatisoinnin ja esityksen hienossa kesäillassa paljaan
taivaan alla Kustavissa Ströömin rannalla. Ihan viimeisille paikoille
ennätimme viime hetkellä mukaan. Siinä olivat esittäjien
äänihuulet lujilla, kun piti ulkoilman kohina ja ympäristön
äänet voittaa, mutta aivan erinomaisesti kuului takariville saakka.
Tällaisen väkevän, mutta ulkoisilta puitteiltaan vähäeleisen
tarinan dramatisointi on varmaan aika vaativa juttu. Pakko on turvautua
temppuihin ja teutarointiin. Sitä tässäkin nähtiin.
Vähän väliä olivat retari Ville ja kippari Kalle toistensa
niskavilloissa kiinni ja kovaa vauhtia kipaisemassa näyttämön
laidasta toiseen. Lähellä loppua syöksyivät molemmat
arvelematta täysissä pukeissa täyttä vauhtia möljältä
mereen, oikein hirvitti. Ylös vaivoin pääsiväailman
merille. Mistä vain saisi hyvän kipparin? Lopulta sellaiseksi
kelpaa vanha rippikoulukaveri. Ei muuta kuin matkaan. Ensin retari odottelee
kirjeitä ja selostuksia matkan kulusta. Ei kuulu. Ei viikkoihin, ei
kuukausiin, ei vuosiin, ei niin pihaustakaan. Kaikki arvelevat laivan ja
miehistön olevan mennyttä kalua. Itse retarikin, mutta pakkomielteen
lailla ravaa kuitenkin päivittäin satamassa sihtailemassa, että
josko sittenkin tulisi... Ja tulihan se, seitsemän vuoden odotuksen
jälkeen, aivan ihmeellisessä kunnossa. Siitä retari kipparin
kimpuun: omaisuuteni olet tärvellyt, joudut korvaamaan. Kippari ei
muuta kuin puolustelee omaa palkkaosuuttaan. Vähitellen käy kuitenkin
ilmi, että kippari on tuntenut rahan kulun vain toiseen suuntaan:
sisälle kirstuun. Portaatkin oli purettu ja niistä tehty toinen
raha-arkku. Sekin tuli täyteen ja piti sen takia vihdoin tulla kotiin.
Kahvilastissa viimeksi Riosta. Sitä ennen oli oltu kaikkialla ja hyrrätty
kokoon kirstun täydet rahaa ja jalokiviä. Vihdoin tämä
selviää myös retarille ja kippari saa kunniansa takaisin.
Jo heti ensimmäisistä sanoista kävi selville, että täyttä tavaraa on tulossa ja ammattimiehet asialla. Siinä pääsi Kilven värikäs kieli täysiin oikeuksiinsa. Ei ole harvinaista, että näytelmiin pesiintyy kielellisiä kliseitä ja maneereja. Tämä on niistä täysin vapaa ja noudattaa omaa kuriaan. Tarinaluonteesta johtuen joutuu dramatisointi turvautumaan temppuihin, mutta tässä nekin olivat sillä tavoin pelkistettyjä, että suuret linjat säilyivät, joka sanaa ei 'havainnollistettu'. Tällaista katsoja arvostaa. |
000720 zs-Yövieraat ::::3: o Pitäjän pienempiä
| AJK: | Tässä toinen tarina, vieläkin pelkistetympi kuin Albatrossi.
Esittäjiäkin oli vain yksi. Siinä joutui kyllä yleisökin
mukaan. Ennen esitystä joku pariskunta haki paikkansa ensimmäisen
asemesta toisesta rivistä, 'ettei joutuisi mukaan esitykseen'. Toisin
kuitenkin kävi. Herraa retuutettiin hiuskuontalosta oikein kunnolla.
Lundström se siinä riehui pienessä hutikassa, pienessä
ja tarkoin mitoitetussa. Niin oli hän se itselleen määritellyt,
elinkautisen rangaistuksen 30 vuoden takaisesta torkahduksesta ollessaan
laivan kipparina Itämerellä. Yhden träkin torkahti ja laiva
karahti Gotlannin rantaan, hajosi pirstaleiksi ja miehistö hukkui.
Lundström kuitenkin pelastui niukin naukin kynnet verillä kärsimään
itse itselleen langettamaa elinkautista. Muuten olisi voinut olla toisinkin.
Lundström oli ehdoton ammattimies, osasi kaikki kymmenen numeroa ihan
paikalleen ja kaikki tarpeelliset merenkulun metkut päälle. Viikottaisen
säännöllisen viina-annoksen ja einettä henkensä
pitimiksi hän hankki opettamalla nuorukaisille navigointia eikä
vain navigointia vaan navigoinnin. Osasi opettaa sen niin taitavasti ettei
alan ammattikouluissa sen paremmin osattu. Lundström oli todellinen
henkilö ja Kaaskeri on todellinen saari. Ja Lundströmin opissa
olivat käyneet tärkeimmät ellei kaikki Alastalon salin kipparit.
Juha Hurme on tämän samoin kuin kaikki muutkin (yhtä Kiven näytelmää lukuunottamatta) Yövieraat teatterin esityksen valmistanut ja dramatisoinut. Tässä hän esiityy itse. Aritmetiikka siinä kuuli myönteisessä mielessä kunniansa. Navigointi on viimeisen päälle tarkkaa hommaa, laskut on oltava prikulleen oikein, muuten menee rannattomalla ulapalla suunta helposti sekaisin, varsinkin kun myrsky mylvii eikä aurinkoa sen paremmin kuin muitakaan taivaankappaleita näy. Sen Lundström osasi, paitsi sen onnettoman kerran, kun viinapäissään nukahti. Sen jälkeen ei koskaan yhdestä neljään yöllä, omalla vahtivuorollaan, silmäänsä ummistanut oli viinaa tai ei. Esitys oli perin juurin vakuuttava. Ryysyä oli niskassa ja kuolaa ja olematonta räkää vuodatettiin juuri yleisön sietokyvyn rajalle saakka. Ja sitä kyllä sietää vähän ekstraakin, kun asia ja esitys ovat viimeisen päälle täyttä tavaraa niinkuin tässä. |
000813 zs-Aholansaari :::3:3: o Mikä mies on Matti Pajula?
| AJK: | Eräs erikoisimpia teatterielämyksiä, aloitetaan virrenveisuulla.
Sitä jatketaan puolen tusinan virren veisuulla pitkin esitystä.
Ja kuitenkin se on ennen muuta teatterielämys - ainakin minulle. Ja
teatterielämys ihan viimeisen päälle siinä missä
huippuesitys missä hyvänsä huipputeatterissa. Kun on tullut
tavaksi luokitella teatteria tyylisuuntauksiin: ostrovskilaista jne, niin
tämä on ilmiselvää shakespearelaista: tehty paikallisista
aineksista paikallisiin tarpeisiin ja silti ylipursuen kuin runsauden sarvi
niinkuin nyt Shakespearen tuotanto koko maailmalle. En tietenkään
kuvittele, että Matti Pajula olisi uusi Shakespeare valmiina valloittamaan
koko maailman. Mutta minut hän on valloittanut täydellisesti
jo neljällä teoksellaan: Rajasusi,
Hunajan
pisara,
Pyhä näky
ja nyt tämä Tuulen koira. Kaikki ne on tehty paikallisista
aineksista ja paikallisiin tarpeisiin, Nilsiän ympäristön
kesäteattereihin. Rajasusi on historiallinen näytelmä, Pyhä
näky elämänkerrallinen ja nämä kaksi muuta historiallisuuden
ja elämänkerrallisuuden lisäksi vielä uskonnollisia.
Oma suhteeni uskontoon on täysin viileä. Pidän kaikkia uskontoja
ihmisen hyvinä ja tarpeellisina keksintöinä, ei muuta. Tämä
ei mitenkään estä täysin rinnoin nauttimasta Pajulan
uskonnollisista näytelmistä.
Kuvana Paavo Ruotsalaisen elämästä tämäkin pesee kirkkaasti pari viikkoa aikaisemmin samalla paikalla esitetyn erittäin ansiokkaan Viimeiset kiusaukset oopperan. Esimerkkinä olkoon vain Paavon julistuksen ydin, jonka hän saa seppä Högmanilta: 'yksi sinulta puuttuu, Kristuksen sisäinen tuntemus'. Tämän etsiminen pitää Paavon liikkeellä elämänsä loppuun saakka. Se miten Paavo tämän kipinän saa, on oopperassa melkein vain viittauksena. Tässä se on dramatisoitu oikeassa suhteessa asian tärkeyteen ja vielä erittäin tyylikkäästi: seppä kiroilee ja riehuu kuin rantapiru kokeillen siten Paavon tarkoitusperien vakavuutta, sitten antaa ruokaa suurimpaan hätään ja hyvän neuvon pitemmän päälle. Ooppera on yleiseltä sävyltään synkkä - mielestäni epätodennäköisen synkkä, tämä ei sitä ole. Melkein tekee mieli sanoa, että tämän perusteella herätys ja körttiläisyys onkin iloinen asia. Tässä nähdyn perusteella Paavokaan ei ole niin paha shovinisti kuin Kokkosen tekstin perusteella - minkä kyllä epäilenkin johtuvan anakronistisista sanavalinnoista eli siitä, että silloin kun Kokkonen kirjoitti tekstin, asiat sanottiin sanoin, joita nykyään ei käytetä. Tämän on tietenkin Pajula välttänyt automaattisesti - ja siten ehkä nykykatsojalle antaa oikeamman mielikuvan. Tietysti shakespearelaisuuteen kuuluu myös ammattitaitoinen esittäminen. Siinäkään suhteessa ei mitään toivomisen varaa jää. Olen taipuvainen kuvittelemaan, että ohjaajalla on aika iso osuus, mutta puupökkelöistä ei hyväkään ohjaaja saa kunnon tavaraa, siis hän on onnistunut valitsemaan rooleihin myös hyvät henkilöt. Tässä Paavolla (Kari Summanen) ja Riitalla (Jaana Hakkarainen) on kummallakin paljon tekstiä ja Paavo ehkä vielä enemmän kuin Riitta joutuu tilanteisiin laajemmalla skaalalla kuin Riitta ja siten häneltä vaaditaan laajempaa keinojen skaalaa. Molemmat hallitsevat omansa täydelleen ja kuitenkin molemmat ovat amatöörejä. Ei voi muuta kuin hattua nostaa. Tässä on myös aivan erinomainen 'ylimääräinen osa', nimittäin esityksen 'juontaja' yleisön ja näyttelijöiden välissä. Sen esittäjä, Aholansaaren johtaja Janne Paasonen, esiintyy yleisön joukossa, kulkee yleisön mukana, vetää juonta eteenpäin kertojana, neuvoo yleisöä käytännön asioissa: näyttämö on neljässä eri paikassa, välit kuljetaan jalan ja veisattaan. Mutta vetäjän rooli kuuluu kiinteänä osana myös itse näytelmään. Samoin Paavo ja etenkin Riitta asettuvat suoraan vastavuoroiseen kontaktiin myös yleisön kanssa: kuulumisia kysellään ja todetaan konkreettisin viittauksin sadanviidenkymmenen vuoden aikaero. Näytelmään kuuluu virsien lisäksi myös muuta musiikkia, en tiedä miksi se luokitellaan, mutta jotakin jytää ja jotakin sentimentaalisuutta siihen sisältyy. Sitä vähän ihmeteltiin, mutta aika helppo se oli nähdä linkiksi nykyaikaan, nykyajan arkeen. Laulujen sanat eivät myöskään olle mitä hyvänsä, kyllä ne liittyvät aiheeseen (vasta myöhemmin selvisi tekijältä itseltään, että olivat hänen tätä varten sepittämiään). Väliajalla tarjotaan kirkasta vettä ja pettuleipää, joka on kyllä ainakin minulle pettymys: tosin kovaa, mutta myös hyvää, kun siitä aina on syntynyt se mielikuva, että pahaa ja karvasta. Melkein jää epäilys, että onkohan tämä sittenkään oikeata pettuleipää... Mutta näytelmä tuntuu ainakin oikealta Paavolta, on oikeata Pajulaa ja oikeata Shakespearen perinteen mukaista teatteria - siitä ei jää vähäisintäkään epäilystä. |
Lähetä palautetta! |
Asko Korpela 20001030 (19981128) o AJK kotisivu o Teatterisivu o WebMaster