Teatteripäiväkirja 1998-1999

The longest running show in Broadway history, opening night October 7, 1982 

Aluksi tuntui, etten taaskaan saa selvää unkarin kielestä, vaikka kuvittelin tutun näytelmän juonen helpottavan. En kuitenkaan tullut kerranneeksi juonta etukäteen kuten olisi pitänyt. Tuntui, että melkein kaikki sanat erotin, mutta en ikäänkuin ennättänyt muodostaa niistä ymmärrettäviä lauseita. Esityksen edetessä asia kuitenkin korjaantui ja vihdoin alkaa unkari aueta myös teatteriesityksessä. Jo on aikakin. Tämä oli kaikkiaan 10. unkarinkielinen teatteriesitys viimeisten kolmen, itse asiassa viimeisen vuoden aikana. 

Yksi tiukka huomautus kuitenkin on:Vaikka on todella tuttu näytelmä, mutta kun on vieraskielinen esitys, henkilöt täytyy esitellä joko näytelmän alussa tai edes esittelylehtisessä. Tässä sitä ei tehty. Itse kaipasin tätä ja väliajalla kuulin ihmisten tätä valittavan samoin kuin sitä ainaista laiminlyöntiä, ettei tullut etukäteen palautetuksi juonta (ja henkilöitä) mieleen. Nyt juoni oli kyllä mielestäni riittävästi kerrottu esitteessä. Esite olikin muuten aika mukava, mutta kuvat puuttuivat. Ei olisi paljon vaadittu, varsinkin kun henkilöitä ei ole kovin monia. Vanhoissa klassikoissa silloin tällöin käytetty ja luonteva keino on, että näyttelijöiden annetaan alussa sanoa (rooli)nimi ja pokata. Yksi luonteva tapa esitellä henkilöt olisi antaa näyttelijän puhutella selvästi nimeltä puhekumppaniaan. En tiedä, voiko näin tehdä, mutta ainakin minä pitäisin kovin pienenä syntinä, jos ohjaaja tämän tekisi. Paljon suurempia syntejä ohjaajat tekevät pannessaan milloin minkäkin laisia Eskon puumerkkejä esitykseen. Muistan Kama Ginkasin käyttäneen puhuttelua (ja repliikin toistoa) Rikoksessa ja rangaistuksessa, kun näytelmässä esiintyi venäläinen näyttelijä. 

Kansallisteatteri o Pesti Mûsor

Oli opeteltu huilun soittoa niin suurella vaivalla, ettei siitä sitten maltettu luopua edes Tshehovin edessä. Ihan hyvä idea, mutta liika on liikaa: alussa oli liikaa, ei myöhemmin. Kun vihdoin päästiin asiaan, jo parin minuutin kuluttua säikähdin, että tätäkö tämä onkin: 'Kaliman mukaan'. Sveholmilta pääsi 'sinä' sanan asemesta 'sä'. Ei satu tyyliin ja ehkä olikin tahaton lipsahdus. Mutta se että hän sai jatkuvasti sanoa ruotsalaisittain 'herr' [härr] professor, se menee kokonaan ohjaajan piikkiin hyvin ilkeänä korvaan kayvänä särönä. Venäjällä siihen aikaan sana sanottiin taatusti saksalaisittain, hyvä kun ei 'gerr', niinkuin se suomalaisen korvissa kuulostaa. Tämä on tietenkin vain pieni yksityiskohta, mutta mitään ei mahda, että se häiritsee. Ohjaajan piikkiin menevinä vallattomuuksina joutuu toteamaan myös näiden kaikin puolin mainioiden veitikoiden Vierikon ja Sveholmin ylilyönnit, edellinen 'hörhöttelyssään' ja jälkimmäinen 'kimityksessään', jotka menivät niin bassoksi ja falsetiksi, ettei saanut sanoista selvää tarkoituksesta puhumattakaan. Myös tohtori oli enemmän juoppo kuin rakastunut, kuva jota Tshehov ei taatusti halunnut antaa lääkäristä. Tämä on jotenkin erityisen loukkaavaa siksi, että varsinkin Tshehovin kirjeiden perustella olen oppinut pitämään häntä 'hyvän ihmisen' prototyyppinä. Mies huolehti perheestään, teki esimerkillistä lääkärintyötä ja kirjoitti aivan ihanaa tekstiä!

Ei esitys kuitenkaan vailla ansioitakaan ollut. Kyllä se loppua kohti vei tunnelmaan, mutta ei lähellekään äskettäin nähdyn unkarilaisen hallittua esitystä. Ehkä joutuu pitäämään ohjaajan suurimpana ansiona jotakin, joka tästä puuttui, nimittäin se hillitön meteli, jolla nykyään niin monet esitykset pilataan, pahin kaikesta poskeen laastarilla kiinnitetty tekniikka. ..ja vielä pahempaa meluntekokoneet, joita varmaankin ahkerasti teattereille kaupataan, koska niin moni on niihin sortunut. Ehkä nämä ovat niin köyhää väkeä, ettei ole ollut varaa hankkia. Toivottavasti eivät niin rikkaiksi tulekaan! Ehkä omista rajoituksistani johtuen en myöskään nähnyt mitään ekologista sanomaa, minkä kyllä luen pikemminkin ansioksi kuin puutteeksi. Olen hyvin perillä Tshehovin ajatuksista tässä suhteessa. Ne käyvätkin yksiin omieni kanssa toisin kuin nykyinen 'arbuusin vihreä' luontokäsitys. - Harmittaa, että joutuu niin paljon moittimaan, vaikka melkein tekisi mieli lähteä uudestaan katsomaan.

Niin ja sitten vielä Leskisen piikkiin iso synti yleisöä kohtaan: päätin jo mennä väliajalla vaatimaan rahoja takaisin ohjelmaesitteestä, mutta sitten tulin järkiini: olihan siinä sentään tärkein eli osajako. Mutta se kaikki muu? Mikä oli sen tarkoitus? Teatterintekijöille juoni tulee niin tutuksi, että aika usein laiminlyödään lyhyt selostus tapahtumista. Yleisö, ainakin minä, tarvitsee sen vaikka olisi kuinka tuttu klassikko. 

Seurue jo väliajalla moitti kiihkeästi esitystä ylinäyttelemisestä, piti hyvänä tekstiä ja lavastusta. Kyllä minäkin yleensä olen mielestäni herkkä ylinäyttelemiselle ja täytyy myöntää, että odotin toisessa kohtauksessa 8 vuotta häiden jälkeen Hetan jo jotenkin lauhtuneen. Mutta ei, sama raivokas ja perin juurin katkeroitunut meno jatkui kautta koko esityksen aina siihen saakka kun oltiin ihmemies Akustin pesänselvityksessä. Siinäkin kaikki 'ULOSHAKUUN' isoilla kirjaimilla. Tämä on tietenkin ohjaajan valinta. Harmi, ettemme ole aikaisemmin nähneet tätä suomalaista klassikkoa, että olisi voinut verrata muihin ohjauksiin. Kyllä näyttelijät kaikki parhaansa tekivät. Tuli mieleen, että voisi ruveta lähettämään esityksen jälkeen vaikka pullon viiniä jollekin esityksessä mukana olleelle. Tällä kertaa se olisi kuulunut ilman muuta Veikko Honkaselle, paitsi hienosta esityksestä, myös sen vuoksi että flunssaisenakin oli lavalla. Ääntä oli vahvistettu äänentoistolaitteella. Tarjoutuikin hyvä tilaisuus kuulostella ääntä tekniikan vahvistamana ja ilman. Vaikka istuimme kaukana toisella parvella, ei mitään vaikeuksia ollut kuulla luonnollistakin ääntä. 

Kyllä Molière, Tshehov ja Shakespeare ehkä kolme suurinta ovat ja suurin heistä Shakespeare, siitä ei ole vähäisintäkään epäilystä. Kulttuurikaupungissa pitäisikin joka hetki olla nähtävissä vähintään yksi Shakespeare ja melkein koko ajan myös yksi niistä neljästä Tshehovista. - STK oli ylen ihastunut näytelmään alusta loppuun saakka. Oli sitä mieltä, että tällaiseen lievä ylinäytteleminenkin sopii paremmin kuin eiliseen. Kannatti niin kiihkeästi kolmosta, että vaati perusteluita sille miksi minä en anna kolmosta. 

Moi Asko ja kiitos viest(e)istä! 

Tartuffen kritiikki olikin heti seuraavana päivänä lehdessä. Olen aika lailla samaa mieltä kuin (miksi minusta tuntuu että ser oli Kajavan arvio?) Hesari. Tosin olen vielä ankarampi. Minulla ei ollut MITÄÄN ennakko-odotuksia, mutta aika pitkästyttävä se oli. Varsinkin alkupuoli. Väliajan jälkeen meininki reipastui hiukan. Kritiikissä kehuttiin Maalismaata (Tartuffe itse). Markku on loistava näyttelijä, mutta minusta hän oli varsin mitäänsanomaton tässä. Puotila oli suorastaan surkea. Jotain siedettävän pikkutuhmaa eli vähän hauskaa esityksessä oli, mutta suurin osa ajasta tuntui pitkästyttävältä. Ainakin tämän Affen lukutavan perusteella, Tartuffe on täysin aikansa elänyt ja mielenkiinnoton nykykatsojalle. Ei minulla ole mitään kunnon viihdettä vastaan, mutta tässä ei ole millään tasolla mitään pureskeltavaa. En suosittele vaikka kieltämättä Katariina Kaitue on varsinainen namupala... 

Asko, tiedän olevani hirveän kriittinen , niin että mun arviohin täytyy aina suhtautua... 

Tervehdys! vanha kollegasi Nina

Mutta teatteriesitys oli mielestäni täydellinen katastrofi. Jos olisi ollut väliaika, olisin ilman muuta lähtenyt kesken pois. Jos edes olisimme istuneet penkin päässä, olisin lähtenyt, samoin TT. Eikä syy suinkaan olisi ollut se, että tässä mitenkään erityisesti olisi miestä halveerattu, vaikka sitäkin kyllä tehtiin: miehestä tehtiin pelkkä seksiobjekti, siinä kaikki mitä miehestä saatiin irti. Mutta yökötti kaikki se törky, jota asian ympärille oli kyhätty. Ei ihme, että tekijä TV-keskustelussa itki sitä, ettei saanut töitä. Luuli kylläkin syyksi, että oli nainen. Jos näytteet olivat tätä tasoa kuin tämä esitys, ei ihme, ettei ole saanut. Eikä olisi ihme, vaikkei koskaan saisikaan. Ainoa valon pilkahdus oli neljä, viisi viimeistä lausetta, joissa todettiin, että ehkä uraputkea ei niin tiukasti pitäisi ottaakaan, vaan omistaa enemmän aikaa lähipiirille. - Taitaa olla vuosia siitä kun viimeksi näin surkeata esitystä on katsottu: muistuu mieleen Kolina, Aika on kotimme, Hetkien huone. Niin eipähän noita muistella tarvitse, sivuilta löytyvät sekä hyvät että huonot. 

Vieläkin kuitenkin askarruttaa: sali oli täysi. Tekijän ikäluokkaa olevia naisia oli hyvin suuri osa katsojista. Ja alusta loppuun he nauroivat kuin parhaalle farssille. Välillä epäilin, että ovatko juovuksissa, niin meluisaa oli meininki. Itse en mitään naurettavaa nähnyt - enkä myöskään taputettavaa!

Koska ohjaaja voi etukäteen odottaa, että yleisö tietää, että kysymys on Wilden homosuhteesta, hän oli varmaan tahallaan tehnyt alkuun jekun, muutenhan tämä sänkykohtaus ei mitenkään juonta eteenpäin vienyt. Siis yllätys, yllätys: sängystä peiton alta ei noussutkaan homopari, vaan ihan tavalliset hetroiloitsijat. Kun kerran esiintyjillä riitti kanttia esittäytyä sellaisinaan, niin täytyy katsojalla ja arvostelijallakin olla oikeus sanoa siitä jotain: tällä kertaa ei muuta kuin pelkkää hyvää. Yleensä tällaiset esiintymiset ovat jotenkin estoisia ja saavat katsojankin kiemurtelemaan vaivautuneesti, mutta ei nyt. Aivan ihanan näköinen hetaira ei tippaakaan hävennyt olomuotoaan, vaan näytti siitä nauttivan - ja niin nautti vesi kielellä katsojakin. 

Mielestäni näytelmässä oli kaksi pääteemaa: homopoikkeavuuden ja normaaliyhteiskunnan suhde ja sitten eräänlaisen yli-ihmisen ja tavallisen ihmisen ristiriita. Jotenkin korostettiin, että oli rakkaudesta kysymys. Mielestäni rakkauden teema ei niinkään tullut esille. 

Wilde oli sitä itse hokematta yli-ihminen, uskottavalla tavalla muiden yläpuolella. Tästä uskottavuudesta tietenkin näytelmäkirjasillä tavoin ongelmallinen, että se ei puhuttele tavallista katsojaa, vaan tällaisista taipumuksista vapaa katsoja mieluimmin työntää sen syrjään. Ja kuitenkaan hän ei voi työntää syrjään sitä tosiasiaa, että on ihmisiä, joille tämä on ongelma. He eivät taipumukseensa ole syypäitä eikä heitä siitä siten pidä myöskään rangaista. He eivät sille voi mitään. Kaikkien niiden (tekijä, ohjaaja, teatteri) taholta, joiden ansiosta tällainen esitys nähdään tämä on rohkea ja kiitosta ansaitseva teko. Teatteri tekee yhteiskunnallisesti arvokkaan teon, kun se tällaistakin esittää ja vapauttaa ihmisiä tabujen vankeudesta. Mielestäni tässäkin vaikeassa asiassa esitys onnistui siten, ettei katsominen tullut vastenmieliseksi; raja on väkisinkin lähellä, mutta sitä ei ylitetty. - Kyllä tämä oli viittä vaille kolmosen arvoinen esitys, kun sitä tältä kannalta ajattelee. 

Oikein säälittää, että teatterin parhailla näyttelijöillä teetetään tällaista. Vaikka oikeastaan Heikki Nousiainen ihan näytti nauttivan roolistaan, jossa ei ollut päätä eikä häntää. Vai menisikö sitten esittäjän kannalta aina välillä jotenkin rentoutuksena tällainen sisällötön soopa? Godotin odottajat olivat eräänlaisia ystävyksiä, mutta eivät sittenkään, heidän vieraansa samoin, mutta vieläkin alempaan potenssiin. ST tästä yritti jotenkin kääntää pintaan jotakin myönteistä. Minun mielestäni hyvät esittäjät voisivat samalla vaivalla välittää katsojalle jotakin asiaakin.

Leskisen lupaavasti alkanut ohjaajanura on meidän silmissämme kääntynyt mitättömyyskurssille. Olisi tästä näyttelijöiden hyvän yrityksen ansiosta ykkösenkin voinut antaa, mutta nolla tuntuu oikeudenmukaisemmalta, vaikkei kesken pois lähdettykään. - Minä olisin siihenkin ollut valmis. 

Seuraavana päivänä: Vieläkin askarruttaa esitys - tässäköhän sen juju olikin! - Taidan sittenkin korjata pisteet ykköseksi. Näyttelijätyö oli sentään hyvinkin hyvää ja nollahan on varattu sellaisille, joista lähdetään kesken pois. Mietityttää se, että on absurdista täydetkin pisteet annettu, jopa vuoden parhaaksi valittu: Strindbergin Uninäytelmä. Mikä on näiden ero? Juonesta ei kummassakaan voida puhua. En mitään muista enkä mitään osaa sanoa Uninäytelmän sisällöstä. Se vain oli niin ihana ja veti mukaansa. Ehkä tarvittiin lavastus tai jotenkin tässä esitettyä selvempi viittaus uniin, ehkä yleispätevämpiin, omakohtaisempiin kuin tässä. Jos niin on, eikö silloin sormi osoita yhä selvemmin ohjaajaa, joka ei tätä katsojaa puhuttelevampaa ilmaisua onnistunut aikaansaamaan? 

PS2 - tunteja myöhemmin: Tässä näyttää käyvän kuin entiselle miehelle, joka ymmärsi vitsin vasta pari päivää myöhemmin.

Olisi ehkä pitänyt lukea Esa Leskisen loistava kirjoitus Suomen Kansallisteatterin lehdestä ennen kuin lähti esitystä katsomaan tai ainakin viimeistään ennenkuin ryhtyi arviointia kirjoittamaan. Vedän kaikki pahat sanat Leskisestä takaisin. Varmasti olisin katsellut toisin silmin, jos olisin ensin lukenut. Pitikö se nähdä tosiaan näin pelkistettynä? - Tietysti voidaan viisastella, että ei siis onnistunut kertomaan varsinaisin välinein, piti tarjota sanallinen selitys, ennenkuin katsoja ymmärsi. Menisiköhän tämä nyt huutokaupaksi: kyllä taidan vielä korottaa kakkoseksi. Tässä on nyt samasta asiasta kysymys, joka on laitettu lentäviin lauseisiini, mutta josta kunnia kuuluu kokonaan 50 vuoden takaiselle voimistelun opettajalleni Veikko Salolle: 'Kymmenen kertaa luki ja heti osasi'. 

Olisipa ollut Leskisen selostus ohjelmalehtisessä. Nyt siinä oli taas jotakin ihan asiaankuulumatonta, josta ei mitään iloa ollut. Oli kuitenkin asiallinen kertomus ensiesityksestä, Becketistä ja näyttelijöistä. Saisivat uskoa esittelyn tekijät, että lyhyt juonen selostus pitää aina olla. Tässä se nyt tietenkin on liikaa vaadittu, mutta ei näistäkään puun tarinasta ja Sisyfos myytistä mitään hyötyä ollut. Jälkimmäisen luettuani arvelin, että kas täältäkö onkin peräisin Kivenpyörittäjän kylän juoni ja että nyt nähtäisiin alkuperäinen. Mutta kissan viikset!

Helppo arvata, että roolit oli kirjoitettu esittäjille, sopivat kaikille kuin hansikkaat. Pääosan esittäjä on tiettävästi kahdeksissakymmenissä myös todellisuudessa, mutta ei voinut muuta kuin ihailla mummon sutjakkuutta, puhtia ja spänstia: Millaisessa kaaressa hyppäsikään ensi kertaa elämässään miesvainaansa nimikkonojatuoliin ja sieltä kertoi huoneiston näkyvän aivan uudesta perspektiivistä. Oli hyvin vakuuttunut omasta nuorekkuudestaan itsekin: jo esikoulussa oli kehuttu hänen hyvää muistiaan.

Oli hallittu 'klassinen sekoilu': yleisö tiesi kuka kukin oli, mutta toisilleen tuntemattomat esittäjät eivät. Tästä otettiin kaikki irti - mutta ei liikaa. Ihmeteltiin olisiko Börje Lampenius pystynyt seuraamaan entisen roliflammansa kohellusta vakavalla naamalla. Nyt jäi epäselväksi: nauraa hekotti koko ajan, mutta se sopi rooliin. 

Yksi parhaista käänteistä oli, kun siivooja osoittautui kuolleen isännän flammaksi vuosien takaa. Tämä käänne vapautti päähenkilön lopullisesti sinänsä onnellisesta menneisyydestä mahdollisesti vieläkin onnellisempaan tulevaisuuteen.

Tässä vain pieni osa hauskoista ja hyvin esitetyistä koomisista käänteistä. Ei ihme, että yleisöllä oli hauskaa! - Kyllä tämän luulisi ja soisi menevän suomeksikin. Ja voisi kuvitella, että ruotsalaisillekin kelpaisi.

Kyllä oli loistotyötä kaikkien esittäjien suoritukset. Riitti temperamenttia Terhi Panulassa Irina Arkadievnaan, Pirjo Määtässä pehmeätä hempeyttä tyttönä ja neuroottisuutta kovia kokeneena naisena. Risto Aaltonen Shamrajevina oli juuri niin mörkki ja kalsean kulmikas kuin hän nykyään näyttää olevan siviilissäkin, varmaan tahallaan. Eikö se nyt Elli Castrénkin kuitenkin lähentele 50, mutta että oli hemaisevan nuorekas äärettömän kauniissa kesäleningissään ja niin murheellinen hänkin kyyhkyläisenä. Niin hemaisevaa naista ei kuitenkaan ollutkaan, että tohtorin, Martti Järvisen kyyninen jähmeys olisi hituistakaan sulanut. Aivan yhtä erinomaisia olivat kaikki muutkin. Me tietysti eniten ihastelimme vanhan ystävämme Ismo Kallion suoritusta. Jos olisimme etukäteen tienneet, että on mukana, olisimme varmaan kukkapuskaa lähettäneet. Saikin sellaisen, hyvin kauniin. Kerran koetin kättä heilauttaa tervehdykseksi, mutta eipä tainnut meitä huomata, sillä yleensä vastaa, jos huomaa. 

Kiitoksen ansaitsee myös nuori ohjaaja Reko Lundán. Sitä kyllä ihmettelee, mikä on ohjaajan panos näin väkevässä näytelmässä. Onko se sitä, että malttaa mielensä eikä pilaa sitä puumerkeillään? Toisaalta tuntuu, että ohjaajat välttämättä haluavat panna näkyvän puumerkkinsä juuri näihin järkäleklassikoihin. Niissähän se sitten myös parhaiten näkyy. Tässäkin se oli, mutta onneksi kiinnitettynä ulkopuolelle niin että hieno sisäpuoli jätettiin rauhaan. Tähän oli keksitty ihmeellinen ristikkoaita. En nyt ole varma, mitä sillä tarkoitettiin, mutta ehkä tuotiin esiin tämä peritshehovilainen maalaiselämän eristyneisyys. Aita olisi mennyt ja opettajan kolme yritystä kiivetä sen yli sisällä olevien maailmaan, mutta ne desibelit musiikissa ja se vasaralla paukuttelu, ne olivat ehdottomasti liikaa. Miltä mahtaa aita näyttää, jos esityksiä tulee näytelmän varsinaisen sisällön ansioiden mukaan eli paljon? Tuli mieleen, että ehkä nuori ohjaaja tunsi tarvetta kampata mummot ja vaarit tantereeseen ja potkaista pari kertaa päähän ikäänkuin osoittaakseen, että kuka on kuka: ohjaajako on pomo vai katsoja. - Kas kun ei pannut Ismo Kalliota kiipeilemään: vieläkin selvemmäksi olisi tullut kuka on pomo. - Onnekseen tyytyi tähän eikä potkinut näytelmää lommoille. Voisi tehdä yksinkertaisen ajatuskokeen: mitä esitys menettäisi, jos tämä rämistely jätettäisiin pois? - Ei mitään. Arvokas hiljaisuus saattaisi kartuttaa ohjaajankin mainetta. 

Teatterille taas kerran karkeat pyyhkeet katsojan aliarvioimisesta tai sitten yliarvioimisesta: esitteessä on esitettävä juoni, olkoon näytelmä kuinka suuri klassikko hyvänsä. Kun on juoni vaikka vain muutamalla rivillä mielessä, on paljon miellyttävämpi syventyä asiaan. Joka tapauksessa täydet kolmoset ja ehdokkuus vuoden näytelmäksi. 

Ihan samoista asioista pidin kuin Kajavakin: tanssit, puvut, valot, erityisesti 4 kantajoukkoon kuulumatonta tanssijaa oli panostanut ja onnistunut. Ihan samat pointit menevät miinus-puolellekin: missä pihvi?, missä huumori ja missä satiiri? Viesti oli väljähtynyt, kun pelkkien nimien vääntelylle piti nauraa ja valoja ja pukuja joutuu kehumaan. Rutiini piti pystyssä koko esitystä, inspiraatio puuttui. Brännarelle ja Kajavalle pisteet.

Tässä näytelmässä Pekka Halonen esiintyi kolmena: näyn nähneenä pikku poikana, kuusikymppisenä muistelijana ja 30-40 ikäisenä luovana taiteilijana. Tätä keinoa silloin tällöin käytetään (Kolme komeata naista), mutta ei suinkaan aina yhtä onnistuneesti kuin tässä. Ensin vanha mies muisteli ja kertoi taustan, sitten luomisvimman keskellä elävä taiteilija ympäristöineen esitti episodin. - Yksinkertaista ja tehokasta. Hauskoja yksityiskohtia olivat: molemmat aikuiset Pekka Haloset olivat jotenkin esikuvansa näköisiä, molemmat ja paljon (kuvien perusteella arvioiden). Myös Halosen taulujen (kuvia) oli esillä. Yksikin oikein iso, joka kuvasi melkoista ihmisjoukkoa - ja eikö vain ikäänkuin vaivihkaa esiintyjät asettuneet asentoja ja ilmeitä vaatetuksen yksityiskohdista puhumattakaan, ihan taulun mukaiseen asetelmaan, jota taiteilija sitten komennoillaan ohjasi.

Näytelmästä sai selkeän kuvan Halosen ja Lapinlahden suhteista ja Halosen taiteellisista tavoitteista ja saavutuksista. Herätti katsojassa syvää sympatiaa. 

Lähetä palautetta!