Asko Korpela

Teatteripäiväkirja 1993-94

61 Rakkautta ja kavalia juonia, Dürrenmatt Friedrich

930904 SKTp :3:2: :3:

62 Kunnon sotamies Shvejk, Hashek Jaroslav

931030 Lahden kt :1:1:2:2:

63 Utlänningen (The Foreigner), Shue Larry

931128 Lillan : : :3:3:

64 Ulkomaalainen (The Foreigner), Shue Larry

940105 Lillan :1:2: : :

65 Viulunsoittaja katolla, Aleichem Sholom

940108 Lahden kt :3:3:3:3:

66 Camera obscura, Groth Joakim

940129 Lillan :3:2:2:2:

67 La Traviata, Verdi Giuseppe

940202 SKO : : : :2:

68 Romeo ja Julia, Shakespeare

940212 TampTe : : :3:3:

69 Saituri, Moliere

940213 TampTyT : : :3:3:

70 Becket eli Jumalan kunnia, Anouilh

940305 SKTp :3:3:3:3:

71 Oopperan kummitus, Kopit Arthur - Yeston Maury

940310 HKTs : : :1:2:

Vähintään yhtä tärkeä kuin lehdistössä saatu julkinen kritiikki, on teatterintekijöille katsojien antama palaute. Puhelinsoitto, postikortti tai kirje on aina tervetullut muistutus yleisön ja esiintyjien välisestä vuorovaikutuksesta. Oopperan kummitus, Reearuu, Ikiliikkuja ia Kallion kimallus ovat saaneet katsojilta runsaasti palautetta. Kiitos postista. Kirjoitellaan!

Ritva Holmberg

72 Kuolleet sielut, Gogol Nikolai

940312 Pieni Suomi : : :3:3:

73 Onnen seitti, Jotuni Maria

940320 SKTp :1:1:::

74 Oleanna, Mamet David

940327 SKTw :1:2: : :

75 Sota ja rauha, Tolstoi Leo

940428 HKTs :2:2: :2:

76 Il matrimonio segreto, Cimarosa Domenico

940414 zs-Aleks : : :3:3:

77 Kuolleet sielut, Gogol Nikolai

940416 Pieni Suomi :2:2: : :

78 Karamazovin veljekset, Dostojevskij Fjodor

940428 Ryhmäteatteri : : :?:3:

 
Dostojevskia näyttämöllä

KIRSIKKA MORING, HeSa 94-01-30 Suomalaisten näyttämöiden Dostojevski-kuva on viime vuosina syntynyt paljolti venäläisten ohjaajavieraiden välittämänä. Kasallisteatterissa on vieraillut Dostojevski-polyfonikko Juri Ljubimov, joka vuonna 1991 ohjasi omia näyttelijöitämme Keskenkasvuisessa. Vuotta myöhemmin Teatterikujalla nähtiin Ljubimovin Tagankaan tekemä ohjaus Rikoksesta ja rangaistuksesta. Lilla Teaternissa vieraili neljä vuotta sitten moskovalainen Kama Ginkas, joka ohjasi mustalla huumorilla höystetyn Rikoksen ja rangaistuksen. Ginkas ohjasi myös viime keväänä ruotsinkielisten näyttelijäopiskelijoiden lopputyön, Idiootin. Suomalaisten Dostojevskiohjaajien tiennäyttäjä on ollut Kalle Holmberg. Hän on tehnyt Helsingin Kaupunginteatterille Riivaajat ja sitä ennen tiivistunnelmaisen Ateneumkokeilun, eri teoksia yhdistävän kollaasin Kepissä on kaksi päätä. Helsingin lähinaapurissa Pietarissa näytellään Dostojevskia mammuttikestoisina esityksinä; maailmankuulun Pienen draama-teatterin Riivaajat on 8-tuntinen, mutta näyttämölataukseltaan äärimmäisen tihentynyt. Lev Dodinin ohjaama esitys on Pietarissa nykyään harvinaista herkkua, sillä Malyi-teatteria revitään pitkin Eurooppaa. Parhaillaan teatteri näyttelee Pariisin teatterisesongin kirkkaimpana tähtenä. Pietarilaisteattereiden ohjelmistoissa on myös monituntinen sovitus Idiootista, jota näytellään Komissarzhevskajan teatterissa. Karamazovin veljeksiä ei ole tiettävästi aiemmin esitetty kokonaisuudessaan suomalaisena sovituksena. Viime vuonna Viirus-teatteri esitti sen Arn-Henrik Blomqvistin ohjauksessa ruotsiksi englantilaisten sovittamana rikosnäytelmänä. Pirunpolskaa pedon selässä Ryhmäteatterin Karamazovin veljekset on dostojevskilaisten rajatilojen huikea viisituntinen panoraama Toisiinsa iskeytyvien ajatusten kiihtyvä sorina täyttää näyttämön. Äänimaailmassa toistuvat polttorovioiden Jyskyttävät rummut, intohimoinen valssi ja sielunmessun kellot. Viisi tuntia kuluu, elämyspinnat ovat jatkuvassa liikkeessä. Dostojevski-panoraamasta nousee yhä uusia kysymyksiä, ja kaikki vastaukset näyttävät uppoavan. Paitsi yksi, munkki Aljoshan haaste yleisölle. Yksikin hyvä muisto vaikka kuinka kaukaa lapsuudessa auttaa elämään. Olemme yhdessä Karamazovin veljesten kanssa tehneet nämä kysymykset. Muistan teidän kasvonne aina, aina, Aljosha sanoo katsojilleen. Saman voi katsoja sanoa Aljoshalle ja muille Ryhmäteatterin näyttelijöille. Unohtumatonta. Näyttämö leviää pylväikköjen eteen, sivuille ja taakse miltei tyhjänä ja kertautuu peiliheijastuksena. Köyhän teatterin ja tyhjän tilan täyttävät näyttelijät. He ovat teatteri, sen kokonaisvaltainen läsnäolo. Raila Leppäkosken sovitus ja ohjaus sekä kiteyttää että risteyttää erittäin taitavasti mammuttiromaanin materiaalia. Hän keskittyy neljän veljeksen neljään näkökulmaan elämän arvoituksesta, ihmisen kärsimyksestä ja sen hinnasta. Veljesten rinnalla läikkyvät heidän naisensa, intohimodraamat, rakkaus ja rakkaudeksi luultu. Dostojevski itse nimeää päähenkilökseen sielultaan puhtaan Aljoshan. Ryhmäteatterin polttopisteessä on titaani, jumaluuden itselleen ottanut Ivan, aikalaisemme. Ryhmäteatteri: Karamazovin veljekset. Sovitus ja ohjaus: Raila Leppäkoski. Lavastus: Markku Hakuri. Valot: Jukka Mikkonen. Äänisuunnittelu: Tommi Tirranen. Puvut: Riitta Anftonen. Rooleissa: Kari Heiskanen, Vesa Vierikko, Pertti Sveholm, Martti Suosalo, Kari Väänänen, Liisa Mustonen, Sara Paavolainen, Sari Havas, Maija Leino, Mikko Lehto, Esa Tulokas, Ulla-Riikka Koskela. Sovituksessa lepattaa dostojevskilaisen ihmisen psyyke hyvän ja pahan tuolla puolen, rajatilassa. He ovat riivattuja, toistensa ja itsensä ahdistamia, sillä he ovat karamazoveja, tatarian kielellä mustalla maalattuja. Elämän monimutkaisesti poimuttuneet, ratkaisua vaativat murtumakohdat seuraavat toisiaan. Miksi elää, miten elää? Loiko ihminen omaksi kuvakseen paholaisen vai jumalan? Ydin nousee Ivanin kertomuksesta. Suurinkvisiittori vangituttaa Sevillaan saapuneen Kristuksen, sillä vapaus on häiriöksi ihmiskunnalle. Auktoriteetin, ihmeen ja salaisuuden sitova voima vaarantuu. Todellisuus on näyttämön ulkopuolella. Tässä ja nyt on kuin sarja hallusinaatioita. Isänmurha, sen syyt ja seuraamukset ovat symbolisesti tärkeitä, mutta eivät juonimateriaalia. Leppäkosken sovituksessa on karsittu jännitysnäytelmän ainekset. Esitys haraa ihmiskunnan ikuisesti ratkaisemattomien eettisten ongelmien vasta- ja myötävirtaa uskollisena Dostojevskin romaanin rakenteelle. [AJK: +] Kaksoisolennot [** Ohjaus antaa aikaa ja tilaa kiirastulessa piinattujen veljesten maailmankatsomusten ristiinajoille. Veljekset tulevat ja poistuvat näyttämön diagonaalissa kohdatakseen toisensa aina uudella radalla, maailman siirtymässä. Mekaaninen reaaliaika on siirtynyt unien ja valvetilan väliin. Silmanräpäys voi kattaa loputtomia ajallisia avaruuksia. Dostojevskin spiraalimainen materiaali kerrotaan näyttämöllä monologisena ajatuspuheena, jossa kohtaukset liukuvat toisiinsa näkökulman vaihdoksina. Leppäkoski antaa ihmisten itsetutkiskelun kaikupohjaksi kriittisen ulkopuolisen Iäsnäolon. Kertoja siirtyy kuulijaksi, tapahtuman subjekti objektiksi ja päinvastoin, molemmat ovat yhtäaikaisesti Iäsnä ja tarkkailevat toisiaan näyttämöllä. - Mitä tämä kaikki tarkoittaa? -Esteetikkojen hömpötystä? **] Mihail Bahtinin Dostojevski-tutkimuksessaan pohtima kaksois-olentoteema tulee Ryhmäteatterissa lihaksi kiinnostavassa muodossa. Veljet etsivät itseään toisissaan, mutta myös naissuhteissaan. Mitja poukkoilee marttyyrimaisen Katerinan ja intohimoisen Grushenkan välistä. Munkki Aljoshan peilinä on nuori ja hysteerinen Lise. Ivan ei rakasta vaikka haluaisi, vaan hän kulkee Katerinan ohitse. Rakkaus ei pyhitä, eikä pelasta. Intohimot riehuvat hetken, mustasukkaisuus tulee ja menee, mutta suhteet revitään auki. Rauhaton joukko pyörii kuin liekanarussa, kiinnitettyinä sekä itseensä että toisiinsa. Isä Zosiman valokin vaihtuu nopeasti varjoiksi. Valo rinnastetaan auringonkukkapeltoon, jonka Lise nopein käsin poimii pois. Näyttämöä reunustavan kehyksen hiekka jää rahisevaksi mielen maisemaksi. Matot pehmentävät kylmää lattiapintaa vain näennäisen hetken. Ideamaailma, mielikuvat ja mielen sisäiset liikkeet ovat esityksen dynamiikkaa. Se kangistuisi ja kuivuisi kasaan nopeasti, ellei työtä veisi eteenpäin niin suunnattoman taitava ja ammattitaitoinen näyttelijäryhmä. [** He kantavat hahmojaan ja niiden sisäistä ristiriitaa tavalla, jossa näyttelijä muuttuu esittämäkseen henkilöksi. Tai vielä enemmän: Karamazovit muuttuvat Ryhmäteatterin näyttelijöiksi. Kuten Ivan Kari Heiskaseksi! Dostojevskilaisemmin kuumeista jumalihmistä ja kapinoitsijaa on vaikea kuvitella. Hän ei uuvu edes Ivanin pitkissa tilityksissä vaan kohtaa paholaisensa fyysisen hajoamisen äärireunalla. Heiskasen työ vertautuu hienoimpaan Dostojevski-rooliin, minkä koskaan olen nähnyt: pietarilaisen Malyi-teatterin Riivaajien Nikolai Stavroginiin. Niin kylmä ja niin palava. Kun Ivanista sanotaan, että hänen silmänsäkin ovat käyneet keltaisiksi, näkyy se toden totta Heiskasen silmien kelmeytenä. Ivanin tunnustusten kuulijana, oman jumalkuvansa äärillä ponnistelevana Aljoshana näemme Martti Suosalon. Hän ei ole venäläisten elokuvien kerubimainen pyhimys-Aljosha vaan kiinnostavampi: karhea, kömpelö, yksin jätetyn lapsen kaltainen, joka kasvaa kun on pakko. Pertti Sveholm on vanhimpana veljenä Dmitrina vaikuttavampi kuin ikinä. Hänen vahvasti eletty Mitjansa seisoo viimeisellä rannalla. Tulkinnan jokaisessa hetkessä näkyy syyllisyyden, hukuttavien pakkomielteiden ajama ihmisriekale. AJK: + **] Ukkosenjohtimet Yksi esityksen hätkähdyttävimmistä hahmoista on Vesa Vierikon äpäräveli Smerdjakov. Vierikko saa esiin vähin mutta äärimmäisen harkituin keinoin Smerdjakovin niljaisen ja säälittävän alemmuuden, henkisen orjuuden ja riippuvuuden. Kari Väänäsen viinanhuuruinen isä-Karamazov vilahtaa näyttämöllä. Hänellä pelataan, mutta hän itse ei osallistu siihen enää. Naiset ovat tässä tulkinnassa Iähes yhtä tärkeitä kuin miehet. Heissä purkautuu hysteria kuin ukkosenjohtimissa. Liisa Mustonen lataa ääripisteestä toiseen ryöppyävän nuoren Lisen tunnemyrskyihin oman persoonallisuutensa säteilevän voiman, tihentyneesti. Viime aikoina usein valkokankaalla nähty Mustonen tekee loistavan teatteriläpimurron. Sari Havaksen Grushenkan tulipunainen ja aistillinen maailma on yhtä kokonaisvaltainen. Sara Paavolainen esittää Katerinan vastakohtaisen ylpeyden ja kaaosmaisen nöyryyden tilan näyttäväti, hysterian halliten. Poistumrne Kallion yöhön pökertyneinä. Ei väsymyksestä, mutta kaikkien vastaanottavien aistien jännittäminä. Karamazovin veljekset on palkinnut yltiöpäiset tekijänsä ja kysymyksiä etsivän teatterikatsojan. KIRSIKKA MORING, HeSa 94-01-30 AJK: Näyttelijäsuoritusten arvioinnissa olen samaa mieltä KM:n kanssa. Huom kuitenkin Eira Mollberg, SK (seuraavassa)

Karamazovien ääni ja vimma

Fjodor Dostojevski - Raila Leppäkoski: Karamazovien velfekset. Ryhmäteatteri Tätä mammuttilastia maihin soutamaan tarvitaan Ryhmäteatteri, ja mistä muualta samanlainen näyttelijätaidon ja taiteellisen tahdon tasavahva lataus mahtaisi löytyäkään. Yksikään osapuoli ei pääse helpolla, ei esittäjät, ei yleisö eikä edes Dostojevski. Viisi tuntia täysillä kierroksilla, mutta teoksen 1300-sivuisesta epiikan virrasta pääsee näytelmään silti vain dramaturgin valitsema osa, ja se määrää painotukset. Peruskuvio on tietenkin jäljellä, isänmurha, veljesten suhteet, syyllisyys, viaton kärsimys, usko. Veljesten elämään vaikuttavat naiset ovat vahvasti esillä, vahvemmin kuin kirjassa. Vai tuntuuko vain siltä, kun ohjaaja haluaa heidän saavan hysteerisen kohtauksen toisensa jälkeen? Esityksen kolme näytöstä ovat täynnä ääntä ja vimmaa. Suvannoiksi avartuvat monologit. Monen mielestä teoksen hienoin kohta on Ivan-veljen "runoelma", suurinkvisiittorin ja Kristuksen kohtaaminen ja keskustelu. Kari Heiskasen puolituntista taidonnäytettä seuraa henkeä pidättäen. Karamazovin veljekset on [** kammottavan ajankohtainen. - Aina! **] Miten se ruokkii katsojaa, ehkä ahdistunutta ja tulevaisuutta pelkäävää? Venäläisellä hyveellään: kaaoksen läpi säilyvällä kärsivällisellä uskolla. Venäläiset ovat jumalankantajakansaa, sanoo Dostojevski. Kömpelö, avuton, puolustuskyvytön Aljosha kantaa Jumalaa ympäristönsä saastan keskellä naurettavasti mutta hellittämättä. Ja vankimmat lankeavat heikoimman kaulaan, kun hätä on suurin. Liisa Maria Piila, Kirkko ja kaupunki 1994-02-02

EIKÖ ENKELEITÄ OLEKAAN OLEMASSA?
 

Dostojevskin Karamazovin veljeksiä voi pitää venäläisyyden, ortodoksisuuden ja itsensä dostojevskiläisyyden aapisena. Tuskin missään muussa venäläisessä klassikossa venäläiistä sielua on kuvattu yhtä tarkasti ja laveasti vyöryvien intohimojen, sovittamattomien ristiriitojen ja hartaudenkaipuun temmellyskenttänä. Teoksen henkilöt elävät kuin epileptistä kohtausta edeltävässä ylilatautuneessa puristuksessa. Mutta epileptistä kohtausta seurasi Dostojevskin omien sanojen mukaan aina autuas jälkitila. »Taivas laskeutui maan päälle ja ahmaisi minut.» Paitsi että Dostojevski oli maailman paras dekkarikirjailija, syvyyspsykologian edelläkävilä (Freud luki Hamletin ja Sofokleen ohella Karamazovin veljeksiä luodessaan teoriaansa oidipus-kompleksista), hän oli myös tiukasti kasvanut kiinni ortodoksisuuteen ja uskoi sen mystiikan tuomaan sisäiseen vapautumiseen. Tosin hän ajoittain kunnon skeptikon tavoin epäili kaikkea. Karamazovin veljekset romaanin yhdeksi aivan keskeiseksi henkilöksi Dostojevski loi Zosiman, vanhan munkin, jonka ajatuksissa hän käytti esikuvana kahta itselleen hyvin merkityksellistä hengellistä ohjaajaa. Dostojevski loi Zosimasta hengellisen ihanneihmisen, joka pystyy oman persoonansa ja sanojensa kautta vaikuttamaan suoraan muiden ihmisten sieluun. Kuvatessaan erilaisia kokemusmaailmoja Dostojevski ei nähnyt yhtä suuntautumista vähempiarvoisena kuin toista. Mihail Bahtin kutsui tätä kerronnalliseksi polyfoniaksi, moniäänisyydeksi, jossa vallitsee täysiarvoinen ja toisiinsa sekoittumattomien äänten ja tietoisuuksien yhteys. Ohjaajavanhus Zosiman pyhyys oli Dostojevskille yhtä suurta ja totta kuin Ivan Karamazovin piinaava keskustelu vihtahousun kanssa. Raila Leppäkosken ohjaamanjadramatisoiman Karamazovin veljesten alussa Zosima (Vesa Vierikko) istuu valkoinen skeemamunkin puku päällä auringonkukkien ympäröimänä. Aljosa Karamazov (Martti Suosalo) seisoo hämmentyneenä takana. Zosima lukee Aljosalle muistelmiaan ja seuraavaksi hän luennoi rakkaudenoppinsa pääkohdat Katerina Osipovnalle (Maija Leino). Lise Osipovna (Liisa Mustonen) kirmailee kukkien keskellä nyhtäen ne kaikki kimpuksi syliinsä. Zosima on häikäisevän valkoisine partoineen ja vaatteineen sadun hyvän haltijan näköinen. Häin kuuluu enemmänkin Tolkienin mytologiaan kuin venäläiseen todellisuuteen. Zosima poistuu eikä enää palaa. Hänen kuolemansa sittemmin mainitaan, ja hautajaissaatto marssitetaan kynttilöineen näyttämön poikki kuin dekoratliviseksi täytteeksi niin kovin puhekeskeiselle kerronnalle. Kulkuset kilisevät, reki on valmiina, mutta troikka ontuu. Zosima siis poistuu näytelmästä Iyhyen visiitin tehtyään, minkä jälkeen kaikki tapahtumat ovat Ivanin ja Dmitrin sisäisten ristiritojen ja heidän naissuhteidensa hurjaa poukkoilua. Ivan Karamazovin Suurinkvisiittori-tarinasta nousee näytelmän tihentynein ja vangitsevin osa. [** Siinä käydään läpi pelkistetyn monologin muodossa meidän aikamme ihmisen kärsimys ja sen yhteys valinnan vapauteen. - AJK: .. kaikkien aikojen. - Turhaa korkealentoisuuden tapailua **] Veljestroikan täyteläisimmän henkilöhahmon tekee Kari Heiskanen Ivanina. Hänen vaiheittainen muuttunisensa kohti mielipuolisuutta on huimaa seurattavaa. Heiskasen latautuneisuudessa on hypnotisoivaa voimaa. Pertti Sveholmim Dmitri on monisärmäinen ja moniin eri suuntiin levittäytyvä mielenkiintoinen työ. Sveholmista paistaa Dmitrinä suuri myötäelämisen taito. Dostojevskin romaania lukiessa ei voi välttyä tekemästä ikävää havaintoa: kaikki kirjan naiset ovat toivottoman epäsankarillisia ja keskenkasvuisia. He pyristelevät hysteeristen kohtausten vallassa tämän tästä kuin mikroskoopin paljastamat bakteerit. Sara Paavolaisen Katerina Ivanovna, Sari Havas Grusana ja Liisa Mustonen Lisenä tekevät henkilöidensä rajallisuuden puitteissa tarkkaa ja ihailtavaa työtä jokainen. Ryhmäteatteri on vuosien varrella suorastaan jalostanut tyyppien rakentamisen tavaramerkikseen. Heiskasen Ivan ja Sveholmin Dmitri ovat enemmän, heissä sädehtii dostojevskiläinen psykologinen tarkkanäköisyys taidokkaasti. Miksi sitten Aljosan henkilökuva on madallettu tyypin tasolle? [** AJK: Sitä minäkin kysyn **] Hyvän ihmisen uskottava esittäminen on teatterissa aina koetinkivi. Puhtauden ja viattomuuden sisällyttäminen teatterillisuuteen kompastuu melkein aina naiviuteen ja epäuskottavuuteen. Ryhmäteatterin Aljosa Karamazovista on sen sijaan tehty Pölhö-Kustaa. Ikävää ja surullista! Latistavaa! Eikö enkeleitä sittenkään ole olemassa? Yhtälailla veljesten isä Fjodor Karamazov (Kari Väänänen) on irstaudessaan ja itsekkäässä pahuudessaan typistetty hassahtaneeksi ukonrähjäksi vailla minkäänlaista viiltävyyttä. Leppäkosken ohjaus painottaa kärsimyksen aiheuttamaa sielunkramppia. Mutta missä on dostojevskiläinen kohtausta seurannut taivastila? Missä usko hyvyyden voimaan ja kuilun päässä tuikkivan valon kirkkaus? Minulle painotukset jäivät oudoiksi, ehkä jopa kyynisiksi. [** AJK: Samaa mieltä **] Missä on maan päälle hetkittäin laskeutuvan taivaan ahmaisu? Suomen Kuvalehti 1994-02-11 Eira Mollberg