Ilkka Heiskasen voimallinen esitys, mutta asia ei miellyttänyt. Tarinankertojan 2-tuntinen junamatka Moskovasta pikkukaupunkiin. Matkalla ja ennen sitä nautittiin alkoholin korvikkeita, mm 'kolinaa'.
"Peter Shafferin näytelmässä hevosista huumaantunut tallipoika syyllistyy nöyryytettynä kauheaan tragediaan. 70-lukulainen avantgardedraama on tänään nuoren Esa Leskisen tulkinnassa jäntevä ja koskettava psykologinen jännäri. Esa-Matti Pölhö on poikana erinomainen, samoin Seppo Pääkkönen häntä epäluuloisesti parantavana psykiatrina." (Nyt 4.10.-10.10.)
"Terrence McNallyn näytelmässä oopperadiiva Maria Callas neuvoo nuorempiaan laulun tulkitsemisen ja lavasäteilyn jalossa taidossa. Oppituntien aikana käydään myös läpi Callaksen menneisyyden avainkohtia. Christina Indrenius-Zalewski on Jukka Kajavan ohjauksen pääosassa vakuuttava. Hänen Callaksessaan on särmää, piikikästä huumoria ja uskottavaa karismaa. Opissa olevien nuorten kohtauksissa on nasevasti toimivaa huumoria." (Nyt 4.10.-10.10.)
Kurkeloille oli myös paikat varattu, muutta peruuttivat. Heidän tilalleen ilmestyivät Marjatta Junttila ja Gavin Bingham suoraan Washingtonista IMFn kokouksesta. Muistutin mieleen Geneven yliopiston Cours des institutions internationales 1961 aivan hetkeä ennen Berliinin muurin pystytystä. Kerroin käyneeni Sallan siellä täsmälleen minun ikäisenäni ollessa verestämässä vanhoja muistoja. Marjatta kertoi olleensa siellä useillakin kursseilla ja juuri siellä tavanneensa Gavinin. Kerroin juuri pari päivää sitten saaneeni silloisen Hetty Wildeboerin, miehen Joostin pitkän kirjeen, jossa kerrottiin Hettyn traagisesta kuolemasta syöpään. Joostin kirjeen mukaan Hettykin oli useaan kertaan ollut Genevessä muistojensa äärellä. Marjatta pahoitteli tapahtunutta, mutta muuten oli yhtä iloinen kuin aina ennenkin. Kyseli vieläkö kävelen työmatkani. Ilmeisesti Runeberginkadulla sijaitsevan asuntonsa ikkunasta on nähnyt minut reppuineni, kuten niin monet muut ovat autolla ohi ajaessaan nähneet, kun jatkuvasti kyselevät.
WEST SIDE STORY BROADWAYMUSIKAALl. SUURI NÄYTTÄMÖ
Jerome Robbinsin aiheeseen perustuen kirjoittanut Arthur Laurents, säveltänyt Leonard Bernstein. laulujen sanat Stephen Sondheim, suomennos Jukka Asikainen. ohjaus Raija-Sinikka Rantala. musiikin johto Hannu Bister. koreografia Marjo Kuusela, lavastus Kati Lukka, puvut Sari Salmela. Näyttelijät mm. Pentti Hietanen [Tony], Marika Krook [Maria]. Kari Mattila, Ville Keskilä, Ville Pusa. Tommi Eronen, Esa Latva-Äijö, Kati Outinen. Oskari Katajisto, Matti Rasila ja tanssiryhmä sekä 30 soittajan orkesteri.
Kolmen ensimmäisen kuukauden aikana jo yli 50.000 katsojaa, cd-levyä myyty runsaat 10.000 kpl. Liput puh. 394 022, permanto/parveke 190/130 mk.
Ohjaus: Juha Malmivaara Lavastus: Tiina Makkonen Puvut: Maija Pekkanen Koreografia: Paula Tuovinen Näyttelijät: Hannele Lauri, Elina Hurme, Kielo Tommila, Eija Vilpas, Aino Seppo, Heikki Sankari, Jyrki Nousiainen, Tommi Eronen
On elonkorjuun aika Eletään 1930-lukua pienessä irlantilaisessa kylässä. Samassa talossa asuu viisi naimatonta sisarusta. Heidän veljensä, entinen lähetyssaarnaaja, on palannut sairaana Afrikasta. Nuorimmalla sissaruksista on pieni poika, jonka isä, gramofonikauppias ja hurmuri, vaikuttaa edelleen tämän perheen elämässä. Näytelmän kertoja on tuo poika, joka vuosikymmenten takaa muistelee elämää kotikylässään.
Brosyyri: 'Näytelmä on haikea ja hauska, älykäs ja kipeä.'
Meihin ei kuitenkaan purrut: pitkästyttävä, ilman kantavaa ajatusta.
Mikä helvetinmoinen vastaveto EUlle! o Ja mitkä näyttelijäsuoritukset!
Helsingin Sanomat 961212
o Meidän tarinamme o Miesten
uho o Naisten itku o Sammon
arvoitus o Kalevala teatterissa
AJKn Peräkaneetti: o Rafael
Kontula 19980125
Tämä oli ensi reaktioni katsomossa, johon olin tullut aivan pahaa aavistamattomana, melkein etukäteen tympääntyneenä viimeaikaisten teatterikokemusten johdosta. Mutta tämä Kalevala kolahti, ja oikein toden teolla. Vuosiin en ole näin rämäkkää esitystä nähnyt. Tarkemmin ajateltuani kohta oivalsin, että tämä on sittenkin niitä onnellisia taiteen sattumia, jotka syntyvät ajan hengestä ja yksinkertaisella sivalluksella näyttävät koko kuvan, paremmin kuin viisaimmatkaan asiantuntija-analyysit. Ei, tämä ei sittenkään ollut vastaveto, vaan yksinkertaisesti tahattomasti syntynyt mahtava taiteellinen näyttö siitä, että meillä on väkevä kulttuuritausta, kestää vertailun minkä muun Euroopan kansan kanssa hyvänsä.
Tämä ei ollut vastaveto, sillä vastavedot, tarkoituksella synnytetyt, johtavat aina kireisiin äänenpainoihin. Jotakin poljetaan maahan ja jotakin nostetaan ylös jonkun toisen kustannuksella. Ja Kalevalassahan ei ole mitään sellaista (vaikka siinä puolivillainen Joukahainen konkreettisesi suohon lauletaankin). Se on dramaattista elämän arkipäivää, jossa kylläkin vahvempi tuntee voimansa, muttei halveksi vastapuolta. Tämä taistelun sopuisan suuripiirteinen, kaikkien edun mukainen lopputulos toteutuu jopa Sammon ryöstössä siten, että monopoli menee murskaksi ja Sampo pirstaleiksi ja ajautuu Suomen rannoille kaikkien hyödyksi ja kukoistukseksi.
Tämän kaiken suurella innostuksella onnistuu välittämään Kansallisteatterin esitys. Antti Einari Halonen on iskenyt naulan kantaan joka asiassa. Vaikka kysymys oli ennakkonäytöksestä, oli esitys alusta loppuun hiottu. Runo esitettiin runona parhaiden perinteiden mukaisesti artikuloiden, niin että siitä sai erinomaisesti selvää. Näyttämö oli juuri sopivasti pelkistetty ja toiminta tapahtui päivän kehrän kultaamalla tantereella. Usein tällaisen suurteoksen lyhentäminen näyttämölle paljastaa kiusallisesti skarvaukset, mutta tämä esitys oli siinäkin suhteessa täysin saumaton, ikäänkuin olisi näytelty juuri sitä yhtä ja ainoata perinteistä oikeata versiota.
Ja mitkä näyttelijäsuoritukset! Veikko Honkanen oli muhkeine äänineen huomattavan vakuuttava Seppo Ilmarinen. Entä sitten Väinämöinen? Se joka ei ole näytöstä nähnyt ja kuulee, että vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän ikuinen oli - Pekka Autiovuori, voi syystä tuhahdella. Mutta menköön katsomaan. Kyllä on jämäkkä Väinämöinen - (ovela) 'tietäjä iänikuinen' tietysti korostuu enemmän kuin 'vaka vanha'. Myös laulajan vaikutelma on mitä ilmeisin, vaikkei muistaakseni mitään laulanutkaan. Erittäin vakuuttavia olivat myös nuoret komeat miehet Kullervo ja Untamo jotka omalla tavallaan toivat tärkeitä vivahteita Kalevalan kansan arkipäivään. Luulen, että juuri tästä vivahteikkuudesta syntyy se rikkaan ja omaperäisen kulttuurin vaikutelma, joka toden totta röyhistää rintaa ja tuo mieleen myös vastavedon EUlle.
Myös Kalevalan naiset ansaitsevat kaiken kiitoksen. Seela Sellan Lemminkäisen äiti oli ehdottoman peräänantamaton sisupussi hippiäismäisestä koostaan huolimatta. Ihan näytti kuin poika olisi ollut puota pidempi äitiään, ainakin on varmaan puolta painavampi. .. ja kuitenkin äitiä tarvitsi. Mahtavan arvonsa tunteva hahmo oli myös Pohjan akka. Oli neuvotteluvoimaa ja osasi sitä myös käyttää. Onkin nähtävä niin, että tässä EU pippalossa Suomi neito on Pohjola ja EU on Kalevala. Toivoa vaan sopii, että EU-kisakin päättyy yhtä onnellisesti kuin Kalevala, monopolit murskataan ja Sampo sukeutuu siunaukseksi kaikille.
Koko esityksessä oli vain yksi mauton särähdys. Jäi täysin mysteeriksi, minkä vuoksi loppukohtauksessa Pohjan akka oli riisuttu paljaaksi, häväisty, vaikka juuri oli saatu aikaan kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu. Eivät ole huonoja Antti Einari Halosen muutkaan ohjaukset, mutta tämä on yksinkertaisissa ja luontevissa ratkaisuissaan ehdoton yliveto. Kuten sanottu: vuosiin ei ole täman veroista nähty. Menkää kaikki itse katsomaan! - (AJK 961211).
Ramppiin astuu rohdinasuinen Vakavanha ja lukee tervetuliaisriimit. Näinhän juuri Väinämöinen on totuttu näkemään. Kunnes rautaesirippu rävähtää auki, patarumpu kumisee ja näyttämöä ympäröivistä suljetuista ovista räpsähtää esiin modernisti iätön kalevalainen maailma.
Senhän olemme jo oppineet, että Kalevalaa voi tehdä näyttämölle hauskasti, epäpyhästi ja tarinoita dramaattisesti kertoen.
Mutta nyt näemme Kansallisteatterin suurella näyttämöllä selkeämmin kuin koskaan, miten kansainvälinen eepos Kalevala oikeastaan Euroopan myöhäisromantiikkaan ajoittuvasta syntyhistoriastaan alkaen onkaan.
Ohjaaja Antti Einari Halonen tuntee Kalevalansa, jos kuka. Hän on muutaman vuosikymmenen ajan ohjannut eeposta näyttämölle milloin Mikkelissä milloin Kemissä, Radioteatteria unohtamatta.
Suhde eepokseen on muuttunut tulkinnasta toiseen. Mikä aikoinaan alkoi Mikkelissä kapinallisena tabu-Kalevalan vastatulkintana, on nyt tyyntynyt ja seestynyt perusnäyttämöllä kerrotuiksi kirkkaiksi, selkeiksi perustarinoiksi ihmisen tarpeesta rakastaa - ja sotia!
Esitys ei ole sidottu mihinkään tiettyyn aikaan, paikkaan tai kulttuuriin vaan käyttää kerronnassaan ja kuvakielessään globaaleiksi venyviä viitteitä, myyttejä ja jopa rituaaleja.
Tuttua ohjaajan dellisistä tulkinnoista ovat itämaisten taistelulajien puvut ja sauvat, tyhjäksi puhdistettu pyöreä koroke, jolle tapahtumat tuodaan ja pukujen paljon kertova tyylittely.
Anneli Qveflander on Kalevalan mielikuvitusrikkaana pukusuunnittelijana parhaimmillaan. Pukujen etnistä ja myyttistä alkuperää pohtiessaan katsoja saa aivonsa liikkeelle!
| Kalevala. tarinat joista meidät on tehty. | |
|---|---|
| Elias Lönnrotin ja Eino Leinon Kalevaloista | |
| Sovittanut ja ohjannut: | Antti Einari Halonen |
| Lavastus: | Ulla Selinheimo. |
| Puvut: | Anneli Qveflander. |
| Musiikkia improvisoivat: | Juha Mäkelä, Karri Perttu ja Juha Varis. |
| Rooleissa: | Maria Kuusiluoma, Pekka Autiovuori, Marjukka Halttunen, Soila Komi, Päivi Akonpelto, Tiina Rinne, Seela Sella, Juha Varis, Esa- Matti Pölhö, Juha Mäkelä, Veikko Honkanen ja Karri Perttu. |
Halonen on sovittanut uuden Kalevalansa yhdistäen Elias Lönnrotia ja Eino Leinon näyttämö-Kalevalaa, ja unohtanut usein teatterin pohjana olevan, unkarilaisten aikoinaan Suomeen tuoman näyttämösovituksen.
Leinon osuus näkyy siinä, että sovitus koostuu selkeästi dramaattisista pienoisnäytelmistä, joista jokaisella on oma päähenkilönsä ja teemansa. Aino. Lemminkäinen, Pohjan häät, Kullervo, Sammon rakentaminen ja ryöstö ovat näytelmäkollaasin nimitarinoita.
Tarkkaan ajateltuna ja jäsenneltynä Kalevala eli tarinat, joista rneidät on tehty toimii kiinteänä, rivakkana parituntisena esityksenä.
Tulkinnassa Kalevalan sankaruus on höyryävän miehistä.
Joukahainen myy sisarensa tappelunsa lunnaina vanhalle Väinämöiselle. Lemminkäinen viuhtoo miekkoineen milloin Pohjolassa milloin taas Saaren naisia vokotellen, ja Kullervo panee sileäksi kaiken, myös itsensä.
Halonen siirtää kalevalaisten sankareiden uhon ja narsismin näyttämölle hauskasti ja hävyttömästi. Katsoja lumoutuu Esa- Matti Pölhön nuoren Lemminkäisen pullistelusta ja suruttoman itserakkaasta pääkallonmetsästyksestä.
Yhtä huikea omassa orvon paimenen kostossaan on Juha Variksen jäntevä, tulisieluinen Kullervo. Sama näyttelijä tulkitsee vakuuttavasti myös Joukahaisen uhittelun modernin nuoren pojan näkökulmasta.
Kansallisteatteri on taas napannut näyttämölleen yhden sukupolvensa lahjakkaimmista: Juha Variksen.
Näissä tarinoissa on tietenkin näennäisenä teemana aina kosto, mutta kysymystä tarkennetaan. Pakkoko nuorten miesten on lähteä aina miekalla kostamaan? Esitys kummeksuu ironialla ja huumorilla.
Väinämöinen on Pekka Autiovuori, hattu päässään ja mustassa herrainpuvussa. Se tarkoittaa, ettei Väinämöinen suinkaan ole partasuuklisee vaan liukkaasti nuoriin naisiin lipeävä kelmi - kaikkien suomalaisten esi-isä!
Voi Ainoa, Saaren ryöstettyä Kyllikkiä, voi Kullervon sisarta, ja surku Lemminkäisen, Joukahaisen ja Kullervon äitejä. Romanttiset aivoitukset kalevalaisen vahvasta matriakaatista kumoutuvat viimeistään nyt.
Naiset eivät ole ollenkaan vahvoja tai kudoksia käsissään piteleviä. Uhreja he ovat niin nuorina neitoina kuin äiteinäkin. Sodat soditaan heidän rukouksistaan huolimatta.
Naisten mana on voimaton, vaikka loitsimalla saadaankin väliaikaisesti kasaan palasiksi pirstottuja urhoja. Maria Kuusiluoman kauniisti ja puhtaasti tulkitsemasta Ainosta alkaen näemme naisten kyyneleet. Soila Komin ja Päivi Akonpellon ilaiset kokevat samat kohtalot, hemmotelluista, kisailevista neidoista tulee miesten käsikassaroita.
Marjukka Halttusen jylhän mustapukuinen äitihahmo yhtä hyvin kuin Seela Sellan kansannainen ovat hienoja ihmiskudelmia. Äiti on äiti, vaikka voissa paistaisi, ainakin jos kyseessä on poikalapsen paapominen.
Naisista ainoa, jolla on voima ja valta, on Sammon rikastama Louhi. Tiina Rinteen upeassa hahmossa on asemastaan tietoinen Louhi, jolle maailman kaikki kulta on suonut valtaa. Valtaansa hän myös käyttää, eikä lainkaan harvahampaisena Gallen-Kallelan luomuksena vaan ryhdikkäästi rikkaana.
Kalevalan kiehtovimpia arvoituksia on kautta aikojen ollut Sampo. Mikä ihmeen härveli jauhaa loputtomasti kultaa ja rikkauksia?
Halosen tulkinta on hurjempi kuin aikoihin. Sampo on kaikki Silkkitien rikkaudet itseensä imenyt maailmanvalloittajien kerho Tshingis-Kaanista Egyptin faraoihin.
He kantavat maailmaa sauvoineen, mutta myös halutessaan pudottavat sen. Sammon ryöstössä voi siten olla kyse yhtä hyvin ristiretkistä kuin eriasteisista siirtomaasodista viikinkien kulkureittejä unohtamatta.
Esitys ei kuitenkaan anna historiallisia selityksiä, vaan keskittyy inhimillisiin tarinoihin petetyksi tulemisen moninaisista muodoista.
Suomi etsii identitettiään uuskalevalaisesta kirjokannesta, mutta juuret ovat samat vanhat, eikä niistä irti pääse. Turhaanpa ohjaaja heitti esityksensä lopuksi Säkkijärven polkan soimaan, tai suri Kullervon kuolemaa tangollaan Sinitaivas.
Alkutuulen kaltaisena ulvova musiikki, rumpujen jylinä ja kilisevät kulkuset olivat esityksen juurevaa äänimaailmaa.
Kansallisteatterin Kalevalasta tullee monen eri-ikäisen yleisön suosikki. Äidinkielen opettajana veisin sinne kaikki kansalliseepokseen vihamielisesti suhtautuvat nuoret.
Viimeistään Lemminkäisen nähdessään he laskevat aseensa.
KIRSIKKA MORING
| Kalevala teatterissa |
|---|
Suomalaisen teatterin Kalevala-aalto alkoi 1970-luvulla unkarilaisten
ansiosta.
|
Olipa tällä kertaa pettymys Kirsikka Moringin arviointi. Aivan kuin katkeruuden hedelmöittämä naisnäkökulma on mielestäni tässä tapauksessa epäoleellinen kuten yleensä muutenkin. Ne jotka tällaisen naisnäkökulman ottavat esille tulevat tehneeksi juuri sen mistä he miehiä syyttävät. Tällainen naisnäkökulma on yhtä hedelmätön ja pöhkö kuin macho-nökökulmakin. Ne eivät totisesti kumpikaan maailmaa paranna. Mutta jos jokin suuri ristiriita pitää yhteiskunnassa olla, olkoon se tämä miehen ja naisen välinen konflikti mieluummin kuin kansainväliset konfliktit. Tämä julkinen miehen ja naisen konflikti päättyy joka päivä heti kun sen hyysijät astuvat kotiovesta sisään.- Tai jos ei pääty, niin se rajoittuu sitten vain sen kotioven sisäpuolelle.
Teatteriarvostelusi talletin ja meninpä niiden innoittamana katsomaan
Kan-
sallisteatterin Kalevalan. Pidin kyllä esityksestä, mutta tekstistä
en olisi
kaikin paikoin saanut tolkkua, ellei Lappeenrannan lyseossa Esteri Iiskola
oli luettanut sitä pitkät pätkät ulkoa. Pekka Autiovuorta
en olisi ikinä osan-
nut kuvitella vaka vanhaksi Väinämöiseksi, mutta ihan vakuuttava
hän kyllä
oli.
Uudenvuoden yön kirjestä Sallalle ja Pekalle New Yorkiin:
Me jo elämme vuotta 1997. Olimme mummin kanssa oopperassa, ymmärtääkseni käytimme viime vuotisen joululahjamme, kiitos vaan! Loppujen lopuksi se oli hyvä esitys: Tähtien gaala. Esitettiin erillisiä numeroita. Uotinen ja Lenita juonsivat. Mukana oli mm. Jorma Elo Haagista Nederlandse Dansteaterista. Tapasimme Elot väliajalla. Jorma esitti numeron, jossa Uotisen mukaan tarvittiin 'äärimmäistä henkistä ja fyysistä notkeutta'. Piti mielestäni paikkansa. Muistui mieleen olympiavoimistelu ja taitoluistelu. Jorma on sentään 35 v. Jaakko elättelee toiveita, että Jormasta tulisi kaimansa Uotisen seuraaja baletin johtajana. En tiedä Uotisen avuista, mutta juontajana erittäin hyvä, ranskaakin suolsi kuin syntyperäinen, ja Lenita venäjää. Ensin näyttikin siltä, että kysymyksessä on kahden juontajan kielitaitonäyte, mutta ei se siihen jäänyt. (Kahden) Jorman lisäksi vakuuttavia esiintyjiä oli pari Berliinistä, pari Pariisista (nainen sai klassisista kuvioistaan ehkä illan parhaat aploodit). Yleisön sydämeen kävi ehdottomasti myös argentiinalainen tangopari: että pysyivätkin jämptisti tahdissa! Oli myös espanjalainen vanha herra, jonka sormissa kastanjetit voittivat kolmimiehisen suomalaisorkesterin.
Lenita esiintyi lopuksi omana kermakakkunaan, ihan tavallisen näköiset punaiset sukat oli jalassa, mutta ainakin 5 metriä pitkä hameen helma oli laskostettu kekseliäästi hänen ympärilleen 'tarjoiluvaunuun'. Sillä sitten Uotisen kanssa styyräilivät ympäri lavaa. Loppuvaiheessa Uotinen nyhtäisi jostakin valtavan ruusukimpun ja viritti 'Happy birthday to you'. Siitä ymmärsimme, että oli Lenitan (59-vuotis?)syntymäpäivä. Periaatteessa Lenita on hyvä suustaan, mutta kyllä Uotinen asiantuntemuksellaan veti voiton.
Mutta mitäpä on baletti? Siroa, notkeaa ja hurjaa liikettä? Ylevää elettä? Kehon hallintaa? Tunteiden tulkintaa? Minä en valitettavasti saa baletista irti läheskään niin paljon kuin teatterista. Modernissa baletissa sanoma jää enimmäkseen kokonaan ymmärtämättä ja klassisessa baletissa huomio kiintyy liiaksi sivuseikkoihin kuten tanssijan miehisyyden mielestäni turhanpäiväiseen korostamiseen, naisten osalta harvemmin näin - vaikka sitä nyt vielä katselisikin. - Ei, minä en osaa nauttia baletista. - Onneksi on kuitenkin musiikki. Se pelastaa monessa tapauksessa baletin samoin kuin oopperankin.
Kansallisbaletin gaala tähtien yö Kansallisoopperassa. Kansainvälisiä vierailijoita, Kansallisbaletti ja Kansallisoopperan orkesteri, joht. Michel Quèval, juontajina Jorma Uotinen ja Lenita Airisto.
Baletin uudenvuodengaalan ohjelma ei näyttänyt ennakkoon mitenkään erityisellä, mutta tanssijat tekivät siitä erityisen. Näytäntöön oli onnistuttu kokoa maan voimakasvaloisia tanssijoita. Maija Plisetskajan esimerkkiä seuraten kypsän taitajan roolissa oli nyt 76-vuotias espanjalainen José de Udaeta, tanssija, koreografi ja kastanjettivirtuoosi.
Kansallisoopperan lyömäsoittajien kanssa musisoinut José de Udaeta on elävä esimerkki vanhuuteen saakka jatkuvasta vitaliteetista. Tanssija-muusikon ylpeä ryhti jo olkoon malliksi, sillä se kertoo asenteesta.
Pariisilaisten balettivierailijoiden Agnès Letestun ja Jean-Guillaume Bartin tanssima Grand Pas classique oli nautittavaa katsöttavaa, sillä vaikeidenkin liikeyhdistelmien esittämisessä tanssijat ylsivät keveyteen, sulavuuteen ja vaivattomuuteen. Ranskalainen koulu kätkee virtuositeetin henkevään helppouteen, mistä Letestun varvasvariaatio ja Bartin hyppyvariaatio olivat oivallisilla esimerkkinä.
Saksalaiset tanssijat Steffi Scherzer ja Oliver Matz virittivät Gisellen 2. näytöksen kohtauksessa hienon tunnelman. He tanssivat hienostuneena, varhaisromantiikan kunnioitusta ja hallintaa todistavalla tyylillä. Scherzerin epaulement, olkapäiden ja pään käyttö, ei ole niin vivahteikasta kuin venäläisillä, mutta liikeradat hän toteutti loistavan partnerinsa Matzin avulla illusorisen keveästi.
Parin toisena numerona nähty katkelma Roland Petit'n baletista Otto Dix edusti jo ohitettua näytelmäbalettivaihetta, paksusti alleviivaavaa aiheen kuvittamista.
Taiturillinen tangopari Pilar Alvares ja Claudio Hoffman villitsi La Cumparsitallaan ja Piazzolla-tangollaan yleisön täysin. Reaktio osoitti, että tangokansaa löytyy muualtakin kuin Seinäjoen tangomarkkinoilta - maku tosin saattaa olla valikoivampi.
Jorma Elo tarjosi illan todellisen yllätyksen. Hän tanssi kohtauksen William Forsythen baletista Vile Parody od Address. Soolo oli Forsythen tapaan kutkuttavan omaperäistä liikettä, kuin marionetin tanssi postmodernissa kontekstissa. Liikkeet olivat rentoja, vinoon lakoavia, mutta liikesuoritus äärimmäisen tarkkaa ja teräväpiirteistä. Usko- maton soolo, ja Jorma Elon uskomattoinan hieno esitys!
Kansallisbaletin Romeo ja Julia duettoinen (Anu Sistonen ja Timo Kokkonen) oli onnistuneempi kuin Etydit, jossa oli helppouden lisäksi hiukan punnerruksen makua. Seija Silfverbergin huolella harjoittama Joutsenlammen pas de trois edusti tyylikästä romanttisuutta, mainioina solisteinaan Jarkko Niininen, Susanna Vironmäki ja Arja Tervo.
AULI RÄSÄNEN
Kansallisbaletin tanssija Jonas Lundqvist palkittiin tiistaina Pro Opera-yhdistyksen kannustusapurahalla. Uudenvuoden aaton Tähtien yö-balettigaalassa jaettu 25 000 markan palkinto annetaan nuorelle, lupaavalle tanssijalle ja se on tarkoitettu tukemaan jatko-opintoja ja osallistumista kan- sainvälisiin kilpailuihin. Pro Operan palkinto jaettiin nyt ensimmäisen kerran; oopperatanssiaisissa 8. maaliskuuta annetaan palkinto laulajalle. (STT-HS)
Helsingin Sanomat, maanantaina 30. joulukuuta 1996
Kansallisbaletin tanssija Jorma Elo lähti 12 vuotta sitten Mats Ekin johtamaan Cullberg-balettiin Tukholmaan. Sillä tiellään hän yhä on, vaikka tanssiryhmä on vaihtunut. Nykyään Elo tanssii JM Kylianin maineikkaassa Nederlands Dans Theaterissa Haagissa.
"En näe mitään syytä vaihtaa työpaikkaa. Kylianin ryhmässä työn laatu on aina korkea", Jorma Elo toteaa.
Uudenvuodenaattona hän esiintyy pitkästä aikaa suomalaiselle yleisölle, joka ei ehkä muista häntä, koska tanssijan kotimainen ura nuorena jäi lyhyeksi. Elo sai jo 16-vuotiaana sopimuksen Kansallisbalettiin, ja 24-vuotiaana hän lähti lahden yli Tukholmaan.
Jorma Elon tavoin ulkomaille lähti useita hänen sukupolvensa tanssijoita, Sa ikätoveri on vammojen takia joutunut lopettamaan tanssimisen.
Jorma Elo on - kop, kop - pysynyt hyvässä kunnossa pari vuotta sitten tehdyd polvileikkauksen jälkeen.
"Kylianin baletit rasittavat selkää ja William Forsythen koreografiat voivat koetella polvia ja nilkkoja, mutta vaikea yhtä koreografista tyyliä on pitää toista vaarallisempana. Vaara on siinä, että joutuu ilman riittävää valmistautumista tanssimaan uudenlaista liikettä."
Elo on tanssinut Hollannissa vuodesta 1990. Nederlands Dans Theater on jo pitkään ollut kuuluisimpia nykybalettiryhmiä Euroopassa, ja maineelle on katetta myös tanssijan näkökulmasta. "Saamme tehdä työtä sellaisten hyvien koreograflen kuten Jiri Kylianin, William Forsythen, Mats Ekin ja Ohad Naharinin kanssa. Ja todellakin koreografien itsensä, ei pelkästään heidän teostensa harjoittajien, kanssa." "Assistentti voi harjoittaa teoksen hyvinkin pitkälle, mutta vain koreografi voi antaa esitykselle maun", Jorma Elo sanoo.
Frankfurtin baletin johtaja William Forsythe kuuluu hänen koreografisuosikkeihinsa. Forsythe teki taannoin uuden teoksen neljälle Nederlands Dans Theaterin miestanssijalle, joista Elo oli yksi. Tanssijat matkustivat Frankfurtiin ja viettivät koreografin seurassa harjoitussalissa kaksi tiivistä viikkoa. Elo kuvailee aikaa unohtumattomaksi. Karismaattinen Forsythe on tätä nykyä Euroopassa tanssin jumala nro 1. Hänen opetuslastensa joukko on suuri.
"Välillä Forsythen ei edes tarvitse tehdä askeleita valmiiksi - hän antaa tanssijoille vain viitteitä, ja tanssijat täydentävät tehtävän."
Kansallisoopperan uudenvuodenaaton gaalassakin Elo tanssii Forsythea, viiden minuutin soolon baletista Vile Parody of Address.
Tärkeä syy viihtymiseen Haagissa ovat myös Nederlands Dans Theaterin tanssijoiden koreografiworkshopit. Elo on jo neljänä vuonna tehnyt koreografiaa, kokeillut kehään sekä dueton tekijänä että kymtnenhenkisen ryhmän liikuttajana.
"Meidän ryhmässämme kaikki tekevät koreografiaa, ei se ole mitään tavatonta. Maaliskuussa 24 tanssijaa 32:sta tekee koreografian", Elo toppuuttelee. Hän on ollut perustamassa ryhmän sisälle tanssijoiden omaa pienryhmää, joka on käynyt esittämässä workshopiii teoksia muun muassa Itävallassa ja Lontoon Sadlers Welisissä. Workshopin perusteella Kylian on valinnut muutamia nuoria koreografeja tekemään ensi-iltateoksia sekä 32-henkiselle pääryhmälle että nuorten 12-henkiselle Nederlands Dans Theater 2:lle.
Elo on työskennellyt monen voimakkaan koreografin kanssa. Kuka heistä sitten on eniten vaikuttanut hänen töihinsä? "Minun koreografiani taitaa joka kerran muistuttaa vähän Mats Ekin teoksia", Elo naurahtaa.
Kuvateksti: Jorma Elo tanssii seitsemättä vuotta Hollannissa.
AULI RÄSÄNEN
Balettigaala Tähtien yö Kansallisoopperassa ti klo 20. Ohjelmassa esiintyvät Kansallisbaletin solistien lisäksi mm. tanssijat Jorma Elo Nederlands Dans Theaterista, Oliver Matz ja Steffi Scherzer Berliinin Valtionoopperasta, Agnès Letestu ja Jean- Guillaume Bart Pariisin Oopperasta, kastanjettivirtuoosi José de Udaeta sekä tangopari Pilar Alvarez ja Claudio Hoffman Argentiinasta.
Näytelmän arvo lähinnä viihteellinen. Sanan säilää säihkytettiin uskomattomalla nopeudella. Hiki tuli näyttelijöille myös muusta vouhkaamisesta. Vanhukset eivät näistä osista selviäisi. Pääosissa Mats Långbacka, Johan Storgårds, Susanna Haavisto. Vakuuttavia esittäjiä. Kuitenkin Storgårds riisuutui mielestämme turhan päiten ilki alsati ja viipyi ainakin kaksi minuuttia sellaisenaan näyttämöllä. Pitäisi olla painavemmat syyt. Kovin raa'at tehostehälyäänet häiritsivät. Teatteri on itse asiassa aika viihtyisä. Salli teki aulassa ilmalennon, kun astui tyhjän päälle, millään tavoin merkitsemättömän korokkeen reunan yli. Hyvä kahvi pahvimukista. Liput 90 mk/ kpl. Tyylikäs esite 10 mk.
Lars Hamberg, Röda tråden (?)
Don Juan är en ensam individ, instängd i ett fängelse, som utgörs av det att det för honom är omöjligt att gå in i någon somhelst fålla för mer än någon blixtrande sekund. Han irrar omkring i sin tro på ingenting och sin oförmåga att finna den fasta punkt i tillvaron, som en fortlöpande medmänsklig kontakt eller ett prenumererat begär utgör Han kan helt enkelt inte engagera sig i något utanför det egna subjektet. Inte minst när Mats Långbacka under pausen strosar omkring (som en osalig ande, nästan som Hamlet) på scenmittens hårda metallgolv, verkar både hans nutid och framtid meningslös, såsom den också visar sig vara, en varje människas vandring mot det lurande intet.
Molieres 'Don Juan' kunde på Vlirus i Laura Jänttis och Mats Långbackas samarbete bli en tnst tragedi om inte ensemblen i övrigt och inte minst i Johan Storgårds hade haft tillåtelse att ge fart och fläng åt spelet. Här kommer inte minst Maria Öller, som bondfiickan Charlotte och Tobias Zilliacus, som hennes friare Pierrot, till god hjälp medan Susanna Haavisto, som den kutryggige herr Diarnanche, gör en ypperlig prestation. Alla tre sistnämnda, som har flera roller, visar en rolig variation i sina rolltolkningar Susanna Haavisto gör en skör, skön Elvira, som varje man i rummet, utom Don Juan, skulle vilja fästa vid sin sida.
Mats Långbackas Don Juan är alltså inte någon gladlynt livsfrossare. Hans entusiasm för varje nytt offer är ganska dämpad och nyanserad så att man nästan förnimmer hur enformigt förförelsetricket måtte vara. Mest övertygande i styrka är de känslor han blottar när han kämpar mot alla livsvärden, mot världen och Gud. Med andra nyanser (farligt nära överspel) kontrar Johan Storgård i sin överdådigt humörfriska tolkning av Sganarelle, den klassiska komedins rolighetsmakare. Den som i allt detta virrvarr har svårast att få fason på de fem roller han exkreverar är nog Dick Idman, som endast som betjänt verkar övertygande och naturlig.
Eeva Ijäs scenografi var ypperlig med sina två Podier i var sin ända av den långsmala salen och med ett par hundra levande ljus i kronorna, som betjänterna tände före forestållningen. Två belysta uteskåp gav naturassociationer åt de scener där sådant behövdes. På den hårda mittscenen fanns endast en stol, en kommod med tvättfat och ett kringburet nattkärl. Även det ibland vanskliga tricket att trolla bort Don Juan till underjorden genomfördes skickligt. Idel beröm och ändå, en moliersk story som gled förbi, en stundens underhållning om än på högsta exponerande nivå.
Bildtext: Dick Idman i en av sina fem uppenbarelsen och Mats Långbacka som Don Juan.
Lähes epäluuloisina menimme 4h15min pitkää esitystä katsomaan, mutta loppujen lopuksi se oli aika onnistunut. Vaikka oli näin pitkä, oli vain raapaisu, jos ajatellaan kirjan tekstiä. Päähenkilöinä olivat Natasha Rostova (Tarja Nyberg) ja Pierre Bezuhov (Hannu-Pekka Björkman), jälkimmäinen jonkinlaisena ulkoisesti rähjäisenä pitkätukkaversiona, mutta puheet ja teot olivat aitoa Pierreä: ikäänkuin hölmö ja kömpelö jokapäiväisissä asioissa, mutta avara sydän sykki rinnassa, vääryyttä ja pahuutta ei sietänyt, oikeata elämänkulkua etsi. Natasha oli juuri se tulenpalavan räiskähtelevä, juuri teinitytöstä nuoreksi naiseksi muuttuva olento kuin kirjassakin: mukana olivat ensimmäinen (tanssiaisrakastuminen) ja toinen (haavoittuneen hoitaminen) kosketus Andrei Bolkonskiin sekä ailahdus Pierren roistomaiseen lankoon, joka oli jo naimisissa. Natashan isä Ilja Rostov (Leo Raivio) oli mielestäni kirjaa korostetummin päättämätön ja vaimonsa tossun alla. Viisas ja uskollinen Sonja ei rahattomuutensa takia kelvannut Nikolai Rostovin puolisoksi. Vanha Bolkonski (Helge Herala) oli suuri tyranni kunnes kuoli, Maria uhrautui sekä isänsä että veljensä hyväksi. Pierre nai Helenen vahingossa ja vahingossa osui kaksintaistelussa vaimonsa rakastajaan Dolohoviin. Puuhasi vapaamuurarina ja poltti paljon rahaa, mutta ei saanut siitä paljoa irti. Päätti tappaa Napoleonin. Tarina päättyi Moskovan paloon. Pierren uhkarohkea sotaretki ja vankeus ja ystävyys Platon Karataevin kanssa puuttui.
Teknisestä puolesta Annaa häiritsi epäselvä puhe. Kaikki ihmettelimme kuinka niin pienestä näyttämöstä oli niin suuri osa uhrattu arviolta 3-5 cm syvään vesialtaaseen, jonka kautta sekä tultiin että mentiin. Timo kylläkin keksi hyvän perustelun tällaiselle: se kuvasi yleistä olojen kurjuutta sen ajan Venäjällä. Petja Rostov tekikin jonkinmoisen kuperkeikan liukastuttuaan aploodivaiheessa. Ei kyllä Sallin tempuille vetänyt vertaa! (Edellisellä kertaa Viiruksessa ja muutama vuosi sitten Kansallisen pienellä).
Prologi kertoo miten unkarilainen ratsuväenupseeri Stefan Koltay pakenee palvelijansa Jancsin kera siperialaisesta vankileiristä 1918 paikkeilla toivoen pääsevänsä palaamaan takaisin Unkariin.
1 näytös.
Amerikan suurlähetystön puutarha
Tokiossa.
Amerikan suurlähettiläänä John Cunlightilla on unkarilaissyntyinen vaimo, jonka veli Ferry on kihloissa japanilaisen neidon O Lia Sanin kanssa. Cunlight ja hänen vaimonsa muistelevat ensi kohtaamistaan Wienissä. Stefan Koltay, jonka on onnistunut keinotella itsensä Tokioon, saa "Zaky"-nimisenä turvapaikan suurlähetystöstä. Kun Cunlight esittelee hänelle vaimonsa, Stefan kauhistuu tuntiessaan entisen morsiamensa, kreivitär Viktorian. Jancsi tutustuu samanaikaisesti onnellisemmissa merkeissä Viktorian sievään kamarineitoon Riquetteen.
2 näytös.
Amerikan suurlähetystö Pietarissa.
Cunlight on siirretty Venäjälle ja tuo seurueensa mukana myös "Zakyn", yhä tietämättä hänen oikeaa henkilöllisyyttään. Stefan moittii Viktoriaa tämän antaman lupauksen rikkomisesta. Tämä kertoo saaneensa sodan aikana vakuuttavan tuntuisen todistuksen Stefanin kuolemasta ja suostuneensa lopulta uskollisen ihailijansa Cunlightin kosintaan. Viktoria kertoo järjestäneensä Stefanille maastapääsymahdollisuuden poismuuttavan suurlähettilään seurueessa, mutta tämä uhkaa jäädä ja antautua alttiiksi paljastumiselle, vieläpä kuolemallekin, ellei Viktoria lähde hänen mukaansa. Viktoria sanoo, ettei hän voi jättää aviomiestään, joka rakastaa häntä syvästi. Hän ja Stefan laulavat liikuttavan Hyvää yötä dueton.
Venäläiset syyttävät Cunlightia Koltay-nimisen karanneen vangin suojelemisesta, ja vasta nyt hän oivaltaa suojelleensa vaimonsa entistä sulhasta. Koltay tunnustaa hänelle aikoneensa riistää Viktorian häneltä ja että Viktoria oli kieltäytynyt. Cunlight lähettää venäläisille sanoman, jonka mukaan on tapahtunut jokin erehdys, sillä ei hän tunne ketään kapteeni Koltayta. Mutta Koltay, joka ei halua jäädä kiitollisuudenvelkaan kilpailijalleen, lähettää itse Cunlightin nimissä venäläisille ilmiannon, joka johtaa vangitsemiseen. Kun Koltay kuljetetaan pois, Viktoria paljastaa tunteensa häntä kohtaan. Suurlähettiläs kätkee surunsa ja sanoo täyttävänsä vaimolleen kerran antamansa lupauksen erota ilman katkeruutta tai moitteita, ellei pysty tekemään tätä onnelliseksi.
3 näytös.
Viinitarha Doroszman kylässä
Unkarissa.
Vuosi on vierähtänyt. Kyläläiset viettävät viininkorjuujuhlaa. Vanhan tavan mukaan näiden juhlien aikana piti viettää kolmet häät, joissa solmitut liitot muodostuisivat hyvin onnellisiksi. Jancsi ja Riquette ovat ilman muuta halukkaat ensimmäiseksi pariksi, Ferry ja hänen japanilainen vaimonsa O Lia San päättävät pitää uudet häät unkarilaiseen tapaan. Kreivitär Viktoria, joka on eronnut aviopuolisostaan, on myös saapunut juhliin kotikylästään. Molemmat morsiamet juovat maljan sulhastensa kunniaksi, ja kun Viktoriaa pyydetään yhtymään siihen, hän kohottaa lasinsa "unelmiensa lemmitylle". Samassa teirvetuliaishuudot tiedottavat vankeudesta vapautetun Stefanin saapuneen, ja kaikki yhtyvät juhlimaan "Viktoriaa ja hänen husaariaan".
Sävellys Paul Abraham
Ensi-ilta 11.11.1995
Perustuu Emmerich Földesin, Alfred Grünwaldin ja Fritz Löhnerin
tarinaan,
jonka ovat suomentaneet Orvto Kärkönen ja Simo Konsala.
| Yleisohjaus ja koreografia | Elina Jakowleva |
| Henkilöohjaus | Jouko Ouramo |
| Lavastus | TMTN lavasteryhmä |
| Puvustus | Kyllikki Lahtinen |
| Laulujen ja ork. harj. | Jukka Wahlsten / Markku Kojo |
| Valot | Tampere-talo, Jyri Tervakoski |
| Äänisuunnittelu ja miksaus | Tampere-talo, Marko Stenström, Heikki Lehtonen |
| Näyttämömiehet | Tampere-talo, TMT |
| Käsiohjelma | Maarit Persson |
| Näytelmän esitysoikeudet | Näytelmäkulma |
| VIKTORIA | Eeva-Kaarina Honko |
| KOLTAY | Tapio Julku |
| CUNLIGHT | Reijo Lahtinen /Jukka Alander 25. 11. |
| RIQUETTE | Maarit Persson |
| JANCZI | Keijo Kuivanen |
| O LIA SAN | Ingrid Suoniemi |
| FERRY | Jouko Ouramo |
| PÖRKELTY | Reino Turunen |
Esityksen kesto n. 2 h 45 min.
Yksi väliaika 1:n näytöksen jälkeen.
unkarilainen operettisäveltäjä. Abraham työskenteli pitkään pelkästään vakavan musiikin parissa, toimi opettajana Budapestin konservatoriossa ja sävelsi mm. sellokonserton ja koko joukon kamarimusiikkia. Vasta 1928 hän sävelsi ensimmäisen operettinsa Der Gatte des Fräuleins. Menestys kannusti häntä uusiin yrityksiin. Vuonna 1930 hän saavutti hyvin suuren menestyksen operetillaan Viktoria ja hänen husaarinsa (Viktor und Ihr Husar), joka oli tulvillaan erityylisiä ja -rytmisiä iskeviä melodioita. Operetti tuli nopeasti tunnetuksi koko Euroopassa. Abraham muutti Berliiniin ja sävelsi siellä sekä elokuvaoperettimusiikkia että uusia näyttämöteoksia. Myös seuraava operetti, Havajin kukka (1931, Die Blume von Hawaii), sai hyvin suuren suosion. Mutta sävellettyään operetin Tanssiva Savoy (Ball im Savoy), jonka ensi-ilta oli Berliinissä joulukuussa 1932, hän joutui juutalaisen syntyperänsä vuoksi poistumaan Saksasta. Hän muutti Wieniin, jossa hän kirjoitti useita operetteja ja laulunäytelmiä. Toisen maailmansodan syttyessä Abraham muutti Yhdysvaltoihin ja palasi takaisin Saksaan 1956. (Otavan Iso Musiikkitietosanakirja 1, Keuruu 1979)
Abraham on kansanomaisen saksalais-itävaltalaisen operettityylin merkittävimpiä edustajia, jonka tyyli yhdistää salonki-unkarilaisia, amerikkalaisia, kahvilamusiikin ja varhaisen jazzin aineksia joustavalla ja musiikillisesti luontevalla tavalla. (Otavan Iso Musiikkitietosanakirja 1, Keuruu 1976)
Tampereen Musiikkiteatteri perustettiin syksyllä 1987 laulajatarsisarusten Eeva-Kaarina Honko ja Maarit Persson (os. Kiviharju) toimesta. Teatteri on siitä lähtien toiminut aktiivisesti operettiperinteen ylläpitämiseksi. Vanhan Työväen Teatterin päänäyttämölle valmistettiin E. Kálmánin operetti Mustalaisruhtinatar. Ensiesityksen ohjasi Veikko "Operetti-Manninen". Veikon varmoissa käsissä syntyi oikea menestysoperetti. Esityksen jälkeen syntyikin varsinainen operettibuumi. Tähän asti halveksittu operetti olikin melkein jokaisen teatterin ohjelmistossa.
Seuraava ensi-ilta jatkui Kálmánin tahtiin. Kreivitär Maritza pystytti linnansa Tullikamarin Pakkahuoneella. Esityspaikka ei ollut paras mahdollinen, mutta Tampere-talon valmistumista odotellessa ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Maritzan kanssa vierailtiin myös Turun Konserttitalossa. Kreivitär Maritzan ohjasi Tuomo Salmela ja koreografian teki Margit Carpelan.
Syksyllä 1990 otettiin ohjelmistoon F. Lehárin suosituin operetti "Iloinen Leski". Operetti valmistui uuden Tampere-talon suureen saliin. Teoksen ohjasi Kaarina Tuunanen, koreografina toimi Birgitta Kiviniemi-Cheremeteff. Iloinen Leski teki vierailuja myös Helsingin Savoy-teatteriin.
Syksyllä 1992, Tampereen Musiikkiteatterin toimiessa viidettä vuottaan esitettiin jälleen iki-ihana "Mustalaisruhtinatar". Tämän version ohjasivat teatterineuvos Sylvi Salonen ja Birgitta Kiviniemi-Cheremeteff.
Syksyn -92 aikana "Mustalaisruhtinatar" vieraili Helsingissä ja keväällä -93 Turun Konserttitalolla.
Teatterin ensimmäinen valtaus musikaalialueella oli syksyllä -94 valloittava "The Sound of Music", Laulava Trappin perhe, jonka ohjaajana ja koreografina toimi Birgitta Kiviniemi-Cheremeteff.
Tänä syksynä -95 teatteri tuplasi orkesterin vahvuuttaan puolella. 25-jäseninen orkesteri valloittaa Paul Abrahamin musiikilla ja taitavat esiintyjät tempaavat mukaansa tähän ihastuttavaan rakkaustarinaan.
Tampereen Musiikkiteatterin kaikki tuotannot on rahoitettu pääsylipputuloilla.
Toivomme, että Te, arvokas yleisö viihdytte tämän illan "VIKTORIA JA HÄNEN HUSAARINSA" -operetin seurassa.
Eeva-Kaarina Honko - Maarit Persson
Puh 03-2230 230, ma-pe 11-17, la 11-14, Aleksanterinkatu 33
25-jäsenisen orkesterin kapellimestari on Markku Kojo
(Viestistä Marita Olkkoselle:)
Mikä se sellainen Onerva on? Me näimme Viktorian ja hänen husaarinsa. Meitä oli varoitettu etukäteen, että amatöörimäisten esiintyjien innostus on taitoa suurempi, mutta täytyy todeta, että innostus voi myös korvata taitoa ja tässä ihan odottamattomatkin piirteet korvasivat tiettyjä ammattitaidon puutteita. Oli kiehtovan romanttinen juoni, parempi kuin tavallisesti tällaisissa sekä ennen muuta: se oli täynnä Unkaria ja unkaria. Minulle ei nykyään muuta tarvita. Arvelematta täydet 3 pistettä. - Sitten kun onnistut pääsemään Luokkakokoussivulle, pääset myös helposti Teatterisivuilleni. Siellä on arviointejamme.
(Sähköpostiviestistä Sallalle ja Pekalle:)
Sitten vähän lepäilimme, kunnes Ahti soitti oven edestä ja yllätti minut kalsareissa. Varmaan alle viiden minuutin olimme kuitenkin paikalla ja suunnistimme Tampere-talolle. Katsoimme talon, mummi oli siihen hyvin ihastunut, minä olin mykistynyt enkä vieläkään osaa sanoa juuta enkä jaata. Jotenkin se muistuttaa jotakin kemian tehdasta putkineen. Salin tuolit ovat korkeita ja selkämysten sileästä harmaasta (muovi?)pinnasta muodostuu jotenkin muurin tuntuinen kun se on vielä niin korkeakin, mutta akustiikka oli todella hyvä, varsinkin kun esityksessä käytettiin mikrofoneja, jotka tosin joskus särähtelivät. Esirippu on hirvittävän korkea ja luultavasti siitä syystä kiusallisen hidasliikkeinen, niin etteivät aploodeja vastaanottaneet taiteilijat tahtoneet jaksaa hymyillä niin kauaa kuin olisi pitänyt. Ystävämme Marjatta L oli etukäteen varoitellut esiintyjien amatööritasolla; innostus on taitoa suurempi. Mutta niin onkin, että innostus saattaa myös korvata puutteita ammattitaidossa. Se on nähty ennenkin ja nähtiin nytkin. Ja sitten oli vielä eräs, tai kaksikin yllättävää seikkaa, jotka aiheuttivat sen, että täydet 3 pistettä rapsahti teatteripäiväkirjaan: Juoni oli sopivan romanttinen, vähän kuin Hymyn maassa, parempi kuin useimmissa. Ja sitten oli näytös täynnä Unkaria ja unkaria. Minullehan ei muuta tarvita. Varsinkin loppupuolella havahduin monta kertaa tapailemassa, että mitähän se ja se olisi alkukielellä.
Sähköpostiviestin vastaus:
Asko,
Tampere-talo on kuin kylpyhuone. Eikä parempaa määritelmää ole.
Pekka
Liput 150 mk/kpl - väkeä sali melkein täynnä. Rahan täytyy pyöriä ja vinhasti.
Ihan vähän myöhästyttiin, kun vasta 17:45 huomattiin, että näytäntö alkaakin jo klo 18. Taksi vei kuitenkin vikkelästi. Ensimmäisen näytöksen jouduimme katsomaan piippuhyllyltä: kuului hyvin mutta ei tietysti ilmeet näkyneet yhtä hyvin kuin näyttämön vierestä aitiosta, jossa paikkamme olivat. Perheen historia 50-luvulta lähes nykypäivään. Ensimmäisen näytännön 50-luku oli ankean näköistä ja mielestäni kliseemäistä, mutta varmaan aika osuvaa kansanhuollon, ja ennen kaikkea sodan rikkomien perhesuhteiden rekonstruktiota. Väliajalla olin valmis antamaan 0 tai 1. Toinen näytös oli mielestäni paras: siinä oli vauhtia ja huumoria. Näyttelijöiden ammattitaito pääsi oikeuksiinsa. Kolmas näytös alkoi merkillisellä sillisalaatilla toisistaan riippumattomia sisääntuloja ja ulosmenoja, mutta sitten taas päästiin juoneen mukaan ja loppu oli kohtuullista draamaa: alun nuoret olivat nyt vanhoja (aika onnistuneesti, muuten) ja kuolema korjasi melko näkyvästi satoaan. Se melkein riipaisi. - Kaikkiaan kuitenkin tuntui, että lyhyempikin olisi riittänyt. Salli (myös M&C) olivat sitä mieltä, että puoli tuntia pois olisi tehnyt terää.
Oikeastaan mieleenpainuvimmaksi muistoksi tästä teatterikäynnistä jäi se kun galleriassa törmäsimme CÖn muotokuvaan. Merkillinen muotokuva: siitä heti tunsi henkilön, mutta taiteilija, kuka lieneekin, tuntui tavoittaneen vain fyysisen ulkoisen olemuksen, ei lainkaan sielua. Mitähän C itse sanoo? - Mainitsin asiasta ystävälleni HAlle, joka heti esitti uuden näkökulman: on myös taideteoksia, jotka eivät edes pyri esittämään fyysistä näköisyyttä vaan pelkästään henkisen. Mitä merkitystä on 100 vuoden kuluttua sillä minkä näköinen ihminen oli fyysisesti: sen sijaan tärkeätä on kertoa mitä ja miten hän ajatteli. En ole ennen asia tullut näin ajatelleeksi. Tässä on selitys nykytaiteen nonfigurativisuudelle. Näin on ymmärrettävä Sibelius-monumentti ja ehkä Paasikiven patsaskin, vaikka se selvästi Allia ja Juho Kustia myös fyysisesti esittää. Sitä on tottunut vaatimaan molempia ja vielä fyysistä näköisyyttä ikäänkuin välttämättömänä ehtona ja henkistä riittävänä ehtona hyväksymiselle. Ehkä täytyy ryhtyä katselemaan taidetta toisella tavalla. - Ei muuta CÖn muotokuva-asiassa mitään: henkinen näköisyys puuttuu, ainakin minun mielestäni.
Muusikal kahes vaatuses Thornton Wilder'i näidendi 'Kosjasobitaja' järgi. Tõlkinud Leelo Tungal. Originaallavastus ja -koreograafia Gower Champion. Muusikali teostas Broadwayl David Merrick & Champion Five Inc. Esietendus Estonia Teatris 10. märtsil 1996.
Action takes place in Yonkers and New York in 1898.
Dolly Levi, born Gallagher, the jack-of-all-trades widow of a merchant Ephram Levi, is on her way to Yonkers, to arrange the second marriage of Mr. Horace Vandergelder, the well-known half-a-millionaire. But in truth she intends marrying him herself.
In Yonkers we meet Vandergelder, his clerks, Cornelius Hackl and Barnaby Tucker, and his niece Ermengarde. Vandergelder explains why he has decided to do that most foolish thing, marry again.
Dolly arrives and proceeds to clear the field of all rivals, including Mrs. Irene Molloy, a young widow she herself presented to Vandergelder, by telling him about a heiress Ernestine Money, whom he can meet in the 14th Street Association Parade. Vandergelder agrees and goes to New York. His two clerks are tired of Yonkers and go to New York themselves to get some living into them before it is too late. Dolly tries to persuade Ermengarde that it is time for her to rebel, too.
In New York, Mrs. Molloy, whom Vandergelder is interested in, is tired of her dull existence as a milliner and longs for some adventure herself.
By chance, Cornehus and Barnaby take refuge in her shop to avoid meeting Vandergelder. While they are hidden in cupboards and under tables, Dolly, Mrs. Molloy and Minnie Fay - Mrs. Molloy's assistent - distract the suspicious Vandergelder, who still discovers them and, though he does not know who the men are, is angry enough to break off relations with Mrs. Molloy and meet "heiress". Dolly, seeing that Cornelius is much taken with the young widow, arranges for him and Barnaby to take Mrs. Molloy and Minnie Fay to dinner at the Harmonia Gardens Restaurant. Comelius, who has somewhat less than three dollars, suggests not to go to a fashionabla place like this because they have dancing there and he doesn't know how. So Dolly teaches the men.
Dolly is left alone. She speaks to her late husband and explains that she wants to marry Vandergelder because of her solitar-y existence. At the 14th Street Dolly joins the marchers.
Cornelius nad Barnaby convince Mrs. Molloy and Minnie Fay, that the "most elegant" way for them to go down to the Harmonia Gardens Restaurant is to walk.
At the Harmonia Gardens, the entire staff is buzzing with the news that Dolly is coming back for the first time since Ephraim Levi's death. By eight o'clock the excitement has reached fever pitch as the curtains part and Mrs. Levi starts down the staints to marry her and firmly turns him down; then she paints a dreary picture of what life in Yonkers will be without her, and finally she proves to him that his well-ordered existence is somewhat less than that during the confusion engendered by his discovering Cornelius, Barnaby, and also Ermengarde in the Harmonia Gardens show. He discharged Cornelius on the spot and is amazed to hear him declaring his love for Mrs. Molloy.
Vandergelder hears Dolly tell him:
In the next morning in Yonkers, Vandergelder realizes that he's been as big a fool as ever-yone else - and he'd be an even greater fool if he let this wonderful women out of his life. So he asks Dolly, who have expected just such a turn of events, to forgive him and marry him as he sings
Opening at the St. James Theatre in New York on 16 January 1964, the musical Hello Dolly! swiftly became one of the most talked-about shows in the history of the American musical theatre. Michael Stewart's book was adapted from Thornton Wilder's play The Matchmake (1954), which was rewrote from his own play The Merchant of Yonkers (1938). The latter was based on Johann Nestroy's comedy Einen Jux will er sich machen (He Intends to Have a Fling, 1842), which was in turn derived from John Oxenford's play A Day Well Spent (1835). With a fine score by Jerry Herman, choreography and direction by Gower Champion, and excellent central performances, the show survived near-disaster in out-of-town tryouts and by the time it reached New York was set to become a massive box-office hit, which had during seven years 2,844 performances. For its New York opening the show starred Carol Channing as Doly Levi and David Burns as Horace Vandergelder. Numerous recordings were made of the rousing title nu ber, with Louis Armstrong's version topping the US Chart, and winning Grammy Awards as Best Song and Best Male Vocal. Hello, Dolly! won 10 Tony Awards for best musical, book, score, actress (Carol Channing), director-choreographer, producer (David Merrick), musical director (Shepard Coleman), scenic design (Oliver Smith), and costumes (Freddy Wittop). The 1969 film version, which composer Herman regards as definitiva, starred Barbara Streisand as Dolly. Hello, Dolly! in Estonia: 1974 in Pärnu theatre "Endla", staged by Vello Rummo, starring Siina Okskfila; 1976 fragments from the musical in Estonia Theatre, in the title role Helgi Sallo, Vandergelder - Ervin Kärvet.
In fact Gerald Herman, American songwriter, born in New York, was largely self-taught in music. After studying at the University of Miami, where he was active as a playwright, he played the piano in night clubs and wrote for television.He has written musicals I FeelWonderful (1954), Milk and Honey (1961), Mame (1966). His greatest success was Hello Dolly! in 1964.
American playwright, novelist, essayist, and film writer, historien, archaeologist, diplomat, and lecturer in different universities, was born in Madison, Wisconsis. He started writing storics and plays at an early age. In 1926 he published his first novel The Cabala, the same year his first play The Trumpet Shall Sound was produced. The most important part of his creation are plays and the best-known of them are Our Town (1938), The Skin of Our Teeth (1942) and The Matchmaker (1954). His plays are all variations on the theme of the marvels of the human adventure, they are truth-to-life, optimistic and call for increased participation in life. Thornton Wilder has received three Pulitzer Prizes.
Thornton Wilder has said about "The Matchmaker": My play is about the aspirations of the young (and not only of the young) for a fuller, freer partici- pation in life. Imagine an Austrian pharrnacist going to the shelf to draw from a bottle which he knows to contain a stinging corrosive liquid, guaranteed to remove warts and wens, and imagine his surprise when he discovers that it has been filled ovemight with very American birch-bark beer.
Carola Sandbackas roman. Regi Kristin Olsoni, scenografi och dräkter: Ezio Toffolutti. I rollerna: Henrika Andersson, Lilga Kovanko, Pia Runnakko, Margit Lindeman, Marjorita Huldén, Jonna Järnefelt, Birthe Wingren, Sixten Lundberg, Asko Sarkola, Kristofer Möller, Frank Skog och Mats Holmqvist.
Eipä kehumista, vaikka ensimmäinen kolmesta näytöksestä vaikuttikin lupaavalta. Näytelmä oli liian monipolvinen, liian paljon yksityiskohtia, liian paljon henkilöitä ja ainakin tunnin liian pitkä (3:40h). Toffoluttin uskomaton päähänpisto: 'Suurkirkon portaat' (Berliinin itämaisen kulttuurin museosta idea) näyttämönä. Hirvitti, että milloin joku putoaa ja taittaa niskansa tai ainakin jalkansa. Kukaan ei pudonnut, vaikka häävalssiakin tanssittiin. Sarkola esiintyi edukseen kahdessakin roolissa.
MACBETH TARINA RAKKAUDESTA JA RIKOKSESTA
Matti Rossin uuden suomennoksen ohjasi liettualais-moskovalainen Kama Ginkas, lavastus ja puvut Sergei Barhin.
Näyttelijät mm. Santeri Kinnunen [Macbeth], Anna-Elina Lyytikäinen [lady Macbeth] sekä Pekka Huotari, Petteri Hynönen, Oskari Katajisto, Antti Litja, Ville Keskilä, Esa Latva-Aijö, Kari Mattila, Jyrki Nousiainen, Kalevi Kahra, Hannu Kivioja, Jukka Sipilä, Anitta Niemi, Sanna Saarijärvi, Aino Seppo ja Anna-Leena Sipilä.
"Yllättävää, toiminnallista, vahvasti visuaalista teatteria" (Aamulehti/ Soila Lehtonen). Vaikka Macbethin synti on syn- neistä suurin - hän tappaa toisen ihmisen - hän ei ole mikään hirviö. Pelkkä rikostarina ei olisi kiinnostanut katsojia satoja vuosia. Liput 100 mk, eläkeläiset 80 mk, opiskelijat ja koululaiset 50 mk. puh. 394022. Kesta 3 t 10 min. (meillä saman päivän lippu 50 mk).
Tähän pääsemiseksi kannatti katsoa ne 10 ja enemmänkin huonoa. Useita toinen toistaan verisempiä Macbetheja olemme nähneet. Tätä emme ehkä olisi lainkaan lähteneet katsomaan, ellei Ginkasin avustajana toiminut Nina Korimo-Girod olisi suositellut. Olisi ansainnut kolmoset jo monen sellaisen seikan takia, mitä tämä esitys ei ollut: Ei turhanpäiväistä huutoa, metelöintiä ja ammuskelua, ei teennäistä nykyaikaistamista, ei läpinäkyviä ohjaajan puumerkkejä - puhumattakaan siitä mitä se oli: vääristelemätöntä Shakespearea, jota joutuu seuraamaan korvat höröllä, sillä tavanomaisen small-talkinomaisen tarinoinnin keskellä saattaa minä hetkenä hyvänsä iskeä sana terävästi kuin piiskan sivallus.
Ohjaaja oli rytmittänyt esitystä vallan upeilla toiminnan hidastuksilla ja nopeutuksilla sekä puheen rauhoittumisella, niin että jäi aikaa miettiä sen sisältöä. Monia omaperäisiä ja ennennäkemättömiä tehokeinoja oli käytössä. Näyttämö oli ihmeellinen Helvetin esikartano: ettei olisi jostakin Danten Helvetin kuvituksesta kotoisin: loivasti viettävä tanner, joka päätyi merkilliseen vuorenseinämään, taivasko oli sen toisella ja yläpuolella? Näkyvillä oli selvästi helvetti ja helvetillinen meno. Ihmiset oli puettu käärinliinoihin, muut kaikki paitsi helvetin portin vartijat, jotka olivat tavallisia duunareita. Mutta Helvetin portinvartijoista alkaen kaikki henkilöt, niin murhatut kuin murhaajatkin, olivat olivat hyvin inhimillisiä.
Vallanhimo, vaimon lietsomana, ajaa Macbethin kaameaan veriseen kierteeseen, joka alkaa myös välittömästi painaa mieltä ja johtaa Macbethin näkemään sellaista, mitä muut eivät näe ja luottamaan kaksimielisen ennustukseen huomaamatta sen akilleen kantapäätä, heikkoa kohtaa, joka lopulta koitui hänen turmiokseen. Lady Macbeth kannustaa ja piiskaa miestään eteenpäin kunnes lopulta tulee hulluksi: veri ei sittenkään irtoa vedellä kummankaan käsistä. Että oli saakurin seksikkäästi puettuja naisia olematta vähääkään riettaita! Anna joutui sietämään kuusikymmpisen seuralaisensa ääneen lausuman ajatuksen: 'tuollakaan ei ole mitään' (rinnat paljaana). Koko joukkue olisi ansainnut vielä paljon pidemmät aploodit kuin mitä sai.
Toisen näytöksen alkaessa itse Ginkas paperpinkka ja kynä kädessä istui seuralaisineen katsomon etuosassa, mutta pahaksi onnekseen lähti pois eikä ollut kuulemassa, kun näyttelijöiden saamien aploodien lopulla huusin niin kovaa kuin jaksoin 'Bravo Ginkas!'. Jos olisi ollut paikalla, olisin vielä lisännyt: 'Pozdravljajem! (onneksi olkoon)'. Toivottavasti seuralainen kuuli ja vei terveiset perille. On näitä Ginkasin ohjauksia ennenkin nähty, mutta tämä oli paras. Tarkistus: Dostojevskijn Rikos ja rangaistus Lilla Teaternissa 90-luvun vaihteessa (900410, siis melkein päivälleen 7 vuotta sitten ST & AJ) oli kyllä myös huippuhyvä.
F Dostojevskin romaanista 'Kirjoituksia kellarista' dramatisoineet Antti Hietala, Hannu Kivioja ja Erik Söderblom. Suomennos Esa Adrian. Ensi-ilta Q-teatterin Puoli-Q:ssa 14.11.1995. Menossa esiintymään Tallinnassa 13.4. klo 15 ja klo 19, Pietarissa 20.4. klo 14 ja klo 19.
| Hän entinen pikkuvirkamies | Hannu Kivioja |
| Liza prostituoitu | Tarja Nyberg |
| Apollon palvelija | Heikki Kivioja |
Dramatisoitu yksinpuhelu täydellisestä alennustilasta, ihmisestä, joka asuu kellarinloukossa eikä elämässään ole koskaan pystynyt aloittamaan mitään merkittävää tointa eikä milloinkaan ole saanut päätökseen mitään. Värikkäästi dramatisoitu. Aivan yleisö kohahti, kun hunnun takana piilotellut palvelija Apollon olikin kaunis versio (aivan ilmeisesti kaksoisveli) päähenkilöstä, hänestä, joka on niin mitätön, ettei edes nimeä mainita. Dramatisoinnin puolesta ei aika käynyt pitkäksi.
On sanottu, että tässä on Dostojevskijn filosofia pelkistettynä ja sillä tavoin on merkittävä teos. Minä en tätä asiaa nähnyt. Minusta tässä ei päästy mistään mihinkään. Täytti kyllä sen perusteesini, että D ei kirjoittanut mitään, mikä ei olisi voinut olla totta, mutta D:n teksteistä huokuva lähimmäisenrakkauden sanomaa ei mielestäni tästä esityksestä huokunut. Joko se jäi dramatisoinnissa tavoittamatta tai sitten sitä ei tässä pienoisromaanissa ole. Katsomaan menin osittain pelkistetyn filosofian toivossa osittain siitä syystä, ettei parin vuoden takaisen lukemisen (9501) jälkeen ole mielikuvaa sisällöstä. Vielä jäi sekä sisältö että filosofiakysymys kaivelemaan. Pitäisi lukea satakuntasivuinen pienoisromaani uudestaan.
Directed by Brian Friel (The Abbey, Irlannin kansallisteatteri)
Ohjelmassa:
Patrons please note:
In the interest of safety, kindly note location of emergency exits. Smoking and use of photographic or recording equipment is strictly prohibited in the auditorium. To avoid distraction of performers or fellow patrons, we would request patrons to refrain from whispering, rustling sweet papers and also have mobile phones and digital watch bleepers switched off during the performance.
Näytelmän nimi sen paremmin kuin ohjelman umpipimeä selostuskaan eivät todellakaan antaneet odottaa yhtään mitään. Siinä vaiheessa kyllä muistettiin, että oli nähty joku Frielin näytelmä, ohjelmasta selvisi, että se oli 'Elonkorjuujuhla' (Dancing at Lughnasa), joka oli saanut kaikki mahdolliset palkinnot ja mainittiin jossakin - oliko tämän vuosikymmenen, vai oliko koko vuosisadan parhaaksi näytelmäksi. Jouduimme vähän hämillämme ihmettelemään, että oliko vika siis esityksessä. Mutta BB emäntämme Eileen Mohair oli kanssamme samaa mieltä: Elonkorjuujuhla ei mitään, tämä erinomainen. Muistui jyrkkänä vastakohtana mieleen Turkan puhevikaisiksi kouluttamat näyttelijät. Tällä äännettiin selvästi ja kauniisti, niin että tuntui, ettei ainutkaan sana mennyt ohi: niin tai oliu siellä jokunen, esim 'quagmire' - niin eihän sekään mennyt ohi, mutta ei merkitys muistunut mieleen (sanoisiko 'purakko'; tässä kuitenkin taloudellinen ahdinko).
Näytelmässä pohdittiin elämässä selviämisen kysymyksiä. Henkilöhahmot erottuivat hyvin terävästi toisistaan. Päähenkilö oli periaatteilleen uskollinen kirjailija, joka ei ollut koskaan kosiskellut yleisöä ja siten jäänyt kutakuinkin puille paljaille. Vaimoltakin alkoi ymmärrys loppua. Nyt oli kuitenkin suuren amerikkalaisen kustantajan edustaja tullut ostoaikeissa arvioimaan kirjailijan koko tuotannon. Kuvioon kuului vielä toinen kirjailija, joka oli aina kirjoittanut sitä mitä yleisö halusi, ja hänestä oli tullut rikas. Vaimon isä oli varasteleva ja täysin vailla suhteellisuuden tajua oleva kapakkapianisti. Vaimon äiti taas suri tyttärensä huonoa tuuria kun oli joutunut niin köyhiin oloihin. Asia sai yllättävän käänteen, kun kirjailija kaivoi kätköistään vielä kaksi käsikirjoitusta, jotka täydellisesti poikkesivat kaikista muista: seksiä, rivouksia, törkeätä elämää. Kustantajan edustaja oli haltioissaan. Mutta nyt kirjailija rupesi empimään. Alussa ja lopussa näytettiin pariskunnan 100 prosenttista afaatikkotytärtä.
Annan mielestä oli sitä mitä voitiin tekijän ja Kaj Chydeniuksen musiikin ja Kaisa Korhosen ohjaukselta odottaakin: ei mitään. Ykkösen sai viimeisen kymmenen minuutin ansiosta.
Reipasta menoa alusta loppuun parhaiden revy-perinteiden mukaan. Oli älykästä yläpään huumoria sekä vähintään puolituhmaa alapään huumoria. Ihmetyttää esittäjien innostus vielä lähes 70 esityskerralla. Marjatan vapaalipuilla oltiin paikalla ja tällä kertaa Marjatta hämmästytti tyylipuhtaalla murrejutulla. Mitä murretta se oikein oli? Selvyyden saamme Talin mökin kanagrillikekkereillä 970629su.
Aitoon tarpeeseen tehty näytelmä, selkeästi kiinnitetty aikaan, paikkaan, tositapahtumiin. Esitys alkuperäisten tapahtumien tapahtumapaikalla, esittäjät asiaan syvästi paneutunutta ja innostunutta alkuperäisväestöä. Ei ihme, että Shakespearen näytelmäseurueen työtapa muistuu mieleen. Tällainen esitys puree myös yleisöön vuorenvarmasti, jopa asian varsinaisesta sisällöstä riippumatta. - Ilman muuta vahva ehdokas katselukauden parhaaksi teatterielämykseksi Kalevalan ja Macbethin rinnalle. ... ja näinhän siinä kävi. o Alapitkä
Hunajan pisara, Matti Pajula
näytelmä ihmeestä (lisätietoja)
Lapinlahdelta - Telppäs-niityltä - lähti v. 1796 liikkeelle hurja tapahtumasarja. Tapahtui ihme, joka yhä jatkuu, tässä ja nyt 1996.
Kahden talon heinäväki kaatui maahan, nousi ylös ja alkoi säteillä ympäristöönsä tulta, joka yhä palaa, hehkuu ja vaikuttaa.
Syntyi liike, joka imaisi mukaansa ensin Lustigin, iloluontoisen saarnamiehen, sitten nuoren Paavo Ruotsalaisen, karismaattisen ja voimallisen vaikuttajan - ja hänen kauttaan mukaan tempautui koko Suomi, niin hengellinen kuin maallinen.
Snellman sanoi Paavosta:"Ruotsalainen on runoilijaluonne, hän elää kaksoiselämää", tai:". . . häntä voisi pitää myös veijarina", toisaalla taas näin:". . . ehkä tullaan hyvin lähelle totuutta, jos pidämme häntä hyvin lahjakkaana puoluemiehenä", ja lopulta näin:". . . tulemme vakuuttuneeksi, että hän oli nero." Ilmeisesti ainoat sanat, jotka Paavo sanoi Snellmanille, olivat nämä: "Työ vilosoohvit teette saman selevän Raamatusta kuin sika pottuhalmeesta."
Vilosoohvit ahertavat yhä tänäpäivänä Paavon kimpussa - psykoanalyytikot ja -historioitsijat räpläävät Paavon laajaa persoonaa himokkaasti. Mutta yhä heittelee Paavo kompiaan tieteen silmille. Parempi on Paavosta tehdä näytelmä, sillä Paavo kirjoitti näytelmänsä itse. Paavo teki työtään räpläämällä ihmisillä, hänen villi huumorinsa ja rohkea leikinlaskunsa - runsaan "syntisäkkinsä" levittely ihmisten silmien alla on valmista näytelmää. Syvä ja tuskallinen oli myös Paavon yksinäisyys ja kiivoittelu "murhehuoneessaja ikuisessa odottamisessaja viheliäisyyden tunnossa."
HUNAJAN PISARA -näytelmä vie Sinut Telppäs-ihrneen kautta Paavon nuoruuden aikaan, Riitan löytämiseen, seppä Högmanin luoja ankariin ensitaistoihin paikasta herännäisyyden johdossa... Nyt ei puhuta Ukko-Paavosta, vaan salskeasta nuorestamiehestä metkuineen, rakkausseikkailuineen, etsijän tuskineen ja löytämisen iloineen. Puhutaan myös muista savolaisista ihmisistä, jotka elivät ankarassa ajassa, joka oli täynnä uhkia, suuria tapahtumia ja käänteitä.
Emmekä me liiku historian hämärissä, vaan olemme mukana tapahtumissa jotka yhä ovat läsnä lapinlahtelaisessa maisemassa ja ihmisessä - ja koko Suomessa ja suomalaisuudessa.
Kirjoittaessani koin varman tunteen: nämä tapahtumat ja ihmiset ovat hyvin lähellä meitä, tämä ajankuva 200 vuoden takaa tuntuu lähestyvän lähes pelottavalta tavalla tätä meidän 1990-luvun kaaostuvaa repaleisuuttamme. Mutta samalla koin saavani noista menneistä tapahtumista uutta iloa ja selviytymisuskoa.
Samaa iloa tuntuvat hehkuvan myös näyttelijämme. Yhdessä me uskomme voivamme tarjota myös Sinulle koskettavan teatterielämyksen.
Matti Pajula
| Käsikirjoitus ja ohjaus | Matti Pajula |
| Sävellys ja sovitus | Martti Föhr |
| Musiikin tuotanto ja johto | Martti Föhr |
| Studio | Soundgarden, Wien |
| Studioasistentti | Gerhard Novak |
| Virsien harjoitus | Mari Marjokorpi |
| Lavastus | Lauri Porthan |
| Puvustus ja tunnuskuva | Ingmanin käsi- ja taideteollinen oppilaitos |
| Kyläläisten pukujen valmistus | Lapinlahden kansalaisopiston Alapitkän ompelupiiri |
| Sotilasasut ja -varusteet | Lauri Porthan, Matti Teppo |
| Maskeeraus | Tiina Bäck |
| Pihapiiri | Eero Martikainen, Lapinlahti-seura |
| Äänentoisto | Ilpo Martikainen, Noa Eskelinen |
| Katsomo | Markku Mömmö |
| Näytelmän erityisavustaja | Eero Martikainen |
Näytelmä on toteutettu yhteistyönä Telppäsniityn tuulet-juhlatoimikunnan yhteisöjen kanssa. Näytelmän keskeinen tapahtumapaikka, Heikki Martikaisen talo, on sijainnut samalla peltoaukealla kuin esityspaikkana oleva Jussila.
Kiitämme kaikkia näytelmän toteuttamiseen vaikuttaneita tahoja ja tukijoita.
Erityiskiitokset Jussilan omistajille Salme ja Pentti Puumalaiselle.
Näytelmän kesto väliaikoineen on noin kolme tuntia, väliajalla Teitä palvelee Teatterikahvio.
Alapitkän nuorisoseura ry
Näytelmän videokuvaaminen ja nauhoittaminen on tekijäoikeuslain nojalla keilletty! HENKILÖT
| Paavo | Aki Rissanen |
| Riitta | Jaana Hakkarainen |
| Anna Ruotsalainen | Outi Karttunen |
| Justiina Ruotsalainen | Hanna Hakkarainen |
| Lustig | Ossi Tynkkynen |
| Seppä Högman | Erkki Erola |
| Juhana Martikainen | Kalevi Ruotsalainen |
| Heikki Martikainen | Väinö Turunen |
| Katariina Martikainen | Valma Bäck |
| Regina Martikainen | Mirella Salminen |
| Heikki Heikinpoika Martikainen | Keijo Sutinen |
| Kaarina | Laura Kotilainen |
| Lauri Roivainen | Olavi Lyytikäinen |
| Pekka Ryhänen | Vesa Föhr |
| Lauri Niskanen | Timo Rissanen |
| Juho Poikonen | Eetu Lipponen |
| Anni Tikkanen | Anna Pihakumpu |
| Anna Tikkanen | Irja Karttunen |
| Marja Tikkanen | Marja Laitinen, Anni-Helena Väänänen |
| Aino Tikkanen | Kaija Marin |
| Mirjami | Anneli Valta-Lisitsin |
| Mataleena | Maija-Liisa Korhonen |
| Reetta Asikainen | Arja Lipponen |
| Iita Asikainen | Hilja Partanen |
| Seuraväkeä | Eino Paulus (viulisti), Urpo Saarinen, Petra Lisitsin, Maija-Liisa Martikainen, Anja Pääkkönen, Anja Tikkanen, Jaakko Teppo |
| Sandels | Vesa Föhr |
| Ratsumiehet | Lauri Porthan, Kalervo Kolehmainen |
| Voikov, venäläinen upseeri | Matti Teppo |
| Venäläinen hevosmies | Pekka Puustinen |
| Venäläiset sotilaat | Jorma Heikkilä, Rauno Vainikainen |
| Kuiskaaja | Anne Berg |
| Tekniikan hoito | Jouni Tarvainen |
| Sandelsin hevonen | r. Pigment, om. Heli Saastamoinen |
| Voikovin vaunuhevonen | r. Pikku-Paavi, om. Pirjo Puustinen |
| 1. Ratsumiehen hevonen | t. Hopilon-Tähti, om. Pirjo Puustinen |
| 2. Ratsumiehen hevonen | r.Tosi-Valtti, om. Pirjo Puustinen |
ko Korpela 19981201 (19981130) o Asko.Korpela@kolumbus.fi
o AJK kotisivu
o Teatterisivu