61 Rakkautta ja kavalia juonia, Dürrenmatt FriedrichPieniksi valtioiksi pirstoutunut itsevaltaisten ruhtinaiden hallitsema Saksa muodostaa todellisuuspohjan nuoren Schillerin romanttiselle näytelmälle, joka kertoo 16-vuotiaan porvaristytön Luise Millerin tarinan. Luise Miller, muusikon tytär, ja nuori upseeri Ferdinand von Walter, pääministerin poika, rakastavat toisiaan. Pääministeri von Walter ryhtyy kiivaaseen taisteluun tätä säätyrajoja uhmaavaa suhdetta vastaan, ja apurinaan hänellä on sihteerinsä Wurm, tunnoton, kavala juonittelija. Pönkittääkseen omaa poliittista asemaansa pääministeri on päättänyt pakottaa poikansa avioliittoon ruhtinaan suosikin, Lady Milfordin, kanssa. "Rakkautta ja kavalia juonia" peilaa kiinnostavasti henkilökohtaisten tunteiden kestävyyttä ulkoisen painostuksen ja häikäilemättömän poliittisen vallankäytön ristipaineessa. (Broshyyri) Tämän nuoruuden kiihkeää ehdottomuutta huokuvan saksalaisen Romeo ja Julia -tarinan
Nuorina rakastavaisina nähdään Rebecca Troupp ja Petteri Sallinen, muissa tehtävissä Keijo Komppa, Seppo Laine, Soila Komi, Juha Mäkelä, Martti Järvinen, Aila Arajuuri, Anja Pohjola ja Yrjö Parjanne. Ensi-ilta 10.2.1993. Esityksen kesto 2 t 35 min. Liput 80, lapset 40 Me: Hieno teksti. Tulipa luettavaksi Schilleriä kirjanakin. Toteutus oli hämmästyttävän paljon sivuosien kokeneiden taiteilijoiden varassa (Laine, Järvinen, Komppa). Sai sen vaikutelman, että kokeneet konkarit myös kauniilla tavalla tukivat kokemattomampia ja omalla panoksellaan paikkasivat sen, mikä ohjaajan panoksesta jäi puuttumaan. Upea esirippu (Oliko Firenzen Uffizin tauluista kotoisin?) 62 Kunnon sotamies Shvejk, Hashek Jaroslav931030 62 Lahden kts AL1 TT1 AJ2 Elämä ei ole helppoa... Kun kiriailija Jaroslav Hashek osallistui maailmansotaan Itävalta-Unkarin armeijassa, hän karkasi rintamalta, joutui venäläisten vangiksi, Ja hänet värvättiin Tsekkoslovaklan salaiseen armelijaan. Hashek ei palannut sodan jälkeen Prahaan vaan iäi Venäiälle joksikin aikaa. Hänestä annettiin pidätysmääräys maanpetturuuden vuoksi ja kun hän lopulta palasi kotiin, oli lehdissä ennätetty jo julkaista hänestä neljä muistokirjoitusta. Todettuaan huhut kuolemastaan ennenaikaisiksi Hashek iatkoi jo aiemmin aloittamiensa Shveikin seikkailujen kirjoittamista. Prahalainen koirakauppias Josef Sveik kulkee matkaansa Iäpi I maailmansodan eksyen ja erehtyen. Matka alkaa Prahalaisesta oluttuvasta ja jatkuu keisarillisen putkan kautta armeijan vankivaunuun ja mielisairaalaan päätyen itärintaman kautta takaisin Prahaan. Kun Kunnon sotamies Shvejk ensimmäisen kerran suomennettiin katkelmina Tulenkantajat-lehdessä vuonna 34, sai Tulenkantajien toimittaja Erkki Vala kahden kuukauden vankeustuomion jumalanpilkasta, tuomio kuitenkin kumottiin v. 36. Uusi suomennos tuo todellisen Sveikin liki Lahden Svejk on Jouni Tommolan sovitus Eero Balkin suomennoksesta. Balk puolestaan on kääntänyt Sveikin ensimmäistä kertaa suomeksi suoraan Tshekin kielestä. Uusi käännös on luonteva ja tuo Sveikin edesottamukset tuoreina teatterin näyttämölle. Sveik puhuu nyt selkeällä suomenkielellä. Hasekin satiiri näyttää tässä suomennoksessa terävimmillään ne kynnet, joilla se on taistellut ajan hammasta vastaan ja säilyttänyt suosionsa ympäri Eurooppaa. Uusi käännös myös helpottaa Sveikin maailman ja tämän päivän Euroopan yhtäläisyyksien havaitsemista. Vähän on maailma ja ihminen loppujen lopuksi muuttunut. Harri Leskisen Sveik Lahden Shvejk eli Harri Leskinen edustaa uutta sukupolvea Sveik-tulkinnoissa, mutta se ei näytä vaikeuttavan sopeutumista tämän prahalaisen sankarimaisen antisankarin hahmoon. Leskinen kulkee Sveikin hahmossa yhtä harmittomana ja opti- mistisena kuin niin monet Svejkit jo ennen häntä. Oman uuden latauksensa hahmolle antaa nuoren miehen oma tietämys tämän hetken tilanteesta maailmassa, Svejk on jälleen saanut uusia ulottuvuuksia ja uuden aikakauden antamaa syvyyttä. Svejkistä tulee katsojalle tuttu ja Iäheinen, mutta samalla se, ikävä kyllä, näyttää myös ihmisen raadollisuuden. Sotahullu maailma ei ole oppinut yhtään mitään, samanlainen Svejk puurtaa omaa sotaansa tämän päivän Euroopassa kuin vuosisadan alussakin. Mikä Svejkissä viehkoo? Kunnon sotamies Svejk on pieni ihminen suuren koneiston pyörityksessä, sankari ilman varsinaista pyrkimystä sankaruuteen. Sveik on humoristi haluamatta olla sitä, hänen elämänfilosofiaansa kuuluvat mutkattomuus ja inhimillisyys. Sama sinnikkyys, joka pani Brechtln jatkamaan Svejkin tarinaa toiseen maailmansotaan, saa lahtelaisetkin seuraamaan Svejkin vaiheita. Brecht kirjoitti oman tarinansa Svejk toisessa maailmansodassa Hahekin hahmon pohjalta ja perusteli sitä vuonna -43 näin: "Urhea sotamies Svejk, joka selvisi ensimmäisestä maailman-sodasta, elää myös tänä päivänä ja meidän tulkintamme kertoo hänen menestyksekkäistä yrityksistään selvitä myös toisesta maailman-sodasta. Toki uuslen vallanpitäjien ajatukset ja suunnitelmat ovat vieläkin mahtipontisemmat kuin heidän edeltäjilIään, joten pienen ihmisen mahdollisuudet selvitä hengissä ovat entistäkin vähäi-semmät." Suuri näyttämö ja suuri näytelmä Tämän näytelmän kohdalla myös lavastus vaatii ehdottomasti oman lukunsa. Juhani-näyttämö antaa Svejkin tapaiselle näytelmälle mitä parhaan ympäristön. Svejkin vaiherikkaat seikkailut eivät missään vaiheessa joudu ongelmiin tilan kanssa. Vankkurit saavat tilaa vieriäkseen! eikä Pikarikapakkakaan tule siitä huolimatta jyrätyksi. Pentti Valkeasuon lavastusratkaisut ovat jo sinällään näkemisen arvoisia, mutta oikeuksiinsa ne pääsevät parhaiten näytelmän toimivuutta ja liikettä seuraamalla. Svejk kulkee matkallaan rintamalle pitkän matkan uskottavasti, junavaunut vievät sotilaita asemalta toiselle ja lopulta perillekin. Toiminta tapahtuu näyttämöllä niin vaakakuin pystysuorassakin, ratkaisut ovat upean seIkeitä ja yksinkertaisia, mutta samalla myös näyttäviä. Jälleen kerran lahtelaisilla on mahdollisuus nähdä iso osa Eurooppaa ihan vain menemällä ikioman teatterinsa katsomoon! Marja Haverinen Suomennos Eero Balk Dramatisointi Jouni Tommola Ohjaus Jari Alander Lavastus ja puvut Pentti Valkeasuo Musiikki Jan Noponen Rooleissa Harri Leskinen Ilkka Granberg Jorma Helmlnen Esko Hukkanen (vier.) Seppo Jokela Timo Kankainen Veikko Nousiainen Jarmo Perälä Vesa Repo Pertti Roisko Harri Saukkonen Leena Kokko-Saukkonen Inkeri Luoma-aho Mirja Räty Kaarina Turunen Aimo Laukkanen, Kesto 2 t 45 min Me: Emme oikein pitäneet esityksestä. Se oli kohellusta ilman tavoitteita. Shvejkin filosofisuus jäi ryntäilyn varjoon. Asko: toisessa näytöksessä parani, mutta ei niin paljon kuin olisi toivonut. 63 Utlänningen (The Foreigner), Shue Larry931128 63 Lill ST3 AJ3 Oh: Frej Lindqvist, So: Åke Grandell, Pu: Irmeli Toivanen, Sv: Göran O. Eriksson, Nä:
Premiär: 1993-09-01 Plats: Tilghman County, Georgia, USA, nutid The Play was produced on the New York stage by John A. McQuiggan. Originally produced by the Milwaukee Repertory Theatre 1983. Berätta om arabierna och grekierna och alla dedär främmande folk. Och janta för utlänningar. Jag tyckte han sa morot. Ah. Scheenski dottski. Doch damasa baxa raxa toffa-toffa. Hopni skuttni durka skogs. -- Todellista komediaa, hyvä ja vakava juoni: ennakkoluulot ulkomaalaista kohtaan. 64 Ulkomaalainen (The Foreigner), Shue Larry940105 64 Alek AL1 TT2 65 Viulunsoittaja katolla, Aleichem Sholom940108 65 LaKT AL3 TT3 ST3 AJ3
HENKILÖT
Esityksen kesto n. 2t 50min. Yksi väliaika. Sholom Aleichem - mies joka kirjoitti kertornuksen Sholom Aleichem - alkuperäiseltä nimeltään Sholom Rabinowitz syntyi vuonna 1859 Perejaslevissa Venäjällä. Aleichem on merkittävimpiä jiddishinkielisiä kirjailijoita - ennen muuta suuri humoristi. Uransa alkuvaiheessa hän toimi kotiopettajana ja toimittajana ja rabbina ja toimitti Kiovassa mm. vuosikijaa Jiddishinkielinen kansankirjasto, jossa julkaisi aikansa merkittävimpien jiddishinkielisten kijailijoiden tekstejä. Menestyksen omalla kijailijanuralla toi romaani Tevje, joka ilmestyi vuonna 1894 (suom. Tevje, maitomies). Vuoden 1905 juutalaisvainojen aikaan Aleichem jätti Venäjän, teki useita luentomatkoja eri Euroopan maihin ja muutti lopulta Yhdysvaltoihin. Aleichem kuoli New Yorkissa vuonna 1916. Kaikkiaan Aleichemin tuotantoon kuuluu viisi romaania, useita näytelmiä ja useita satoja kertomuksia. Maitomies Tevjeä - rakastetuinta hahmoa - hän kuvasi vuosien mittaan monissa kertomuksissa, joiden pohjalta Joseph Stein kijoitti libreton musikaaliin Viulunsoittaja katolla. Yhdysvalloissa Aleichem alkoi kirjoittaa myös näytelmiä ja hänen teoksensa levisivät myös käännöksinä. Tänä päivänä häntä pidetään yhtenä jiddishinkielisen teatterin suurista nimistä. Amerikankokemuksiaan hän kuvasi lisäksi merkittävässä Mobel-trilogiassaan: Mobel kohti Amerikkaa, Mobel Amerikassa ja Uusi Kaserilevke. Joseph Stein loi Viulunsoittaja katolla -musikaalin libreton Sholom Aleichemin kertomusten pohjalta. Ensimmäinen yhteistyö Sheldon Harnickin ja Jerry Bockin kanssa - jotka sitten loivat Viulunsoittajän musiikin - oli musikaali The Body Beautiful vuonna 1958. Stein oli tunnustettu libretisti jo ennen Viulunsoittajan suurmenestystä, mutta vasta tämä teos loi hänelle maailmanmaineen, jota edelleen vahvistivat mm. musikaalit Zorbas ja Leipurin kaunis vaimo. Joseph Stein kirjoitti myös käsikirjoituksen Vilunsoittaja katolla elokuvaversioon. Viulunsoittaja katolla -musikaalin kantaesitys oli vuonna 1964 New Yorkissa. Teos keräsi nopeästi lukuisia alan palkintoja, käsikirjoitus mm. New Yorkin näytelmäkirjailijoiden palkinnon. Sheldon Harnick Jerry Bock Sheldon Harnick kirjoitti laulutekstit ja Jerry Bock sävelsi musikaalin Viulunsoittaja katollä. Heidän urallaan Viulunsoittaja luonnollisesti muodostui suurimmäksi kansainväliseksi menestykseksi mutta jo 1960-luvun alkuvuosina heidät tunnettiin merkittävinä musiikkiteatterin tekijöinä. Heidän yhteistyönään syntyi paitsi Viulunsoittaja katolla mm. Fiorello, Little Shop Around the Corner, The Apple Tree. Viimeiseksi yhteistyöksi jäi The Rothschilds. Viulunsoittajan kaltäinen kansainvälinen menestys ei kuitenkaan enää toistunut. Yhteistyön päättymisen jälkeen molemmat ovat jatkaneet tahoillaan musiikkiteatterin tekemistä, Harnick mm. luoden näyttämösovituksen Cherbourgin sateenvarjoista. 66 Camera obscura, Groth Joakim940129 66 Lilla Teatern AL3 TT2 ST2 AJ2 Regi: Marcus Groth, Scen: Katrin Brännström, Ljus: J-E Pihlström Personer:
Urpremiär på Lilla Teatern 15 december 1993 Mänskors vardag, ensamhet, hicka och zonterapi, små små missförstånd, livet och ödet och en del annat stort och smått i några unga mänskors vardag. 67 La Traviata, Verdi Giuseppe940202 67 SKO AJ2 TP KP AP
68 Romeo ja Julia, Shakespeare940212 68 Tampereen Teatteri ST3 AJ3
WILLIAM SHAKESPEARE (1564-1616) Hän ei ollut kukaan; hänen kasvoissaan (jotka aikakauden kehnoissa muotokuvissakin eivät muistuta kenenkään toisen kasvoja), hänen sanoissaan oli vain hiven viileyttä, unijota kukaan ei ollut uneksinut. Aluksi hän luuli, että kaikki ihmiset olivat hänen kaltaisiaan, mutta pian hän havaitsi varsin oudoksi toverinsa jonka kanssa hän oli ryhtynyt tarinoimaan samankaltaisuuden ilmeettömyydestä ja päätti, lopullisesti, ettei yksilön pidä olla lajiaan merkillisempi. Kerran hänen mieleensä juolahti että kirjoissa kenties olisi hänen pelastuksensa; niin hän erään aikalaisensa kertoman mukaan oppi vähäisen latinansa ja vielä vähäisemmän kreikkansa. Kolmannella vuosikymmenellään hän muutti Lontooseen. Vaisto oli jo opettanut hänet teeskentelemään, sillä hän ei halunnut paljastaa kenellekään tilaansa. Lontoossa hän Iöysi ammatin joka oli kuin hänelle tehty: hänestä tuli näyttelijä, teeskentelijäjoka on esittävinään jotain toista henkilöä näyttämöllä ihmislauman edessä joka on uskovinaan että hän on tuo toinen. Teatterissa hän koki ihmeellisen onnen, kenties ensimmäisen kerran elämässään, mutta kun viimeinen säe oli kajahtanwt ja viimeinen ruumis kannettu näyttämöltä, elämässä alkoi jälleen maistua karvas epätodellisuus. Lakattuaan olemasta Ferrex tai Timur-lenk hän ei ollut enää kukaan. Epätoivoissaan hän ryhtyi kuvittelemaan omia sankareitaan ja omia traagisia tarujaan. Hänen ruumiinsa täyttäessä ruumiin velvollisuuksiaan Lontoon kapakoissa tai porttoloissa hän oli hengessään milloin Caesar joka kieltäytyy uskomasta enteisiin, milloin Julia joka haluaa surmata lintusensa rakkaudella, milloin Macbeth joka keskustelee erämaassa kohtalottariksi osoittautuvien noitien kanssa. Kukaan ei ole koskaan ollut niin monikasvoinen kuin tuo mies joka egyptiläisen Proteuksen tavoin kokeili kaikkia olemisen naamioita. Hänen työstään voi sieltä täältä rivien välistä löytää omakohtaisen tunnustuksen jota hän ei uskonut kenenkään kykenevän tulkitsemaan. Richard toteaa esittävänsä yhdellä kertaa monta eri osaa; Jago esittää merkillisen huomautuksen, minä en ole se mikä olen. Elämän, unien ja osajaon yhteisyys kiehtoi hänet luomaan monta kuuluisaa kohtausta. Kaksikymmentä vuotta hän kesti noita ohjelmoituja harhoja. Eräänä aamuna hän kauhistui kohtaloaan, kyllästyi olemaan lukematon lauma miekkaan sortuvia kuninkaita, onnettomia rakastavaisia jotka eroavat, yhtyvät ja sortuvat runojalkojen kopistessa hautaan. Tuona samana päivänä hän päätti myydä teatterinsa. Ennen kuin viikko oli kulunut umpeen, hän oli jo palannut synnyinkyläänsä. Siellä häntä odottivat lapsuuden puut ja joki, eikä niillä ollut enää mitään tekemistä hänen muusansa säkenöittämien, tarustoon ylennettyjen, latinankielisten sanojen juhlistamien metsien ja virtojen kanssa. Hänen oli oltava joku: hänestä tuli entinen teatterinjohtajajoka komean omaisuuden hankittuaan oli vetäytynyt maalle ja jota kiinnostivat vain lainat, käräjöinti ja hillitty koronkiskonta. Uudessa osassaan hän saneli meidän tuntemamme kuivakiskoisen testamentin josta hän tieten tahtoen karsi kaiken paatoksen ja sanahelinän. Entiset Lontoon-ystävät kävivät silloin tällöin tapaamassa häntä, ja heidän parissaan hän omaksuijälleen runoilijan osan. Historia tietää kertoa että ennen tai jälkeen kuolemansa hän havaitsijoutuneensa Jumalan silmien eteen ja sanoi: Minä, joka olen esittälzyt niiiz monta eri osaa, haluan olla yksi henkilö, oma itseni. Jumalan ääni vastasi hänelle tuulenpyörteestä: Minäkään en ole minä, minä uneksin maailmalzi niin kuin sinä, kunnon Shakespeare, uneksit elämäntyösi. Sinä olet yksi minun unieni näytelmän henkilöistä, ja niin kuin minä, sinäkin olet monta etkä kukaan. Lähdeteos: Jorge Luis Borges: Haarautuvien polkujen puutarha WSOY, Helsinki, 1969. Suomennos Matti Rossi. VERONAN RAKASTAVAISET Maailman draamakirjallisuudessa on monta kuuluisaa lemmenparia, mutta kuuluisin lienee kuitenkin Romeo ja Julia. He uhmasivat yhteiskunnan asettamia säädöksiä ja sortuivat yhteiskunnan uhreina. Jo antiikin kreikkalaiset olivat käsitelleet aihetta, ja Romeon ja Julian tarina oli tunnettu Italiassa jo varhain. Joskus 1590luvulla eräs veronalainen historiankirjoittaja kertoi nähneensä rakastavaisten sarkofagin, jota silloin käytettiin vesisammiona. Itse tapaus on perimätiedon mukaan tapahtunut Veronassa vuonna 1303, jolloin kaupungin ruhtinaana oli Bartolomeo della Scala, Shakespearen draaman Escalus. Italialainen Luigi da Porta kirjoitti 1520luvulla ziheesta kertomuksen ja vuonna 1554 toinen italialainen - Matteo Bandello - käsitteli sitä novellissaan. Tämän novellin ranskalainen versio oli lähteenä englantilaisella Arthur Brookella, joka kertoi sen 1562 julkaistussa runoelmassaan Romeuksenja Julietin tvaaginen historia. Brooken teos on ollut Shakespearen pääasiallisimpana lähteenä. Toisten tietojen mukaan hän olisi vain muokannut vanhan näytelmän, kuten on laita monen hänen draamansa kohdalla. Romeoja Julia ilmestyi painettuna vuonna 1597, ja kansilehden kertoman mukaan sitä oli jo sitä ennen esitetty usein ja suurella menestyksellä. Shakespeare kirjoitti näytelmän luultavasti vuosien 159495 vaiheilla. Shakespearen aikalainen Lope de Vega kirjoitti draaman samasta aiheesta; hänen näytelmänsä päättyi onnellisesti. Myös Englannissa restauraatioajan jälkeen 1 660-1uvulla ja myöhemminkin näytelmä esitettiin kahtena versiona eli alkuperäisenä ja onnellisesti päättyvänä - vieläpä samassa teatterissa vuoroiltoina. Myös Goethe kiinnostui aiheesta ja kirjoitti siitä oman draamansa. Hänen Weimarissa ohjaamastaan Shakespearen näytelmästä on säilynyt pääkirja, josta selviää, että Goethe oli eliminoinut versiostaan kokonaan Shakespearelle niin tärkeän taustan - sukuvihan - samoin kuin kontrasteja rakentavan huumorin. Ooppera ja baletti ovat käsitelleet tarinaa 1700-1uvulta alkaen, myöhemmin myös filmiteollisuus useaan otteeseen. Leonard Bernsteinin musikaali West Side Story on eräs moderni versio samasta aiheesta. Kun Romeoja Julia näyteltiin ensimmäisen kerran, se esitettiin avoimella lavanäyttämöllä keskellä kirkasta päivää ja Juliana oli ajan tavan mukaan poikanäyttelijä. Draaman rakenne - yli 20 kohtausta osoittaa selvästi sen ajan kirjail?lalle tuottamat vaatimukset. Näyttämölaitteita ei ollut, mutta repliikeissä saatamme yhä tuntea Italian hehkuvan taivaan ja lämpimän kuutamoisen yön. SHAKESPEAREKRONOLOGIA Elämä ia teokset Kronologian vuosiluvut on koottu lukuisten tutkimusten pohjaltaja ovat monelta osin otaksumia. Myös William Shakespearen teosten syntyajat ovat viitteellisiä, sillä vain muutamassa tapauksessa niiden syntyaika voidaan määritellä suhteellisen varmasti.
Shakespearen näytelmiä Tampereen Teatterissa Nävtelmä Ensi-ilta Ohiaaia
ROMEO JA JULIA SUOMESSA . . .
... JA TAMPEREEN TEATTERISSA
Me: lähetimme Tampereen Teatterille kortin, jossa kiitimme esityksestä eritellen ohjauksen, puvut, lavastuksen ja näyttelijätyön ja mainiten, että olemme paljon esityksiä nähneet, mutta harvoja näin hyviä. 69 Saituri, Moliere940213 69 Tampereen Työväen Teatteri ST3 AJ3
"Parempi kaivaa rahat puutarhaan kuin viedä pankkiin", tuumaa Harpagon, saituri. Hän on kehittänyt itaruuden taiteeksi, jonka kuviot hän taitaa täysin pistein. Saiturin sydämen tilalla nakuttaa laskin, reaaliajassa. Jos lasten onni tulee tuloksen tielle, menkööt lapset... Tolkuttomasti rakastuneet, kauniit ja rohkeat, koreat ja komeat lapsiet saavat nuolla näppejään itaran isän oikkujen takia. Sääli uljaita urhoja, vielä enemmän sääli kukkeita neitoja! Kuka panisi kitupiikin ruotuun? Saituri on ilonirrottava komedia tai liki farssi rahasta ia rakkaudesta. Näinä ankeina aikoina: mikä liikuttaisi enemmän kuin kurja saldo, ja mikä lohduttaisi paremmin kuin leiskuva lempi ! Saituri on Arto af Hällströmin kahdeksas Moliere-ohjaus. Samalla se on hänen ensimmäinen ohjauksensa Tampereella. Enimmäkseen hänen töitään on nähty Helsingissä, Suomen Kansallisteatterissa, Ryhmäteatterissa ja Helsingin kaupunginteatterissa. HäIlström on maamme huippuohjaajia, komediantekijänä haka. 70 Becket eli Jumalan kunnia, Anouilh940305 70 SKTp AL3 TT3 ST3 AJ3 HK3 Me: Olipa vauhdikas näytelmä, näyttelijät panivat parastaan, etenkin Nousiainen ja Svedberg.
Ohjaajan sana Anouilh'n näytelmä Becket on historiallinen näyelmä, jonka historiankirjojen mukaan kääntää historiallisen totuuden suurimmalta osaltaan päälaelleen. Becket ei ollut ylhäissyntyinen saksi, vaan alhaissyntyinen ranskalainen; edellinen arkkipiispa oli kuninkaan luotettu ja suositteli Becketiä kuninkaalle, eikä kuninkaan ja Becketin ystävyydestäkään ole mitään varmaa tietoa. Ainoa mikä tiedetään jotakuinkin varmasti on, että Henrik II murhautti Becketin. Mutta kuitenkin näiden kahden hyvin erilaisen ihmisen suhteesta toisiinsa syntyi myytti, joka versoi erilaisia tarinoita. Tähän myyttiin pohjaa myös Anouilh näytelmänsä. Miksi myytti kiinnostaa enemmän kuin "historiallinen totuus" ei vain Anouilh'ta vaan useimpia taiteilijoita? Historia on aina aikaansa sidottua ja on enemmän tai vähemmän kiinni historioitsijan ja hänen aikansa aatesuunnista, näkemyksistä sekä vallassaolijain tarkoitusperistä. Japanilaisessa elokuvassa "Harakiri" samuraikartanon historioitsija kirjaa vain kaksi faktaa: kartanoon tuli samurai se ja se, ja hän teki harakirin silloin ja silloin. Historioiisija jättää voudin käskystä huomiotta koko monimutkaisen tapahtumaketiun syvine ja traagisille ihmiskohtaloineen ja tapahtumineen, jotka aika ajoin lähestyivät jopa farssia. Objektiivisuuspyrkimyksistään huolimatta historia on hyvin subjektiivista. Ajatelkaammepa miten meidän lähihistoriaamme on viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana tarkasteltu. Myytti sen sijaan ei ole sidottu. Se kehittyy vuosisatojen, jopa tuhansien kuluessa tallentaen itseensä olennaisia asioita ihmisistä ja heidän suhteistaan itseensä, toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan, valtaan ja rakkauteen. Myytti siirtyy, ajasta toiseen kuin ihminen itse - rnuuttuen ja muuttumatta. Siksi se on taideteoksen esiaste. Nävtelmän alaotsikko on Jumalan kunnia. Jokainen ihminen ymärtää Jumalan omalla tavallaan. Minulle henkilökohtaisesti Jeesus on "Ihmisen poika" ja Jumalan kunnia Ihmisen kunnia, mikä vuorostaan on kaikkea muuta kuin kunniaa ihmisten silmissä. Kunnian puuttuminen ja sen löytäminen selittää pitkälle Becketin persoonaa. Hän voisi sanoa kuten Camus'n "Väärinkäsityksen" äiti: "...että tässä elämässä, jossa kaikki on epävarmaa, ihmisellä on silti oltava oma vakaumuksensa." Näytelmän johtava toiminta perustuu kuitenkin muuhun: miksi kahden ystävän välit rikkoutuvat tehden heistä toistensa vastustajia? Koko näytelmä alkaa takautumalla, jossa kuningas käynnistää tämän kysymyksen selvittämisen. Politiikan ja Jumalan kunnian suhde on mutkikas ja paradoksaalinen. Nehru puhuu eräässä kirjoituksessaan kahdesta tiestä: poliitikon ja profeetan. Profeetta pitää kiinni viimeiseen asti totuudesta, kun taas poliitikko pyrkii päämääräänsä tekemällä kompromisseja totuuden kanssa. Profeetta ehkä kivitetään, mutta hänen totuutensa elää. Poliitikko voi menettää kompromisseissa totuuden hupenevan murtolukusarjan tavoin, mutta viisaasti toimimalla hän menettää yhdessä ja voittaa toisessa ja ehkä kolmannessa lähestyen siten totuutta. Profeetta on ongelmallinen politiikan kannalta. Siinä missä eläva profeetta voi olla vihollinen, voikin hänestä kuoltuaan tulla liittolainen ja ajan muuttuessa jälleen vihollinen. Henrik II toteaa näytelmän lopussa, että Becketiä tulee palvoa pyhimyksenä. Henrik VIII ryösti Becketin haudan ja heitätti täman luut menemään. Jos politiikka ja Jumalan kunnia ovat vaikeasti yhteensovitettavia asioita, tuo Anouilh näytelmäänsä vielä kolmannen edellisiä elementtejä kärjistävän tason: ystävyyden, rakkauden ja kommunikaation vaikeuden. Miksi me olemme julmia toisillemme? Koska me emme ymmärrä toisiamme ja kuitenkin kaipaarnme rakkautta. Becket toteaa näytelmän loppupuolella: 'Voi Jumalani. Rakastaa ihmistä - sekin olisi ollut yksi vaihtoehto." Jotaarkka Pennanen Jean Anouilh (1910-1987) "Vuosisatamme lahjakkaimmaksi kirjoittavaksi silmänkääntäjäksi", "näyttämön taikuriksi", "aikamme Moliereksi" nimitetty Jean Anouilh syntyi 23. kesäkuuta 1910 pienessä Lounais-Ranskan kaupungissa lähellä Bordeaux'ta. Sekä hänen isoisänsä että isänsä olivat räätäleitä, ja heiltä Anouilh on sanonut perineensä vanhaan hyvään käsityöläisperinteeseen kuuluvan ammattiylpeyden ja pyrkimyksen tehdä aina parhaansa. "Kirjoitan näytelmiä kuten puuseppä tekee tuoleja. Tuolit tehdään istuttaviksi, näytelmät näyteltäviksi". Äiti oli viulisti. Anouilh'n ollessa kahdeksanvuotias eräs sukulainen, joka omisti Arcachonin kylpyläkaupungissa kasinon, palkkasi äidin kolmeksi kuukaudeksi kasinon orkesteriin. Ilta illan jälkeen pikku Jean istui kasinolla katsomassa ranskalaisia operetteja, joita orkesteri säesti, ja jo tuolloin hänet otti valtaansa se näyttämön lumo, joka ei sittemmin hellittänyt otettaan. Kymmenvuotiaana hän kirjoitti ensimmäisen runonäytelmänsä esikuvanaan Edmond Kostandin, "Cyrano de Bergeracin" tekijän, romanttiset draamat, ioita operettien ohella oli esitetty Arcachonin kasinolla. 15-vuotiaana Anouilh muutti Pariisiin, jossa kävi koulunsa loppuun ja alkoi opiskella yliopistossa oikeustiedettä. Puolentoista vuoden kuluttua hän keskeytti opintonsa ja hakeutui työhön mainostoimistoon. Hän on myöhemmin todennut, miten erinomaista valmennusta mainostoimittajan työ oli tulevalle näytelmäkirjailiialle: tarkoin harkitun rakenteensa ja iskevyytensä puolesta mainoslause oli verrattavissa näytelmän repliikkiin. Ensimmäisen parrasvaloihin päässeen näytelmänsä "Humulus le Muet" (Humulus mykkä) Anouilh kirjoitti 13-vuotiaana. Yhteistyötä ajan huomattavimpien ohjaajien kanssa. Työ tunnetun teatterimiehen Louis Jouvet`n sihteerinä avasi Anouilh`lle lopullisesti oven teatterin maailmaan. Vuonna 1932 Jouvet'n seurue esitti Anouilh'n näytelmän "L'Hermine" ( Kärppä ), ja näin käynnistyi näytelmäkirjailijanura, joka päättyi vasta yli puoli vuosisataa myöhemmin. Samana vuonna Anouilh solmi avioliiton näyttelijätär Monelle Valentinen kanssa. Häälahjaksi Jouvet lahjoitti nuorelle parille kaluston, joka oli kuulllnut hänen ohjaamansa Jean Giraudoux'n "Siegfried" näytelmän lavastukseen. Vuonna 1928 kantaesityksensä saanut "Siegfried" oli merkinnuorelle, Shaw'ta ja Pirandelloa ihailevalle Anouilh'lle suuntaa-antavaa teatterielämystä. Giraudoux'n runollisen, tyylittelevän draaman innoittamana hän kirjoitti läpimurtonäytelmänsä "Tuntematon sotilas" (1936), jonka ohjasi kuuluisa venäläissyntyinen teatterinuudistaja Georges Pitoeff. Kun Hollywood sittemmin osti näytelmän filmioikeudet, tekijän taloudellinen tilanne koheni siinä määrin, että hänellä oli varaa hankkia perheelleen ensimmäinen koti. "Tuntemattoman sotilaan" myötä Anouilh'n näytelmät vuonna 1940 löysivät tiensä myös Suomeen, jossa niitä on nähty kaikkiaan parikymmentä. Ajan merkittävä ranskalaisohjaaja oli mvös André Balsacq, joka 1938 ohjasi Anouilh'n kuusi vuotta aikaisemmin kirjoittaman hilpeän ja riehakkaan teatterileikin "Varkaitten tanssiaiset". Siitä alkoi Anouilh'n ja Atelier-teatterin tulevan johtajan pitkä ja hedelmällinen yhteistyö. Toisen maailmansodan syttyminen ja sitä seurannut Pariisin miehitys lisäsivät entisestään Anouilh'n taipumusta eristäytyä, ja ahdistava tilanne heijastuu mvös tuon ajan näytelmissä. Vuonna 1942 kirjoitettu "Antigone" ilmentää runoilijan protestia niitä vastaan, jotka taipuvat kompromisseihin, sopeutuvat ja uskovat jopa olevansa onnellisia. Pariisin vapauduttua nätelmien sävy muuttui valoisammaksi, mutta syvimmältä olemukseltaan Anouilh oli pessimisti, joka uskoi ihmisen perusyksinäisyyteen ja jonka elämänfilosofia oli sukua Sartren illuusiottomalle eksistentialismille. Toisin kuitenkin kuin aikalaisensa Sartre, Attouilh ei ollut kiinnostunut politiikasta eikä nähnyt siinä mitään toivoa. Ainoa toivo oli yksilöissä, jotka pysyivät uskollisina omimmalle itselleen. Vuonna 1948 alkoi Anouilh'n yhteistvö neljännen nimekkään teatterimiehen, Roland Pietrin kanssa. Pietri ohjasi suurimman osan Anouilh`n 50-luvun ja 60-luvun alkupuolen näytelmistä, joitakin niistä, kuten mm. 1958 valmistuneen draaman "Becket eli Jumalan kunnia", yhdessä kirjailijan kanssa. Yhdessä kumppanukset ohjasivat myös Anouilh`n sovituksen ranskalaisen surrealistin Roger Vitracin farssista 'Victor eli lapset vallankahvassa'. Esityksestä tuli kauden "tapaus", joka jäi Ranskan teatterihistoriaan. Tuottelias Anouilh Kirjailijana Anouilh oli poikkeuksellisen tuottelias. Hän kirjoitti yhteensä nelisenkymmentä näytelmää, pitkälti toistakymmentä elokuvakäsikirjoitusta ja käänsi useita Shakespearen näytelmiä ranskaksi. Hänen omia näytelmiään on käännetty yli 20 kielelle. Tietyt teemat toistuvat näytelmästä toiseen. Näitä ovat materiaalisen onnen kieltämi nen, ristiriita idealismin ja kompromissin välillä, tinkimätön pyrkimys täydellisyyteen sekä menneisyyden ja perhetaustan vaikutus ihmisen elämään. Usein toistuva aihe Anouilh'lla on mvös kunnia, jota on puolustettava aina kuolemaan saakka. Tämä kunniakäsitys liittyy läheisesti ehdottomuuteen, jolla kirjailija tuomitsi kaikkinaiset kompromissit. Kunniaa eivät Anouilh'n mielestä puolusta ne, jotka ensisijaisesti ajavat aineellista etuansa. Anouilh kirjoittaa vakavista filosofisista kysymyksistä mutta omalla epäsovinnaisella tyylillään: kepeän elegantisti ja viihdyttävästi. Hän onkin todennut, että näyelmäkirjailijan tehtävä on tarjota näyttelijöille hyviä rooleja ja yleisölle virkis- tystä arkisen aherruksen lomaan. Viimeisen näytelmänsä Anouilh kirjoitti 80-luvun alussa. Hän kuoli Lausannessa Sveitsissä 3. lokakuuta 1987. Jean Anouilh kertoo Thomas Becketistä Thomas Becket ja kuningas ovat ystäviä. Heidän ystävyytensä perustuu siihen arkisten asioiden yhdistelmään, joka lähentää ihmiset toisiinsa ja hälventää ristiriidat. Becket, kuninkaan neuvonantaja ja seurallinen niin juomingeissa kuin metsästyksessä, toimii vanhassa Magna Charta -sopimuksessa papistolle myönnettyä kohtuutonta valtaa vastaan. Hän on määrätietoisen lojaali feodaaliselle valalle, joka liittää hänet herraansa. Hän edustaa aikaa, jolloin ihmissuhteet olivat mutkattomia: ne perustuivat uskollisuuteen. Sitten Englannin kirkon johtaja, vanha arkkipiispa kuolee. Kuningas uskoo tilaisuutensa tulleen valtansa lujittamiseksi ja pakottaa Becketin ottamaan vastaan arkkipiispan viran. Becket varoittaa kuningasta tekemästä suura virhettä: "Jos minusta tulee arkkipiispa, en voi enää olla ystävänne." Itsenäinen kuningas saa kuitenkin tahtonsa läpi. Iltana, jolloin hänet nimitetään arkkipiispaksi, Becket lähettaa pois rakastajattarensa ja luopuu kultaisesta astiastostaan, hevosistaan ja ylellisistä vaatteistaan. Hän pukeutuu yksinkertaiseen sarkaasuun, kutsuu köyhät kadulta syömään kanssaan ja aloittaa taistelunsa kuningasta vastaan, jota ei ehkä ole lakannut rakastamasta. Arkkipiispana Becket ottaa koko velvollisuuden taakan kantaakseen. Ketvytmielisestä nautiskelijasta ja reaalipoliitikosta, joka nyhti papistoa kuninkaan laskuun, oli nyt tullut Jumalan tilikirjojen lahjomaton hoitaja. Tämän luin eräänä päivänä Augustin Thierryn teoksesta Normannien valloitusretki Englantiin (La Conquete de l'Angleterre par les Normands), jonka olin sattumoisin ostanut pelkästään sen kauniiden vihreiden kansien vuoksi. Liikutukseni ja mielihyväni riittivät minulle. En lukenut enempää. Olin löytänyt aiheen nätelmääni: kaksi toisiaan rakastavaa miestä, jotka myöhemmin suuri periaate iäksi erottaa. En tutkinut mistään kirjasta, kuka kuningas Henrik II todella oli, en edes millainen mies oli Thomas Becket. Tein sellaisen kuninkaan ja sellaisen ristiriitaisen Becketin, joita tarvitsin. Antakoot englantilaiset minulle anteeksi tämän - ja sen sanasepon leikillisyyden. josta en koskaan parannu. Myöhemmin sain tietää, että uudempi historiantutkimus oli jo ajat sitten hylännyt Augustin Thierry -paran ja kaikki nuo silloiset kronikoitsijat, joita tämä uskollisesti teoksessaan latinaksi siteeraa. (historiassakin edistytään ja tiedemiehet kulkevat järjen valoa säteillen lopullista totuutta kohti.) Nykytutkimuksen valossa on ilmeistä, ettei Thomas Becket edes ollut saksi vaan normanni; tämä historiallinen virhepäätelmä oli yksi näytelmäni tärkeimmistä lähtökohdista. Mutta kuka tietää, vaikka Becket olisi ollutkin kauniin saraseeninaisen poika? Hänen, joka toisen ristiretken aikana pelasti turkkilaisen pashan vankina olleen isänsä. Kuka tietää, vaikka siitä sepittämäni laulu olisikin totta? Laulu, joka ei ole totta..! Kauhea ajatus! Vakavamielisen ihmisen mielessä kaikki romahtaisi. Mutta minähän olen kevytmielinen, koska teen teatteria. päätin että tuo kaikki historiallinen totuudenmukaisuus on minulle toisarvoista. Entä teille? (L'avant Scène 1963, suom Leo Kontula) Kuka oli Thomas Becket? Thomas Becket syntyi 1118 Lontoossa normannilaisen kauppiaan ja talonomistajan poikana. Hän sai hyvän koulutuksen, ja hänestä tuli 1154 Canterburyn arkkidiakoni. Kun Henrik, Anjoun kreivi, joka hallitsi jo laajoja alueita LänsiRanskassa, 1154 kruunattiin Englannin kuninkaaksi, hän valitsi Thomas Becketin kanslerikseen 1155. Kanslerina Becket tuki kaikin tavoin Henrikin politiikkaa, myös tämän pyrkimyksiä laajentaa kuninkaan valtaa Englannin kirkossa. Palkkioksi Becketin avusta Henrik nimitti hänet 1162 Canterburyn arkkipiispaksi. Tämä merkitsi välirikkoa. Becket alkoi elää askeettisesti ja puolustaa kirkon itsenäisyyttä kuningasta vastaan. Kun Henrik oli Clarendonin kirkolliskokouksessa 1164 saanut hyväksytyksi vaati- muksensa rikolisiin syyllistyneiden kirkonmiesten syyttämimisestä maallisissa tuomiois- tuimissa, Becket kieltäytyi tunnustamasta päätöstä ja pakeni Ranskaan. Kuningas ja arkkipiispa sopivat riitansa 1170, ja Becket palasi Englantiin. Henrikin raivonpuuskassa lausuma kysymys, miksei kukaan vapauta häntä ttästä riehuvasta papista, johti kuitenkin arkkipiispan murhaan Canterburyn tuomio- kirkossa 29. joulukuuta 1170. Thomas Becket julistettiin py- himykseksi kaksi vuotta myöhemmin. Thomas Becketistä ja Henrik II:sta sanottua "Hämmästyttävää kyllä, pitkästä, laihasta, tummasta oppineesta ja lyhyenlännästä, punakasta 21-vuotiaasta soturista tuli heti sydänystävät. Molemmat olivat yksinäisiä, itsekeskeisiä, tulevaisuuteen tähyäviä, eikä kummallakaan ollut entisiä läheisiä ystäviä tunkemassa väliin. Heillä oli yhteisiä mieltymyksiä, metsästysinto, älyllinen uteliaisuus ja rajaton työtarmo. - - - Koska hän (Thomas) oli viisitoista vuotta uutta ystäväänsä vanhempi, hän olisi saattanut omaksua arvokkaan sedän roolin. Tosiasiassa häntä kohdannut onni nuorensi häntä, ja hän vitsaili julkisesti herransa kanssa aivan kuin he olisivat hilpeitä opiskelijoita. --Joskus toverukset tekivät tutkimusretkiä Lontoon yöelämään, valmiina ottamaan vyteen vartijoiden kanssa, kun heiltä vaadittiin selitystä, miksi he olivat liikkeellä iltasoiton jälkeen. Mutta he eivät juoneet itseään humalaan, ja vaikka Henrik tavoitteli jokaisia sievää typykkää, hänen kanslerinsa, muistaen olevansa diakoni, pysyi siveänä kuin munkki." (Alfred Duggan: Thomas Becket of Canterbury, Faber and Faber 1967) "Henrik II:n aikalaisten joukossa oli häntä ylevämpiä luonteita ja suurempia poliitikkoja - - ja Englannilla on ollut parempia hallitsijoita; mutta ei yhtään yksilöllisiltä avuiltaan kyvykkäämpää, ja harvoja, joille kansakunta on yhtä pysyvässä velassa. Vaikutelma, jonka hän teki niihin, jotka palvelivat, rakastivat tai vihasivat häntä, oli niin elävä, että hänen hahmonsa yhä, seitsemänsadan vuoden päästä, piirtyy selvänä ankaraa taivasta vasten. Tuo tanakka, länkisäärinen hahmo, naama kuin leijonalla, verestävät harmaat silmät ja lyhyeksi leikattu punertavanharmaa tukka, ei hetkeäkään aloillaan pysyvä, seremonioita inhoava, ajoista, aterioista ja mukavuudesta piittaamaton, edusti pikemmin lihan valtaa ia intohimoa kuin ylevää mieltä tai hienostunutta henkeä. Hän piti sen mitä rakasti, otti sen mitä halusi ja nautti olla niitä, jotka tekevät itsestään keskipisteen ja muista pelkkiä nappuloita. Hänen läheisimmistään ja rakkaimmistaan tuli hänen verisimpiä vihamiehiään." (Keith Feiling: A History ofEngland, MacMillan 1950) Eräs aikalainen kuvaa Henrik II:n hovimiesten elämää 'Jos kuningas on päättänyt viettää päivänsä jossakin muualla, ja varsinkin jos airut on julkisesti kuuluttanut hänen kuninkaallisen tahtonsa, voidaan olla varmoja siitä, että hän tahtoo lähteä liikkeelle varhain aamulla, ja tämä äkillinen muutos sekoittaa kaikki suunnitelmat... Voi nähdä miesten juoksentelevan edestakaisin, aivan kuin he olisivat mielettömiä, kiirehtivän kuormahevosia, järjestävän vaunuja riveihin, kaikki kiireessä ja tuoksinassa...Häntä miellyttää se, jos niin uskallan sanoa, että hänen hovimiehensä pannaan lujille. Vaellettuam me kolme tai neljä mailia tuntemattomassa metsässä, useinkin pimeässä, voimme katsoa, että rukouksemme on kuultu, jos me löydämme sattumalta jonkin kurjan hökkelin. Usein näistä mökeistä riideltiin ankarasti, ja hovimiehet tappelivat miekat paljastettuina majapaikoista, joista siat olisivat hävenneet tapella." (G.M Trevelyan: Englannin historia, suom. jussi Teljo ja Antero Manninen.) Anouilh'n tulo Suomen Kansallisteatteriin Maaliskuun puolivälissä 1947 alkoi Kansallisteatterissa nuoren ja tuotteliaan ranskalaisen dramaatikon, Jean Anouilh'n voittokulku, jota oli kestävä kauan. Tapaus on verrattavissa Frantisek Langerin, Kaj Munkin, Federico Garcia Lorcan vastaaviin esiintymisiin. Eino Kalima osoittautui erityisesti ranskalaisen tulokkaan ymmärtäväksi tulkitsijaksi ja hän myös varasi lähivuosina itselleen pitkän näytelmäsarjan ohjaustyön. Kirjailijan varhaistuotannossa - ehkä pikemminkin: keskivaiheen tuotannossa - esittävät antiikin runouden ja mytologian aiheet näkyvää osaa. Kuukautta ennen Kansallisteatterin Antigonea esitti Ruotsalainen teatteri täällä Eurydiken. Ajan mittaan historiallinen tai kvasihistoriallinen näytelmistö Anouilh'n tuotannossa kasvoi käsittämään sellaisiakin aiheita kuin Jeanne d'Arc ja Thomas Becket. Lopulta juuri tämä kirjailija on milteipä malliesimerkki siitä, miten faabeli ja aihe lopulta merkitsevät suhteellisen vähän; mikään näistä mainituista draamoista ei ole jäljitelmä tai mukaelma, koska tekijä on kokonaan sulattanut niiden ajatussisällyksen ja niiden näkökulmat uudelleen, omiin persoonallisiin tarkoituksiinsa. (RafaelKoskimies, Suomen Kansallisteatteri 2, Otava 1972.) Jean Anouilh'n näytelmät Suomen Kansallisteatterissa
71 Oopperan kummitus, Kopit Arthur - Yeston Maury940310 71 HKTs, Musikaali ST1 AJ2 Näin taru kertoo: "Pariisin Suurta Oopperaa hallitsee aave, rujo, naamiota käyttävä kummitus, joka silpoo, surmaa, kuristaa ja heltymättä tappaa kenet vaan . . . " Mutta eräänä päivänä kummitus kohtaa kaunisäänisen Christinen, rakastuu ja järjestää sydämensä valitulle, köyhälle pukijatytölle esiintymistilaisuuden. Musikaalin valmistamiseen on osallistunut yli 150 Kaupunginteatterin työntekijää. Hannu Bister johtaa 22-miehistä orkesteria ja solistitason kuoroa. Teatterin tunnustettu tanssiryhmä esiintyy Marjo Kuuselan koreografiassa. Oopperan kummituksen visuaalisen maailman ovat luoneet Reija Hirvikoski (lavastus), Pekka Ojamaa (puvut) ja Claude Naville (valosuunnittelu) Juha Siltasen suomentaman musikaalin on ohjannut Ritva Holmberg. Tätä et voi jättää näkemättä. Jo yli 45 000 katsojaa Vähintään yhtä tärkeä kuin lehdistössä saatu julkinen kritiikki, on teatterintekijöille katsojien antama palaute. Puhelinsoitto, postikortti tai kirje on aina tervetullut muistutus yleisön ja esiintyjien välisestä vuorovaikutuksesta. Oopperan kummitus, Reearuu, Ikiliikkuja ia Kallion kimallus ovat saaneet katsojilta runsaasti palautetta. Kiitos postista. Kirjoitellaan! Ritva Holmberg 72 Kuolleet sielut, Gogol Nikolai940312 72 Pieni Suomi ST3 AJ3 NIKOLAI GOGOL: KUOLLEET SIELUT
HENKILÖT
"Kaikki me olemme tulleet Gogolin 'viitan' alta" Dostojevski KUOLLEET SIELUT huijarikomedia Komedia ihmisistä, jotka valehtelevat, pettävät, juoruavat, huijaavat aivan kuten me kaikki - ja varsinkin venäläiset. Romaani "Kuolleet sielut" on venäläisen Nikolai Gogolin (1809-52) pääteos, yksi maailmankirjallisuuden hauskimmista romaaneista. Päähenkilö, Pavel Ivanovitsh Tshitshikov saapuu N:n kaupunkiin toteuttamaan outoa suunnitelmaansa ostaa paikallisilta tilanomistajilta mahdollisimman paljon kuolleita sieluja, talonpoikia, jotka ovat kuolleet mutta joista tilallisen on maksettava veroa seuraavaan henkikirjoitukseen asti. Nämä sielut hän aikoo pantata elävinä, joita ne virallisesti ovatkin. Hän olettaa ilahduttavansa tilanomistajia vapauttaessaan heidät verotaakasta ja maksaessaankin tästä omaisuudensiirrosta. Mutta hän törmääkin epäluuloon, taikauskoon ja ahneuteen ja lopulta juoruihin, jotka kääntävät koko kaupungin häntä vastaan, ja hänen on lähdettävä. Romaanin kesken jääneessä toisessa osassa Gogol käsitteli Tshitshikovia syntisenä ja valtiota yli-inhimillisenä tuomarina, mutta häneltä jäi huomaamatta eräs seikka, kuten Nabokov ansiokkaassa elämäkerrassaan toteaa: "(...) valtio, joka salli kaupankäynnin elävillä sieluilla, siis elävillä ihmisillä, saattoi tuskin toimia asiantuntijana liiketoimissa, jotka käsittivät pelkästään kuolleita sieluja abstrakteja lisänimiä paperinpalalla." Poshlost on "Kuolleiden sielujen" kaiken inhimillisen (ja epäinhimillisenkin) toiminnan avainsana; poshlost ei käänny yhdellä sanalla muille kielille, ei monellakaan sanalla, ja niinpä Nabokovkin kuvailee tuota käsitettä sivukaupalla. Joitakin, joskaan ei läheskään kaikkia poshlostin piirteitä voisi kuvailla sanoilla halpa, teennäinen, hanaali, huonoa makua osoittava, puolivillainen, himphamppu jne. "Kuolleiden sielujen" henkilögalleriassa poshlost on tyhjän puhumista, tekemättömyyttä, perusteetonta tyytyväisyyttä, laiskuuteen asti venyvää mukavuudenhalua. Gogolia on pidetty venäläisen kriittisen realismin kantaisänä yhtä hyvin kuin Kafkan, surrealistittn ja absurdikkojen esikuvana, ja kaikki tuo onkin löydettävissä hänen teksteistään, mutta lopulta Gogol on yhtä tyhjentymätön kuin poshlostin käsite - määritelmät valuvat kuin vesi hanhen selästä. Touni Tommola NIKOLAI VASILJEVITSH GOGOL KRONOLOGINEN ESITYS
73 Onnen seitti, Jotuni Maria940320 73 SKTp AL1 TT1 "Onni on ollut kuin seitti. Ensin tuuli puhaltaa sen rikki. Onnenseitissä Kansallisteatterin rakastetut tähdet, Jotunin terävät tekstit ja Raivoisien Ruusujen energia kohtaavat toisensa. Onnenseitti on kuin elämä itse: se väräjää kyynelistä ja se vavahtelee naurusta." - Ritva Siikala.
Me: Heikko esitys, ei katsomisen arvoinen 74 Oleanna, Mamet David940327 74 SKTw AL1 TT2 Mies ja nainen, oppilas ja opettaja pelaavat valtapeliä, jota hallitaan kielellä. Sukupuolten välisessä taistelussa aseina käytetään sellaisia käsitteitä kuin seksuaalinen häirintä, pomografia, raiskaus, kasvatus, sensuuri ja sananvapaus. Oleanna on kiehtova, tiivis ja pelottava näytelmä.
Pohjoismainen kantaesitys 94-02-12 75 Sota ja rauha, Tolstoi Leo940410 75 HKTs AL2 TT2 AJ2 Helsingin teattereissa on meneillään venäläisten klassikoiden buumi. Ohjaaja Kaisa Korhosen mielestä kyseessä on LOHDUTUKSEN TARVE "Joutuessamme pois tavanomaisista raiteista luulemme kaiken olevan hukassa; mutta siitä alkaakin vain se, mikä on uutta ja hyvää. Niin kauan kuin on elämää, on olemassa onnea" Sodan ja rauhan hyvä ihminen, Pierre, päätyy tähän sotavankeudessa, kaiken menettäneenä. Se on Leo Tolstoin (1828-1910) suurklassikon ydinsisältöä, jonka ohjaaja Kaisa Korhonen haluaa Kaupunginteatterin esityksessä nostaa esille. Lohdutukseksi. Venäläiset klassikot kertovat meille, että ovat ihmiset ennenkin selvinneet nujertavista kokemuksista, sanoo Helsingin kaupunginteatteriin Tolstoin Sotaa ja rauhaa ohjaava Kaisa Korhonen. Kaisa Korhosen mielestä ei ole sattumaa eikä ihmeteltävää, että tällä kevätkaudella Helsingin teattereissa esitetään peräti neljää venäläistä klassikkoa. Niiden ajattelu ja arvot ovat nyt tarpeen. Lohdutuksen tarpeeksi sitä täytynee nimitää. Ihmiset tarvitsevat samastumiskohteita. On suuri huojennus löytää vaikka taidekokemuksen kautta uusi, armahtava oivallus: se mikä minut nyt tuntuu nujertavan ei ole minun syytäni eikä yksin minun taakkani. Ihmiset ovat kautta aikojen selviytyneet paljon syvemmistä koettelemuksista. Sota ja rauha (1864-69) on kirjana jättikokoa, ja dramaturgi Ritva Holmbergin tehtävänä on ollut tehdä sen laajana kuohuvasta kertomuksesta valintoja, joilla päästään kolmen tunnin teatteriesitykseen. Dostojevskinsä jo läpikotaisin tuntevalle dramaturgille on myös Tolstoin Sota ja rauha ollut vanha unelma. Kaisa Korhonen myöntää saman. Hän samastuu rohkeisiin, väkevästi tunteviin naisiin ja on ohjaustöissään toteuttanut jo useita: Carmenin, Anna Kareninan, ja nyt Natashan. Elämän penrusarvoilla on taas kysyntää Ensi-ilta lähestyy, mutta Kaupunginteatterin suuren näyttämön valtavan koneiston lukemattomien tekijöiden haltuunotossa ja kokoamisessa tuntuu olevan loputon urakka. Romaani on pintakerrokseltaan suuri rakkaustarina, joka nitoo yhteen kolmen perheen kohtalot. Dramaturgin valinnat ovat olleet lähinnä henkilöitä, tietenkin. Kunkin perheen keskeiset jäsenet ovat mukana. romaanin vanhemmat ja iso vanhemmat eivät mahdu mukaan. Kolmellatoisra näyttelijällä selvitään, lisäksi on ryhmä tanssijoita. Ajallisesti esitys asettuu Napoleonin kahden Venäjälle suuntaaman sodan väliin, Austerlitzin ja Borodinon, vuosien 1805 ja 1812, kertoo Kaisa Korhonen. Hänen suhdettaan Sotaan ja rauhaan hämmensi nuoruudessa pitkän aikaa elokuva, joka sattui kohdalle ennen lukukokemusta ia häiritsi sitä suuresti. Nämä maailmankijallisuuden suuret kertomukset olisi tietenkin omaksuttava ennen kaikkea lukemalla. Mutta nythän meillä on sukupolvi, joka ei lue kijallisuutta, ei ainakaan vanhaa. Jos nuorison tie Sotaan ja rauhaan on joko teatterikokemus tai ei mitään, on tietenkin teatteri parempi. Kaisa Korhosen mielestä Sota ja rauha sisältää paljon nykynuorisollekin keskeisiä kysymyksiä. Kasvaminen. Elämästä selviytymisen vuorenseinämä. Ja yksinkertaisimmin: mitä elämä on? Miten pitäisi elää? Sitä kysytään aivan suoraan tässäkin näytelmässä, niin kuin monessa muussa venäläisessä klassikossa. Mutta eivät nämä kysymykset ole suomalaisillekaan etäisiä. Me olemme venäläistä kulttuuria ja ajattelutapaa emotionaalisesti hyvin lähellä. Ja miten näytelmä vastaa kysymykseen? Kukin sen henkilöistä etsii tavallaan ja löytää vastauksensa aikanaan. Meillä on ollut johtotähtenä sotapäällikkö Kutuzovin strategian ydinsisältö: kärsivällisyys ja aika. Jos tahdot hyvää, jos tahdot moraalisesti oikeita vastauksia, odota kärsivällisesti. Vaikka näyttäisi siltä, että mikään tahtomasi ei toteudu, aika loppujen lopuksi löytää ratkaisun. Elämän hallinnan harhakuva Mutta ihmisten sen enempää kuin kansojenkaan selviytymistarinat eivät ole ratkaistavissa vain ajalla ia kärsivällisyydellä. Sodan ja muhan henkilöiden kasvu mielenrauhaan, jopa onneen, edellyttää jokaisen kohdalla menettämistä, luopumista. Ja luottamaan oppimista, huostaan heittäytymistä. Tolstoi oli tietenkin hyvin uskonnollinen ihminen. Kaikki näytelmän keskushenkilöt etsivät Jumalaa koko tarinan ajan. Eivät tosin osaa hahmottaa, mitä etsivät, sanoo Kaisa Korhonen. Pierre etsii monien vaiheiden kautta päämäärää, johon vihdoin sotavankeudessa pääsee: mielenrauhaan. Hän vaeltaa nimettömänä vankina rans kalaisten mukana viikkokau palla pitkin Venäjää. yhtäkkiä hän tuntee olevansa täysin vapaa. Hän ei tarvitse paljon mitään. Hänellä on rauha, ja kyllä minä ymmärrän, että se rauha on Jumala. Andrei löytää sen vasta kuolinvuoteella, paria päivää ennen kuolemaansa. Hän näkee unen, että yrittää sulkea ovea, koska sen takana on kuolema. Hän ei saa ovea millään suljetuksi, mutta juuri kun kuolema on unessa ottamaisillaan hänet, hän herää. Ja oivaltaa: aivan niin! Minä kuolin ja heräsin. Kuolema on siis heräämistä. Kaisa Korhonen näkee Tolstoin suureksi ja tällä hetkellä meille tärkeäksi opetukseksi: ei kannata kuvitella, että tietää kaiken ja hallitsee oman elämänsä. Jokainen joutuu, kuka lempeämmin, kuka aivan pohjaa myöten toteamaan, että mikään ei ole ihmisen hallinnassa. Pitää lopettaa niskan päälle pyrkiminen, luopua siitä ylemmyydestä, että muka tietää miten asioiden pitää mennä. Voitto voikin olla kytkeytynyt luovuttamiseen, tappioon, periksi antamiseen. Tämä on minusta helvetin suuri lohdutus, sanoo Kaisa Korhonen. Yhtä hyvin sitä voisi luonnehtia taivaalliseksi lohdutukseksi. Ensi-ilta on 24.3.1994. Liisa Maria Piila, Kirkko ja kaupunki 1994-03-16 76 Il matrimonio segreto, Cimarosa Domenico940414 76 Aleks ST3 AJ3
Kuten esitteessä sanotaan...
Libreton pohjana englantilaisten George Colman ja David Garrickin näytelmä: The Clandestine Marriage. Bertati istutti tapahtumat Italiaan ja onnistui kääntämään koko tarianan italialaiseksi. Cimarosan musiikki tuo mieleen Mozartin sävelkielen. Cimarosa 1749-1801, Salainen avioliitto 1792 Wien. C-A ja Raili von Willebrandt tarjosivat, jäimme velkaa... 77 Kuolleet sielut, Gogol Nikolai940416 77 Pieni Suomi AL2 TT2 Karamazovin veljekset Fjodor Dostojevskij rus 940428 78 Ryhmäteatteri KP? TP? ST? AJ3
KIRSIKKA MORING, HeSa 94-01-30 Suomalaisten näyttämöiden Dostojevski-kuva on viime vuosina syntynyt paljolti venäläisten ohjaajavieraiden välittämänä. Kasallisteatterissa on vieraillut Dostojevski-polyfonikko Juri Ljubimov, joka vuonna 1991 ohjasi omia näyttelijöitämme Keskenkasvuisessa. Vuotta myöhemmin Teatterikujalla nähtiin Ljubimovin Tagankaan tekemä ohjaus Rikoksesta ja rangaistuksesta. Lilla Teaternissa vieraili neljä vuotta sitten moskovalainen Kama Ginkas, joka ohjasi mustalla huumorilla höystetyn Rikoksen ja rangaistuksen. Ginkas ohjasi myös viime keväänä ruotsinkielisten näyttelijäopiskelijoiden lopputyön, Idiootin. Suomalaisten Dostojevskiohjaajien tiennäyttäjä on ollut Kalle Holmberg. Hän on tehnyt Helsingin Kaupunginteatterille Riivaajat ja sitä ennen tiivistunnelmaisen Ateneumkokeilun, eri teoksia yhdistävän kollaasin Kepissä on kaksi päätä. Helsingin lähinaapurissa Pietarissa näytellään Dostojevskia mammuttikestoisina esityksinä; maailmankuulun Pienen draama-teatterin Riivaajat on 8-tuntinen, mutta näyttämölataukseltaan äärimmäisen tihentynyt. Lev Dodinin ohjaama esitys on Pietarissa nykyään harvinaista herkkua, sillä Malyi-teatteria revitään pitkin Eurooppaa. Parhaillaan teatteri näyttelee Pariisin teatterisesongin kirkkaimpana tähtenä. Pietarilaisteattereiden ohjelmistoissa on myös monituntinen sovitus Idiootista, jota näytellään Komissarzhevskajan teatterissa. Karamazovin veljeksiä ei ole tiettävästi aiemmin esitetty kokonaisuudessaan suomalaisena sovituksena. Viime vuonna Viirus-teatteri esitti sen Arn-Henrik Blomqvistin ohjauksessa ruotsiksi englantilaisten sovittamana rikosnäytelmänä. Ryhmäteatterin Karamazovin veljekset on dostojevskilaisten rajatilojen huikea viisituntinen panoraama Toisiinsa iskeytyvien ajatusten kiihtyvä sorina täyttää näyttämön. Äänimaailmassa toistuvat polttorovioiden Jyskyttävät rummut, intohimoinen valssi ja sielunmessun kellot. Viisi tuntia kuluu, elämyspinnat ovat jatkuvassa liikkeessä. Dostojevski-panoraamasta nousee yhä uusia kysymyksiä, ja kaikki vastaukset näyttävät uppoavan. Paitsi yksi, munkki Aljoshan haaste yleisölle. Yksikin hyvä muisto vaikka kuinka kaukaa lapsuudessa auttaa elämään. Olemme yhdessä Karamazovin veljesten kanssa tehneet nämä kysymykset. Muistan teidän kasvonne aina, aina, Aljosha sanoo katsojilleen. Saman voi katsoja sanoa Aljoshalle ja muille Ryhmäteatterin näyttelijöille. Unohtumatonta. Näyttämö leviää pylväikköjen eteen, sivuille ja taakse miltei tyhjänä ja kertautuu peiliheijastuksena. Köyhän teatterin ja tyhjän tilan täyttävät näyttelijät. He ovat teatteri, sen kokonaisvaltainen läsnäolo. Raila Leppäkosken sovitus ja ohjaus sekä kiteyttää että risteyttää erittäin taitavasti mammuttiromaanin materiaalia. Hän keskittyy neljän veljeksen neljään näkökulmaan elämän arvoituksesta, ihmisen kärsimyksestä ja sen hinnasta. Veljesten rinnalla läikkyvät heidän naisensa, intohimodraamat, rakkaus ja rakkaudeksi luultu. Dostojevski itse nimeää päähenkilökseen sielultaan puhtaan Aljoshan. Ryhmäteatterin polttopisteessä on titaani, jumaluuden itselleen ottanut Ivan, aikalaisemme. Ryhmäteatteri: Karamazovin veljekset. Sovitus ja ohjaus: Raila Leppäkoski. Lavastus: Markku Hakuri. Valot: Jukka Mikkonen. Äänisuunnittelu: Tommi Tirranen. Puvut: Riitta Anftonen. Rooleissa: Kari Heiskanen, Vesa Vierikko, Pertti Sveholm, Martti Suosalo, Kari Väänänen, Liisa Mu rajatilassa. He ovat riivattuja, toistensa ja itsensä ahdistamia, sillä he ovat karamazoveja, tatarian kielellä mustalla maalattuja. Elämän monimutkaisesti poimuttuneet, ratkaisua vaativat murtumakohdat seuraavat toisiaan. Miksi elää, miten elää? Loiko ihminen omaksi kuvakseen paholaisen vai jumalan? Ydin nousee Ivanin kertomuksesta. Suurinkvisiittori vangituttaa Sevillaan saapuneen Kristuksen, sillä vapaus on häiriöksi ihmiskunnalle. Auktoriteetin, ihmeen ja salaisuuden sitova voima vaarantuu. Todellisuus on näyttämön ulkopuolella. Tässä ja nyt on kuin sarja hallusinaatioita. Isänmurha, sen syyt ja seuraamukset ovat symbolisesti tärkeitä, mutta eivät juonimateriaalia. Leppäkosken sovituksessa on karsittu jännitysnäytelmän ainekset. Esitys haraa ihmiskunnan ikuisesti ratkaisemattomien eettisten ongelmien vasta- ja myötävirtaa uskollisena Dostojevskin romaanin rakenteelle. [AJK: +] [** Ohjaus antaa aikaa ja tilaa kiirastulessa piinattujen veljesten maailmankatsomusten ristiinajoille. Veljekset tulevat ja poistuvat näyttämön diagonaalissa kohdatakseen toisensa aina uudella radalla, maailman siirtymässä. Mekaaninen reaaliaika on siirtynyt unien ja valvetilan väliin. Silmanräpäys voi kattaa loputtomia ajallisia avaruuksia. Dostojevskin spiraalimainen materiaali kerrotaan näyttämöllä monologisena ajatuspuheena, jossa kohtaukset liukuvat toisiinsa näkökulman vaihdoksina. Leppäkoski antaa ihmisten itsetutkiskelun kaikupohjaksi kriittisen ulkopuolisen Iäsnäolon. Kertoja siirtyy kuulijaksi, tapahtuman subjekti objektiksi ja päinvastoin, molemmat ovat yhtäaikaisesti Iäsnä ja tarkkailevat toisiaan näyttämöllä. - Mitä tämä kaikki tarkoittaa? -Esteetikkojen hömpötystä? **] Mihail Bahtinin Dostojevski-tutkimuksessaan pohtima kaksois-olentoteema tulee Ryhmäteatterissa lihaksi kiinnostavassa muodossa. Veljet etsivät itseään toisissaan, mutta myös naissuhteissaan. Mitja poukkoilee marttyyrimaisen Katerinan ja intohimoisen Grushenkan välistä. Munkki Aljoshan peilinä on nuori ja hysteerinen Lise. Ivan ei rakasta vaikka haluaisi, vaan hän kulkee Katerinan ohitse. Rakkaus ei pyhitä, eikä pelasta. Intohimot riehuvat hetken, mustasukkaisuus tulee ja menee, mutta suhteet revitään auki. Rauhaton joukko pyörii kuin liekanarussa, kiinnitettyinä sekä itseensä että toisiinsa. Isä Zosiman valokin vaihtuu nopeasti varjoiksi. Valo rinnastetaan auringonkukkapeltoon, jonka Lise nopein käsin poimii pois. Näyttämöä reunustavan kehyksen hiekka jää rahisevaksi mielen maisemaksi. Matot pehmentävät kylmää lattiapintaa vain näennäisen hetken. Ideamaailma, mielikuvat ja mielen sisäiset liikkeet ovat esityksen dynamiikkaa. Se kangistuisi ja kuivuisi kasaan nopeasti, ellei työtä veisi eteenpäin niin suunnattoman taitava ja ammattitaitoinen näyttelijäryhmä. [** He kantavat hahmojaan ja niiden sisäistä ristiriitaa tavalla, jossa näyttelijä muuttuu esittämäkseen henkilöksi. Tai vielä enemmän: Karamazovit muuttuvat Ryhmäteatterin näyttelijöiksi. Kuten Ivan Kari Heiskaseksi! Dostojevskilaisemmin kuumeista jumalihmistä ja kapinoitsijaa on vaikea kuvitella. Hän ei uuvu edes Ivanin pitkissa tilityksissä vaan kohtaa paholaisensa fyysisen hajoamisen äärireunalla. Heiskasen työ vertautuu hienoimpaan Dostojevski-rooliin, minkä koskaan olen nähnyt: pietarilaisen Malyi-teatterin Riivaajien Nikolai Stavroginiin. Niin kylmä ja niin palava. Kun Ivanista sanotaan, että hänen silmänsäkin ovat käyneet keltaisiksi, näkyy se toden totta Heiskasen silmien kelmeytenä. Ivanin tunnustusten kuulijana, oman jumalkuvansa äärillä ponnistelevana Aljoshana näemme Martti Suosalon. Hän ei ole venäläisten elokuvien kerubimainen pyhimys-Aljosha vaan kiinnostavampi: karhea, kömpelö, yksin jätetyn lapsen kaltainen, joka kasvaa kun on pakko. Pertti Sveholm on vanhimpana veljenä Dmitrina vaikuttavampi kuin ikinä. Hänen vahvasti eletty Mitjansa seisoo viimeisellä rannalla. Tulkinnan jokaisessa hetkessä näkyy syyllisyyden, hukuttavien pakkomielteiden ajama ihmisriekale. AJK: + **] Yksi esityksen hätkähdyttävimmistä hahmoista on Vesa Vierikon äpäräveli Smerdjakov. Vierikko saa esiin vähin mutta äärimmäisen harkituin keinoin Smerdjakovin niljaisen ja säälittävän alemmuuden, henkisen orjuuden ja riippuvuuden. Kari Väänäsen viinanhuuruinen isä-Karamazov vilahtaa näyttämöllä. Hänellä pelataan, mutta hän itse ei osallistu siihen enää. Naiset ovat tässä tulkinnassa Iähes yhtä tärkeitä kuin miehet. Heissä purkautuu hysteria kuin ukkosenjohtimissa. Liisa Mustonen lataa ääripisteestä toiseen ryöppyävän nuoren Lisen tunnemyrskyihin oman persoonallisuutensa säteilevän voiman, tihentyneesti. Viime aikoina usein valkokankaalla nähty Mustonen tekee loistavan teatteriläpimurron. Sari Havaksen Grushenkan tulipunainen ja aistillinen maailma on yhtä kokonaisvaltainen. Sara Paavolainen esittää Katerinan vastakohtaisen ylpeyden ja kaaosmaisen nöyryyden tilan näyttäväti, hysterian halliten. Poistumrne Kallion yöhön pökertyneinä. Ei väsymyksestä, mutta kaikkien vastaanottavien aistien jännittäminä. Karamazovin veljekset on palkinnut yltiöpäiset tekijänsä ja kysymyksiä etsivän teatterikatsojan. KIRSIKKA MORING, HeSa 94-01-30 AJK: Näyttelijäsuoritusten arvioinnissa olen samaa mieltä KM:n kanssa. Huom kuitenkin Eira Mollberg, SK (seuraavassa) Fjodor Dostojevski - Raila Leppäkoski: Karamazovien velfekset. Ryhmäteatteri Tätä mammuttilastia maihin soutamaan tarvitaan Ryhmäteatteri, ja mistä muualta samanlainen näyttelijätaidon ja taiteellisen tahdon tasavahva lataus mahtaisi löytyäkään. Yksikään osapuoli ei pääse helpolla, ei esittäjät, ei yleisö eikä edes Dostojevski. Viisi tuntia täysillä kierroksilla, mutta teoksen 1300-sivuisesta epiikan virrasta pääsee näytelmään silti vain dramaturgin valitsema osa, ja se määrää painotukset. Peruskuvio on tietenkin jäljellä, isänmurha, veljesten suhteet, syyllisyys, viaton kärsimys, usko. Veljesten elämään vaikuttavat naiset ovat vahvasti esillä, vahvemmin kuin kirjassa. Vai tuntuuko vain siltä, kun ohjaaja haluaa heidän saavan hysteerisen kohtauksen toisensa jälkeen? Esityksen kolme näytöstä ovat täynnä ääntä ja vimmaa. Suvannoiksi avartuvat monologit. Monen mielestä teoksen hienoin kohta on Ivan-veljen "runoelma", suurinkvisiittorin ja Kristuksen kohtaaminen ja keskustelu. Kari Heiskasen puolituntista taidonnäytettä seuraa henkeä pidättäen. Karamazovin veljekset on [** kammottavan ajankohtainen. - Aina! **] Miten se ruokkii katsojaa, ehkä ahdistunutta ja tulevaisuutta pelkäävää? Venäläisellä hyveellään: kaaoksen läpi säilyvällä kärsivällisellä uskolla. Venäläiset ovat jumalankantajakansaa, sanoo Dostojevski. Kömpelö, avuton, puolustuskyvytön Aljosha kantaa Jumalaa ympäristönsä saastan keskellä naurettavasti mutta hellittämättä. Ja vankimmat lankeavat heikoimman kaulaan, kun hätä on suurin. Liisa Maria Piila, Kirkko ja kaupunki 1994-02-02 EIKÖ ENKELEITÄ OLEKAAN OLEMASSA? Dostojevskin Karamazovin veljeksiä voi pitää venäläisyyden, ortodoksisuuden ja itsensä dostojevskiläisyyden aapisena. Tuskin missään muussa venäläisessä klassikossa venäläiistä sielua on kuvattu yhtä tarkasti ja laveasti vyöryvien intohimojen, sovittamattomien ristiriitojen ja hartaudenkaipuun temmellyskenttänä. Teoksen henkilöt elävät kuin epileptistä kohtausta edeltävässä ylilatautuneessa puristuksessa. Mutta epileptistä kohtausta seurasi Dostojevskin omien sanojen mukaan aina autuas jälkitila. »Taivas laskeutui maan päälle ja ahmaisi minut.» Paitsi että Dostojevski oli maailman paras dekkarikirjailija, syvyyspsykologian edelläkävilä (Freud luki Hamletin ja Sofokleen ohella Karamazovin veljeksiä luodessaan teoriaansa oidipus-kompleksista), hän oli myös tiukasti kasvanut kiinni ortodoksisuuteen ja uskoi sen mystiikan tuomaan sisäiseen vapautumiseen. Tosin hän ajoittain kunnon skeptikon tavoin epäili kaikkea. Karamazovin veljekset romaanin yhdeksi aivan keskeiseksi henkilöksi Dostojevski loi Zosiman, vanhan munkin, jonka ajatuksissa hän käytti esikuvana kahta itselleen hyvin merkityksellistä hengellistä ohjaajaa. Dostojevski loi Zosimasta hengellisen ihanneihmisen, joka pystyy oman persoonansa ja sanojensa kautta vaikuttamaan suoraan muiden ihmisten sieluun. Kuvatessaan erilaisia kokemusmaailmoja Dostojevski ei nähnyt yhtä suuntautumista vähempiarvoisena kuin toista. Mihail Bahtin kutsui tätä kerronnalliseksi polyfoniaksi, moniäänisyydeksi, jossa vallitsee täysiarvoinen ja toisiinsa sekoittumattomien äänten ja tietoisuuksien yhteys. Ohjaajavanhus Zosiman pyhyys oli Dostojevskille yhtä suurta ja totta kuin Ivan Karamazovin piinaava keskustelu vihtahousun kanssa. Raila Leppäkosken ohjaamanjadramatisoiman Karamazovin veljesten alussa Zosima (Vesa Vierikko) istuu valkoinen skeemamunkin puku päällä auringonkukkien ympäröimänä. Aljosa Karamazov (Martti Suosalo) seisoo hämmentyneenä takana. Zosima lukee Aljosalle muistelmiaan ja seuraavaksi hän luennoi rakkaudenoppinsa pääkohdat Katerina Osipovnalle (Maija Leino). Lise Osipovna (Liisa Mustonen) kirmailee kukkien keskellä nyhtäen ne kaikki kimpuksi syliinsä. Zosima on häikäisevän valkoisine partoineen ja vaatteineen sadun hyvän haltijan näköinen. Häin kuuluu enemmänkin Tolkienin mytologiaan kuin venäläiseen todellisuuteen. Zosima poistuu eikä enää palaa. Hänen kuolemansa sittemmin mainitaan, ja hautajaissaatto marssitetaan kynttilöineen näyttämön poikki kuin dekoratliviseksi täytteeksi niin kovin puhekeskeiselle kerronnalle. Kulkuset kilisevät, reki on valmiina, mutta troikka ontuu. Zosima siis poistuu näytelmästä Iyhyen visiitin tehtyään, minkä jälkeen kaikki tapahtumat ovat Ivanin ja Dmitrin sisäisten ristiritojen ja heidän naissuhteidensa hurjaa poukkoilua. Ivan Karamazovin Suurinkvisiittori-tarinasta nousee näytelmän tihentynein ja vangitsevin osa. [** Siinä käydään läpi pelkistetyn monologin muodossa meidän aikamme ihmisen kärsimys ja sen yhteys valinnan vapauteen. - AJK: .. kaikkien aikojen. - Turhaa korkealentoisuuden tapailua **] Veljestroikan täyteläisimmän henkilöhahmon tekee Kari Heiskanen Ivanina. Hänen vaiheittainen muuttunisensa kohti mielipuolisuutta on huimaa seurattavaa. Heiskasen latautuneisuudessa on hypnotisoivaa voimaa. Pertti Sveholmim Dmitri on monisärmäinen ja moniin eri suuntiin levittäytyvä mielenkiintoinen työ. Sveholmista paistaa Dmitrinä suuri myötäelämisen taito. Dostojevskin romaania lukiessa ei voi välttyä tekemästä ikävää havaintoa: kaikki kirjan naiset ovat toivottoman epäsankarillisia ja keskenkasvuisia. He pyristelevät hysteeristen kohtausten vallassa tämän tästä kuin mikroskoopin paljastamat bakteerit. Sara Paavolaisen Katerina Ivanovna, Sari Havas Grusana ja Liisa Mustonen Lisenä tekevät henkilöidensä rajallisuuden puitteissa tarkkaa ja ihailtavaa työtä jokainen. Ryhmäteatteri on vuosien varrella suorastaan jalostanut tyyppien rakentamisen tavaramerkikseen. Heiskasen Ivan ja Sveholmin Dmitri ovat enemmän, heissä sädehtii dostojevskiläinen psykologinen tarkkanäköisyys taidokkaasti. Miksi sitten Aljosan henkilökuva on madallettu tyypin tasolle? [** AJK: Sitä minäkin kysyn **] Hyvän ihmisen uskottava esittäminen on teatterissa aina koetinkivi. Puhtauden ja viattomuuden sisällyttäminen teatterillisuuteen kompastuu melkein aina naiviuteen ja epäuskottavuuteen. Ryhmäteatterin Aljosa Karamazovista on sen sijaan tehty Pölhö-Kustaa. Ikävää ja surullista! Latistavaa! Eikö enkeleitä sittenkään ole olemassa? Yhtälailla veljesten isä Fjodor Karamazov (Kari Väänänen) on irstaudessaan ja itsekkäässä pahuudessaan typistetty hassahtaneeksi ukonrähjäksi vailla minkäänlaista viiltävyyttä. Leppäkosken ohjaus painottaa kärsimyksen aiheuttamaa sielunkramppia. Mutta missä on dostojevskiläinen kohtausta seurannut taivastila? Missä usko hyvyyden voimaan ja kuilun päässä tuikkivan valon kirkkaus? Minulle painotukset jäivät oudoiksi, ehkä jopa kyynisiksi. [** AJK: Samaa mieltä **] Missä on maan päälle hetkittäin laskeutuvan taivaan ahmaisu? Suomen Kuvalehti 1994-02-11 Eira Mollberg AJK: Huippukirjan dramatisointi. Sellaisena kunnioitettava yritys. Onnistunut paremmin kuin Kaupunginteatterin Sota ja Rauha (75/94), jossa kyllä tekstivalinta oli tätä samaa luokkaa, mutta dramatisointi heikompi, vaikka tässä näyttämö on paljon vaatimattomampi. Verrattuna viime kevään Viirus-teatterin esitykseen (57/93), tässä oli teksti laajemmin esillä ja tästä sai täydellisemmän kuvan kirjasta, ehkä juuri 5/3 kertaa, eli suhteessa käytettyyn aikaan, täydellisemmän. Mutta paljon vieläkin oli jäänyt pois. Mutta se ei olekaan oleellista, vaan se mitä on pystytty esittämään. Muistuu mieleen Sv. Teaterin Anna Karenina (7/90), jossa tekstin osuus oli lähes mitätön, mutta näyttämödramatisointi aivan uskomattoman upea. Myös Lilla Teaterin Rikos ja rangaistus (10/90) on muistettava. Siinä ehkä tekstin ja muun dramatisoinnin tasapaino oli kaikkein parhaiten onnistunut kaikista tähän asti nähdyistä venäläisten klassikkoromaanien esityksistä. Kuuluisan Ljubimovin ohjaama Keskenkasvuinen (37/91) oli mielestäni huolimaton ohjaus, mutta hyvä esitys (erityisesti Markku Maalismaa: päärooli). Juuri nähty Gogolin mainio Kuolleet sielut (77/94) painii kokonaan eri sarjassa, ikäänkuin puolivalmiiden näytelmien sarjassa. Sitä voidaan mielestäni verrata Reviisoriin paremmin kuin näihin muihin surromaanidramatisointeihin. Vielä yhteenvetona edellä esitetyjen lehtiarviointien sekaan sijoitetuista omista kommenteista: Hienoja näyttelijäsuorituksia äärestä alkaen. Ennen muuta Kari Heiskasen Ivan. K.H. on aikaisemmin tarjonnut mielestäni liiaksi Turkan koulukunnan leimalla varustettua tavaraa, joka ei ole miellyttänyt. Nyt Ivanista ehdottomasti täysi kymppi. Tällä skaalalla lähes yhtä vahva kymppi Vesa Vierikon suorituksesta ja vahva yhdeksikkö Pertti Sveholmille. Se että Martti Suosalon Aljosha ja Kari Väänäsen isä Karamazov eivät olleet näiden veroisia suorituksia oli mielestäni enemmän ohjaajan kuin näyttelijän vika. Naisroolit olivat juuri sillä tavoin häkellyttäviä kuin edellä lehtiarvosteluissa on sanottu. Ne saivat esityksessä mielestäni epäoikeutetusti suuremman painoarvon kuin kirjassa ja varastivat showta, mutta eivät kuitenkaan onnistuneet vakuuttamaan kuten miesroolit. Se mitä oli otettu kirjasta mukaan ja mitä jätetty pois oli mielestäni onnistunut hyvin. Päävalinta: jännitysnäytelmäaineksen pois jättäminen ja keskittyminen päähenkilöiden sielunmaiseman kuvaukseen oli mielestäni nappivalinta. Mutta ukko Karamazovin sataprosenttinen roistomaisuus ja Aljoshan viisas hyvyys, nimenomaan jälkimmäisen hyvyyden motivointi viisaudella jäivät mielestäni puolitiehen. Aljoshan kohdalla tulos oli todella lähes pölhökustaamainen, mitä se kirjassa ei missään tapauksessa ole. Nähdyn jälkeen luin Tapio Pekolan lainaamasta W. Somerset Maughamin Ten Novels & Their Authors kirjasta Dostojevskin Karamazovin veljekset luvun. Hänen kertomuksensa Dostojevskista tuntuu tarkoituksella riisuvan hohtoa suuren kirjailijan henkilökuvasta ja osoittaa toisaalta koko tuotannon ja tekijän oman elämän kokemusten yhteydet tosi mielenkiintoisella tavalla. Näytelmän näkeminen ja esseen lukeminen lisää intoa lukea kirja uudelleen sekä vähitellen koko Dostojevskin tuotanto. Tämän vuoden alussa olen hankkinut kootut teokset (n 6000 sivua) todennut, että niistä vähän vaille 40 prosenttia on tullut luetuksi. |
ko Korpela 19981201 (19981130) o Asko.Korpela@kolumbus.fi
o AJK kotisivu
o Teatterisivu