[ 5 ]

Matti Pajula

SUOMALAISIA TUNNUSTUKSIA

monologisarja televisioteatterille


Tästä käsikirjoituksesta syntyi lopulta 4-osainen sarjanäytelmä, jonka ohjasi Pekka Parikka ja se esitettiin TV2:ssa.
Ohjaaja valitsi näyttelijät kolmesta itäsuomalaisesta ammattiteatterista.
Alla olevasta käsikirjoituksesta putosi monta henkilöä pois ja monologitekstejä myös muokattiin, lähinnä lyhenneltiin.
Idea sarjaan tuli Edgar Lee Masters´sin teoksesta Spoon River - antologia.
Monologit pyrkivät kuvaamaan suomalaisen maalaisyhteisön psyykeä yksilöiden intiimien tajunnavirtojen kautta.

Henkilöt

JOHANNES 36 pappi
VILJAMI 50 maanviljelijä
AIRA 52 leskiemäntä
AAPPO 45 poikamies, isäntä
MILKA 28 paikallislehden päätoimittaja
SINIKKA 23 työtön tyttö
MAUKKA 40 maanviljelijä
MARTTI 45 kanttori
MARJUKKA 22 opiskelija
VÄPE 39 rappioalkoholisti
ULLA-MAARIA 45 pienviljelijän emäntä
ANTERO 44 kunnajohtaja
ERKKI 27 englannin opettaja
OLLI 50 omatekoinen joutomies
SOFIA 83 vanhaemäntä, Aapon äiti
ENSKA 26 automyyjä
RÄTY 45 maallikkosaarnaaja
SOTA-ROOPE 75 sotainvalidi
PASTORI 36 kylähullu
ISO-ANTTI ikä vaikea määritellä, kääpiö
PENTTI 30 kuorma-autoilija
MARA 39 harrastajateatteriohjaaja
HILJA 50 mökinemäntä
ELMA 40 vanhapiika, sukutilan emäntä
RUNOILIJA 35 sairaseläkeläinen, rampa
HILKKA 30 äveriään virkamiehen rouva
EILA 27 sokea
SARI 25 konekirjoittaja kunnanvirastossa
ANNA-LIISA 40 terveyskeskuslääkäri



JOHANNES 36 pappi

Istuu työhuoneessaan.
Oltuani nyt jo kuudetta vuotta papinvirassa tässä kirotussa kylässä, en vieläkään tiedä mikä tämän kylän on riivannut. Ihmisen sielu, minä ajattelin, sen minä osaan paimentaa. Ja mikä mahtava työkenttä tässä ajassa, jossa suomalainen sielu on hajonnut tuhansiksi pirstaleiksi. Nyt jos koskaan kirkolla on työtä, papilla pelastettavaa.
Minä olin vakuuttunut voimastani Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa. Minä tiesin tietäväni teologiani, retoriikkani. Ja vielä tuo ylimääräinen: kykyni laulaa paremmin kuin yksikään vuosikurssillani teologisessa. "Johannes", piispa sanoi, "Minä tiedän, että sinä tulet osoittautumaan apostolisen nimesi veroiseksi, olipa seurakuntasi kuinka syvällä tahansa tässä materialistisessa ajassa." Ja minä tunsin silloin että myös tarkoitti mitä sanoi. Ja minun sieluni juoksi pitkin seiniä, nousi riemussaan korkeammalle kuin koskaan. Ja minun uskoni oli lujempi kuin koskaan. Minä syleilin vastavihittyjä pappisveljiä, minä halasin heitä epäsuomalaisesti, tunsin kuinka heidän arktinen jäykkyytensä suli tuona hetkenä minun firenzeläisen välittömyyteni hehkussa. Tosiaan!
Olin Pavelille joskus maininnut, että isoäitini äiti oli aikoinaan tullut Firenzestä Pietariin, ja napannut siellä isopappani, eteläpohojalaasen juuraskannon. Juuri tuona hetkenä, kun seisoimme Pavelin ja muitten vastavihittyjen kanssa kolmen piispan ja kahdeksan kirkkoherran taivaallisten hymyjen ristitulessa, minä laukaisin viimeisetkin liturgiset virnistykset noiden äijien naamoilta ja muutin sen remakaksi nauruksi pamauttamalla ensin Pavelia palleaan ja sitten halaamalla häntä veljellisesti. "Johannes Rooman valtakunnasta", sanoi silloin Paveli ja selitti kaikille pienen mutanttisen salaisuuteni.
Merkillistä kuinka silloin tuo teologis-tieteellinen huippujoukko menetti ihanasti kasvonsa, yltyi kilpaa vitsailemaan ja antamaan mytologisia ja mystisiä selityksiä minun monipuolisesta lahjakkuudestani, olinhan vuosikurssini ehdoton primus sekä tiedoiltani että taidoiltani. Minusta tuntui silloin - pystyin aistimaan tuon tunnon kaiken sen riemun ja remakkuuden keskellä - että he olivat tosissaan viehättyneitä saadessaan edes leikin varjolla antaa luovan intuitionsa lentää, päästessään vapautumaan edes hetkeksi rooleistaan tiukan tieteellisinä teologeina ja tärkeinä kirkollisina virkamiehinä.
Sillä hetkellä tulin myös vakuuttuneeksi omasta poikkeuksellisesta kutsumuksestani pappina. Mielessä häivähti todellakin jokin yliaikainen yhteys Johannekseen, kuin hän olisi jotenkin ilmestynyt kauttani tähän ankeaan nykysuomalaiseen kirkolliseen todellisuuteen, joka niin surullisesti on vieraantunut elävästä uskosta ja jättänyt kansan oman onnensa nojaan. Kuinka varma minä olin tuona hetkenä itsestäni - ja samalla uuden uskonelämän huutavasta tarpeesta ja uljaista mahdollisuuksista tässä ajassa.
Ja kuinka palava oli sitten intoni ajaessani kirkkaana kevätpäivänä tähän seurakuntaan lasten kikattaessa takapenkillä ja vaimoni säteillessä etupenkillä onnellisempana ja kauniimpana kuin koskaan. - Hm. En tosin kuunnellut sanaakaan hänen loputtomasta puheestaan uuden kotimme sisustuksesta, silti hänen äänensä soi kuin Mozart ja oli sopusoinnussa ajatusteni kirkkauden kanssa. Minun ajatukseni olivat jo kaukana tulevassa työssäni, jolta ei totisesti pitänyt mieltä ja merkitystä puuttuman. Aamen.
Ja tässä nyt istun. Kauniisti sisustetussa pikku-pappilassa. Uusi kuuden hengen diesel pihassa, vaimolla jo kuudes kohdussaan ja uudet tapettimallit varmaan nytkin edessään. Onhan uusi omakotitalomme kohta valmis. Minulla kohta nimitys kirkkoherraksi. Ja piispan kehut soivat vieläkin korvissani viimeviikkoisen tarkastuksen jälkeen. Siis kaikki hyvin ? Ei ole. Ei.
Minun suussani on karvas menetyksen maku. Se siipi, jonka varassa minun ajatukseni pystyi lentämään silloin tulomatkalla yli vaimoni kauneuden ja kodikkaan huolehtimisen, yli lasteni iloisen mekastuksen, ja yli maallisen menestymiseni. Se siipi viistää jo maata. Se siipi, jonka sulkina olivat luja usko tulevaan työhöni ihmisen ja Jumalan välissä, kyky puhutella suomalaista maalaisihmistä hänen omalla kielellään, nauraa hänen omaa nauruaan ilman papillista lisävirnistystä, laulaa hänen omia laulujaan lujaa ja vapautuneesti, ja tempaista lujaa mutta vapautuneesti hänen herpautunutta uskoaan niskasta kiinni ja takoa hänen sieluunsa uusi eheys. Ja kaikki tämä ilman tekorempseyttä, ilman psykologisoivaa maailmallisuutta, ilman viekasta veljeilyä ilman väärää kansanmiesmäisyyttä.
Kaiken piti olla otollista. Leipäpapin piti olla kaukana minusta. Minussa piti olla harvinainen kasautuma valmiuksia palvella kansan huutavaa tuskaa. Sitä, jolle ihmistieteet eivät voi mitään, sitä joka kasvava tieto kainalossaan vaeltaa kohti kuilun reunaa hyvinpukeutuneena, mutta kasvava hätä ja tympeä tyhjyys kuorensa alla.
Kaiken piti olla valmista taisteluun sitä kuolemanviettiä vastaan, jonka tiesin näissä metsissä ihmismieltä hallitsevan. Olenhan näistä metsistä kotoisin. Uljaasti minä taisteluni aloitinkin. Minä tunsin että tämä metsä kohahti ja se kaikuna vastasi minun Huutooni.
Enkä minä poika ääntäni säästänyt. Minä tiesin että laulusta se on aloitettava. Hyvä, minä hurmasin heidät, minä lauloin heidän iltansa tähtihin ja minä kävelin heidän mökkeihinsä ja heidän taloihinsa kuin ne olisivat olleet entisiä kotejani. Minä näin uuden toivon heidän uteliaissa silmissään, kun he minua katsoivat niin kuin uutta pappia katsotaan. Minä näin nuorten iloitsevan farkuistani ja vanhojen pussihousuistani, jotka minä torikauppiaalta ostin isäntien iloitessa ympärilläni.
Mutta minä tunsin heidän vielä enemmän iloitsevan siitä, että minä oikeassa kohdassa osasin sanoa heille kun he leikkiään laskivat: "Tänään minua ei naurata. Tänään minun jalassani ei näy farkkuja eikä pussihousuja. Tänään minulla on liperit kaulassa ja mustat suorat housut jalassa. Sillä tänään minun sydämeni itkee minun omaa maailmallisuuttani ja suree teidän syntienne tähden. On aika iloita mutta on aika pysähtyä murhehuoneeseen. Nyt on aika itkeä sitä hekumaa joka meissä asuu ja jonka turvin tämän maailman kauppiaat ovat rikastuneet. Teidän ahneutenne tähden tämä aika rypee aineellisessa yltäkylläisyydessä, mutta riutuu hengellisessä kuolemassa."
Niin minä heille sanoin ja minä tunsin että heidän sydämensä avautuivat ja heidän silmänsä - lattiaankin luotuina - kerjäsivät lisää minun moitteitani, janosivat minun vimmaani. Mutta mitä sitten tapahtui. Ei kai mitään. Ei totisesti mitään! Minun vimmastani tuli vain minun tavaramerkkini. "Pappi joka uskaltaa", he kuiskivat, nostivat katseensa lattiasta ja poistuivat takaisin tympeään ja tyhjään elämäänsä, jossa mikään ei näytä muuttuvan.
Enkö minä nostanutkaan heissä oikeaa synnintuntoa. Ja jos nostinkin, eikö se riittänyt, jääkö minun evankeliumini julistamatta, jääkö Kristuksen lunastus tulematta, jääkö oikea alku antamatta, jääkö tyhjyys täyttymättä, synnit anteeksi antamatta. Enkö minä pystykään kilpailemaan tämän maailman stimulanttien kanssa.
Ovatko aikamme aivot tupaten täynnä ihmistietoa, tunteet täynnä viihdettä ja huumaa. Ovatko poliitikot, myyntimiehet, mainosmiehet, publikaanit ja rahanvaihtajat lopullisesti täyttäneet, lukinneet ja sinetöineet ihmissielun. Vai eikö minun oma uskoni kanna? Onko minulla pelkkä apostolinen nimi, joka siivitti suuret luuloni hurjaan lentoon ja huuleni korkeaan veisuun. Herra, sinä olet piilossa minulta. Sinä olet katkaissut yhteyteni näihin ihmisiin. Minä olen yksin.

VILJAMI 50, maanviljelijä

Penkoo navetan vintillä romuja.
Kaikkia helevetin härveleitä pittää aikasen miehen penkoa. "Käyppäs isä sinä hakemassa se kirnu ylävajasta", akka mesosi vieraan kuullen... (löytää pyöritettävän kirnun) Tuossa se nyt on. Saakelin antiikki. Olis saanut tulla poltetuksi siilon kun sitä meinasin. (asettaa kirnun vajassa olevan uuden ison traktorin konepellille) Sai sitä pyörittää poikasena kyllälle asti. Kaikkia perhanan perinnepäiviä. Jo on aikoihin eletty. Kirnuta nyt voita ihmisten nähen, niin kuin se jotakin olis, työnteko paljain käsin.
Olis sekin opettaja joskus joutunut työkseen tällä kirnuamaan, niin ei perinnepäiviä höpelehtisi ihmisten kiusaksi. Minä en sinne ainakaan mene. Enkä jouda, sano eukko mitä sano. Menköön itte kulttuureihinsa. (kävelee pihan poikki taloon, jossa emäntä ja opettaja kahvilla. Kirnua tutkitaan, Viljami katsoo syrjästä, päällä monologi) Ei tämän suvun miehillä ikinä oo ollu aikaa turhuuksiin... (katselee naisopettajaa)... Hyvät sillä tissit, meijeripuoli kunnossa heh-heh. Ois se somasta joskus kokeilla tuommosen kanssa sänkyhommia... Näyttäsin sille vähän perinnettä hih-hih, ei haisisi navetalle kuin tuo eukko...
Naisten katseet kääntyvät Viljamiin, joka säpsähtää
OPETTAJA
Tulethan sitten sinäkin Viljami perinnepäiville koululle.
VAIMO
Se on niin huono lähtijä tämä mun ukko.
VILJAMI
Mahtaneeko tuota joutaa.
OPETTAJA
No tottakai, Sinullahan on kaksi autoa, kaksi traktoria ja kaksi aikamiespoikaa. Pitäisi siitä joutaa.
VILJAMI
Noo kattotaan.
Naiset kääntyvät takaisin tutkimaan kirnua, keskustelunäänet häipyvät.
Monologi päälle
VILJAMI
Tietävät etten tule. Elän yksin töitteni kanssa. Yksin joukossa. Yksin perheessä. Minulla ei ole muuta kuin työ. (Viljami kävelee ulko-ovelle ja panee lippalakin päähänsä.
VAIMO
No mihin sinä nyt?
VILJAMI
Töille.

Vaimo hymähtää paheksuvasti. Viljami kävelee ulos traktorivajaan, ajaa nelivetotraktorin ulos ja ryhtyy huoltohommiin
VILJAMI
Minun etääntyvät askeleeni aina ihmisistä pois. Minun surulliset saappaani koneita kohti. Peltoa polkevat kytkintä painavat renkaita potkivat. Minun surulliset mustat saappaani. Niissä hikoavat jalkani ihmisten pelosta. Käteni kylmää rautaa parhaiten kourii. Kämmenpohjasta viileä hikeni koneen viileään rasvaan yhtyy. Trasselin kosketus pehmeintä elämässä. (on nyt traktorin kopissa) Kauneinta koneeni korskat linjat, ja kopissa ihmeen ihana olla.
Tämä kulkeva kotini kuin äidin kohtu, jossa käteni yltävät kaikkiin seiniin ja jokainen nappula tottelee minun kosketustani. Ja elämäni parhaat runot vieraalla kielellä koppini seinillä kuin lämpimät terveiset insinöörismiehiltä. Turvalliset taikasanat kaukaa maailman rannoilta minulle lähetetyt loitsut:
- warming, heat, choke, stoping... Uljaat sanat täynnä viisautta. Minun kansainväliset säkeeni, jotka minä olen salaa opetellut ulkoa ja lausun koppini lujassa yksinäisyydessä, tässä kuutiossa jossa paksu lasi rajaa minut pois maailman tuulilta ja ihmisten nauruilta. Jossa minä saan lausua omat runoni niin kuin parhaaksi näen... Warming, heat, choke, stoping... Laulaa omat lauluni diesel-orkesterin säestyksellä: - on äiti laittanut kysta kyllä hän lahjat antaa ja lahjat saa!
Ja minä saan kietoa syleilyyni minun suuret rakkauteni... (ottaa esiin salapaikasta pornolehden)... Minun suuren rakkauteni (katsoo naisenkuvaa), joka ymmärtää olla hiljaa ja hymyillä, Olla aina valmis ja hyvinpukeutunut, minua ja vain minua varten, silloin kun kurja eukkoni - tuo suuri paska - puhuu puhuu ja puhuu, haisee lehmälle ja läpsii kynsille kun minun kuuma käteni ihmistä etsii. Ja niin harvoin kun se enää ihmisenlihaa kopeloi. Jumalauta! Ei ole haluista puutetta. Ei. Minun haluni ihmiseen ei muuta kuin yhä lisääntyy. Mutta. Niin lisääntyy myös minun etäisyyteni jokaiseen ihmiseeni, Vai onko minulla koskaan läheisyyttä ollunkaan. Hm. (rutistaa naisenkuvaa) Paperilla minun rakkauteni, kuvissa kylmät kultani. Ja koppipaha kotinani. Perkele. (kaasuttelee hurjasti traktoria, lähtee ajamaan kirkolle päin.)

AIRA n. 52, leskiemäntä

Viljami ajaa Airan ohi, joka kitkee kasvimaata tilansa mailla. Viljami nostaa kättä, Aira vastaa tervehdykseen naisellisesti vilkuttamalla.
Kamera jää Airan luokse.
Sentään sinä tervehdit rakas serkku. Vaan et ole käynyt, et kahteentoista vuoteen. Mistä tämä viha tähän sukuun. Kuinka minä kaipaan Mari-mummon aikoja, kun me kuusitoista serkusta jaksoimme jonottaa hänen lämpimään syliinsä ja tuntea suvun turvallinen yhteys. Mihin se katosi? Vai oliko sitä olemassakaan, oliko se vain satu lapsille.
Marin kuoleman aikoihin se kuitenkin loppui, ja sen hirveän perintöriidan, jonka muisto vaivaa vieläkin, kun katson tuonne Erkkilään päin. Ja joka päivähän minun on sinne katsottava. Pitääkö meidän ikuisesti kantaa isiemme vihaa ja muuntaa se vihaksi toisiamme kohtaan. Mykäksi vihaksi ja puhumattomuudeksi, käymättömyydeksi yksinäiseksi puurtamiseksi, hikiseksi ja tympeäksi elämäksi, joka painaa meidät polvilleen ja sotkee meidät isänmaan multaan ennen kuin me olemme edes kuolleet, tekee meistä pelkkiä maan matosia jotka vuodesta toiseen muokkaavat mullan kuohkeaksi ja siittävät uusia matoja jotka perivät meidän vihamme ja katkeruutemme ja kätkeytyvät toisiltaan kukin omalle taholleen maata taas tonkimaan ainoana päämääränä näyttää paremmalta ja rikkaammalta kuin nuo kirotut ahneet sukulaiset.
Kuinka minun sydämeni itkee näitä elettyjä vuosia ja hukkaan heitettyä rakkauttani jonka minä turhaan varustin tavoittamaan toista ihmistä, ei vain perhettäni, vaan myös serkkujani, naapureitani ja kaikkia ihmisiä. Minun rakkauteni joka uhkasi räjäyttää koko olemukseni, ellen minä saisi purkaa sitä johonkin. Niin minä sitten annoin sitä ylen määrin omille lapsilleni - ja taisin hukuttaa heidät huolenpitooni.
Missä olet pikku Markukseni. Sanovat sinun juopottelevan jossain Pohjois-Norjan kaupungissa. Ja sinä Marjukkani, sinä annoit sen puolalaisen soittajan vietellä itsesi ja lopetit teologian opintosi ja itketät minua tuskaa tihkuvilla kirjeilläsi sieltä Englannista, jossa te nyt riitelette ja kai pian eroatte.
Entäpä te lapseni, Martti ja Milka, joiden sanotaan onnistuneen elämässänne, insinööri ja päätoimittaja. Te onnistuitte, mutta tarvittiinko siinä minun rakkauttani, minun ylenpalttista rakkauttani, joka ei kuitenkaan riittänyt Markukselle, ei Marjukalle, ja jota te tunnutte inhoavan, ja jota siksi riitti vielä seurakuntatyöhön kummiperheasialle lähetystyöhön, koko pitäjän pyhäkoulutoiminnan elvyttämiseen, vanhusten asialle... Kaikille niille asioille, joille tiedän ihmisten nauravan, mutta jotka minä siitä huolimatta tein, pää pystyssä ja selkä suorassa, ja joita minä vieläkin aion jatkaa. Koska minun täytyy ne tehdä. Koska ainoa rakkauteni joka on kestänyt läpi kaikkien surullisten vuosieni, on sittenkin Kristuksen rakkaus.
Sanokoon Milka että minun seurakuntatyöni on naurettavaa näennäisvaikuttamista ja jotain ihmeen kompensaatiota. Naurakoon ihmiset, tulkitkoon Milkan yliopistosivistys minua miten tahtoo - minä teen sen mikä minun on tehtävä. Minä kerään ne roposeni hyväntekeväisyydelle, minä lähetän ne paikatut kumisaappaat Namibian neekerilapsille, sillä ne tarvitsevat niitä. Ja jos minä voin pelastaa yhdenkin noista aliravituista ressukoista vilustumiselta silloin kun sateet tulevat. Herran aurinko paistaa minun sydämeeni silloin kun loputtomat sateet pieksävät noita raasuparkoja, kun minä tiedän että heillä on edes kuivat jalat, edes jollakulla heistä. Herrajumala, miksi minä en saisi sitä tehdä. Minähän muuten pakahdun ikävääni ja pettymyksiini tässä elämässä.
Tulkaa ja näyttäkää minulle todellinen vaikuttaminen. Tulkaa te Milkat ja muut vihaiset nuoret ihmiset ja sanokaa, mihin ihminen voi käyttää rakkauttaan jota Kristus on meille antanut, jotta se täyttäisi kaikki elämämme toimet ja antaisi sille päämäärän.
Missä ovat sinun hyvät työsi Milka? Missä vaikuttamisesi? Siinä vasemmistolaisessa sättimisessäkö, jota sinun kirjoituksesi uhoavat, siinä luokkavihassa, josta sinä kehtaat mesota minulle. Sinä tiedät liian yksinkertaiseksi ja uskovaiseksi ihmiseksi jotta minä voisin hetkeksikään lämmetä sinun oppineelle ja niin vieraile ajatusmaailmallesi.
En minä ole koskaan ollut kenellekään vihainen siksi, että minä olen köyhempi kuin muut, ja että minulla oli sairas mies. Herra on minulle minun osani antanut, ja se on hyvin riittänyt. Ei sinullakaan ole koskaan nälkä ollut Milka. Tuonko sinä yliopistossasi opit?
Ja kuinka minä luotinkaan oppiin ja sivistykseen kun minä revin sairaan ukkorukkani kanssa kämmeneni verille tuossa navettarähjässä jota me emme koskaan saaneet uudistetuksi, mutta jonka jokaisen sopen me ahdoimme täyteen mulleja ja mulleja ja mulleja, jotka kasvaessaan täyttivät tuon lahon hirsirottelon räjähtämispisteeseen ja mörisivät minut pelosta puolikuoliaaksi kun minun oli käytävä niihin käsiksi hennoilla naisenkäsilläni kun ei muitakaan terveitä käsiä talossa ollut.
Kuinka minä silloin luotinkaan oppiin ja sivistykseen - hyvä jumala, minähän uhrasin koko elämäni että lapseni sivistystä saisivat, että he pääsisivät helpommalla, että he veisivät ihmiskuntaa eteenpäin, että he olisivat mukana rakentamassa elämää kauniimmaksi, että he säästyisivät siltä pohjattomalta raadannalta johon miesparkani kuoli parhaassa miehuudessaan ja johon minä hukutin kaikki lahjani, joita minussa sanottiin olevan.
Minä poljin sonninlantaan musikaalisuuteni, puristin pariin tökeröön täkänään koko valtavan kuvataiteellisen kaipaukseni ja olen tuijottanut silmäni kipeiksi sitä yhtä ainutta Nelimarkkaa, jonka minä kuuden vuoden lapsilisilläni hankin ja sain isän suunniltaan raivosta ja lapset ilkkumaan vielä kymmenen vuotta taulun hankkimisen jälkeen.
Mutta sen taulun minun tuskasta väsynyt tuijotukseni on naulinnut ikuisiksi ajoiksi minun kotini seinälle, eikä se sieltä lähde ennen minun kuolemaani. Ja minun kuolemani jälkeen sen saa minun lapsistani ainut, jonka minä yllätin usein sitä ymmärtävästi tuijottamasta ja joka ei koskaan sitä ilkkunut - minun juoppo Markukseni, jolle minä tuon tauluni lähetän vaikka Norjan kurjimman kaupunkipahasen katuojaan. Myyköön ja ostakoon viinaa.
Mutta hyvin toimeentulevien lasteni sileitä seiniä tämä taulu ei koskaan korista. Vaikka minä heitä rakastankin. Miksi he nauroivat ja ilkkuivat minua. Miksi he häpesivät omaa äitiään, joka katsoi oikeudekseen toteuttaa yhden ainoan unelmansa. "Liian hieno maalaiskotiin." "Ihmisetkin nauravat." - niin he sanoivat.
Ja niinhän ne ihmiset nauroivat. Ja ilkkuivat. Ja levittivät hirveitä huhuja sen hinnasta. Ja leimasivat minut hienostelevaksi höynäksi. "Mamselli-Aira" lapsetkin huusivat. Ja kaikki nämä vuodet minun on tehnyt mieli sanoa heille kuinka tyhjää heidän elämänsä on rumine koteineen ja tympeine juoruineen, riitoineen ja rivouksineen.
Mutta minä en ole sanonut. Vaan minä olen sen sijaan pitänyt heille kauniita puheita seurakunnan juhlissa antamatta heidän ilkeitten hymyjensä ja kuiskintansa hitustakaan sekoittaa hyvinvalittuja sanojani enkä vaikuttaa ylvääseen ryhtiini seistessäni heidän edessään hyvin tietoisena siitä, että minä edelleenkin olen tämän kyläpahan komein nainen, niin kuin he itse ovat sanoneet.
Minä olen yrittänyt rakentaa edes seurakunnan yhteyden ihmisten välille. Niin minä olen ymmärtänyt oman tehtäväni Kristuksen rakkaudenkäskyn pohjalta. Pitäähän ihmisen, jolla on niin pohjaton rakkauden kaipuu ja lähes käyttämätön varasto henkisiä voimavaroja - täytyyhän minun jotenkin päästä ihmisten kanssa tekemisiin, tuntea edes seurakunnan tarjoama yhteys.
Ulkoa kuuluu traktorin ääni. Aira menee ikkunaan ja katsoo kaukana tiellä lähestyvää traktoria.
Aaro sieltä tulee ja hakee pois minun hiehoni, minun viimeisen ystäväni tässä talossa. Sitäkin ne ovat ilkkuneet, mutta minä halusin kasvattaa edes yhden lypsylehmän kaikessa rauhassa niiden satojen möyryävien sonnien jälkeen, joiden pelkäämiseen minä olin lopen kyllästynyt. Minä halusin kasvattaa edes yhden eläimen sillä hellyydellä, jota minä turhaan olen kantanut sydämeni alla ihmistä varten.
Aira kävelee ulos. Aaro tulee pihaan traktorillaan ja yhdessä he taluttavat hiehon ulos tyhjilleen jäävästä navetasta ja taluttavat hiehon peräkärryyn. Menevät sitten navetan ovelle.) Aaro: - Se on tyhjä nyt sitte sunki navettas.
AIRA: (melkein itkien)
Ja taitaa jäädäkin.
AARO
Niin. Sitä ei jatkajaa teilläkään ole... Kävivät niitä kouluja.
AIRA
Liekö sitten jatkamisen arvoistakaan. (traktori lähtee. Aira kävelee sisälle, katsoo hetken tauluaan, menee ja avaa piirongin alimman laatikon, josta löytyy pohjustettu kangas ja öljyvärit. Piirongin alta hän ottaa uuden maalaustelineen ja kiinnittää kankaan sille. Airan katse osuu ikkunaan ja hän näkee Aaron kaartavan juuri päätielle. Hiehon silhuetti näkyy selvästi laskevan auringon kajossa)

AAPPO 45, poikamies, isäntä

Kamera lähtee Airan luota ja menee Aaron mukaan traktorin kyytiin.
Mitähän minäkin tällä hieholla teen. Yhdeksän lypsävää ennestään. Yksinäinen mies puolivälissä viittäkymmentä. Ei eukkoa, ei lapsia. On vain sisko ja kuoleva äitimuori, pieni tila ja pirusti työtä. Työtä, työtä ja äähällystä. Minkä hyväksi? Äidinkö vuoksi? Ja siskon. Ja itseni. Tämän perheen, joka ei sittenkään ole perhe. Tämän elämän joka ei enää maistu elämälle.
Ennen me olimme perhe. Nyt yksi on kuolemassa ja kaksi vanhenemassa... Vanha piika... Vanha poika... Vanha äiti... Nyt kymmenen lehmää ja pari mullia kaksi kissaa ja sekarotuinen koira. Tässä minä ajan kotiini uutta elämää. Eteenpäin elämässä, ylemmäs! että pääsisitte tarkastuskarjojen joukkoon, että tuottaisitte enemmän ja olisitte ajan tasalla. Että ei päästäisi sanomaan. Että tuntisi itsensä tarpeelliseksi eteenpäin pyöriväksi rattaaksi. Ettei vain pysähtyisi menemisen tuntu, olemisen ehto elämisen pohja.
Maitoa meijerille. Jalostettavaksi. Heruta heruta etelän herroille! Lisää ne huutavat maaliman lapset. Jalompiin tarkoituksiin, raaka-ainetta ehompaan elämään. Minä se olen se alkujätkä. Perusjätkä perustuotannossa. Perustavaa työtä, raakaa puuta metsästä, rasvaista maitoa maasta revin.
Ja sitten kumarran syvään: - Olkaa hyvät, tässähän tätä, viekää pois ja jalostakaa! Minä vain kaadoin ja karsin, juonsin ja läjäsin. Päivästä toiseen lehmäni ruokin ja tissit koittelin. Samat tympeät lehmäntissit koneella koittelin. Teidän tähtenne. Enhän minä näin paljon maitoa, enkä rahaakaan, itse tarvitse. Eikä siskokaan. Ei äiti enää.
Vaan kahta minä kyllä kaipaisin. Kahta oikean naisen nisää. Minun syntymättömät lapseni niitä huutavat. Ja omat karheat jätkänkäteni, ottaakseen ne iltaisin omaan syleilyynsä. Ihan totta. Ihan vähän vain. Voisitteko te lähettää minulle tänne emännän. Täällä korvessa yksi reilu jätkämies kaipaa tositarkoituksella elämänkumppania, kaveria.
Voisitte te sitten jättää maitotilin vaikka puoleen. Katsokaas, rahasta täällä ei paljon ole iloa. Votkapullo. Sökörinki. Siinä hupi. Vaan ihmistä täällä on ikävä.
"Hommaa ihmisesi, etsi emäntäsi!" niin te sanotte. Mutta minä sanon teille: - Kuka teki tämän maailman tämmöiseksi muotopuoleksi, jossa elämän luontaisa syke on sammunut, jossa ihmiset piiloutuvat toisiltaan ja lähettävät vain kauniita kuvia toisilleen. Minunkin pirttini nurkassa liikkuvat uljaat, upeat, hienot ja hilpeät enkelit, englantilaiset, amerikkalaiset, Karlien enkelit liihottavat nenäni edessä ja verevät gruusialaisnaiset kantavat parasta pihaan ja latovat votkaa notkuviin pöytiin heiluvin rinnoin ja laulavat turpein huulin gruusialaisia kansanlauluja. Ja heidän iloiset mustaviiksimiehensä kähmivät minkä ehtivät, nuo onnelliset kehvelit.
Kaukana ovat ne maailman iloiset kylät ja hilpeät kaupungit, joista te minulle kuvianne lähetätte. Missä ovat iloiset suomalaiset kylät? Missä pitopöydät, missä kansanlaulut. Missä rehevät maalaistytöt. Mitä pöytiä he kattavat. Mitä lauluja laulavat? He istuvat teiän koulujenne penkeillä, laulavat amerikkalaisia iskelmiä teidän liukuhihnoillanne ja tanssia jytäävät teidän diskoissanne kolmen metrin päässä kalpeista kavereistaan desipelien soidessa ja niiden kavereiden sileät kädet vispaavat vitosen katkoa ja pitkät kaulat kurkkivat kuiskiakseen daamien korviin niitä runoja, joita vain kouluissa oppii.
Jossain vaiheessa Aaro on saapunut kotipihaan ja taluttaa Leena-sisarensa kanssa hiehon navettaan. Aaro jää sitten korjailemaan uuden hiehon partta ja luomaan sontaa.
Kuka se meni ja maalasi tämän maailman näin harmaaksi. Täällä me vain aitoja väsäilemme, karsinoita rakentelemme. Lisää ja lisää. Yhä isommaksi paisuu tämä tympeä taakkamme, jota me kannamme selkä väärässä ja otsa kurtussa murheellisina ja yksinäisinä. Missä käyvät ne viinitynnörit, jotka oli tarkoitettu meidän elämämme iloksi, missä vaeltavat ne naiset, jotka oli tarkoitettu meidän elämämme sulostuttajiksi. Ja lapsiemme äidiksi.
Taitaapa käydä niin, että perusjätkä ei löydä enää tarkoitusta tästä elämästä. Ellei tarkoitukseksi laske pelkkää muiden palvelemista. Ei ihmiselle riitä perustyö koneella tehtynä. Ei ihmiselle riitä ilo, joka kuvina hänen eteensä heitetään ja vaeltaa hänen ohitseen paksun lasin takana ja sammuu joka ikinen ilta unisen sormen painallukseen, kutistuu tuskaiseksi pisteeksi ja äkkiä katoaa vain hiljaa parkaisten, tuon kylmän elektronisen parkaisunsa. Illasta toiseen.
Missä vaiheessa tämä minun elämäni muuttui odotuksesta menetykseksi? Milloin oli minun viimeinen mahdollisuuteni? Oliko se silloin kun se tyttö tuli luokseni riihelle? Se oli ollut kuukauden meillä taloutta hoitamassa, kun äiti oli sairaalassa.
Yhä uudelleen ja useammin tuo hetki tulee mieleeni. Minä viilasin sahaa. Istuin riihen kynnyksellä. Se oli juottamassa vasikoita siinä lähellä. Minä huomasin että se katseli minua. Sitten se lähti! Minua kohti. Se oli ennenkin katsellut minua sillä silmällä mutta nyt sen silmistä loisti ihan uusi ja outo hehku.
Se pyyhki käsiään esiliinaan, kohenteli tukaansa ja käveli minua kohti. Voi jumalauta! Nyt minä vasta tiedän, että niin paljon ihmistä ei minua kohti ole koskaan kävellyt. Se pieni nainen hehkui kuin rauta ahjossa ja sen jokainen askel oli täynnä tarkoitusta, antaumusta ja rehellisyyttä, kun se lähestyi minua. Minä muistan kuinka minä viilasin ja viilasin, kunnes hänen polttava hehkunsa sokaisi minut. Mutta minä vain viilasin ja viilasin. Ja kun myöhemmin katsoin sitä terää, sen yksi hammas oli surkea muotopuoli ja koko lati lähes poikki.
Ja sitten se pysähtyi. Naulitsi minut katseellaan liikkumattomaksi ja sanoi: "Sinua minä olen katsellut. Sinä olet hyvä mies Aappo. Sinulla on huumorintajua, se on kaikkein tärkeintä. Tuommoisen miehen kanssa minä olisin valmis vaikka naimisiin."
Niin se sanoi, istui minun viereeni kynnykselle ja puheli vielä monista asioista. Sanoi huomanneensa senkin kuinka minä tykkään lapsista ja vehtaan niiden kanssa, osaan ottaa ne huomioon. Ja se sanoi sen olevan hyvin harvinainen piirre suomalaisessa miehessä. Niin se puheli ja siinä puhellessaan siirtyi riihen puolelle, nojasi sen mustaan seinään ja hehkui ja odotti.
Ja mitä minä tein! minä istuin ja minä laskin typerää leikkiä niistä asioista, joista hän puhui vakavasti totisesti tosi tarkoituksella. Miten minä pystyinkään semmoiseen pelleilyyni Vaikka koko minun sieluni värisi vakavammin kuin koskaan!
Ja seuraavana päivänä hän lähti. Ja seuraavana syksynä hän meni naimisiin Mäenpään vanhimman pojan kanssa. Ja siitä hetkestä lähtien minä en ole tainnut elää yhtä ainutta päivää näkemättä hänen punakukkaista esiliinaansa ja valkoista puseroaan riihen mustaa seinää vasten, johon hän niin auliisti oli asettanut koko ihmisyytensä, sielunsa sepposen selälleen ja koko kukkean vartalonsa. Vain minun otettavakseni.
Tuosta hetkestä lähtien minä olen varmaankin odottanut, että joku hänen kaltaisensa kävelisi uudelleen minua kohti, asettaisi itsensä, minun otettavakseni. Mutta eiväthän ne kävele. Minun pilailulla verhoiltu pelkuruuteni on saanut kostonsa. Hänen avoimet ovensa nielaisivat minut ikuiseen odotukseen alati kasvavaan kaipaukseen, joka yhä itkee riihen mustien seinien puristuksessa.
Jossain vaiheessa pihaan on tullut auto, josta nousevat pappi-Johannes ja Milka, paikallislehden päätoimittaja. Aaro huomaa auton ja rientää tervehtimään, sisar Leenakin tulee ja vieraat saatetaan pirttiin. Kahvipöydässä nauretaan ja lasketaan leikkiä, kunnes Johannes vakavoituu:
JOHANNES
No niin. Meidän on kai mentävä asiaan. Missäs se päähenkilö on?
LEENA
Tuota... Kun se äiti niin sitä ehtoollista... On toivonut, onko...
JOHANNES
Kyllä minä olen varustautunut. Ehkäpä minä menenkin heti hänen luokseen, (menee kamariin)
MILKA
Minä lähdin kirkkoherran mukaan, kun kuulin tästä merkkipäivästä. Ajattelin, että pantaisiin lehteen vähän juttua. Miten... Eikö äitinne ole kasvattanut peräti kaksitoista lasta?
AAPPO
Kaksi kuoli kyllä nuorena, että kymmenen aikuiseksi asti... (puhe häivytetään).
Kamarissa Johannes veisaa 80-vuotiaan vanhanemännän kanssa ja valmistelee ehtoollisvälineitä kuntoon.
Siirtymä pihalle, Aappo ja Leena hyvästelevät Johanneksen ja Milkan.

MILKA 28 paikallislehden päätoimittaja

Keskikylällä Milka nousee Johanneksen autosta ja menee työhuoneeseensa paikallislehden toimitukseen.
Uskomatonta miten helppoa tuon Johanneksen kanssa on jutella. Oikeastaan minä pidän hänestä, vaikka meillä onkin täysin vastakkaiset elämänkatsomukset, peräti ristiriitaiset viestit näille ihmisille. Johanneksella uskon vetelä uni, jota minä niin sanomattomasti vihaan ja halveksin, minulla taas kriittisyyden ja tietoisuuden herättäminen.
Näiden ihmisten nostaminen ajatteluun ja itsetuntoon siitä vuosisataisesta holhouksesta ja herran pelosta ja passiivisuudesta ja mystiikasta ja taikauskosta ja riistosta ja kateudesta, jossa heitä juuri Johanneksen kaltaiset ihmiset ovat niin mieluusti pitäneet. Säilyttääkseen heidät velttoina, alistuvina ja otollisina omiin tarkoituksiinsa.
Tai, onhan näissä Johanneksissa oma vilpittömyytensä, oma lapsellinen uskonsa, joka voittaa heidän tietoisuutensa omasta asemastaan riiston mekanismissa. Eiväthän he loppujen lopuksi tiedä olevansa rattaita siinä koneessa, jonka käyttövoimana on toisen ihmisen hyväksikäyttö, omistavan valta työn yli.
Tai en minä tiedä. Olenko minä sittenkin vain kateellinen näiden Johannesten vilpittömälle lapsenuskolle, sille, jonka minä itse niin perusteellisesti menetin, jonka minä veisasin kuiviin äitini mukana niissä ikuisissa seurakunnan tilaisuuksissa, joihin hän minut pakotti mukaansa, takoi minun päähäni pidättyvyyden, hiljaisuuden ja kuuntelemisen ja virsien ja raamatunlauseiden ulkoa oppimisen, sokean pappien kunnioittamisen.
Kuinka minä vihaan Siionin virsiä ja vanhaa virsikirjaa, sen fraktuuraa ja älyttömän kehnoja tekstejä, jotka huokuvat menetystä ja kumartamista, tottelemista ja tuonpuoleisen passiivista odotusta. Kuinka minä vieläkin tunnen äitini vihaiset puristukset ja nipistykset, kun hän naulitsi minut hiljaiseksi ja liikkumattomaksi seuratupien etupenkkeihin silloin kun minun nuori ruumiini olisi halunnut juosta ja liikkua ja tehdä kuperkeikkoja. Kuinka minä halveksi sitä pedanttista ja tekopyhää ilmettä äitini kasvoilla kun hän kuulusteli minulta pappien saarnojen sisältöä, josta minun lapsenälyni ei tietenkään ymmärtänyt yhtään mitään, mutta keksi peloissaan kolme jotka aina pelastivat äidin vihalta: "Jeesuksen ruumis ja veri." "Kristus on tehnyt meidät vapaiksi." "Jumala on kauneus."
Mistä ihmeestä nuo fraasit olivat tarttuneet pieneen päähäni. Jotenkin vain tajusin äidin sulavan noiden korulauseiden edessä ja päästävän minut sitten omille teilleni - lukemaan salassa lainaamaani Netta Muskettia. Ja sitten minä pääsin lopullisesti omille teilleni!
Onneksi äidin pohjaton ihailu sivistystä ja herraskaisuutta kohtaan tuotti perheeseemme neljä ylioppilasta - ja siitä minä olen äitiraukalleni ikuisesti kiitollinen - ja niin minä vaihdoin salaisen Netta Muskettini tiedotusoppiin, sosiologiaan ja tilastotieteeseen. Ja minä hurmaannuin vapaan tietämisen uusista maailmoista, hullaannuin tieteen tarkkuuteen, tilaston vääjäämättömyyteen, Marxin nerouteen. Tarkka ja täsmällinen astui elämääni ja työnsi niin ihanasti syrjään lapsuuteni holhotun, hyysätyn ja talutetun epävarmuuteni.
Nyt minä saatoin puhdistaa sieluni vanhan virsikirjan töhkästä, maalaisuskovaisuuden pakkopaidasta. Ja minä täytin sen tiedolla. Ja minä tein sen sellaisella innolla, että minusta tuli neljässä vuodessa maisteri ja minusta tuli siinä ohessa sosialidemokraattisen opiskelijaliikkeen kärkiakka. Ja minusta tuli myös naisen vapautusrintaman taistelija sen terävimmästä päästä.
Ainut mikä minulta opiskeluaikana jäi tekemättä oli naimisiinmeno. Kun kaikki muut opiskelukaverit etsivät itselleen miestä, minä julistin, että suvunjatkamiseen ei tarvita niin vanhanaikaista instituutiota kuin avioliitto. Ja sanojani vakuudeksi minä valitsin Peran, komeimman ja älykkäimmän pojan, mitä Tampereen suunnalla silloin liikkui ja minä sanoin hänelle: - Minä en halua mennä kenenkään kanssa naimisiin, en edes sinun, mutta minä haluan lapsen ja olen valinnut sinut sen isäksi!"
Ja niin ne lemmimme Peran kanssa minut siunattuun tilaan vai pitäisikö sanoa siunaamattomaan tilaan. En tiedä, mutta kyllä sitä opiskelijapiireissä ainakin kovasti siunailtiin, kun minä siitä ihan avoimesti kaikille kerroin.
Hm. Taisin minä kyllä olla vähän hullu. Ja taisi olla loppujen lopuksi hyvä että siinä kävi niin kuin kävi: jostain vieläkin käsittämättömästä syystä minä koin hirvittävän tuskallisen keskenmenon kahdeksannella kuukaudella.
Mutta vielä hirvittävämpi oli se tuska jonka koin äitini tullessa sairasvuoteeni ääreen. Vaikka hän ei juuri mitään puhunutkaan, minä luin hänen väsyneiltä kasvoiltaan sellaisen pohjattoman pettymyksen ja halveksunnan, että minä itsekin tajusin menneeni liian pitkälle julistaessani hänelle uuden elämänkatsomukseni perusteita.
Silloin minä tajusin, että ensimmäisen kerran äitini oli varmasti oikeassa itkiessään ja sanoessaan: "Olisit lapsi rakas säästänyt minut tuolta puheeltasi. Olisit antanut minun vanheta omine uskoineni." Ja hän ei silloin tarkoittanut uskoaan Jumalaan - vaan uskoaan MINUUN!
Kuinka pohjattomalta tuon naisen epätoivo silloin näytti. Ja minä ymmärsin että minuun hän oli ladannut viimeiset tuskaiset säätykiertoiset odotuksensa, minun velattomaan opiskeluuni hän upotti ainakin sadan mullikan tuoton, Ja nuo pelottavat eläimet tuo nainen isän sairastaessa oli yksin ruokkinut ja hoitanut.
Vaikka minä olen vielä lujasti omalla kannallani ja pystyn edelleenkin kirkkaasti tajuamaan tuon naisen rajoittuneisuuden ja virheet, jopa tekopyhyyden niin hänen hullua uhrautuvaisuuttaan minä en pysty kieltämään enkä ymmärtämään minkään psykologian valossa.
Olipa tuon uhrautuvaisuuden liikkeellepaneva voima mikä tahansa, itselleen tuo nainen ei koskaan halunnut muuta kuin sen yhden naurettavan seinätaulun, sen saakelin Nelimarkan. Ehkä jokin minun sisälläni kuitenkin liikahti tuona hetkenä.
Ehkä minä olin juuri sillä hetkellä, siellä sairaalssa, saanut kostetuksi ne äitini vihaiset puristukset ja nipistykset ja kuulustelut. Ehkä minä juuri tuon hetken vuoksi nyt istun tässä, ja toimitan pitäjänlehteä - ja teen vieläpä suhteellisen sovinnaisesti.
Ehkä minä alistun tähän naurettavaan keskinkertaisuuteen ja mitättömyyteen jotenkin nostaakseni äitiparkani siitä epätoivoisesta tyhjyydestä johon hän silloin näytti vajoavan. Saahan hän nyt sanoa, että "minun tyttäreni päätoimittaja", vaikka hän yksinäisyytensä vuoksi niin perin harvoin pääseekin niin sanomaan.
Mutta hän voi lukea lehdestä minun kirjoituksiani, joiden rohkeus ja huima ironia ei voi olla tuottamatta hänelle sadistista mielihyvää - juuri sitä samaa, josta minä tajusin hänen nauttivan kun hän koppavilla ylätyylisillä moraalisaarnoillaan ruoski seurakuntalaisensa henkihieveriin niissä saatanallisissa tilaisuuksissa, joita hän lähes sairaalloisella innolla vieläkin puuhaa Jeesuksensa nimessä ja sovintoveressä.
Älykäs hän on ja lahjakas, sitä minä en voi kieltää, taiteellinenkin, ominaisuus, jonka hän piruuttaan jätti siirtämättä minuun - no älykkyytensä ansiosta hän huomaa yhteiskunnallisen terävyyteni ja ironiani.
Eikä häneltä jää huomaamatta myöskään punainen volvoni, jonka hän joka päivä näkee kylän liikenteessä kirkkaampana ja kalliimpana kuin kirkkoherran kulkuväline konsanaan. Sallittakoon nämä ilot hänelle. Ne lienen hänelle velkaa.
Valitettavasti minä en vain voi sallia sitä kovin pitkään. Tähän kylään minä en näivety! Tämä pimeys ei minun lamppuani sammuta. Tätä kunnallispoliittisen vähälahjaisuuden virusta minuun ei tartuteta kuten edeltäjääni, siihen nuolijaan. Herranjestas mikä typeryys tietämättömyys täällä vallitseekaan. Toisaalta se kannaltani onni, vasta murto-osa tämän pitäjän isokenkäisistä aavistelee, minkä akan he ovat lehteensä ottaneet, mikä ironia ja satiiri heidän merkkipäiväuutistensa ja urheilujaaritustensa väliin onkaan vaivihkaa livahtanut.
Jo he aavistelevat, jo kohottelee kulmakarvojaan kunnanvaltuuston puheenjohtaja pahaenteisesti, ei tervehdi enää yhtä iloisesti Korhosen Heikki, ei "tytöttele" enää kunnanjohtaja, en istu enää iltoja kovin usein merkkirouvien kahvipöydissä. Jo ovat ehtineet huhut näille kairoille vasemmistolaisuudestani, jo aletaan nähdä että idylli on vaarassa, tuttu ja turvallinen hierarkia vaarassa. Ja näinhän on. Sen he totisesti tulevat näkemään.
Minä ajan itseni tahallani tilanteeseen, jossa he joutuvat antamaan minulle potkut, eivätkä syyttä, sillä siihen tilanteeseen minä ajan itseni niin että näkyy ja kuuluu kauemmaksikin kuin tämän vaivaisen pitäjänlehden levikkialueelle. Tätä tiivistyvää typeryyttä minä en halua olla rakentamassa. Kyllä näitä merkkipäivähölötyksiä pystyy väsäilemään joku vähempilahjainen kuin minä.
Minä en maksa tästä autuudesta sitä hintaa joka tästä ilmeisesti täytyy maksaa: alistaa kynänsä keskinkertaisuuden, yksinkertaisuuden ja varovaisuuden palvelemiseen. Minun pääni ei taivu kuin yhteen suuntaan, sillä ei joka puolelle kumarrella. Nyt minä tajuan että minä tulin tänne vain hyvittääkseni äitini. Ja se tehtävä alkaa olla suoritettu.

SINIKKA 23 punaviiniin sortunut työtön tyttö,

jolta kylän pojat saavat, mutta saavat samalla myös herkän ja näkevän ihmisen läheisyyttä.
Istuu yksin kapakassa.
"Voi Sinikka rukka" ne sanovat, "Voi voi Sinikka rukka." "Otahan tuosta," ne sanovat, ojentavat pullonsa ja sitten kuiskivat toisilleen: "Juoppokin se on ja niin nuori. Voi voi Sinikka rukka, huora ja juoppo ja ikää kaksikymmentä kolme." Niin ne kuiskivat toisillensa.
Vaan mitä sanovat minulle Antti Kalle Veikko ja Jalle. Mitä sanovat, mitä sanovat? Niin sievästi puhuvat: "Sä kaunehin oot...” Niin sievästi sanovat ja painavat päänsä povelleni. Ja kätensä reisilleni.
Kumpaa puhetta minä uskon? Hyvää minä uskon. Hyvää puhetta minä kuuntelen. Pehmeä on poveni, pehmeä Pentille sopiva Antille Veikolle ja Jallelle. Hyvää puhetta minä kuuntelen, pehmeä on totta. Silloin kun se saatanan lähettämä isäpuoli tuli, kun sen luisevat sormet tulivat ja kähmivät, menivät ja ottivat... Kun sen kovat sanat käskivät ja sättivät - ja aina "Hyvää tarkoittaen" "Hyväähän minä vain, sinun parastasi, että oppisit elämään ihmisiksi."
Ihmisiksi, ihmisiksi! Hänen luisevat sormensa tulivat ja kähmivät - ihmisiksi. Ja joka aamu hänen hirveä vihansa ja rapulansa pukeutuivat koviksi sanoiksi ja käskivät minua olemaan - ihmisiksi.
Ja äiti - oma oikea äitini - vain katsoi päältä, istui hiljaa kuin paperinukke, jonka tuo rikas rehvastelija vaatetti ja vaiensi turkeillaan ja hepenillään. Tulimmeko me ihmisiksi hänen rahoillaan, kuten äiti lupasi. Äiti rukka - oma oikeani, liehui hetken hepenissään, maalasi huulensa koviksi ja lopulta peilasi itsensä pois. Käänsi selkänsä minulle ja näki vain vaatteet päällään. Hänenkin sanansa ovat jo kovat, kovat ja luisevat kuin isäpuolen kädet. Ja niin minä karkasin koulusta. Kovasta pois.
Ja niin minä vaelsin pehmeässä kännissä läpi Suomen. Kaukana kovista sanoista. Pehmeä on punaviini. Pehmeä pettynyt käsi. Pää kuin pää povellani, kunhan hyvää puhuu, ei pahasti sano. Minä päätin - sillä meitä ei petetä - minä päätin elää ihmisiksi.
Minusta ihmisen pitää elää lempeästi. Ihmisen pitää painaa päänsä toisen rintaa vasten. Ihmisen pitää sanoa toiselle ihmiselle: "Sinä olet kaunis." Ihmisen pitää olla tarpeellinen toiselle ihmiselle. Nyt minä olen. Nyt minä elän. Ihmisiksi.

zzzzzz Tämä on näyte Matti Pajulan näytelmästä SUOMALAISIA TUNNUSTUKSIA zzzzzzzz

Matti Pajulan tuotantoa saat Amazon nettikirjakaupasta edullisesti kotiin toimitettuna.

Asko Korpela: 20121220 (20060202) o askokorpela@gmail.com o WebMaster