Ilon ja armon Idiotti  

Ryhmäteatterin loistokas Dostojevski pelastaa

Helsingin haaleana alkaneen teatterisyksyn

Fedor Dostojevski: Idiootti. Ryhmäteatteri. Sovitus Lea PyykÖn käännöksen pohjalta Esa Leskinen, ohjaus Esa Leskinen, musiikki Heikki Laitinen, lavastus Janne Siltavuori, pukusuunnittelu Merete Boström, valosuunnittelu Jukka Mikkonen, äänisuunnittelu Pauli Molnår naamiointi Riikka Vi@-tanen. Rooleissa mm. Juha Kukkonen, Jarkko Pajunen, Minna Stiuronen, Risto Kaskilahti, Maija Leino, Mari Lehtonen, Satu Taalikainen, Sari Moilanen, Jari Pehkonen ja Jari Nissinen.

Ryhmäteatterin Idiootin lopussa palataan lähtöruutuun.

Teatteriesitys päättyy. Kynttilät sytytetään, roolivaatteet luovutetaan pois. Kirkkomusiikin kaltaisena soiva hymni jää hyrisemään pimenevälle näyttämölle.

Matka a:sta a:han kestää miltei neljä tuntia. Kerrankin voi sanoa: Kestäköön!

Ylipitkistä esityksistä tulee ongelmallisia vain silloin, kun ne ovat huonoa teatteria. Usein ne ovat.

Esa Leskisen sovittama ja ohjaama Dostojevski-draama sen sijaan lunastaa oikeuden oikeastaan jokaiseen minuuttiinsa täyden tehon perusteatterina. Ja tämän päivän Dostojevski-tulkintana Idiootti suorastaan pelastaa haaleana käynnistyneen helsinkiläisen teatterisyksyn, vaikkei olekaan piripintaan viimeisen päälle valmis.

Nuorilta näyttelijöiltä on vaadittu samaa kuin alan mestareilta. Välillä keinot eivät riitä heittämään salamannopeasti hitaasta nopeaan, fortesta pianissimoon. Välillä puhe puuroutuu.

Silti Esa Leskisen ohjaus on aivan omaa luokkaansa, aika perinteinen, mutta samalla perinnettä hallitseva luomus, joka ei lainkaan tähtää tekijän omien oivallusten narsistiseen ylistykseen, vaan vilpittömästi, monikeinoisesti ja syvällisesti juuri tämän tulkinnan parhaaseen.

Nuori ohjaaja huomattiin jo viime vuonna Kansallisteatterin Equus-tulkinnastaan. Esitys pyörii yhä ja loppuunmyytynä Willensaunassa. Se valmistui Suomen Teatterikorkeakoulun ohjaajaoppilaan lopputyönä.

Idiootti on tietenkin toista maata, kuin Peter Shafferin Equus, mutta myös Dostojevskijärkäleestä selvit n. Ja ennen kaikkea juuri siitä. Päädytään kirkkaina hohtavien vastavoirnien tulkintaan ja samalla teatterina ihmeen elävään ja tapahtumarikkaaseen näyttämövyörytykseen äärinunäisen yksinkertaisin keinoin.


Tuolit ja pöytä, ovet ja peilit

Janne Siltavuoren lavastukseen tarvitaan muutama tuoli ja pöytä, tarvitaan takaovi ja peilit. Idiootissa soivat Heikki Laitisen musiikki ja Jukka Mikkosen värejä ja vaihtoja pelkäämättömät valot. Siinä pohja tulkinnalle, joka kipuaa Idiootin portaita sekä hurmaten ja katsojaa kurittaen.

Valo ja pimeys ovat näyttämön elementtejä, linjassa dostojevskilaisen dualismin kanssa. Kun tulkinta päättyy kylmyyteen, Myshkinin ja murhaaja-Rogozhinin yhteiseen hytinään Nastasjan ruumiin ääärellä, rikoskin on saanut rangaistuksensa. Hyvä ja paha, Kristus ja Perkele, kuuma ja kylmä ovat kaikessa läsnä, jokaisessa ihmisessä, ikiaikaisilla arvoituksina. ,

Siinä rangaistusta heille ja meille.

Ryhmäteatterin Idiootti on syvällinen, muttei syvällis-syvällinen, ei mikään filosofinen Dostojevski-hurrikaani, vaan jotain tästä olevasta elämästä Dostojevskin kertomana. Tulkinta salliikin itselleen paljon, myös huikeaa puskateatteria silloin, kun asiatkin ovat pelkkää puskaa.

Ja heti kohta - kirkasta ja tavoittavaa rauhaa, ajatuksen kimmellystä.

Totisesti asiaansa paneutuvaa, muttei lainkaan tosikkoa - sellaista teatteria Idiootti tarjoaa. Tuoreissa näyttelijäkasvoissa on puolestaan kyllin vastinetta ohjauksen tavoitteisiin, heissä kaikissa, mutta yli muitten heistä yhdessä.


Juha Kukkonen - aseistariisuva

Juha Kukkosen Myshkin on täysin ällistyttävä ja aseistariisuva roolityö, dostojevskiläinen Forrest Camp, mutta Kukkonen on juuri dostojevskiläisyyttään vieläkin huikeampi kuin Tom Hanks elokuvassaan.

Myshkinin elämä ei olekaan pelkkää minun kohtaloani, vaan koko maailma ja kaikki sen ihmiset hyvyyden, rakkauden ja valon sarastuksessa.

Tämän kaiken Juha Kukkonen osaa ottaa haltuunsa. Nuoren näyttelijän olemuksesta, hieman spastisen änkyttäjän ja sanojen toistajan hahmosta voi vain ihastua. Ei pelkästään näyttelijän suorituksesta, vaan ennen muut siitä, että teema ja työ ovat saumattomasti yhtä, mielestäni hyvin harvinaisella tavalla. Siksi Myshkinin valo on niin kirkasta ja rakkaus niin totta.

Eipä silti, myös Jarkko Pajusen näyttelemän Rogozhin toimii. Pajusen tumma paatos tuo tulkintaan vahvan, mutta inhimillisen vastavoiman. Minna Suuronen on Nastasja Filippovnan roolissa juuri ennen sammumistaan lepattava halukkaan ja himokkaan elämän liekki, hetkittäin suuriääninen epätoivossaan, mutta hahmoltaan vangitsevasti sekä nainen että uhri.

Maija Leino on ainoa Ryhmäteatterin vakiokaartista, hänkin mainion hämäävä mummeli, ja mainio on myös Risto Kaskilahti aviomiehenä. Myös Jari Pehkosen Lebedevin ajatuksellinen ja ilmaisullinen akrobatia reipastaa Idioottia vereslihaisella huumorillaan.

Teatterikorkeakoulun näyttelijäoppilas Mari Lehtonen joutuu lujille hervottoman hauskaksi rakennetussa penkkikohtauksessa. Virtuoosin taidot vielä puuttuvat, mutta karismaa ja esittämisen iloa on yllin kyllin.

Iloa? Hämmästyttävää, miten paljon Ryhmäteatterin esityksestä löytyy myös iloa sen monissa vivahteissa. Ja hämmästyttävän paljon armoa ihmistä kohtaan. Nuoret teatterintekijät kääntävät lehteä. Uudella sivullaan Dostojevski on myös ihmiselle tarjoutuvien mahdollisuuksien kirjailija.

JUKKA KAJAVA