Sankaruus, Kristus ja Don Quijote  

Ryhmäteatterin ja Komin nuoret tutkivat ahneutta Dostojevskin marginaali-ihmisten silmin

Ryhmäteatterin Dostojevski-tulkinnan ohjaa Esa Leskinen: "Politiikka ei ratkaise kärsimyksen ongelmia."

KIRSIKKA MORING, Helsingin Sanomat


Heitä edeltänyt sukupolvi etsi Dostojevskistaan venäläistä sielua. Se näki Dostojevskissä oman kapinansa, polttavan tarpeen ratkaista maailma. Venäläiset klassikot olivat heille suurten yhteiskunnallisten kysymysten peilejä, murtuvien rakenteiden ja uuden luokkayhteiskunnan kuvaajia.

Kaisa Korhonen ohjasi Gorkia, suurta venäläistä realistia. Elettiin "realistisen ihmiskuvan" aikaa. Kalle Holmberg ohjasi Dostojevskia dualistisena Kepissä on kaksi päätä -yhteiskunta-analyysinä, tai hän omisti Riivaajat kadotetun vallankumouksen lapsille.

Ralf Långbacka ohjasi Tshehovia brechtiläisittäin kirkkaasti ihmisen toimintoja hänen sosiaalisesta asemastaan käsin tutkien.

Viime vuonna Q-teatteri aloitti uuden Dostojevski-kauden tulkitessaan syrjäytymisen teemaa Hannu Kiviojan sovittamassa ja Erik Söderblomin ohjaamassa Kellarissa.

Nyt teatterikoulunsa äskettäin päättäneiden tai siellä vielä opiskelevien sukupolvi näkee Dostojevskissä oman turhautumisensa ja voimattomuutensa veriveljen.

"Olemme syyllisyyden läpäisemiä", sanoo Esa Leskinen, joka parhaillaan ohjaa omaa sovitustaan Idiootista Ryhmäteatteriin.

Leskinen on 27-vuotias, Idiootin päähenkilön ruhtinas Myshkinin ikäinen.

Hänen mielestään yhtälö, jossa taloudellisen kasvun vaatimus voisi sisältää ihmisyyden, on yksinkertaisesti mahdoton.

Kaikki tekeminen on rikollista, jos elää yhteiskunnan sisässä sen säännöin, sillä Suomi on räjähtäinispisteessä: sosiaaliset verkostot, hallintokoneistot, demokratian käsite yhtä hyvin kuin luonto.

Politiikka ei ratkaise kärsimyksen ongelmia. Hän kysyykin, voiko ihminen muuttaa arvojaan sisältäpäin?

Näissä olosuhteissa jää jäljelle vain yksityisen ihmisen valinta. Jokainen elää omassa arvosysteemissään.

Leskinen ei ole eläinten vapauttaja tai vegetaani, mutta ymmärtää heitä. Syyllisyyttä on vaike kestää, sokea viha keräytyy yhteen pisteeseen, ja ääriliikkeet purkavat sitä.

Nuori ohjaaja on tarttunut Idiottiin, koska näkee siinä oman elämänsä kysymykjset ja vastakohtaparit. Tärkein niistä on elämän ja´kuoleman, tietoisen ja tuntemattoman välinen rajankäynti.


Näytelmä, jossa poltetaan rahaa

Idiootin maailma on täynnä ääri-ihmisiä, tolkuttomia! Heillä on pakkomielteinen ahneuden ongelma. 'Tämä on näytelmä, jossa poltetaan rahaa", Leskinen huomauttaa.

Omaisuutta ja valtaa kahmiessaan ihminen kuvittelee saavuttavansa niiltä kuolemattomuuden. Hän yrittää ostaa itselleen ikuisen elämän.

Kunnes kuolema tulee lähemmäs ja lähemmäs ja äkkiä se on siinä, keskellä hälisevää joukkoa.

Ihmisten ego on kasvanut järjettömin mittoihin, he kahmivat lisää valtaa ja rahaa peittääkseen pelkonsa. He yrittävät hallita todellisuutta rahalla. "Siinä on pahuuden mitta."

Ohjaaja tunnistaa Idiootin nuorissa pelon kaikkea vierasta kohtaan, ja kuolemahan on viimeinen vieras. On pakko muuttaa elämä tiedolla ja logiikalla hallittavaksi.

Mutta jos pelkäät kuolemaa, pelkäät myös elämää! Teoksen kirjoitti Dostojevski, jolla oli takanaan Siperia ja kuolemaan tuomitun kokemus.

Idiootin päähenkilö, ruhtinas Myshkin, on viattomuudessaan lapsen kaltainen, ja hänen tragediansa on lapsenuskon menetys. Tilalle astuu tiedon tuska, kaiken muuttaminen informaatioksi.

"Niin petämme itseämme. Luulemme tietävämme vastaukset lapsen kysymyksiin: Mihin avaruus loppuu? Miksi minä olen minä ja sinä sinä?"

"1980-luvulla luotiin postmoderneja kielipelejä, järjen palvonta vei äärimmäiseen vieraantumiseen. Väitettiin myös, että ihmiskunta on kadottanut suuret tarinansa."

Leskiselle tarina on teatterin metafora, naamio. Tarina on kehys tai kuori, jonka alla liikkuu määrittelemätön.

Idiootti on tragedia, jossa on aito katharsis, puhdistuminen, sillä kuoleman ja tuhoutumisen jälkeen näyttämölle jää vielä jotain, joka katsoo kuoleman yli: armo.


Köyhyyden ylistys

Moskovalainen Kama Ginkas työsti muutama vuosi sitten osan Idioottia teatterikorkeakoulun ruotsinkielisen näyttelijäkurssin kanssa. Hän näki teoksessa häikäisevän valon, jota symboloivat tuhannet valkeat ruusut ultrarnariinin sinisellä näyttämöllä.

Romaanin nuoret kirjaimellisesti tanssivat ruusuilla kuolemaansa.

Dostojevskin itsensä mukaan maailmassa on vain kaksi hyvyyden läpäisemää sankaria: Kristus ja Don Quijote. Ginkas näki Myshkinissä molemmat.

Leskinen ohjaa tummemmin värein, mutta myös hänelle Idiootti on yksi maailman arkkityyppisistä perustarinoista. Se, jossa taivaallinen ruhtinaan poika lähete maan päälle antamaan ihmisille toivoa ja lunastamaan heidät marttyyriudellaan.

Idiootti on köyhyyden ylistys, siinä Dostojevskin sydän on köyhien puolella kuten aina esikoisteoksesta Köyhää väkeä lähtien.

Dostojevskin ajassa, 1860-luvun Pietarissa aikakausi oli kääntynyt kohti konkreettista kurjistumista. Tämän päivän Suomessa menestysideologian läpäisemät ihmiset pelkäävät katsoa marginaaliin, he kammoavat köyhyyttä peläten sen tarttuvan.

Leskinen näkee Myshkinin hahmon vastavoiman, rahassa rypevän ikätoveri Rogoshinin hyvän ja pahan samuutena. Vain kuukautta ennen Idiootin valmistumista Dostojevski eriyttää Myshkinin ja Rogoshinin kahdeksi eri henkilöksi.

Äärettömän itsekkyyden lapsi Ragoshin rakastaa Myshkiniä koska tunnistaa hänessä menetetyn itsensä.

Hyvä ihminen ei säästy. Myshkinin käy huonosti koska maailma on sellainen, tekee asioita ilman mitään syytä! Hyvyys ei kylvä tuhoa ympärilleen, siksi se on vaarallisinta ja tuhottavaa. Ihmiset hänen ympärillään menevät sekaisin joutuessaan tunnistamaan itsessään menetetyn Myshkinin.


Kuoleman riivaama

Leskinen tunnistaa Idiootissa metafyysisen ongelman: Miten painia tyhjyyden kanssa? Ulkoista maailmaa ei voi ratkaista, ellei ratkaise omaa sisäistä maailmaansa.

"Dostojevski on ollut henkinen opettajani", hän sanoo. "Maailma on turvallinen paikka, jos tuntee olevansa sisäisesti turvassa. Silloin kuolemakin on piste, joka säteilee elämän valoa vaikka sinne on mentävä äärimmäisen pimeyden kautta."

Elämä on seikkailu kuolemaa vasten, koska emme voi tietää mitä kuolema on.

Siksi emme kestä hiljaisuutta ja luonto on meille vihollinen. Hiluamme yhä nopeammin kiitävän koneisiin.

Kun luonnon muuttaa koneeksi, voi sitä hallita. Kun ihmisen muuttaa koneeksi, se ei kuole.

Jos uskoo siihen, että järki on aina oikeassa, kadottaa sisäisen oppaansa. Leskinen uskoo, että ihminen ohjautuu sisäisen äänen kautta.

Dostojevskilla tuo sisäinen ääni on lopultakin rakkaus, vaikka sen toinen ääripää on murha. Idiootissa eivät ole vastakkain minä ja se toinen, vaan minnän ja sinän samuus, jonka laukaisee ehdoton rakkaus. Mutta miten onkaan niin, että on vaikeampi (rakastaa?) yhtä ihmistä kuin koko maailmaa!

Vaikka Leskinen on tietenkin lukenut Mihail Bahtinin tulkinnan Idiootin karnevalismista ja Dostojevskin polyfoniasta, hän ei ole takertunut niihin.

Pikemminkin Dostojevski, merkitsee hänelle rituaalisuutta. Hän on tehnyt sovituksensa avoimen, tyhjän näyttämön teatteriksi. Vaikka teos on "puheen läpäisemä" se elää kuvina, jotka kertautuvat peileissä. Ja sitä kuljettaa liikemusiikki, Heikki: Laitisen kokoama, kuten Leskisen edellisessä ohjauksessa Equus -näytelmissä.

Sovituksen keskushenkilöinä ovat teoksen nuoret, ja mukaan on otettu joitakin henkilöitä, joita he hahmottuakseen tarvitsevat ympärilleen.

Ryhmäteatterin Idiootti valmistuu ensi-iltaansa 9. 10.