Punahukka eli valo, varjo, hyvä ja paha

Keski-ikäinen Sibelius-junan konduktööri Pekka (Jari Partanen) näkee Vainikkalan rajapajukossa oudon valon, jonka täytyy olla Jeesus, ja kun Jeesus kerran miehelle näyttäytyy, niin mitäpäs muuta siinä taidat kuin tulla uskoon.

Mutta miten se uskoontulo oikeaoppisesti tapahtuu ja ennen muuta kuinka siinä uskossa pysytään, millä opilla sivutoimisesti ikoneja salakuljettava ja Elina-vaimonsa (Tytti Lintunen) kanssa adoptiota yrittävä mies niinkin ison asian kuin autuuden elämäänsä soveltaa? Ja mitä siihen sanovat Helmi-äiti (Tarja Lipponen), luikki velipoika Seppo (Kauko Päiväniemi) tai Venäjältä löytynyt siskopuoli Katja (Hannele Pirinen)?

Näiden probleemien kimpussa painii Kari Hotakaisen kirjoittama, puolenkymmentä vuotta sitten KOM-teatterissa kantaesityksensä saanut Punahukka, joka on kulkeutunut kehujen, palkintojen ja monien näyttämöiden kautta Juankosken Näytelmäkerhon ohjelmistoon.

Siinä on hatunnoston paikka, sillä moinen näytelmävalinta vaatii harrastajaporukalta paitsi rohkeutta, myös kunnianhimoa, sillä yksinomaan tekstin varassa ja vailla visuaalisesti komeita näyttämökuvia kulkevan näytelmän sujuvaksi saaminen ei tapahdu sormia napsauttamalla. On nimittäin niin, että katsoja kyllä huomaa, jos näyttelijä ei omia repliikkejään ymmärrä, ja sellaiset hetket ovat vaivaannuttavia molemmin puolin näyttämöä.

Mutta Juankoskella niiltä hetkiltä säästytään, ja senpä tähden näytelmäkerholaiset voivatkin lisätä Punahukan lakkinsa komeimpien sulkien joukkoon.

Toki näytelmästä vielä ensi-illassa viilaamisenkin paikkoja löytyi, mutta koska ensi-illat ovat aina asia erikseen niin ammatti- kuin harrastajanäyttämöilläkin, olisi niiden tarkempi tonkiminen harvinaisen typerää.

Yleisesti ottaen sanottakoon kuitenkin sen verran, että kaikkiaan esityksen suurimmaksi ongelmaksi nousi tekstin runsaus: rönsyjä kun löytyy joka lähtöön, ja välillä kaikki teemat tuntuvat saman arvoisilta. Tarkempi jäsentely ja tiettyjen asioiden reilumpi jos ei nyt ihan alleviivaus niin ainakin kursivointi olisi paikallaan, sillä muuten muutamat kokonaisuuden kannalta olennaiset jutut saattavat hujahtaa katsojalta ohitse.

Muuten näyttelijät ansaitsevat tekstinkäsittelytaidoistaan kiitokset, sillä hankalat repliikit eivät sammaloidu yhdenkään esiintyjän suuhun eikä savonmurrekaan paista helsinkiläisten roolihahmojen puheesta pahasti läpi.

Huomionarvoista on sekin, että valtavaa tekstimäärää ajatellen näyttelijät selvisivät ensi-illasta loppupeleissä melko vähäisin kuiskauksin.

Kalervo Lonkilan ohjaus antaa viisaasti tilaa olennaisimmalle eli näytelmän henkilöille rauhoittamalla näyttelijöiden monologit omiksi sooloikseen tai duetoikseen. Myös useamman henkilön kohtaukset toimivat suurimmalta osaltaan kiitettävästi, malliesimerkkeinä muodollisuudet nurkkaan heittävän adoptioneuvojan (Ulla Martikainen) vodkanhuuruinen vierailu tai loppumetrien perheenkeskinen välienselvittely.

Kaikille tasaisesti tilaa antavan ohjauksen ansiosta yksikään näyttelijöistä ei jää statistiksi tai toisten varjoon, mutta jo tekstinkin puolesta suurimman vastuun kantaa Pekan nahkoihin sukeltava Jari Partanen. Partanen tekee roolityönsä lämmöllä sekä omien sanojensa mukaan ainoastaan vahingossa onnistuvaa konduktööriä ymmärtäen, ja Tytti Lintusen räiskyvä mutta äidillinen Elina onkin oiva vastakappale reppanahkolle Pekalle.

Myös Punahukka vahvistaa romaanien luomaa käsitystä Kari Hotakaisen rakkaudesta vanhojen naisten viisauteen, ja Helmiä esittävä Tarja Lipponen saakin paukutella ilmoille näytelmän makeimmat repliikit. Lipponen tekee mummonsa nautittavan lakoniseksi totuudentorveksi, joka jaksaa toivoa pojilleen menestystä muistaen silti mainita melkein samassa lauseessa karun totuuden siitä, etteivät veljekset ole äitimuorilleen juuri ilonpäiviä tuoneet.

Näytelmän ehjimmästä roolityöstä vastaa venäjänsuomalaista Katjaa näyttelevä Hannele Pirinen, joka saa hahmoonsa uskottavia tasoja aina tahdokkuudesta herkkyyteen. Ja sitten se venäläisaksentti; sen kanssa olisi helppo vetää överit, mutta Pirinen ei siihen sorru vaan tekee puheensa kanssa kympin arvoista työtä aksenttiaan välillä unohtamatta.

Kauko Päiväniemi Pekan huijarivinkeisenä Seppo-veljenä on uskottava väsähtänyt kommunisti, ja Ulla Martikainen sekä Reijo Tirkkonen piirtävän adoptioneuvoja-pappi-pariskunnastaan sympaattiset harhailijat, jotka lopussa löytävät paitsi toisensa, myös jotain muuta.

Hyvässä esityksessä se jokin saattaa tarttua myös katsojan matkaan, ja jos niin pääsee käymään, on teatteri tehtävänsä tehnyt.

Punahukka sen tekee.

Puhahukkaa esitetään Juankosken Seuratalolla kesäkuun aikana vielä seitsemän kertaa.